Matkalla kuuhun.
Cavor sammutti lampun. Meillä ei ole liiemmäksi energiaa varattuna,
arveli hän, ja minkä verran on, sitä pitää säästää lukemista varten.
Jonkun aikaa -- en tiedä, kestikö sitä vähän vai kauan -- me olimme
pilkko pimeässä.
Ääni kajahti tässä tyhjyydessä.
-- Mikä suunta meillä lienee? Mitä kohti kuljetaan nyt?
-- Nyt leijutaan maasta pois suorassa viivassa, ja koska kuu käy
kolmatta neljännestään, niin kuljemme osapuille sitä kohti. Jahkas
minä nostan uutimen...
Kuului raksaus, ja yksi akkuna ulkokuoressa ammahti auki. Taivas
tuolla ulkona oli yhtä synkkä kuin pimeys pallossakin, mutta aukon
alan täytti lukematon tähtien paljous.
Ken tähtitaivasta on ainoastaan maasta katsellut, ei saata
mielessäänkään kuvailla, miltä se näyttää, kun maapallon kuulakka
ilmakehä on poissa. Maasta käsin näkemämme tähdet ovat vain
hajanaisia yksilöitä niistä, joitten valo pääsee maan ilmakehän läpi
tunkeutumaan. Mutta nyt minä viimeinkin käsitin, mitä taivaallisilla
sotajoukoilla ymmärretään!
Kummallisempaakin oli tuleva meidän nähtäväksemme, mutta tämä ilmaton
taivas, tähtiä täynnään! Kaikesta, minkä nähnyt olen, tämä kaiketikin
on viimeisiä, mitä milloinkaan unohdan.
Pieni akkuna hurahti kiinni, toinen aukeni ja sulkeutui samassa,
samoin kolmas. Minun täytyi hetkiseksi sulkea silmäni vähenevän kuun
häikäisevältä valolta.
Hetken aikaa minun täytyi katsoa Cavoriin ja valaistuihin esineisin
ympärilläni, totuttaakseni silmäni valoon, ennenkuin jälleen käännän
ne tuota valkoista, häikäisevää kirkkautta kohti.
Neljä akkunaa avattiin, jotta kuun gravitationi pääsisi vaikuttamaan
kaikkiin esineisin pallon sisässä. Nyt huomasin, etten enää leijukaan
vapaana, vaan että jalkani ovat lasissa kiinni, kuuta kohti
suunnattuina. Peitteet ja tavara-arkut laskeutuivat nekin verkalleen
lasin pintaa myöten, kunnes pysähtyivät, pimittäen meiltä osan
valoisata akkunaa. Minusta tietysti näytti siltä kuin katsoisin alas,
kuuta silmäillessäni. "Alas" tarkoittaa maanpallolla: maata kohti,
sinne päin, minne kappale putoaa, ja "ylös" päinvastaista suuntaa.
Nyt kulki gravitationin vaikuttama painuminen kuuta kohti, maa sitä
vastoin oli minun käsitykseni mukaan meidän yläpuolellamme. Ja kun
kaikki cavoriiti-uutimet olivat kiinni, silloin "alas" oli meidän
lasipallomme keskustaan päin ja "ylös" sen ulkoseiniä kohti.
Omituista ja aivan toisin kuin maanpallolla oli sekin, että valo tuli
_ylös_ meihin. Maalla valo lankeaa ylhäältä tai vinossa suunnassa,
mutta täällä se tuli jalkaimme alta, niin että varjoansa nähdäkseen,
piti katsoa ylöspäin.
Ensi alussa minua hiukan huimasi, kun piti seisoa pelkän paksun
lasin päällä ja katsella kuuta kautta tyhjän avaruuden tuonne satain
tuhansien peninkulmain päähän, mutta tuo heikkous meni pian ohi. Ja
sitten -- mikä loistava näky!
Lukija saa tästä parhaiten kuvan, jos lämpöisenä kevätiltana loikoo
seljällään maassa ja katselee kuuta ylösnostettujen jalkainsa
välitse. Se vain erotusta, että meille kuu näytti jo paljoa
suuremmalta kuin maasta katseltuna, kaiketikin siitä syystä, että
se ilmattomuudessa esiintyy paljoa kirkkaampana. Pienimmätkin
yksityiskohdat sen pinnalla olivat selvät ja tarkkarajaiset. Ja
koskemme katselleet sitä ilman lävitse, niin oli sen ulommainen
ääriviiva kirkas ja selvä, ilman mitään hehkua tai sädekehystä
ympärillään. Tähtiseula, joka täytti taivaan, ulottui aivan sen
laitaan asti, tarkoin merkiten kuun valottoman osan ääriviivan.
Omituinen mahdottomuuden tunne oli tuon tuostakin vallannut minut
siitä saakka kuin matkalle olimme lähteneet, mutta nyt, seisoessani
tuossa ja katsellessani kuuta jalkojeni välitse, nyt se palasi
kymmenen kertaa voimakkaampana.
-- Cavor, -- sanoin minä, -- kovin tämä on kummallista. Nuo yhtiöt,
joita me muka lähdemme perustamaan, ja kaikki tuo, mitä mineraaleista
puhuttiin...
-- No?
-- Ei näy, ei kuulu.
-- Ei maar, -- vastasi Cavor, -- mutta kyllä te vielä kaiken sen
saavutatte.
-- Eiköhän vain liene paras kääntää oikea puoli päällepäin? Vaikka
_tämä_... Hetkiseksi saattaisin uskoa, ettei meidän maatamme ole
koskaan ollut olemassakaan.
-- Kenties tuo palanen _Lloyd's News'iä_ auttaa teidät tolalle
jälleen.
Minä vilkasin sanomalehteen, nostin sen sitten kasvojeni tasalle ja
huomasin voivani lukea sangen helposti. Silmäni sattuivat pikku
ilmoitusten palstaan: "Yksityisvarain omistaja tarjoaa rahoja
lainaksi". Minä tunsin tuon herrasmiehen. -- Joku eksentrillinen
henkilö halusi myödä Cutaway polkupyörän, aivan uuden, hinnaltaan 15
puntaa, viiteen puntaan. -- Muuan rahapulaan joutunut rouva tarjosi
suurella surulla kaupaksi muutamia kalaveitsiä ja kahveleita,
"häälahjaksi saatuja". Kyllä kaiketi, parasta kättä tätä lukiessani,
joku asiantuntijana tarkastelee noita veitsiä ja kahveleita, ja toinen
riemuissaan ajaa puhkii mainitulla polkupyörällä, ja kolmas
luottavasti neuvottelee tuon rahakkaan gentlemanin kanssa. Minä
myhähdin ja päästin paperin liukumaan käsistäni.
-- Näkeekö meitä maasta?
-- Kuinka niin?
-- Tunsin vain erään, joka on kovin huvitettu tähtitieteestä.
Johtui mieleeni, että mitähän vainenkin, jos tuo ystäväni sattuisi
tirkistämään teleskopilla.
-- Pitäispä olla maailman suurin teleskopi, johon me edes pikkuisena
pilkkusenakaan näkyisimme.
Hetken aikaa katselin ääneti kuuta.
-- Maailma se on sekin, -- virkoin minä. -- Sen tuntee nyt
sanomattoman monta kertaa selvemmin kuin koskaan maan pinnalla.
Ihmisiäkin kenties...
-- Ihmisiäkö? -- huudahti hän. -- _E-hei_. Hyljätkää mielestänne
tuo tuommoinen. Ajatelkaa olevanne matkustamassa perimmäisiin
napaseutuihin, tutkimaan autioimpia seutuja avaruudessa. Katsokaahan
nyt!
Hän viittasi kädellään kirkkauteen tuolla alhaalla.
-- Kuollutta... kuollutta kaikki tyyni. Suunnattomia sammuneita
tulivuoria, laavan peittämiä erämaita, päällekkäin vyöryneitä
röykkiöitä, tahi jäätynyttä hiilihappoa, tai jäätynyttä ilmaa,
ja kaikkialla vuorenvieremäin muodostamia kuiluja ja halkeamia
ja rotkoja. Mitään ei tapahdu. Ihmiset ovat systemaatisesti
tarkastelleet tätä planettaa kolmatta sataa vuotta. Mitä muutoksia
luulette siinä huomatun?
-- Ei yhtään mitään.
-- He ovat saaneet selville kaksi ilmeistä vuorenvieremää,
yhden epäilyksen-alaisen halkeaman ja vähäisen periodillisen
värinvaihdoksen. Siinä kaikki.
-- En ole tiennyt heidän saaneen selville senkään vertaa.
-- Kyllä. Mutta ihmisiä...
-- Ohimennen, -- kysäisin minä, -- kuinka pieniä kappaleita kuussa
näkisi kaikkein vahvimmilla teleskopeilla?
-- Kohtalaisen suuren kirkon, esimerkiksi. Näkisi siellä kaupunkeja
ja rakennuksia ja kaikenlaisia ihmiskätten töitä. Siellä saattaisi
kenties olla hyönteisiä, jotain muurahaisten kaltaisia, esimerkiksi,
joitten kävisi kätkeyminen syviin luoliin silloin kuin kuussa
on yö, tai joitakuita uudenlaatuisia luontokappaleita, jonka
vertaisia ei maassa lainkaan ole. Tämä on luultavinta, jos siellä
ylimalkaan elämää lienee. Aatelkaa, mikä erillaisuus olotiloissa!
Elämän täytyy siellä sovittautua olemaan toimessa yhden päivän,
joka on niin pitkä kuin neljätoista maallista päivää, neljätoista
pilvetöntä poutapäivää. Sitä seuraa sitten yhtä pitkä yö, joka käy
yhä kylmemmäksi ja kylmemmäksi noitten kylmäin, kirkkaiden tähtien
valossa. Sellaisena yönä täytyy olla kylmä, suunnattoman kylmä,
absoluutinen nolla, 273° C alle jäätymäkohdan. Kaiken, missä elämää
on, täytyy siellä viettää _sellainen_ yö ja herätä henkiin jälleen
seuraavana päivänä.
Hetken kuluttua hän jatkoi:
-- Saattaisi ajatella, että siellä on madontapaisia eläviä, jotka
haukkovat jähmeätä ilmaa, niinkuin kastemadot nielevät multaa, tahi
että siellä on paksunahkaisia hirviöitä...
-- Niin vainenkin, -- virkoin minä, -- miks'eikäs otettu
ampuma-aseita mukaan?
Hän ei vastannut tähän kysymykseen mitään.
-- Ei, -- päätti hän, -- meidän tehtävänämme on vain mennä sinne.
Saadaan nähdä sitten, jahka perillä ollaan.
Mieleeni iski jotain.
-- Minun mineraalejani, -- sanoin minä, -- niitä siellä ainakin on,
olkootpa olosuhteet millaisia hyvänsä.
Tuokion kuluttua hän ilmoitti aikovansa hiukan muuttaa meidän
kurssiamme ja sitä varten asettaa pallon vähäksi aikaa maan
vetovoiman alaiseksi. Hän valmistautui avaamaan yhden maanpuolisia
uutimia 30:ksi sekunniksi, ilmoittaen minulle ennakolta, että nyt
meiltä päätä hiukan huimaa, ja neuvoen ojentamaan käteni lasiseinää
vasten, jott'en kolahtaisi siihen. Minä noudatin neuvoa ja ponnistin
jalkani ruoka-arkkuja ja ilmalieriöitä vasten, estääkseni niitä
putoamasta päälleni.
Kuului risaus, ja uudin lensi auki. Minä kaatua keikahdin käsilleni
alassuin ja näin mustain, levitettyjen sormieni välitse hetkiseksi
maa-emon -- planettana taivaalla tuolla allamme.
Me olimme vielä sangen lähellä -- Cavor sanoi välimatkan olevan noin
800 peninkulmaa -- ja maan suunnaton kiekko täytti koko taivaan.
Mutta nytkin jo näki selvään sen olevan pallon. Maa allamme näkyi
himmeänä, hämäräisenä, mutta lännempänä kuulsivat Atlannin valtameren
suunnattomat alat kuni hopea mailleen menevän päivän valossa. Luulin
erottavani Franskan ja Espanjan ja eteläisen Englannin rantapiirteet,
pilvien varjostamat, kunnes taas kuului risaus, varjostin laskeutui,
ja minä tunsin olevani omituisessa sekaannuksen tilassa sekä
liukuvani verkalleen pitkin sileätä lasinpintaa.
Heti kuin asiat jälleen olivat asettuneet mielessäni entiselleen,
tuntui minusta aivan luonnolliselta, että kuu oli jälleen "alhaalla",
jalkojeni alapuolella, ja maa jossain kaukana taivaan rannassa, tuo
samainen maa, joka ensi alussa oli ollut minusta katsoen "alhaalla"
ja niinkuin yhtä heimoa minun kanssani.
Niin vähän oli meidän tarvinnut koko tänä aikana ponnistella. Meidän
painomme käytännöllinen mitättömyys oli tehnyt kaikki työmme niin
helpoksi, ettemme kokonaiseen kuuteen tuntiin (lähtömme hetkestä,
Cavorin kronometrin mukaan lukien), tunteneet mitään virvokkeiden
tarvetta. Minua hämmästytti tämä ajan nopea vauhti. Mutta silloinkin
olin tyytyväinen varsin niukkaan ravintoon. Cavor tutki hiilihapon
ja veden vastaanotto-laitoksia ja huomasi niitten toimineen varsin
hyvin. Happeakin olimme käyttäneet mitättömän vähän.
Ja kun ei meillä ollut enää mitään puheen-ainetta eikä mitään
tekemistäkään, niin annoimme perää omituiselle hervahtumiselle, joka
oli meidät vallannut, levitimme peitteet pallon pohjalle, asettaen
ne sillä tapaa, että pallo tuli suojaan kuun paisteelta niin paljon
kuin suinkin mahdollista, toivotimme sitten toisillemme hyvää yötä ja
nukuimme melkein heti.
Niinpä me sitten, vuoroin nukkuen, vuoroin haastellen, joskus
syöden, vaikka ilman erityistä ruokahalua [Kummallista, kuinka me
koko sinä aikana, minkä pallossa olimme, emme kaivanneet ravintoa
emmekä olleet millämmekään, vaikka olimme ilmankin. Ensi alussa me
pakotimme itseämme syömään, mutta sittemmin me paastosimme kokonaan.
Yhteensä emme kuluttaneet sadannetta osaakaan kaikista niistä
kokoonpuristetuista ruokavaroista, mitkä olimme mukaan ottaneet.
Huokumamme hiilihapon määrä oli sekin luonnottoman pieni, mutta
mikä siihen syynä, sitä en pysty lainkaan selittämään.], vietimme
kappaleen aikaa, joka ei ollut päivää eikä yötäkään, jonkunlaisessa
levollisuuden tilassa, joka ei ollut oikeata valvomista eikä oikeata
nukkumistakaan. Ja yhä me kaiken sen aikaa melutta ja vienosti
kiidimme alas kuuta kohti.