Maihin kuussa.
Muistan, kuinka Cavor eräänä päivänä äkkiä avasi kuusi varjostinta,
häikäisten silmäni niin, että oikein kiljasin. Koko näkyvissä oleva
ala oli kuuta, jättiläismäinen käyräsapeli, aamunhämärän valaisema ja
sisälaidoillaan synkän pimeyden uurtelema. Sirpin ulommaista laitaa
vasten hulvahteli valo, niinkuin nousuvesi valtameren rannalla,
kohotellen huippuja ja harjanteita auringon paisteesen. Lukija on
kaiketikin nähnyt piirroksia tai valokuvia kuusta, niin ettei minun
tarvinne käydä esittämään tuota maisemaa sen leveämmissä piirteissä:
noita laajoja rengasmaisia seljänteitä, korkeampia kuin mitkään
vuoret maan päällä, niitten huippuja, päivänvalossa loistavia,
niitten syviä, tarkkarajaisia varjoja, harmaita ja hujanhajaisia
tasankoja, ylänköjä, mäkiä ja pikku kraatereita, jotka kaikki tyyni
ensin esiintyvät häikäisevässä valossa ja vihdoin kätkeytyvät
mustaan, salaperäiseen pimeyteen.
Poikki tämän maailman me nyt lensimme tuskin sataakaan peninkulmaa
sen huippujen ja harjanteiden yläpuolella. Ja nyt me näimme, mitä
maasta käsin ei ihmissilmä milloinkaan ole näkevä, kuinka kallioitten
ja rotkojen ääriviivat tasangoilla ja kraateripinnoilla alkavat
päivän paisteessa peittyä yhä tihenevään usmaan, käyden harmaiksi
ja epäselviksi, kuinka niitten kirkas, valkoinen pinta murtumistaan
murtuu kasoiksi ja ryhmiksi, kutistuu ja katoaa, ja kuinka siellä
täällä syntyy ja leviää omituisia ruskeita ja olivinkarvaisia
valonvaihteita.
Mutta eipä meillä ollut aikaa kauankaan katsella tuota, sillä nyt
olimme matkamme todellisen vaaran kynnyksellä. Meidän oli nyt, kuun
ympäri pyöriessämme, tuleminen yhä lähemmäs sitä, ja siksi meidän
täytyi hiljentää vauhtiamme ja odotella soveliasta hetkeä, milloinka
uskallamme pudottautua sen pinnalle.
Cavorille tämä oli ankarain ponnistusten, minulle taas levottoman
toimettomuuden aikaa. Minusta tuntui kuin myötäänsä väistyisin
hänen tieltään. Hän hyppi pallossa paikasta toiseen niin keveästi,
että se maan päällä olisi ollut aivan mahdotonta. Yhtämittaa hän
näitten viimeisten, ylen tärkeitten hetkien kuluessa aukoi ja sulki
cavoriiti-akkunoita, tehden laskelmia ja tarkastellen hehkulampun
valossa kronometriansa. Kauan aikaa olivat meillä kaikki akkunat
kiinni, ja silloin me leijuimme pimeydessä, kiitäen kautta avaruuden.
Ei aikaakaan, niin jo hän rupesi kopeloimaan uudinten nappuloita,
ja äkkiä aukeni neljä akkunaa. Minä horjahdin: äkkiouto auringon
kirkkaus hulvahti esille jalkaini alta, poltti minua, häikäisi minut.
Minun täytyi sulkea silmäni. Hetken kuluttua akkunat menivät jälleen
kiinni, ja silloin pimeys pakotti silmiäni, ja minua pyörrytti.
Jälleen olin leijumassa keskellä suunnatonta, mustaa äänettömyyttä.
Cavor kiersi nyt sähkövalon palamaan ja ehdotti, että sitoisimme
kaikki tavarat yhteen ja kietoisimme ne peitteisin, täräyksen varalta
maihin laskettaessa. Me suoritimme tämän työn akkunain ollessa
suljettuina, sillä silloin kaikki tavarat itsestään siirtyivät
pallon keskustaan. Omituista työtä tuokin: kaksi miestä leijuu
irrallaan tässä pallomaisessa ilmakehässä, tavaroita kokoonkäärien ja
nuorittaen. Kuvailkaa tuo mielessänne, jos voitte! Ei mitään "ylös"
eikä "alas", ja kaikissa ponnistuksissa äkkiarvaamattomia liikkeitä.
Vuoroin Cavor tuli sysänneeksi minua koko voimallaan, ja silloin minä
lensin lasiseinää vastaan; vuoroin taas poljin jalkani neuvotonna
tyhjään ilmaan. Milloin oli sähkövalon tuike pääni yläpuolella,
milloin jalkain alla. Välisti Cavorin sääret keikahtivat ylöspäin
minun silmissäni, välisti taas olimme poikki puolin toisiamme. Mutta
vihdoin oli kaikki tavarat sidottu yhdeksi paksuksi, pehmeäksi
mytyksi, paitsi kahta, pään-aukoilla varustettua peitettä, jotka
jätimme irralleen, jotta meillä olisi, mihin kietoutua.
Silmänräpäykseksi avasi Cavor nyt yhden akkunan kuuhun päin,
ja silloin huomasimme olevamme putoamassa erästä suunnatonta
keskuskraateria kohti, jossa koko joukko pienempiä kraatereita oli
muodostunut jonkinmoiseksi ristiksi. Heti senjälkeen hän raotti
palloa taas polttavaa, häikäisevää aurinkoa kohti. Kaiketikin hän
käytti auringon vetovoimaa jarruna.
-- Heittäkää peite ympärillenne! -- huusi hän, ponnahtaen erilleen
minusta.
Tuota minä en siinä tuokiossa käsittänyt lainkaan.
Sieppasin sitten jalkaini alta peitteen ja kietouduin siihen,
vetäen sen pääni ja silmieni ylitse. Äkkiä hän nykäisi akkunat
kiinni, tempasi taas yhden auki ja sulki kohta taas, rupesi sitten
naksuttamaan näitä perätysten auki kaikkia, jokaisen liikkuessa
varmasti teräsrullillaan. Sitten kuului rätinää, ja silloin me
nurinniskoin, kolahdellen lasia ja suurta tavaramyttyä vasten ja
kiemurrellen kiinni toisissamme. Mutta ulkopuolella tuprusi jotain
valkoista... tuntui kuin olisimme luisuneet alas lumista rinnettä
myöten.
Päistikkaa, kolauksia, sysäyksiä, kolauksia, sysäyksiä, päistikkaa...
Tuntui täräys, ja minä melkein hautaannuin tavarain alle. Hetken
aikaa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Sitten kuulin Cavorin ähkivän
ja puhkivan ja heti senjälkeen akkunan kolauksen kehyksissään. Minä
ponnistin voimani, sysäsin yltäni tavaramytyn ja pääsin sen alta.
Avonaisiin akkunoihin näkyi vain musta taivas, tähtiä täynnään.
Hengissä oltiin vielä.
Me olimme pudonneet erääsen suureen kraateriin ja pysähtyneet sen
seinämän heittämään pimeään varjoon.
Siinä nyt istuttiin, läähättäen ja koetellen, ovatko kaikki jäsenet
ehjinä. Ei ollut luullakseni kumpainenkaan meistä likimainkaan
osannut arvata näin tylyä vastaan-ottoa. Suurella vaivalla pääsin
jaloilleni.
-- Ja nyt, -- sanoin minä, -- nyt katselemaan kuun maisemaa. Mutta...
hirmuisen pimeähän täällä on, Cavor!
Sitä sanoessani minä pyyhkäsin vaipallani huuruista lasia.
-- Tästä on vielä puolentoista tunnin verran siihen kuin päivä
valkenee, -- sanoi hän. -- Täytyy odottaa.
Mahdoton oli erottaa mitään. Yks'kaikki, vaikka akkunat olisivat
olleet kiinni. Minun pyyhkäisemisestäni lasi kävi vain entistä
tahmaisemmaksi, ja mitä enemmän minä sitä hieroin, sitä enemmän
se himmeni huurtuvasta nesteestä ja yhä runsaammin siihen tarttui
karvoja villavaatteesta. Minun ei tietystikään olisi pitänyt käyttää
villapeitettä tuohon tarkoitukseen. Noissa hommissani satuin
luiskahtamaan kostealla pohjalla ja loukkasin sääreni tavarapakasta
ulospistävään happilieriöön.
Tuo oli harmillista, hassua kerrassaan. Tänne sitä nyt muka oli tultu
kuuhun, ties mitä ihmettä ihailemaan, mutta ei näkynyt muuta kuin sen
rakon harmaa ja vettä tihkuva seinä, johon olimme joutuneet.
-- Tonttu vieköön! -- ärjäsin minä. -- Ihan yhtä hyvin sitä olisi
sopinut pysyä kotonakin!
Ja sen sanottuani minä potkasin tavaramytyn kauemmas ja kylmästä
väristen vedin vaipan tiviimmäksi ympärilleni.
Lasiseinäin huuru muuttui äkkiä jäähiutaleiksi ja kiteytyi kukkasiksi.
-- Yletättekö sähkölämmittäjään?-- kysyi Cavor. -- Niin juuri, tuo
musta nappula. Painakaa tai muuten tässä palellutaan.
Siihen ei minua tarvinnut kahdesti käskeä.
-- Entäs nyt? -- kysäisin minä. -- Mitäs nyt tehdään?
-- Odotetaan.
-- Jassoo.
-- Niin. Meidän täytyy odottaa, kunnes ilma lämpenee taas, ja silloin
lasikin kirkastuu. Toistaiseksi emme voi tehdä mitään. Tääll' on yö
nyt; täytyy odottaa päivän tuloa. Mutta sillä välin, eikös teidän ole
nälkä?
Hetken aikaan en vastannut mitään. Mieleni kuohui harmista.
Vastahakoisesti käännyin kosteasta lasista pois ja tuijotin häntä
kasvoihin.
-- On niinkin, -- sanoin, -- nälkä minun on. Minä tunnen jotain
sanomatonta pettymystä. Olin toivonut... ties mitä kaikkea, mutta en
tällaista.
Kooten yhteen kaiken mieleni levon, minä kietouduin uudestaan
vaippaani, istahdin tavarapakan päälle ja aloitin ensimmäisen
ateriani kuussa. Lienenkö sitä kunnolla lopettanutkaan, en muista.
Lasin pinta alkoi nyt kirkastua, ensin yksityisissä kohdin, sitten
yhä laajemmalti. Sakea usma, joka oli meidät estänyt näkemästä tätä
uutta maailmaa, rupesi hälvenemään.
Ja nyt rupesimme kurkistelemaan kuun maisemaa.