Päivännousu kuussa.
Ensi silmäyksellä meitä kohtasi mitä autioin ja masentavin näky.
Olimme suunnattomassa amfiteaterissa, jättiläismäisen kraaterin
ympyriäisellä pohjalla. Kallioseinät saartivat meitä joka taholta.
Lännen puolella lankesi vielä näkymättömän auringon valo noille
seinille, ylettyen niitten juurille asti, tuoden näkyviin röyhyisen
rinteen likaisenharmaita, ulospistäviä paasia sekä siellä täällä
lumisia penkereitä ja halkeamia. Kaikki tuo oli kukaties kymmenkunnan
mailin päässä, mutta ensi alussa ei välillä oleva ilma yhtään estänyt
niitä näkymästä kaikessa loistossaan, pienimpiä yksityiskohtiaankin
myöten. Ne esiintyivät, nuo kallioseinät, kirkkaina ja häikäisevinä
mustaa, tähditettyä taivasta vasten, joka meidän maallisiin silmiimme
näytti pikemmin kimaltelevalta samettiesiripulta kuin äärettömältä
taivaankannelta.
Itäinen kallioranta oli ensi alussa ainoastaan tähdetönnä liepeenä
tähdikkäässä kuvussa. Ei ollut ruskoa, ei hiiviskelevää valkenemista
ilmoittamassa päivännousua. Sädekruunu, zodiakali-valo, se yksin,
jättiläismäisenä valoisana usmasuippona kohoili kohti kointähden
kirkkautta, tietäen auringon pikaista lähenemistä.
Kaikki valo meidän ympärillämme oli heiastusta lännenpuolisista
kallioista. Siinä valossa erotti suunnattoman, aaltomaisen tasangon,
joka kylmänä, harmaana laajeni itää kohden, kadoten kallioitten
sysimustaan siimekseen. Lukemattomat joukot harmaita kukkuloita,
aavemaiset mäentörmät, lumimaisesta aineesta muodostuneet aallot,
joita vako vaolta ulottui tuonne kaukaiseen pimeyteen, -- ne
ne ensiksi olivat antaneet meille viittauksia kraateriseinäin
etäisyydestä. Lumelta nuo mäentörmät näyttivät, ja lumeksi minä niitä
silloin luulinkin. Mutta ei ne lunta olleet; ne olivat -- jäätynyttä
ilmaa!
Tällaista oli ensin, kunnes kuun päivä vaikeni äkkiä,
hämmästyttävästi.
Auringon valo oli hiipinyt alas kallioseinää myöten, kosketti sen
juurelle ajauneita ainekasoja ja tuli nyt jättiläisvauhdilla meitä
kohti. Kaukainen kallioseinä näytti huojuvan ja vavahtelevan, ja
heti kuin valo oli koskettanut hämärää, syöksähti kraaterin pohjalta
harmaa huurupatsas ylös, kasvaen, laajeten, tiheytyen, kunnes koko
läntinen tasanko höyrysi kuin märkä nenäliina tulen edessä, ja
lännenpuoleiset kalliot olivat pelkkänä murteleivana välkähtelynä.
-- Se on ilmaa, -- virkkoi Cavor. -- Sen täytyy olla ilmaa, muutoin
se ei olisi noussut tuolla tavoin, heti kuin vain auringonsäde siihen
kajosi. Ja noin nopeasti...
Hän katsahti ylös.
-- Katsokaas! -- sanoi hän.
-- Mitä niin?
-- Tuolla taivaalla. Nyt jo! Keskellä mustaa... pieni sinervä täplä.
Katsokaa! Tähdet näyttävät suuremmilta! Ja kaikki nuo pienet tähdet
ja kaikki usmamaiset nebulosat, jotka näimme tyhjässä avaruudessa...
ne ovat kadonneet!
Nopeasti, yhtämittaa läheni meitä päivä. Yksi harmaa kukkula toisensa
perästä joutui auringonpaisteen valtaan ja muuttui valkoiseksi
höyrypatsaaksi. Vihdoin kaikki, mikä meistä länteen antoi, oli
yhtenä ainoana usmajoukkona, jota myötäänsä syntyi ja nousi ylös.
Kaukainen kallioseinä oli peräytynyt yhä kauemmas, pistänyt näkyviin
utupyörteistä milloin minkin muotoisena ja vihdoin hälvennyt ja
kadonnut niitten hämäräiseen helmaan.
Yhä lähemmäs ja lähemmäs meitä kiiruhti tuo höyryävä seinä, melkein
yhtä nopeasti kuin lounastuulen kiidättämän pilven varjo. Meidän
ympärillämme alkoi nousta hienoa, auringon valon edellä käypää utua.
Cavor tarttui minua käsivarteen.
-- Mitäs nyt? -- kysäisin minä.
-- Katsokaa! Aurinko nousee! Aurinko!
Hän pyöräytti minut ja osoitti itäistä kallioseinää, joka oli
pistänyt näkyviin meitä ympäröivästä usmasta, hiukan vain erottautuen
mustasta taivaasta. Mutta nyt sen ääriviivoilla näkyi omituisia
valo-ilmiöitä, hehkuvanpunaisia tulikielekkeitä, jotka siinä
kieppuivat ja hulmusivat. Luulin niitä ensin höyryspiraleiksi, jotka
olivat joutuneet valoon ja muodostivat nämä aaltomaiset tulileimut
taivasta vastaan, mutta ne olivatkin auringon äärimmäistä laitaa,
sitä tulikruunua auringon ympärillä, joka meidän ilmakehämme harson
takaa ei ikinä tule ilmi maallisen silmän nähdä.
Ja sitten -- aurinko!
Yhtämittaa, vastustamattomasti astui esiin loistava viiva, astui
näkyviin ohut, sietämättömän kirkas laita, joka pyöristyi, sai kaaren
muodon, tai loistavan valtikan muodon, ja sinkautti meitä kohti
kuuman valoviivan, niinkuin olisi keihäällä heittänyt.
Tuntui kuin se olisi puhkaissut minulta silmät! Minä kiljasin ääneen
ja käännyin soaistuna ympäri, ruveten tavoittelemaan vaippaani
tavarapakan alta.
Tämän hehkuisan hulvauksen jälkeen alkoi kuulua ääntä. Se oli
ensimmäinen ulkopuolelta tuleva ääni, mikä korviamme kosketti siitä
pitäin kuin maasta olimme lähteneet. Se oli sihinää ja kihinää,
ilmaverhon kiivasta liikettä päivän lähetessä. Ja äänen ja valon
tullessa meidän pallomme kallistui, ja siinäkös me sokeina ja
säikähtäneinä hapuilemaan toisiamme! Se kallistui jälleen, ja
kihinä yltyi yhä suuremmaksi. Minä olin sulkenut silmäni ja tehnyt
kömpelöitä yrityksiä, saadakseni vaipan pääni ympärille, mutta tämä
toinen pyöräys keikautti minut nurin. Minä kaaduin tavaramyttyä
vasten ja silmät avattuani huomasin hetkellisen ilman välkäyksen
aivan pallon ulkopuolella. Se virtasi, se kiehui, niinkuin lumi,
johon hehkuva kanki pistetään. Entinen jähmeä ilma oli auringon
äkillisestä kosketuksesta muuttunut velliksi, limaksi, likaiseksi
nesteeksi, joka sitten kihisten kuohui kaasuksi.
Pallo heilahti taas, entistä ankarammin. Me pitelimme kiinni
toisistamme. Seuraavassa silmänräpäyksessä meidät heitti nurinniskoin
jälleen. Siinä sitä kierittiin ja vierittiin, kunnes olin nelin
kontin. Päivännousu kuussa oli meidät yllättänyt. Se tahtoi näyttää
meille, pienille ihmisille, mitä kaikkea kuu saattaa meille tehdä.
Minä vilkasin uudestaan ulos. Sieltä näkyi höyryn pulppuilemista,
puolisulaa, kuplikasta limaa, jota myötäänsä virtasi pitkin lasin
pintaa, putosi pois, virtasi uudestaan. Taas oltiin pimeässä. Minä
putosin alas, Cavorin polvet rintaani vasten. Sitten hän tuntui
ponnahtavan irti minusta. Ja siinä minä nyt loioin, tuijottaen ylös,
tuskin jaksaen enää henkeäni vetää. Sulavaa nestettä oli syössyt
meidän päällemme, se oli haudannut meidät allensa, ja nyt se oheni
ja kiehui ja hälveni. Minä näin sen pulppuilemisen lasin pinnalla.
Kuulin Cavorin huutelevan heikolla äänellä.
Nyt oli pallo joutunut suureen, sulavan ilman painanteesen ja silloin
-- vastalauseita pantiin, mutta ei auttanut -- ruvettiin vierimään
alas rinnettä, yhä kiivaammin ja kiivaammin, hyppien halkeamain yli,
ponnahdellen penkereiltä penkereille, yhä kiivaammin ja kiivaammin
keskellä kuun päivän tulikuumaa, pauhaavaa kuohuntaa.
Toinen toisessaan kiinni siinä nyt pyöriskeltiin, lennettiin vuoroin
puoleen, vuoroin toiseen, ja tavaramytyt ne sinkoilivat perässä
ja kolhivat meitä. Välisti törmäsimme yhteen, tartuimme toisiimme
kiinni, välisti taas heilahdimme erillemme... päät löivät vastakkain,
ja koko maailma murtui silmissä pelkiksi säihkyviksi vasamiksi ja
tulisiksi tähdiksi! Maan päällä olisimme jo senkin seitsemän kertaa
murskanneet toisemme mäsäksi, mutta täällä kuussa meidän painomme
oli kaikeksi onneksi ainoastaan kuudes-osa maallisesta painosta. Ja
siksipä armo ja laupeus suojeli meitä pudotessamme. Muistan vielä,
kuinka minulta silloin käänsi mieltä, tuntui kuin aivot olisivat
ylös-alaisin päässä ja sitten...
Tunsin tuosta sitten, niinkuin mikä askaroitsisi kasvoillani,
niinkuin kuka koskettaisi korvalehtiäni. Huomasin silloin katseleväni
tuota räikeän kirkasta maisemaa sinisten silmälasien kautta; valo
oli nyt paljoa lieveämpää. Cavor oli kumartunut ylitseni, ja minä
näin hänen ylös-alaisin kääntyneet kasvonsa; hänenkin nenällään
oli värilliset silmälasit. Hän hengitti epätasaisesti; huuli oli
loukkaunut ja vuoti verta.
-- Voitteko paremmin? -- kysäsi hän, pyyhkäisten verta pois
kädenseljällä.
Hetken aikaa näkyi kaikki ympärilläni huojuvan, mutta siihen
oli syynä se vain, että omaa päätäni viepotti. Minä huomasin
hänen vetäneen kiinni muutamat uutimet ulkopuolisessa verhossa,
suojellakseen minua palloon suorastaan paistavilta auringonsäteiltä.
Kaikki, minkä näin, esiintyi loistavana.
-- Hyvä isä! -- virkoin minä työläästi hengittäen. -- Mutta tämä...
Minä kurotin kaulaani ja näin, että ulkona oli häikäisevän kirkasta:
räikeä vastakohta sille sysimustalle pimeydelle, jonka vallassa ensi
hetkinä olimme olleet.
-- Olinko minä kauankin tainnuksissa? -- kysyin minä.
-- En osaa sanoa, sillä kronometri on mennyt rikki... Voi teitä, ukko
parkaa! Olin jo huolissani...
Minä makasin hetken verran, mietiskellen tuota. Hänen kasvoillaan
näkyi vieläkin liikutuksen jälkiä. En puhunut kotvaan aikaan mitään.
Minä koettelin tutkistelevalla kädellä vammojani, tarkastelin
samalla, mitä vaurioita hänenkin kasvonsa olivat saaneet. Oikean
käteni selkä oli kärsinyt pahimmin, se oli lyöttynyt nilelle.
Otsastani oli vuotanut verta. Hän ojensi minulle pienen pikarillisen
jotain mukaan ottamaansa virkistysainetta, en muista enää, minkä
nimistä. Jonkun ajan perästä tunsin voivani paremmin. Rupesin
varovaisesti oikomaan jäseniäni ja pian kykenin puhumaankin.
-- Vähät me tästä, -- sanoin minä, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunutkaan.
-- Vähät vainenkin.
Hän mietiskeli, kädet polvillaan, tirkisti lasin läpi ja loi sitten
minuun tuijottavan katseen.
-- Hyvä Jumala! -- huudahti hän.
-- Mutta mitäs on tapahtunut? -- kysyin minä hetken perästä. --
Pudottiinko kuuman ilman-alan vyöhykkeesen, vai?
-- Tuota minä juuri odotinkin. Ilma on muuttunut höyryksi, jos se
ilmaa on. Joka tapauksessa se on muuttunut höyryksi, ja kuun pinta on
näkyvissä. Siellä täällä tulee esiin paljas maa. Kummallista maaperää
todellakin!
Hän ei katsonut tarpeelliseksi lähteä lähemmin selittelemään, vaan
auttoi minut istuvilleni. Ja nyt saatoin ominkin silmin nähdä.