Cavoriitin ensimmäinen valmistaminen.
Turha oli Cavorin pelko, ettei ainetta todellisesti saataisi aikaan,
sillä 14 p:nä lokakuuta 1899 se valmistui kuin valmistuikin.
Omituista kyllä, se valmistui sattumalta, jota Mr. Cavor ei ollut
osannut aavistaakaan. Hän oli sulattanut yhteen koko joukon
metalleja ja jotain muita aineksia -- voi jospa nyt tietäisin kaikki
yksityisseikat! -- ja aikoi jättää tämän sekoituksen seisomaan
viikon päiviksi ja päästää sen sitten vähitellen jäähtymään. Ellei
hän ollut erehtynyt laskuissaan, niin piti lopullisen vaiheen
tuossa sekoituksessa tapahtua silloin kuin sen lämpötila on alennut
60 asteesen Fahrenheitiä. Mutta nyt sattui apulaisissa Cavorin
tietämättä syntymään erimielisyyttä siitä, kenenkä oikeastaan tulisi
valvoa valkeata sulatus-uunissa. Gibbs, joka oli tähän asti siitä
huolta pitänyt, oli äkkiä yrittänyt sälyttää tämän tehtävän entisen
puutarhurin niskoille, sillä perustuksella muka, että hiili on
maata, maasta kaivettua, eikä niinmuodoin mitenkään kuulu puusepän
toimialaan. Entinen puutarhuri taas väitti, että hiili on metallia
tai malmintapaista ainetta; ei se lainkaan kuulu kokin ammattiin.
Mutta Spargus väitti hellittämättä, että Gibbs se on, jonka tulee
pitää valkeasta huolta, koskapa hän kerran puuseppä on, ja hiili,
kuten kaikki tietävät, on maatunutta puuta. Seurauksena tästä oli se,
että Gibbs lakkasi lisäämästä hiiliä uuniin, eikä toisetkaan sitä
tehneet. Cavor taas ei saattanut huomata asiain menevän hullusti
päin, sillä hän oli kokonaan vaipunut mietiskelemään eräänlaista
cavoriiti-lentokonetta, ottamatta lukuun ilman tekemää vastarintaa
ynnä paria muuta asianhaaraa. Ja hänen ennen-aikainen keksintönsä
toteutuminen tapahtui juuri silloin kuin hän oli astumassa kedon
poikki minun huvilaani iltapakinoille ja teetä juomaan.
Sangen selvästi muistan tuon tapauksen. Teevesi oli kiehumassa,
kaikki oli valmiina, ja tuo "pörrörrör" oli saanut minut astumaan
verannalle. Hänen liikehtivä olentonsa kuvastui mustana syksyistä
taivasta vastaan, jossa aurinko teki laskuaan, ja hänen talonsa
uuninpiiput pistivät näkyviin tuolta puitten uhkeitten latvain yli.
Kauempana kohoilivat Wealden Hills kukkulat vaalean sinervinä, ja
vasemmalla levittelihe hämäräinen aulanko avarana ja levollisena. Ja
silloin...
Nuo uuninpiiput lensivät ilmaan, hajoten siellä paksuksi parveksi
tiilikiviä. Katto ja huonekaluja sekaisin meni samaa tietä. Niiden
perään hulvahti suunnaton valkoinen tulenliekki. Puut rakennuksen
ympärillä huojuivat ja kieppuivat, heitellen pirstaleitansa
ylös hehkuvaan valoon nekin. Korvissani kajahti ankara ukkosen
jyrinä, joka löi kuuroksi toisen korvani koko elämäni iäksi, ja
ylt'ympärilläni särkyivät kaikki akkunaruudut.
Minä astuin kolme askelta verannalta Cavorin asuntoa kohti, ja
samassa tuli tuuli takaapäin.
Nuttuni liepeet heilahtivat silmänräpäyksessä pääni yli, ja minä
läksin suurin hypyin ja harppauksin, aivan vasten tahtoani, astumaan
Cavoria kohti. Mutta samassa sieppasi vihuri keksijän valtoihinsa
ja läksi kieputtaen kiidättämään häntä kautta vinkuvan ja vonkuvan
ilman. Minä näin yhden uuninpiippuni paiskautuvan maahan viiden
kuuden metrin päässä minusta, hyppäävän parikymmentä askelta ja
lähtevän sitten suurin loikkauksin rientämään hävityksen keskustaa
kohti. Sääriään viskellen ja käsiään heitellen Cavor putosi maahan,
kieri ja vieri siinä ensin jonkun matkaa, nousi sitten pystyyn,
jolloin ilman-henki taas tarttui häneen ja läksi lennättämään miestä
sanomattomalla vauhdilla eteenpäin, kunnes hän vihdoin katosi puitten
väliin, jotka tuolla hänen talonsa kohdalla kieppuivat ja kierivät,
oksillaan toisiansa piesten.
Sakea savu- ja tuhkapilvi sekä kokonainen patsas siniseltä hohtavaa
ainetta syöksi taivaanlakea kohti. Suuri palanen aitaa lensi ilmassa
minun ohitseni, putosi maahan pystyyn, kaatui siitä kyljilleen ja
jäi siihen. Pahin vaara oli nyt ohi. Raivoisa liike ilmassa oli
tauonnut. Ankara tuuli puhalsi vain, ja minä huomasin jälleen yhä
vielä hengittäväni ja jalkojeni olevan kohdallaan. Asetuin nyt
seljin tuulta vasten ja jaksoin kestää asemillani. Siinä sitten oli
tilaisuus tutkia, minkä verran minulla vielä on järkeä jäljellä.
Tällä hetkellä koko maailma esiintyi aivan toisenlaisessa muodossa.
Rauhallinen, rusottava ilmanranta oli kadonnut näkyvistä, mustia
pilviä kiiti taivaalla, kaikki oli painautunut maata vasten ja
huojui kovan tuulen kourissa. Katsahdin taakseni, nähdäkseni, onko
minun taloni suunnilleen paikallansa, ja läksin sitten kompastellen
astumaan puita kohti, joitten helmaan Cavor oli kadonnut, ja joitten
lehdettömäin oksain välitse liekkejä leimusi hänen palavasta
talostansa.
Astuin viidakkoon, jossa minua heitteli puusta puuhun. Niistä kiinni
pidellen, haeskelin häntä silmilläni jonkun aikaa, mutta turhaan.
Tulin sitten katsahtaneeksi kasalliseen katkenneita oksia ja
aidankappaleita hänen puutarhansa muurin juurella ja huomasin siinä
jotain liikehtimistä. Minä juoksemaan sinnepäin, mutta ennenkuin
sinne ennätinkään, erkani tuosta kasasta jotain ruskeata... Se
kohosi liejun tahraamille jaloilleen ja ojensi kaksi hervakkaa,
verta vuotavaa kättä. Tuon olennon keskikohdalta roikkui vaatteen
repaleita, huojuen ilmassa.
Ensi hätään en ollut tuntea tuota multakasaa, mutta sitten huomasin
sen olevan Cavorin, koko mies ihan liejussa siitä rapakosta, johon
oli pudonnut. Hän asettui kumaraan tuulta vasten, käsillänsä kaapien
pois liejua silmistään ja suustaan.
Hän ojensi jotain kädentapaista, joka oli yltäänsä savessa ja
mudassa, ja astui askeleen minua kohti. Hänen kasvonsa ne elähtelivät
liikutuksesta, liejupalasten myötäänsä tipahdellessa niistä maahan.
En ikinä ole nähnyt niin ruhjoutunutta ja viheliäistä olentoa, ja
siksipä hämmästyin niin peräti, kuullessani hänen kähähtävän:
-- Onnitelkaa minua, -- onnitelkaa!
-- Onnitellako teitä! -- huudahdin minä. -- Hyvät ihmiset! Ja minkä
johdosta?
-- Nyt se on tehty.
-- Vai niin? Mutta mitä ihmeitä tuo räjäys merkitsee?
Tuuli vingahti samassa ja vei hänen sanansa mennessään.
Sen verran kumminkin sain selvää, ettei tämä ollut räjäystä lainkaan.
Tuuli paiskasi minut hänen luokseen, ja niin sitä nyt seisoimme
siinä, toisistamme kiinnipidellen.
-- Koettakaa päästä takaisin minun talooni! -- pauhasin minä hänen
korvaansa. Hän ei kuullut minun sanojani, vaan höpisi jotain
tuollaista kuin "kolme marttyriä... tiede..." ja "mitäpäs hyötyä
siitä..." Sillä hetkellä vaivasi häntä se ajatus, että hänen kolme
apulaistansa olivat saaneet surmansa pyörremyrskyssä. Kaikeksi
onneksi hän oli erehtynyt. Heti hänen lähdettyään astumaan minun
huvilaani, he olivat pistäytyneet Lympnen ravintolaan hiukan
virvoittelemaan itseään ja keskustelemaan siitä uuninlämmityksen
asiasta.
Minä uudistan kehoitukseni, että lähdettäisi meille, ja tällä kertaa
hän ymmärsi minut. Yhdessä lähdettiinkin kulkemaan käsikoukkua, ja
vihdoin meidän onnistui päästä katon alle, mikäli nimittäin minun
huvilassani kattoa oli. Istuttiin ensin hetken aikaa, nojatuolissaan
kumpikin, ja läähätettiin. Kaikki akkunat olivat säpäleinä ja
keveämmät huonekalut huiskin haiskin. Korvaamatonta vahinkoa ei
sentään ollut tapahtunut. Keittiön ovi oli kaikeksi onneksi kestänyt
ilman painon, niin että kaikki saviastiat ja keittokalut olivat
pysyneet ehjinä. Öljykeittiö paloi vielä, ja minä kaasin kattilaan
vettä teetä varten, Senjälkeen olin valmis kuulemaan Cavorin
selityksiä.
-- Kaikki, niinkuin olla pitää, -- intti hän, -- kaikki niinkuin olla
pitää. Nyt se on tehty. Kaikki kohdallaan.
-- Kuinka? -- vastasin minä. -- Vai kaikki kohdallaan vainen?
Kahdenkymmenen mailin piirissä ei ole enää yhtään latoa pystyssä, ei
aitaa ehjänä, ei olkikattoa paikallaan...
-- Kohdallaan on kaikki... _totisesti_. Enhän minä tielysti osannut
aavistaakaan tätä pientä myllerrystä. Minun mieleni oli kiinnitettynä
muihin asioihin, ja minussa on taipumusta pitämään vähä-arvoisina
tuollaisia käytännöllisiä sivuseikkoja. Mutta kohdallaan on...
-- Mutta, hyvä sir! -- huudahdin minä, -- Ettekö te huomaa tehneenne
monen tuhannen punnan vahingon?
-- Tässä kohden minä luotan teidän vaitioloonne. Minä en ole mikään
käytännöllinen mies, mutta ettekö luule ihmisien pitävän tätä vain
hirmumyrskynä?
-- Entäs se räjäys...
-- Se _ei ollut_ räjäystä. Sen pituinen se. Minä olen vain, kuten
jo sanoin, taipuvainen pitämään vähäpätöisinä tuommoisia pikku
asioita, ja niinpä tulin epähuomiosta panneeksi tuota ainetta, tuota
cavoriitia, liian ohueen, avaraan astiaan...
Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi jälleen:
-- Olettehan te selvillä siitä, että tämä aine ei läpäise
gravitationia, että se poistaa esineitten molemminpuolisen vetovoiman?
-- Kyllä, -- vastasin minä, -- kyllä.
-- No niin. Heti kuin minun aineeni oli jäähtynyt lämpötilaan 60°
Fahrenheitiä ja oli siis täysin valmistunut, silloin sen yläpuolella
olevalla ilmalla ja laen ja katon osalla ei enää ollut mitään painoa.
Tiedätte kai... ja tietäähän sen nykyjään jokainen... että ilmalla,
niinkuin muillakin kappaleilla _on_ painoa, että se likistää joka
suunnalle 14 1/2 naulan voimalla kutakin neliötuumaa kohti...
-- Tiedän, tiedän. Entä sitten?
-- Tiedän minäkin sen, -- huomautti hän. -- Mutta tämä osoittaa
teille vain, kuinka hyödytöntä tieto on, ellette sitä mihinkään
käytä. No niin, painovoima lakkasi vaikuttamasta cavoriitin
yläpuolella: ilmalla siinä ei ollut enää painoa, mutta ympärillä --
ei päällä, vaan ympärillä -- oleva ilma likisti yhä mieheen naulan
voimalla neliötuumaa kohti tuota äkkiä painottomaksi tullutta ilmaa.
Aha! Joko alkaa selvitä? Cavoriitin ympärillä oleva ilma hyökkäsi
vastustamattomalla voimalla cavoriitin yläpuolella olevaan ilmaan;
tämä sai siitä ankaran sysäyksen ylöspäin, sen sijalle tunkeunut
ilma kadotti silmänräpäyksessä painonsa, se ei enää likistänyt, vaan
seurasi perässä, puhkaisi laen, tempasi mennessään katon...
Hetken perästä hän jatkoi:
-- Siinä syntyi nähkääs ilma-suihkukaivo, jonkinlainen uuninpiippu
ilmaan. Ja ellei cavoriiti itsekin olisi irtaantunut ja imeytynyt
tuohon uuninpiippuun, niin... huomaatteko mitä olisi tapahtunut?
Minä miettimään.
-- Eiköhän, -- virkoin sitten, -- eiköhän ilma olisi noussut yhä vain
korkeammalle ja korkeammalle tuon hornamaisen aineen yläpuolella?
-- Juuri niin, -- vastasi hän, -- suunnaton suihkukaivo...
-- Joka olisi pursunnut ylös avaruuteen! Hyvä isä! Sitä tietähän
olisi mennä pursunnut koko ilmakehä maan päältä. Maa olisi jäänyt
ilmaa vaille! Tuo pieni aineen palanen olisi ollut koko ihmiskunnan
surma!
-- No ei se sitä ilmakehää ainaiseksi olisi tyhjään avaruuteen
vienyt, -- selitti Cavor, -- mutta käytännölliset seuraukset olisivat
olleet... yhtä pahat. Se olisi siepannut pois ilmakehän maan
ympäriltä, kuorinut kuin bananin ja lennättänyt sen tuhansien mailien
päähän. Sieltä se tietysti olisi pudonnut takaisin, -- mutta...
tukehtuneen maailman päälle! Meidän kannaltamme katsottuna melkein
yhtä hyvä, vaikkei olisi takaisin tullutkaan!
Minä katsoa tuijotin häneen. Hämmästyksissäni en vielä lainkaan
käsittänyt, että kaikki minun toiveeni olivat rauenneet tyhjiin.
-- Mitäs te nyt aiotte tehdä? -- kysyin minä.
-- Ensinnäkin, jos saisin lainaksi multalusikan, niin kaapisin pois
hiukan tätä multaa ja maata, mikä minua nyt verhoaa, ja toiseksi, jos
saisin käyttää hyödykseni teidän talonne mukavuuksia, niin ottaisin
kylvyn. Ja sitte me haastelemme kaikessa rauhassa. Varovaisinta
olisi -- lisäsi hän, laskien savisen kätensä minun käsivarrelleni,
-- ett'emme puhuisi tästä asiasta kellekään. Minä tiedän saaneeni
aikaan paljon vahinkoa... kenties on ympäristöllä yksi ja toinen
talokin kukistunut. Mutta, toiselta puolen, mahdotontahan minun on
korvata tekemääni vahinkoa, ja jos oikea syy siihen tulee tunnetuksi,
niin syntyy nurinaa ja narinaa, ja työni keskeytyy. Eihän ihminen
saata _kaikkea_ ennakolta arvata, enkä minä suostuisi hetkiseksikään
raskauttamaan teoretillisia tutkimuksiani vielä käytännöllisilläkin
harkinnoilla. Aikaa voittain, kun teidän käytännöllinen älynne on
otettu avuksi, ja cavoriiti pääsee selville vesille, -- selville
vesille, sehän on oikea sana, eikö niin? -- ja kun se on toteuttanut
kaiken sen, mitä te siitä olette ennustanut, niin silloin kyllä
sovimme noitten ihmisten kanssa. Mutta ei vielä, ei vielä. Ellei
muuta selitystä anneta, niin ihmiset -- meteorologisen tieteen
nykyjään vielä ollessa niin heikolla kannalla -- luulevat koko
tapausta cykloni-myrskyn syyksi. Ja sitten pantanee toimeen yleinen
rahankeräys, ja koska minunkin taloni on kukistunut ja poroksi
palanut, niin minäkin saan melkoisen summan vahingonkorvaukseksi,
ja siitähän on oleva verraton apu tutkimustemme jatkamiseen. Mutta
jos saavat tietää _minun_ olleen vikapään, niin ei yleistä keräystä
tulekaan, vaan jokikinen äittelee ja ärhentelee. Ja siitä on
ilmeisenä seurauksena se, etten enää voi rauhassa työskennellä. Minun
kolme apulaistani ovat kukaties saaneet surmansa tai eivät ole. Se on
yksityisseikka se. Jos ovat, niin eipä siitä suurtakaan vahinkoa, he
kun olivat enemmän uutteria kuin taitavia, ja tähän ennen-aikaiseen
sattumukseen on suureksi osaksi pidettävä syynä heidän yhteistä
huolimattomuuttansa sulatus-uunin hoitamisessa. Jos hengissä ovat,
niin tokkopa heissä on miestä tekemään asiasta oikeata selkoa? He
yhtyvät tuohon hirmumyrsky-juttuun hekin. Ja jos minä, sill'aikaa
kuin oma taloni toistaiseksi on käyttämättömässä kunnossa, saisin
asunnokseni jonkun vapaan huoneen tässä teidän huvilassanne...
Hän pysähtyi ja katsahti minuun.
Noin kyvykäs mies, ajattelin, ei ole mikään jokapäiväinen vieras.
-- Kenties, -- virkoin -- kenties on parasta, että ensiksikin käymme
hankkimassa multalusikan -- ja vein hänet kasvihuoneen raunioille.
Hänen kylpiessään minä sitten yksinäni rupesin asiata pohtimaan.
Seurustelussa Mr. Cavorin kanssa oli ilmeisesti varjopuolia, joita
en ollut osannut ennakolta arvatakaan. Hänen hajamielisyytensä,
joka vast'ikään oli ollut vähällä pyyhkäistä pois kaikki elävät
olennot maan pinnalta, saattaa minä hetkenä hyvänsä johtaa
johonkin muuhun ankaraan pulmaan. Toiselta puolen minä olin nuori,
taloudellinen asemani rempallaan, ja minä tällä hetkellä valmis
mihin häikäilemättömään seikkailuun hyvänsä, siinä toivossa,
että hyvä siitä lopulti tulee. Olin saanut päähäni, että ainakin
puolet affääriä tulisi minun osalleni. Kaikeksi onneksi minä olin,
kuten jo mainittu, vuokrannut huvilani kolmeksi vuodeksi, ilman
korjausvelvollisuutta. Asuntooni hätäpikaa hankittu sisustus, sen
verran kuin sitä oli, oli maksamatta, vakuutettu... Loppujen lopussa
minä päätin edelleen olla yksissä hänen kanssaan ja katsoa, minnepäin
asia alkaa kallistua.
Asiat olivat nyt tosin astuneet uuteen valoon. En epäillyt enää tuon
aineen suunnatonta voimaa, mutta sitä aloin epäillä, että kuinkahan
niitten tykinlavettien ja patenttikenkien mahtaa käydä.
Heti ruvettiinkin panemaan hänen laboratoriotansa jälleen kuntoon,
päästäksemme kokeiluja jatkamaan. Cavor puheli nyt entistä enemmän
minun käsityskannaltani, kun nousi kysymys, mitenkä tuota ainetta
tästä puolin olisi valmistettava.
-- Tietysti meidän täytyy tehdä sitä taas, -- puheli hän
jonkinlaisella hilpeydellä, jota en olisi luullut hänestä olevankaan,
-- tietysti meidän täytyy tehdä sitä taas. Kenties olemme joutuneet
ojasta allikkoon, mutta teoretillinen puoli ainakin on meillä
voitettua kantaa. Jos suinkin saatamme välttää kokonaan kukistamasta
tätä meidän pikku planettaamme, niin teemme, minkä voimme. Mutta
jotain uhan-alaista siinä _täytyy_ olla! Täytyy! Semmoista on
kokeilussa aina. Ja tässä kysytään nyt _teidän_, käytännöllisen
miehen, neuvoja. Minä puolestani arvelen, että meidän sopii asettaa
se syrjilleen ja tehdä hyvin ohueksi. En tiedä sentään. Minulla on
hämärä aavistus eräästä toisesta valmistustavasta. Tuskin sitä nyt
sentään osaan selittää. Mutta omituista: juuri silloin kuin tuuli
vieritteli minua liejussa enkä tiennyt, mihinkä koko tämä seikkailu
päättyy, juuri silloin iski mieleeni, että niin minun olisi pitänyt
tehdä.
Muutamia pieniä vaikeuksia kohdattiin kyllä, mutta niistä huolimatta
käytiin asettamaan laboratoriota kuntoon. Työ ja tekeminen meillä
oli, ennenkuin päästiin lopullisesti ratkaisemaan, mihin muotoon ja
millä tavalla uudet kokeet ovat tehtävät. Ainoa haitta oli noitten
kolmen apulaisen kieltäyminen pitämästä minua työnjohtajana. Mutta
parin päivän perästä saatiin sekin seikka selville.