Pallon rakentaminen.
Muistan niin selvään sen tilaisuuden, jolloin Cavor ensi kertaa puhui
minulle pallostansa. Se ajatus oli sävähdellyt hänen mielessänsä
ennenkin, mutta nyt se näkyi äkkiä vallanneen hänet. Olimme juuri
palajamassa minun huvilaani teelle. Matkalla hän rupesi taas
pörisemään ja huudahti äkkiä:
-- Siinä se on! Se se vie perille! Jonkinlainen rullauudin!
-- Vie perille... minne niin? -- kysäsin minä!
-- Avaruuteen... kaikkialle! Kuuhun!
-- Mitäs te nyt tarkoitatte?
-- Tarkoitanko? Sitä, että pallo se olla pitää! Sitä minä vain
tarkoitan!
Minä huomasin, etten nyt ensinkään pysy perässä, ja siksipä annoin
hänen jonkun aikaa puhua omalla tavallaan. Minulla ei ollut
aavistuksen tapaistakaan hänen aiheestaan. Vasta teetä juotuansa, hän
selitti tarkemmin, mitä hänellä on mielessä.
-- Tämmöistä se on, -- sanoi hän. -- Tuon aineen, joka estää
gravitationin vaikuttamasta esineisin, minä viime kerralla panin
latuskaiseen, kannelliseen säiliöön. Ja juuri silloin kuin se oli
jäähtynyt täysin valmiiksi, silloin se tapahtui, tuo myllerryskin.
Kaikki, mitä sen yläpuolella oli, menetti painonsa, ilma remahti
ylös, katto remahti ylös, ja ellei aine itsekin olisi remahtanut
ylös, en tiedä, mitä kaikkea olisi tapahtunutkaan. Mutta entäpäs, jos
tuo aine olisi irrallaan, vapaana lennähtämään ylös?
-- Silloin se lennähtäisi kerrassaan ylös!
-- Tietysti! Eikä se sen pahempaa melua pitäisi kuin suuren tykinkään
pamaus.
-- Mutta mitäs hyvää siitä olisi?
-- Minä lennähtäisin ylös minäkin.
Minä laskin teekuppini alas ja katselin häneen silmät seljällään.
-- Aatelkaahan pallo, selitteli hän, niin suuri, että kaksi henkeä
koneineen siihen mahtuu. Se tehdään teräksestä ja vuorataan paksulla
lasilla. Sen sisään pannaan tarpeellinen määrä jähmetettyä ilmaa,
konsentrioituja ravintoaineita, vedentislaus-kone ynnä muuta
sellaista. Ja ulommainen teräspinta se sitten ikäänkuin emaljoidaan...
-- Cavoriitillako?
-- Niin juuri.
-- Mutta mitenkäs te pääsette sisään?
-- "Mitenkä kokkare puuroon pääsi?" kysyi entinen mies.
-- Olen minä tuon kuullut. Mutta sanokaa, miten?
-- Se on sangen yksinkertainen asia. Ilmanpitävä kulkuaukko -- muuta
ei tarvitse. Tietysti se tulee olemaan hiukan monimutkainen kapine.
Pitäähän olla venttili, mistä esineitä heitellä ulos, jos tarvis
vaatii, menettämällä ilmaa niin vähän kuin suinkin mahdollista.
-- Niinkuin Jules Vernen romaanissa "Maasta kuuhun", niinkö?
Mutta Cavor ei ollut romaanien lukija.
-- Alanpa ymmärtää, -- virkoin minä verkalleen. -- Te saatatte mennä
sisään ja sulkeutua sinne niinkauan kuin cavoriiti on lämpimänä,
ja jäähdyttyään se ei enää läpäise gravitationia, ja silloin te
lennähdätte...
-- Yhdellä nykäyksellä.
-- Ja lähdette kiitämään suoran viivan suuntaa... --
Minä pysähdyin hetkiseksi ja jatkoin sitten:
-- Mikäs sen pallon estäisi kulkemasta avaruudessa yhä suoraa
suuntaa iät kaiket? Ettehän te ole lainkaan varma, tuletteko lopulta
minnekään, ja jos tulette, niin... mitenkäs sen paluumatkan käy?
-- Sitä juuri olen miettinyt, -- vastasi Cavor. -- Sitä minä juuri
tarkoitin, sanoessani "se se perille vie". Sisimmäinen lasikuula
on oleva ilmanpitävä ja, kulkuaukkoa lukematta, yhtenäistä massaa,
ilman liitoksia. Teräspallon taas saattaa rakentaa viilekkeistä,
joista jokaista käy kääriminen kokoon kuin rulla-uudinta. Niitä
saattaa helposti liikutella jousilla, ja niitten kääntäminen
rullalle ja purkaminen rullalta tapahtuu sähkön avulla, joka lasiin
valettuja platinatankoja myöten kulkee yläpintaan. Kaikki tämä on
vain yksityisseikkoja. Huomaatte siis, että pallon ulkopuolinen
cavoriiti-kuori on oleva kokoonpantu akkunoista eli uutimista,
nimittäkääpä niitä nyt miksi hyvänsä. No niin, kaikkien akkunain
eli uutimien ollessa kiinni, ei mitään valoa, eikä lämpöä, eikä
gravitationia eikä minkäänlaista säteilevää energiaa pääse pallon
sisään. Se on lentävä avaruudessa suoraa suuntaa, niinkuin te
sanotte. Entäs kun joku akkuna avataan? Aatelkaas, että joku akkuna
avataan! Silloin jokainoa raskas kappale, mikä sattuu olemaan samassa
suunnassa, rupeaa vetämään meitä puoleensa...
Minä istuin, tarkasti kuunnellen häntä.
-- Ymmärrättekö?
-- Ymmärrän minä _sen_.
-- Käytännössä me saatamme luovia avaruudessa minne vaan mieli tekee,
antautuen milloin minkin kappaleen vetovoiman alaiseksi.
-- Niin, niin, _se_ on kyllä selvä. Mutta...
-- No?
-- Minen ymmärrä, mitä me tällä kaikella teemme. Eihän se ole
oikeastaan muuta kuin ponnahtelemista maasta pois ja maahan takaisin.
-- Juuri niin. Sopisi esimerkiksi mennä kuuhunkin.
-- Entä sitten? Mitäs te sieltä luulette löytävänne?
-- Sittenpähän näkisi... Oo! Aatelkaas, kuinka paljon uusia tietoja!
-- Onko siellä ilmaa?
-- Eiköhän tuota liene?
-- Kaunis ajatus, -- sanoin minä, -- mutta minusta tämä yritys tuntuu
kovin laajaperäiseltä. Kuuhun asti! Minä tekisin ensin pienempiä
kokeita täällä.
-- Ne eivät saata tulla kysymykseen, sillä ilma tekee haittaa.
-- Miksei tuota aatetta jousilla liikkuvista uutimista --
cavoriiti-uutimista lujissa teräs-astioissa -- sopisi toteuttaa
raskaitten esineitten nostamiseksi?
-- Ne ei toimisi, -- intti Cavor. -- Ja sitä paitsi, ei avaruuteen
meneminen ole paljoa pahempaa, jos ensinkään, kuin naparetketkään.
Käyhän ihmisiä naparetkilläkin.
-- Ei affäärimiehiä. Ja vaikka käykin, niin sellaisista retkistä
maksetaan. Ja jos hullusti käy, niin lähetetään retkikuntia heitä
pelastamaan. Mutta tämä... tässähän ampua jysäyttää itsensä ihan
ilmaiseksi maailmasta pois.
-- Sanokaa: tiedusteluretkelle.
-- Teidän mielestänne kai niin... Kirjan siitä joku kukaties
pyöräyttäisi.
-- En ensinkään epäile, ettei siellä olisi mineraaleja.
-- Esimerkiksi?
-- Rikkiä, malmeja, mitäpä kultaakin, mahdollisesti uusia alkuaineita
myös.
-- Mutta kuljetuskulungit... -- virkoin minä. -- Te ette
ole käytännöllinen mies, senhän itsekin tiedätte. Kuuhan on
neljännes-miljonan mailin päässä.
-- Minun mielestäni ei minkään tavaramytyn kuljetus käy kalliiksi,
jos se pannaan cavoriitilaatikkoon.
Sit'en minä ollut ajatellutkaan.
-- Vapaasti toimitettuna vastaan-ottajan päähän, niinkö?
-- Ja tokkopa meidän tarvitsisi pysähtyä kuuhunkaan!
-- Ettäkö siis...?
-- Onhan Mars... siellä on raitista ilmaa, uusi ympäristö,
miellyttävä keveyden tunne. Olisipa hauska käväistä siellä.
-- Onko Marsissa ilmaa?
-- On kyllä.
-- Näyttää siltä kuin sinne saattaisi perustaa vaikka parantolan.
Entäs matka? Kuinka pitkälti Marsiin on?
-- Kaksisataa miljonaa mailia, -- virkkoi Cavor ikäänkuin ohimennen.
-- Läheltä aurinkoakin siinä mentäisiin.
Mielikuvitukseni elähtelemään jälleen.
-- Siinä on, virkoin minä, on kuin onkin jotain kaikessa tuossa. Tuo
matkustaminen...
Ja muuan erinomainen mahdollisuus sävähti nyt päässäni. Minä
näin äkkiä, niinkuin näyssä, cavorilaisia laivoja ja palloja
oikein "loistopainoksina" sinkoilevan ristiin rastiin kautta koko
aurinkokunnan. "Etuoston oikeuksia" iski aivoissani... etuoston
oikeuksia planetoissa! Mieleeni muistui muinaisen Espanjan monopoli
Amerikan kultaan. Eikä ollut enää kysymys siitä tai tästä planetasta,
vaan kaikista. Minä tuijotin Cavorin punakkoihin kasvoihin, ja
mielikuvitukseni läksi äkkiä hyppimään ja heitteleimään. Minä nousin
ylös, minä astuin edestakaisin; minun kieleni pääsi valloilleen.
-- Minä alan päästä asian perille, -- puhelin minä; -- jo vainenkin
alan päästä perille.
Tuntui siltä kuin epäilyksen ja innostumisen välillä ei olisi
kulunut, aikaa ensinkään.
-- Mutta tämähän on suuren suurta! -- huudahtelin minä. -- Tämä on
ruhtinaallista! En olisi luullut tällaista unissanikaan näkeväni.
Ja kun kerran minun vastarintani kylmyys oli sulanut, silloin
hänenkin tähän asti kamuritsassa ollut kiihkonsa pääsi valloilleen.
Hänkin nousi ylös ja alkoi kävellä. Hänkin huitoi käsiään
ja huudahteli. Me menettelimme kuin haltioissaan olijat. Ja
haltioissammehan me _olimmekin_.
-- Me panemme toimeen kaiken tämän! -- lausui hän vastaukseksi
johonkin minun epäröimiseeni.
-- Me panemme pian toimeen kaiken tämän! Jo tän'iltana rupeamme
piirustamaan muotteja! -- sanoi hän.
-- Ihan nyt juuri! -- vastasin minä, ja niin riennettiin
laboratorioon, käymään käsiksi työhön.
Koko sen yön minä olin kuin lapsi lumotussa linnassa. Aamunhämärä
tapasi meidät täydessä työssä ja toimessa. Oli jo täysi päiväkin,
mutta yhä meillä sähkölamput paloivat. Muistan vielä, miltä
piirustukset näyttivät. Minä siimestin ja väritin, Cavor piirusti...
Töherrettyä hätätyötä oli jokikinen kynänpiirros, mutta ihmeellisen
tarkkoja kaikki. Tänä yönä saatiin valmiiksi piirustukset
teräs-uutimiin, jotka sitten heti tilattiin tehtaasta. Lasipallon
piirustukset valmistuivat viikon perästä. Iltapakinat ja muut
puhteenvietot jäivät kokonaan pois. Työtä tehtiin yhtämittaa.
Maattiin ja aterioitiin silloin vaan kuin ei nälältä ja väsymykseltä
enää jaksanut mitään tehdä. Meidän intomme tarttui talon kolmeen
apulaiseenkin, vaikkei heillä ollut pienintäkään käsitystä,
millainen pallo se tässä syntyykään. Gibbs se oli näinä päivinä
unohtanut kokonaan kävelemisen taidon: hän juoksi kaikkialla, yksin
huoneissakin, juoksi kuin joku olisi perässä ajanut.
Ja pallo se valmistui valmistumistaan. Kului joulukuu, jo
tammikuukin -- tammikuussa minulta kerran meni kokonainen päivä
lumen luomiseen laboratorion ja huvilan välillä -- ja niin kului
helmi- ja maaliskuukin. Maaliskuussa alkoi työ lähetä loppuaan.
Tammikuussa tuotiin hevosilla suuri tavara-arkku. Paksusta lasista
tehty pallo oli nyt valmiina, ja se asetettiin kranan alle, jolla
se oli nostettava teräspallon sisään. Kaikki teräspallon kaaret
ja kartiinit -- pallo ei ollut ihan pyöreä, vaan monisärmäinen,
rullauudin kullakin pinnalla, -- olivat saapuneet helmikuussa,
ja alaosa niitattiin kokoon. Cavoriititahas oli jo käynyt kaksi
valmistusvaihettaan, ja puolet sitä käytettiin kaarten ja uutimien
sivelemiseen. Merkillistä, kuinka tarkoin me olimme noudattaneet
Cavorin ensimmäistä inspirationia, suunnitelmaa laatiessamme.
Ja kun koko pallo oli niitattu kokoon, silloin hän ehdotti,
että väliaikaisesta laboratoriosta, jossa koko työ oli tehty,
karkeatekoinen katto purettaisiin pois, ja pallon ympärille
rakennettaisiin sulatus-uuni. Tarkoituksena nimittäin oli, että
cavoriitin viimeinen valmistusaika oli tapahtuva siten, että tahas
kuumennetaan hehkuvaan tilaan heliumivirrassa, silloinkuin jo koko
pallo on sillä sivelty.
Ja sitten sitä keskusteltiin ja päätettiin, mitä kaikkea on otettava
mukaan: kokoonpuristettuja ravintoaineita, koncentrioituja nesteitä,
happea varaksi teräslieriöissä, laitoksia ilman puhdistamista varten
hiilihaposta ja muista kaasuista ja hapen valmistamista varten
natrium-hyperoksidista, vesikondensaatoreita ynnä muuta. Muistan
vielä tuon nurkkaan läjätyn pienen kasan: läkkiastioita, kääryjä,
arkkuja. Ne tiesivät, että tässä on täysi tosi mielessä.
Se oli yhtämittaisen puuhan ja homman aikaa, jossa ei sanottavaksi
ennättänyt mietiskellä. Mutta kerran, kun valmistukset jo olivat
päättymäisillään, omituinen apeus täytti mieleni. Olin koko aamun
ollut muuraamassa sulatus-uunia ja istahdin nyt ihan uupuneena
keskelle tiilikasaa. Kaikki näytti minusta nyt niin hämärältä ja
uskomattomalta.
-- Mutta kuulkaas nyt, Cavor, -- virkoin minä. -- Kun kaikki ympäri
käy, niin mitäs tästä kaikesta lopuksi tulee?
Hän myhähti.
-- Se on lähtemäisillään, tämä kapine.
-- Kuuhun... -- mietiskelin minä. -- Mitäs te luulette sieltä
löytävänne? Eihän kuussa eloa ole.
Hän kohautti olkapäitään.
-- Saadaan nähdä, -- sanoi hän.
-- Tokko? -- virkoin minä, katsella tuijottaen maahan.
-- Te olette väsynyt, -- huomautti hän. -- Parasta olisi, kun
menisitte kävelemään tän'iltana.
-- Enkä mene! -- intin minä. -- Lähden tästä päättämään tämän
muuraustyön.
Minä menin, ja seurauksena oli -- uneton yö.
Tuskin olen sellaista yötä koskaan viettänyt. Olihan minulla ollut
pahoja hetkiä niinä aikoina kuin asiani joutuivat epäkuntoon, mutta
pahinkin niistä oli suloista unta tämän loppumattoman, tuskallisen
valvomisen rinnalla. Minua rupesi niin sanomattomasti kammottamaan
koko tämä yritys.
En muista sitä ennen milloinkaan ajatelleeni, mitä kaikkia vaaroja
kohti nyt oikeastaan mennään. Mutta nyt niitä tuli pitkässä jonossa
kuin kummitukset, jotka ennen muinoin Pragia piirittivät. Nyt
niitä tuli ja leirittyi minun ympärilleni. Minut masensi ajatus
tämän meidän hankkeemme harvinaisuudesta, sen ylimaallisuudesta.
Tuntui kuin olisin herännyt mieluisasta unesta mitä hirvittävimpiin
tosioloihin. Minä makasin silmät auki, ja pallo se näytti käyvän
hetkestä hetkeen yhä hatarammaksi ja heikommaksi, Cavor itse yhä
epätodellisemmaksi ja fantastisemmaksi ja koko yritys yhä hassummaksi
ja hassummaksi.
Nousin vuoteeltani ja rupesin kävelemään. Astuin akkunaan ja katselin
ulos äärettömään avaruuteen. Tähtien välissä oli tyhjä, käsittämätön
pimeys! Minä koetin kerätä kokoon kaikki hajanaiset tietoni
tähtitieteessä, mitä minulla epäsäännöllisten opintojeni ajoilta
vielä jäljellä oli, mutta ne olivat liian huojuvia, pystyäkseni
luomaan mitään käsitystä siitä, mikä meitä odottaa. Menin vihdoin
takaisin vuoteeseni ja torkahdin hetkiseksi. Mutta painajainen
ahdisti minua senkin lyhyen ajan: minä syöksin ja syöksin ja syöksin
yhä syvemmälle avaruuksien pohjattomaan kuiluun.
Aamiaispöydässä minä hämmästytin Cavoria, sanoen hänelle lyhyesti:
-- Minen lähde teidän kanssanne palloon.
Kaikki hänen vastalauseensa kohtasivat minussa äreätä itsepäisyyttä.
-- Koko juttu on kovin hassua, -- sanoin minä. -- Minen tule. Kovin
hassua on koko juttu.
Enkä lähtenyt hänen kanssaan laboratorioonkaan. Äkäiltyäni jonkun
aikaa huvilani ympärillä, pistin hatun päähäni, sieppasin kepin
kouraani ja läksin kulkemaan yksinäni, itsekään tietämättä, minne.
Aamu sattui olemaan herttainen: tuuli lämmin, taivaan kansi
tummansininen, ylt'ympärillä kevään ensimmäinen vihannuus ja
kaikkialla lintuparvien laulua. Poikkesin pieneen ravintolaan lähellä
Elhamia, tilasin biffiä ja olutta ja säikäytin isännän, kun ilmasta
puhellessamme, äkkiä sanoa tokaisin:
-- Ken tällaisella ilmalla jättää tämän maailman, niin ilmeinen hullu
se on.
-- No niin, sitä minnäi justiisa sanon, kun ne haasto siitä, --
virkkoi isäntä, ja silloin sain kuulla, että ainakin yhdelle sielu
paralle tämä maailma oli käynyt niin oudoksi, että oli sivaltanut
kaulansa poikki.
Sieltä lähtiessäni olivat ajatukseni saaneet uuden suunnan.
Iltapäivällä nukuin makeaan uneen eräässä päivänpaisteisessa paikassa
ja läksin virkistynein voimin eteenpäin.
Saavuin tuosta sitten samannäköiseen ravintolaan lähellä Canterburyä.
Köynnöskasveja kierteli niin sirosti sen seinillä, ja emäntä oli
siistinnäköinen, vanha vaimo, jota mielikseen katseli. Huomasin
itselläni olevan sen verran rahaa, maksaakseni huoneesta, ja päätin
olla yötä täällä. Hän oli puhelias ihminen ja kertoi muun muassa,
ettei ollut milloinkaan käynyt Lontoossa.
-- Canterburyä kauempana en ole koskaan käynyt, -- sanoi hän. --
Minen ole niitä teidän tyhjäntoimittajianne.
-- Mitäs sanoisitte matkasta kuuhun! -- kysäisin minä.
-- En minoo niistä ilmapalloista tykännyt milloinkaan, -- vastasi
hän, nähtävästikin pitäen tuommoista sangen tavallisena matkana. --
En menis semmoseen, en sitä vastenkaan.
Tuo tuntui minusta kovin lystikkäältä. Illastettuani minä istahdin
lavitsalle ravintolan edustalla ja haastelin parin työmiehen kanssa
tiilenpoltosta ja mootorirattaista ja viime vuoden kriketistä. Ja
lännen taivaalla teki laskuansa kuun sirppi, aurinkoa seuraten,
sinervän kalpeana kuin kaukaisen alppivuoren huippu.
Huomenissa palasin Cavorin luokse.
-- Minä lähden mukaan, -- sanoin. -- Olin hiukan suunniltani, siinä
kaikki.
Se oli ollut ainoa kerta, jolloin olin vakavasti epäillyt meidän
yritystämme. Pelkkäin hermojen syytä! Siitä pitäin tein työtä hiukan
varovammin ja kävin joka ilta jaloittelemassa. Ja vihdoin oli kaikki
työt saatu valmiiksi. Sulatus-uunissa vain pidettiin vielä valkeata
vireillä.