Pallon sisässä.
-- Menkää sisään! -- sanoi Cavor, istuessani kulkuaukon laidalla
ratsain ja katsellessani pallon pimeään sisustaan. Me olimme kahden
kesken. Oli ilta, aurinko oli laskenut, ja hämärän hiljaisuuteen oli
kiedottua kaikki.
Minä nostin toisenkin jalkani pallon sisään ja liu'uin sileätä
lasinpintaa myöten pallon pohjalle, jossa käännyin vastaan-ottamaan
Cavorin kädestä ruokatavara-säiliöitä ja muita tarpeellisia
kapineita. Pallon sisässä oli lämmin, termometri näytti 80° F, ja
koska tarkoitus oli, että säteilemällä menisi niin vähän lämpöä
hukkaan kuin suinkin, jos ensinkään, niin oli meillä vain kengät
jalassa ja ohut ihopuku yllä. Kaikiksi varoiksi oli sentään mukana
pakallinen paksuja villavaatteita ja useampia paksuja peitteitä.
Cavorin neuvon mukaan minä laskin laatikon, happilieriöt ynnä
muut kapineet irralleen jalkaini juureen. Hän käveli katottomassa
laboratoriossa jonkun aikaa ristiin rastiin, tarkastellen, oliko
jotain meiltä jäänyt, ja kiipesi sitten hänkin sisään. Minä huomasin
jotain hänen kädessään.
-- Mitäs teillä siinä? -- kysyin minä.
-- Ettekö te ottanut mitään lukemista mukaanne?
-- Hyväinen aika! En!
-- En muistanut sanoa teille siitä. Ties, mitenkä kauan tätä matkaa
kestänee... Saattaa mennä viikkojakin.
-- Mutta...
-- Tässä pallossa me saamme lentää liihoitella ihan ilman mitään
työtä.
-- Jospa tuon olisin tiennyt...
Hän kurkisti ulos kulkuaukosta.
-- Katsokaas, -- sanoi hän, -- tuolla on jotain.
-- Onkos meillä aikaa vielä?
-- Tunnin verran.
Minä katsahdin ulos. Laboratoriossa oli muuan vanha numero
sanomalehteä _Tit-Bits_, luultavastikin jonkun apulaisen sinne
jättämä. Kauempana nurkassa huomasin repaleisen kappaleen _Lloyds
News'iä_. Otin ne ja kiipesin takaisin palloon.
-- Mitäs te otitte mukaanne? -- kysyin minä, ottaen kirjan hänen
kädestään. Siinä luki: "The works of William Shakespeare".
Hän punastui hiukan.
-- Minun sivistykseni on ollut niin yksinomaa tieteellistä... --
sanoi hän puolusteleiden.
-- Ettekö ole milloinkaan lukenut Shakespearea?
-- En.
-- Hänellä oli jonkun verran tietoja... hajanaisia.
-- Juuri sitä olen hänestä kuullut.
Minä autoin häntä kiertämään kiinni kulkuaukon lasikannen. Senjälkeen
hän painoi erästä nappulaa, jolloin vastaava uudin ulommaisessa
kuoressa laskeutui alas. Pieni, hämärän muodostama nelikulmio katosi.
Me olimme pimeässä.
Kotvaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään. Pallon kuori ei
suinkaan estänyt ääntä pääsemästä läpi, mutta ei kuulunut ulkoa
hiiskaustakaan. Minä huomasin, ettei ole mitään, mistä ottaa kiinni,
kun pallo ponnahtaa liikkeelle. Istuimien puute, arvelin, on ajan
pitkään sekin tuntuva sangen ilkeältä.
-- Miksei täällä ole istuimia? -- kysyin minä.
-- Olen sitäkin ajatellut, -- tokaisi toinen. -- Ei tarvita.
-- Miksei?
-- Saatte nähdä, -- vastasi hän, niinkuin vastaa se, joka kieltäytyy
puhumasta.
Minä vaikenin. Minulle oli äkkiä käynyt päivän selväksi, kuinka
mieletön minä sittenkin olin, kun tulin tähän palloon. Ja vielä
nytkin kysyin itseltäni: oliskohan liian myöhäistä puikahtaa pois?
Maailma tuolla pallon ulkopuolella -- sen kyllä tiesin -- oli oleva
kylmä ja tyly minulle... viikkokausia olin jo elänyt Cavorinkin
varoilla... mutta oliko se lopulti oleva yhtä kylmä kuin ääretön
nollapiste ja yhtä tyly kuin tyhjä avaruus? Ellen olisi peljännyt
esiintyväni pelkurina, niin olisin vielä silloinkin pakottanut hänet
päästämään minut pois. Mutta tämä pani minut epäilemään. Ja minä
epäilin ja kävin äreäksi ja äkäiseksi. Mutta aika se kului sillä
välin kulumistaan.
Tuntui äkkiä pieni sysäys ja paukaus, niinkuin sampanjapullo olisi
avattu viereisessä huoneessa, ja samalla kuului vinkuva vihellys.
Silmänräpäyksen ajan minä tunsin sanomatonta jännitystä, hetkellistä
vakuutusta siitä, että jalkani puristavat alaspäin lukemattomain
tönien painolla. Sitä tunnetta ei kumminkaan kestänyt kuin äärettömän
lyhyen tuokioisen.
Mutta se herätti minut toimintaan.
-- Cavor! -- huudahdin minä pimeyteen. -- Minun hermoni ovat
säpäleinä... Minen luule...
Minä pysähdyin. Cavor ei vastannut.
-- Tonttu vieköön! -- kiljaisin minä. -- Hullukos minä olen! Mitä
minulla on täällä tekemistä? Minen tule mukaan, Cavor, en. Tämä on
sentään kovin uhan-alaista. Minä lähden pois.
-- Ette pääse, -- virkkoi hän.
-- Enkö pääse? Sepä saadaan nähdä!
Kymmeneen sekuntiin hän ei vastannut mitään.
-- Myöhäistä on enää riidellä, Bedford, -- sanoi hän. -- Äskeinen
pieni nykäys oli lähdön merkki. Nyt sitä kiidetään tykinluodin
nopeudella ylös äärettömään avaruuteen.
-- Minäpä... -- sanoin minä, mutta sitten en enää välittänyt
siitä, mitä tapahtui. Jonkun aikaa olin kuin huumauksissa. Minulla
ei ollut mitään sanomista. Tuntui kuin en olisi ennen koskaan
kuullut puhuttavankaan tuosta maanpallolta lähtemisestä. Sitten
huomasin selittämättömän muutoksen tunnossani. Oli niin keveätä,
epätodellista. Samaan aikaan tuntui päässä niin omituiselta,
melkein halvauksen tapaiselta, ja veri humisi korvissa. Tätä kesti
hellittämättä yhä edelleen, mutta vihdoin totuin siihen niin, ettei
tuntunut lainkaan ilkeältä.
Kuului naksaus. Pieni hehkulamppu syttyi palamaan.
Minä vilkaisin Cavoriin. Hän oli kalpea, niinkuin kaiketi minä
itsekin. Katselimme toisiamme ääneti. Hänen tummasta kuvajaisestaan
lasin pinnalla päättäin, hän näytti liihottelevan ilmassa.
-- Nyt ollaan kiikissä, -- sanoin minä.
-- Klikissä ollaan, -- vastasi hän. -- Olkaa asemillanne! --
huudahti hän sitten, huomattuaan minun yrittävän liikauttaa kättäni.
-- Antakaa lihastenne hervahtaa kokonaan, niinkuin viruisitte
vuoteessanne. Me olemme nyt omassa pienessä universumissamme.
Katsokaas noita esineitä.
Hän osoitti irtonaisiin arkkuihin ja kääröihin, jotka olivat olleet
peitetten päällä pallon pohjalla. Minä hämmästyin, nähdessäni niiden
uiskentelevan noin jalan päässä pallon kuperasta seinästä. Ja
varjosta päättäin, ei Cavorkaan enää nojannut lasiseinää vastaan.
Minä ojensin käteni taaksepäin ja huomasin itsenikin irroittuneen
lasiseinästä ja leijuvani ilmassa.
En huudahtanut enkä kättäni huitaissut, mutta kauhistus valtasi
minut. Tuntui kuin mikä pitäisi koholla, mutta mikä, sitä oli
mahdoton sanoa. Pelkkä kosketus lasiin pani minut nopeaan liikkeesen.
Minä ymmärsin, mitä oli tapahtunut, mutta se ei pelkoani poistanut.
Me emme enää olleet ulkopuolisen gravitationin alaisia, mutta
esineet pallossa ne kyllä vaikuttivat vetovoimallaan. Niinmuodoin
kaikki, mikä ei ollut lasiseinässä kiinni, alkoi nyt liikkua --
hiljalleen, meidän massamme vähäisen määrän takia -- liikkua meidän
pienen maailmamme painokeskustaa kohti, joka näkyi olevan pallon
keskipisteen tienoissa, hiukan lähempänä sentään minua kuin Cavoria,
koskapa minä olin painavampi kuin hän.
-- Meidän pitää liikkua ympäri, -- sanoi Cavor, -- leijuen selkä
seljässä kiinni, nämä esineet välillämme.
Kummallisin tunne, mitä suinkin olla saattaa: leijua noin irrallaan
ilmassa. Ensi alussa minua hirvitti, mutta kun pelko oli poistunut,
ei enää lainkaan epämiellyttävältä tuntunut, päinvastoin sangen
rauhoittavalta. Maallisiin kokemuksiin verraten tämä oli mielestäni
sitä tunnetta, kun makaa hyvin paksulla, pehmoisella höyhenpatjalla.
Mutta tuo täydellinen irrallaoleminen ja riippumattomuus! En ollut
semmoista osannut ottaa lukuunkaan. Olin odottanut ankaraa tempausta
matkaan lähdettäessä ja huiman vauhdin synnyttämää pyörrytystä. Nyt
sen sijaan tuntui kuin ei minulla olisi ruumista lainkaan. Ei tämä
ollut mitään matkalle lähtemistä; alkavan unennäön tunnelmaa se oli.