I.

Mr. Bedford tutustuu Mr. Cavorin kanssa Lympnessä.

Kun nyt istahdan kirjoittamaan tänne viiniköynnösten siimekseen,

eteläisen Italian sinitaivas pääni päällä, niin minua hiukan

hämmästyttää, ajatellessani, että minun osallisuuteni Mr. Cavorin

kummallisissa seikkailuissa oli sittenkin vain pelkkää sattumaa. Minä

jouduin niihin sellaisena aikana, jolloin arvelin olevani täydessä

turvassa pienimmiltäkin häirityksiltä. Olin tullut Lympneen siinä

luulossa, että se se vasta on sellainen paikka maailmassa, missä ei

mit'ikään tapahdu. "Täällä", ajattelin, "täällä, jos missään, saa

olla rauhassa ja tehdä työtä."

Ja seurauksena kaikesta tuosta on tämä kirja. Näin se sallimus

välisti kokonaan tyhjäksi tekee ihmisen pienet suunnitelmat.

Olkoon tässä nyt ohimennen mainittuna, että minä vast'ikään olin

kestänyt aika keikauksen eräässä taloudellisessa yrityksessä. Nyt kun

tässä istun, ympärilläni kaikki rikkauden luomat edut, nyt tuntuu

oikein nautinnolta mainita silloista hätääni. Saatan senkin myöntää,

että jossain määrin olin itsekin ollut vikapää kovaan onneeni.

Saattaa olla, että minussa on jonkun verran kykyä yhteen ja toiseen;

liikehommain hoito ei ainakaan kuulu niihin. Mutta siihen aikaan minä

olin nuori, ja nuoruuteni moitittaviin puoliin liittyi sekin, että

luulin olevani ties kuinkakin taitava affääreissä. Nuorihan minä

ikääni nähden vieläkin olen, mutta se, mikä minulle silloin tapahtui,

on nyäissyt pois palasen nuoruutta minun ajatuksistani. Onko se

minussa tuonut palasen älyäkin päivänvaloon, se on sangen epäiltävä

asia.

Tuskin tarvinnee käydä juurta jaksain kertomaan, millaiset

spekulationit laskivat minut maihin Lympnessä Kentin kreivikuntaa.

Nykyaikanahan lyöpyy liikeyrityksiinkin räikeä seikkailun leima.

Minä olin pannut liikkeesen liian paljo. Näissä tällaisissa asioissa

vallitsee järkähtämättömästi vissi määrä antamista ja ottamista, ja

minun osakseni oli lopulti tullut antaminen. Ilkeältä se vain tuntui,

että vielä silloinkin kuin minulla ei enää ollut kuin kouran täysi

tyhjää, muuan äkäpää velkoja piti sopivana ruveta häjyksi. Olette

kukaties huomanneet, kuinka tulisena välisti leimahtaa loukatun

hyvän avun tunto tahi lienette vain tunteneet sellaista. Kovin hän

ahdisti minua. Ja vihdoin näytti siltä, ettei minun auta muuta

kuin ruveta kirjoittamaan näytelmiä, ellei tässä täydy käydä elää

kitkuttamaan kauppapalvelijana. Mutta ennenkuin niin hullusti käy

-- arvelin -- niin kyllä minä ponnistan kaikki voimani, saadakseni

näytelmän kokoon, sillä minussa on jonkun verran mielikuvitusta

ja loistavan upeuden aisteja. Paitsi varmaa vakaumusta kyvyistäni

affäärimiehenä, oli minussa siihen aikaan aina asunut sekin luulo,

että pystyn kirjoittamaan varsin hyvän näytelmän. Eikä tuommoinen

ajatus luullakseni kovin harvinainen olekaan. Minä tiesin, ettei

millään muulla yrityksellä -- lain ja asetusten mukaisia liiketoimia

lukuun-ottamatta -- ole niin loistavaa onnistumisen mahdollisuutta,

ja tämä se kaiketikin yhä enemmän ja enemmän vahvisti minua

päätöksessäni. Ja niinpä olin jo tottunut siihen ajatukseen, että

tämä kirjoittamaton näytelmä on oleva sangen sopiva ajanvietto, jahka

vaan ensi kertaa sateinen päivä sattuu.

Ja se sateinen päivä sattuikin, ja minä ryhdyin työhön.

Pianpa huomasin näytelmän kirjoittamisen kysyvän enemmän aikaa kuin

olin luullutkaan. Olin laskenut siihen menevän kymmenen päivää ja

saapunut Lympneen, hankkiakseni sopivan tyyssijan itselleni siksi

aikaa kuin työtä kestää. Onnellisena pidin itseäni, kun sain tämän

pienen huvilan, tehtyäni kontrahdin kolmeksi vuodeksi.

Hankin siihen sitten muutamia huonekaluja ja valmistin täällä

ollessani ruokani omin käsin. Mrs. Bond olisi kyllä kauhistunut minun

keitoksiani, mutta, uskokaa pois, ei niistä mausteita puuttunut.

Minulla oli kahvikattila, keitinpata munia ja toinen perunoita

varten ja pannu, jossa sopi paistaa makkaroita ja sianlihaa -- siinä

yksinkertaiset esineet elämäni mukavuutta varten. Eihän ihminen

aina voi elää upeasti, mutta yksinkertaisuus on aina mahdollinen

vaihtoehto. Ja sitten otin velaksi 18-gallonin nassakan olutta ja

panin kellariin, ja leipää toi minulle joka päivä muuan luottavainen

leipuri. Eihän tämä nyt ihan Sybarin mallin mukaista liene ollut,

mutta olen minä kovempaakin kokenut. Säälikseni kyllä hiukan kävi

tuo leipuri, joka oli kerrassaan kunnon mies, mutta parasta toivoin

häneenkin nähden.

Jos ken yksinäisyyttä kaipaa, niin ei sen parempaa paikkaa ole kuin

Lympne tuolla saviperäisessä osassa Kentiä. Minun mökkini seisoi

entisen merikallion rinteellä, katsella tähystellen Romneyn aulangon

yli ulos ulapalle. Sateisilla ilmoilla tämä paikka on melkein

saavuttamattomissa, ja niin siellä kerrottiin, että polisimiehen

täytyy kaikkein vetelimmät kohdat matkastaan kulkea lautapalaset

jalkain alla. En sitä koskaan omin silmin nähnyt, mutta saatan

kyllä mielessäni tuon kaiken kuvailla. Koko kylässä ei ole kuin

moniahta mökki ja talo, ja joka oven edessä seista törröttää isoja

koivuluutia, joilla pahimmat saviliejut luodaan pois. Tästä jo

saanee jonkinlaisen kuvauksen seudun ulkomuodosta. Melkein tekisi

mieli epäillä, tokko moista paikkaa on olemassakaan, ellei se olisi

kalpenevia muistoja jo kauan sitten menneiltä päiviltä.

Roomalaisvallan aikoina siinä oli Englannin suuri satama, Portus

Lemanus. Nyt on meri siitä neljän mailin päässä. Jyrkkä mäenrinne on

täynnään roomalaisia tiilejä suuremmissa ja pienemmissä röykkiöissä,

ja siitä muinoinen Watling Sreet, paikoin vieläkin kivellä

laskettuna, ampuu nuolena pohjoista kohti. Usein seisoskelin mäen

kukkulalla, mietiskellen kaikkea tuota, ja mieleeni kuvastuivat

kaikki nuo galerit ja legionat, sotavangit ja viran-omaiset, naiset

ja kauppiaat, minunmoiseni liikemiehet, kaikki nuo ihmisparvet, joita

touhuten ja pauhaten satamasta läksi ja satamaan tuli. Ja nyt vain

pelkkiä tiiliröykkiöitä ruohoisella rinteellä, pari lammasta ja --

minä! Ja siinä, missä ennen muinoin satama oli sijainnut, siinä nyt

aulanko leveänä, kaarevana vyöhykkeenä kulkee kaukaista Dungenessia

kohti. Siellä täällä siintää silmään yksinäisiä puuryhmiä ja vanhain;

keskiaikaisten kaupunkien kirkontorneja, jotka nekin Lemanusen mukana

kulkevat yhä lähemmäs ja lähemmäs häviötänsä.

Tämä näky aulangolle oli todellakin kauniimpia, mitä milloinkaan olen

saanut silmäillä. Dungeness, luullakseni viidentoista mailin päässä,

kuulsi kuin lautta merenpinnalla, ja loitommalla länttä kohden

kohoilivat Hastingsin kukkulat mailleen menevän auringon paisteessa.

Välisti ne näyttivät kirkkailta ja läheisiltä, vuoroin taas himmeiltä

ja matalilta, ja usein autere pyyhkäisi ne kokonaan näkyvistä. Ja

kaikissa lähimmissä osissa aulankoa kulki ristiin rastiin valoisia

ojia ja kaivannoita.

Akkuna, jonka ääressä minä työskentelin, antoi tälle mäennyppylälle,

ja siitä minun silmäni ensi kertaa sattuivat Cavoriin. Olin juuri

parhaillani sovittelemassa näyttämöllepanoa, mieli kokonaan kiinni

tässä vaikeassa työssä, ja silloin hän luonnollisestikin veti

huomioni puoleensa.

Aurinko oli laskenut, ja taivaanranta kuulsi tuolla vehreissä ja

keltaisissa väreissä täynnä rauhaa. Tätä pohjaa vasten juuri ilmeni

hänen, tuon kummallisen pikku olennon, musta kuva.

Hän oli varttansa vähäinen, pullea, ohutsäärinen mies, kulmikas

liikkeissään. Hän oli katsonut sopivaksi verhota tuon ylen

kummallisen sielunsa krikettilakkiin, päällysviittaan ja

polkupyöräilijän polvihousuihin ja sukkiin. Miksikä niin, sitä en

tiedä, sillä ei hän koskaan pyöräillyt eikä koskaan krikettiäkään

pelannut. Tuo oli kovin oikullista vaateparsien yhdyntää, enkä

väinkään tiedä, mihin se perustui. Hän heilutteli käsiään ja viskoi

jalkojaan, käänteli päätänsä puoleen ja toiseen ja pörisi. Niin hän

pörisi kuin sähköä olisi ollut liikkeellä. Ette te semmoista pörinää

ikinä ole kuulleet. Ja tuon tuostakin hän koristeli kulkkuaan aivan

ylenpalttisella melulla.

Äsken oli satanut, ja jos hänen käyntinsä jo muutoinkin oli

nytkähtelevää, niin sitä enemmän se hytki ja nytki nyt tuolla

liukkaalla polulla. Aurinkoon päin käännyttyänsä, hän pysähtyi,

veti kellonsa esille ja epäröi. Sitten hän huitasi suonenvetoisesti

kättään, kääntyi ympärinsä ja läksi paluumatkalleen, ilmeistä

kiirettä osoittaen koko olennossaan. Ei hän enää käsiään heitellyt,

vaan astui pitkin askelin, jotka saivat hänen verrattain suurten

jalkainsa koon niin edulliseen valoon kuin suinkin mahdollista, --

kenkiin tarttunut savi se ihan liioitteli, koettaessaan paisuttaa

niitten ulottuvaisuutta.

Tämä tapahtui, ollessani siellä ensimmäistä päivää, juuri kuin

näytelmän kirjoittamisen tarmo oli minussa ylimmillään, ja minä

pidin tätä sattumaa harmillisena häirityksenä -- siihenhän meni

viisi minuttia hukkaan. Ryhdyin jälleen näyttämöllepanooni. Mutta

kun sama ilmiö uudistui seuraavana iltana merkillisen täsmällisesti,

ja sen seuraavana taas ja ihan joka ilta, milloin ei vaan satanut,

niin jo alkoi se näyttämölle-pano käydä kovin tuskalliseksi. "Hiis

tuota miestä!" virkoin itsekseni. "Tanssinukeksiko hän tuossa

harjoittelekse!" Ja niin minä monta iltaa peräkkäin sadattelin häntä

oikein sydämeni pohjasta.

Senjälkeen minun harmini muuttui kummasteluksi ja uteliaisuudeksi.

Mitä ihmeitä se mies tuolla lailla menettelee? Neljäntenätoista

iltana en enää jaksanut kestää tuota, vaan avasin akkunaoven heti

kuin hän oli tullut näkyviin, astuin verannan poikki ja menin suoraa

päätä siihen paikkaan, missä hänen oli tapa säännöllisesti pysähtyä.

Hän oli juuri vetänyt kellonsa esille, hänen luokseen saapuessani.

Hän oli kasvoistaan pullea ja punakka, silmäkulmat ruskeat -- tätä

ennen olin häntä katsellut vain valoa vastaan.

-- Yksi silmänräpäys, sir, -- virkoin minä, hänen käännyttyään.

Hän pysähtyi.

-- Silmänkö räpäys? -- sanoi hän. -- Kyllä. Tahi jos tahdotte

puhutella minua kauemmin ettekä pidä pyyntöäni liiallisena...

teidän silmänräpäyksenne on mennytkin jo... niin olisiko teidän

vastenmielistä lähteä mukaan?

-- Ei millään muotoa, -- vastasin minä, käyden hänen rinnalleen.

-- Minun tapani ovat säännölliset ja aikani seurustelua varten

rajoitettu.

-- Ja tämä aikanne on nyt kävelyä varten?

-- Niin on. Minä tulen tänne auringonlaskua ihailemaan.

-- Ettepä.

-- Sir?

-- Ettehän te sitä milloinkaan katsele.

-- Enkö?

-- Ette. Minä olen tarkastellut teitä jo kolmenatoista iltana, ettekä

te kertaakaan ole katsellut auringonlaskua, ette kertaakaan.

Hän rypisti kulmiaan, niinkuin se, joka kohtaa pulmallisen probleman.

-- No niin, minä nautin auringonvalosta... ilmasta... Minä astun tätä

polkua pitkin tuon portin kautta -- hän viittasi päällään taaksepäin

-- ja sitten ympäri...

-- Ettepä. Ette koskaan ole tehnyt sillä tapaa. Turhia juttuja. Eihän

siellä mitään tietä ole. Tänäkin iltana esimerkiksi...

-- Tänäkin iltana... Malttakaas. Jaha! Minä vilkasin juuri kelloani,

huomasin sen olevan kolme minuttia yli sen määrätyn puolen tunnin,

päätin, ettei minulla ole enää aikaa astua ympäri, käännyin...

-- Niinhän te teette joka kerta.

Hän katsahti minuun ja vaipui miettimään.

-- Kenties siinä on perää, nyt kuin oikein ajattelen sitä. Mutta

mistäs asiasta teillä olikaan aikomus puhua?

-- Juuri siitä.

-- Siitäkö?

-- Niin. Miksikä te teette tuolla tavoin? Joka ilta te tulette ja

pidätte ääntä.

-- Ääntäkö?

-- Tällaista näin... -- minä koetin matkia hänen pörinäänsä.

Hän loi silmänsä minuun. Pörinä oli silminnähtävästi hänenkin

mielestään epähauskaa.

-- Panenko minä _noin_? -- kysyi hän.

-- Jok'ikinen ilta.

-- Siten olisi uskonut.

Hän pysähtyi ja katseli minua totisena.

-- Onko se mahdollista? -- sanoi hän. -- Ettäkö minuun olisi

piintynyt jonkinlaisia tottumuksia?

-- Siitäpä näyttää.

Hän tarttui alahuuleensa ja vei sen vielä alemmas, tuijotellen

rapakkoon jalkainsa juuressa.

-- Minun ajatukseni askaroitsevat niin paljon, -- virkkoi hän. -- Ja

te tahtoisitte tietää, _miksikä_ minä kaikkea tuollaista teen! No

niin, sir, minä vain vakuutan teille, etten lainkaan tiedä, miksikä

minä teen sellaista, mistä te puhutte, eikä siinä kyllä, mutta minä

en edes ole tiennyt sellaista tekevänikään. Ja kun tarkoin mietin,

niin aivanhan se on niin kuin te sanotte. En ole _milloinkaan_ ollut

tätä kenttää kauempana... Ja nuo tuommoiset seikat ne vaivaavat

teitä, niinhän?

Miten olikaan, mutta minä rupesin jo hiukan leppymään tuohon mieheen.

-- Eihän ne juuri _vaivaa_, -- vastasin minä. -- Mutta kuvailkaahan

mielessänne, että itse olette sepittämässä näytelmää.

-- Ei minusta semmoiseen.

-- No tai jotain, mikä vaatii koko huomiotanne.

-- Jaha, -- sanoi hän mietiskellen, -- niinpä niinkin.

Hänen sanoissansa helähti niin suuri määrä mielenhaikeutta, että

minä lepyin yhä lauhkeammaksi. Ja onhan tuo todellakin armotonta:

mennä ihan vento vieraalta ihmiseltä kysymään, miksikä hän pörisee

yleisellä maantiellä.

-- Näettehän nyt, -- virkkoi hän vennosti; -- se on tottumusta.

-- Sen huomaan kyllä.

-- Minun täytyy luopua siitä.

-- Ei suinkaan, jos siitä tulee teille haittaa... Ja sitä paitsi,

eihän minulla ole mitään oikeutta... olin vain niin rohkea...

-- Ei suinkaan, sir, -- sanoi hän, -- ei suinkaan. Minä olen teille

sangen kiitollinen. Minun pitäisi olla varuillani tuommoisista

seikoista. Ja niin minä vast'edes olenkin. Saisinko vaivata teitä

vielä kerran... tuo pörinä...?

-- Tällaista se osapuille on: pörrörrörrör. Mutta tiedättehän...

-- Olen erittäin kiitollinen teille. Minä tiedän todellakin käyväni

aivan suunnattoman hajamieliseksi. Te olette aivan oikeassa, sir,

oikeassa kaikin puolin. Minä olen kuin olenkin teidän velallisenne.

Loppu siitä tuleman pitää kerrassaan. Ja nyt, sir, olen vienyt teidät

kauemmaksi kuin minun olisi pitänytkään.

-- Minä toivon, ettei minun tungettelevaisuuteni...

-- Ei millään muotoa, sir, ei millään muotoa...

Me katselimme toisiamme tuokion verran. Minä kohotin sitten hattuani

ja toivotin hänelle hyvää iltaa. Hän vastasi nytkähdellen, ja niin

erottiin.

Aidan porraslaudalta minä katsahdin vielä kerran tuohon poistuvaan

olentoon. Liikkeet olivat huomattavasti muuttuneet: hän näytti

hervahtuneelta, lyyhistyneeltä. Muistellessani miehen entisiä

huitomisia ja pörinää, tuo muutos tuntui minusta kummallisen

liikuttavalta. Minä katselin häntä, kunnes hän oli kadonnut

näkyvistä. Ajattelin jo, että parasta minun olisi ollut pysyä omissa

töissäni. Näissä mietteissäni palasin huvilaani ja kävin jälleen

näytelmäni kimppuun.

Huomis-iltana miestä ei näkynyt, ei sitä seuraavanakaan.

Mutta yhä edelleen hän oli mielessäni: ajattelin näet, että häntä

sopisi käyttää näytelmäni kehittämisessä erinomaisena mallina

hempeämieliseen, koomilliseen personaan. Kolmantena päivänä hän tuli

luokseni.

Ensi alussa en tahtonut päästä selville, mikä hänet oli tänne tuonut.

Hän haasteli jonkun aikaa aivan jokapäiväisistä seikoista, kunnes

viimeinkin tuli pääasiaan. Hän tahtoi ostaa minut pois huvilastani.

-- Katsokaa, -- puhui hän, -- enhän minä millään muotoa teitä moiti,

mutta te olette poistanut minusta erään tottumuksen, ja se häiritsee

kokonaan minun päiväni. Täällä minä olen kävellyt jo monta, monta

vuotta. Ja pörinää olen pitänyt, epäilemättä... Kaiken tuon te olette

tehnyt mahdottomaksi.

Minä ehdotin, että hän valitsisi toisen suunnan.

-- Ei. Ei ole mitään muuta suuntaa. Tämä on ainoa. Olen tiedustellut.

Ja nyt... joka ilta kello neljä... minulla on kuin seinä edessä.

-- Mutta, hyvä herra, jos tämä on niin tärkeätä teille...

-- Se on elinkysymys. Katsokaas, minä olen tutkija... olen kiintynyt

erääsen tieteelliseen tutkimukseen. Minä asun... -- hän pysähtyi ja

näkyi miettivän -- juuri tuolla noin, -- jatkoi hän sitten, viitaten

äkkiä arveluttavan läheltä minun silmääni. -- Tuo talo valkoisine

piippuineen, jonka näette tuolla puitten takaa. Minun eloni ja oloni

on aivan tavallisuudesta poikkeavaa... tavallisuudesta poikkeavaa.

Minä olen pääsemäisilläni erään mitä tärkeimmän keksinnön perille...

minä vakuutan teille: _kaikkein tärkeimmän_, mitä milloinkaan on

tehty. Se kysyy yhtämittaista miettimistä, yhtämittaista ajatuksen

vapautta ja toimintaa. Ja iltapäivä se on minun paras aikani! Silloin

minussa kuohumalla kuohuu uusia ajatuksia... uusia näkökohtia.

-- Mutta eikö sopisi astua ohitse?

-- Silloin olisi kaikki toisin. Minä tulisin silloin itsetietoiseksi.

Minä rupeaisin silloin ajattelemaan teitä ja teidän näytelmäänne...

ajattelisin teidän tarkastelevan minua ärtyneenä... sen sijaan kuin

minun pitäisi tehdä työtä. Ei! Minun pitää saada tämä huvila.

Minä miettimään. Täytyihän minun luonnollisestikin harkita asiaa

perinpohjin, ennenkuin ratkaisevan vastauksen annan. Niinä aikoina

olin kyllä valmis affäärejä tekemään, ja myöminen oli minulle aina

houkuttelevaa. Mutta ensinnäkin: eihän tämä ole minun huvilani, ja

vaikka sen möisinkin hänelle hyvästä hinnasta, niin saattaisi sen

luovuttamisesta joutua ikävyyksiin, jos nykyinen omistaja saisi

vihiä asiasta. Ja toiseksi: minä... no niin, minuahan ei oltu vielä

julistettu vapaaksi veloistani. Tässä täytyy olla hyvin varovainen.

Sitä paitsi tuntui minusta sangen intressantilta se seikka, että tuo

mies tuossa on kukaties pääsemäisillään jonkun arvokkaan keksinnön

perille. Olisihan hauska, ajattelin, saada lähempiä tietoja hänen

tutkimuksistaan, ei missään epärehellisessä tarkoituksessa, vaan

sitä varten vain, että tieto tuosta saattaisi olla jonkinlaisena

virkistyksenä näytelmän kirjoittamisen vaivaloisessa työssä. Minä

työnsin tuntosarveni esille.

Hän oli vallan kernas antamaan tietoja. Ja kun hän kerran oli

vauhtiin päässyt, niin keskustelu muuttui kuin muuttuikin

yksinpuheluksi. Hän puhui niinkuin kauan aikaa sulkeissa ollut

mies, joka on asiata ajatellut pitkin ja poikki uudestaan ja

taas uudestaan. Hän puhui melkein tunnin umpeen, ja minun täytyy

tunnustaa, että minulla oli täysi työ ja tekeminen kuunnellessani.

Mutta kaiken aikaa siinä helähteli tuommoinen tyytyväisyyden

sivuääni, niinkuin ainakin, kun tietää laiminlyöneensä työn, jonka

on tehtäväkseen ottanut. Tämän ensimmäisen keskustelun aikana en

minä paljoakaan selvää saanut hänen työnsä lopullisesta päämäärästä.

Toinen puoli hänen puhettansa oli täynnään minulle aivan outoja

teknillisiä termejä, ja pari kohtaa, joita hän suvaitsi sanoa

matemaatikan aiheiksi, hän valaisi siten, että mustekynällä piirtää

raapautti kirjekuoren selkään laskuja, sellaisia, että minun kävi

vaikeaksi olla ymmärtävinänikään niitä.

-- Niin, niin, -- virkoin minä vain, -- jatkakaa, jatkakaa.

Sen verran minulle kumminkin selväsi, ettei hän ole mikään

sairasmielinen mies, joka luulee tekevänsä ties mitä keksinnöitä.

Niin sairasmieliseltä kuin mies näyttikin, ilmeni hänessä niin

paljon voimaa, että moinen luulo oli ihan mahdotonta. Ja olipa miten

olikaan, niin mekanillisten mahdollisuuksien piiriin se keksintö vain

kuului. Hän kertoi, että hänellä on työpaja ja siinä kolme apulaista

-- alkujaan tavallisia puuseppiä, -- jotka hän oli harjoittanut. No

niin, työpajasta patentti-toimistoon ei ole kuin yksi askel. Hän

kutsui minua katsomaan tekeleitään, ja minä suostuin kernaasti,

varoen kumminkin millään tavoin alleviivaamasta tätä kernauttani.

Puheenaollut huvilan kauppa siirtyi tuonnemmas, ja siitä minulle hyvä

mieli.

Vihdoin hän nousi, pyydellen anteeksi, että oli istunut niin kauan,

mainiten samalla, kuinka hauska hänen oli ollut haastella työstään;

ikävä vaan, että hän niin harvoin saa sellaista mielihyvää nauttia.

Harvoin muka hän on kohdannut niin intelligenttiä kuulijata kuin

minä olen; peräti harvoin hänellä on tilaisuutta seurustella

asian-ymmärtäväin tiedemiesten kanssa.

-- Niin paljon pikkumaisuutta, -- selitteli hän, -- niin paljon

vehkeilyä! -- Todellakin, jos joku on saanut jonkun aatteen, jonkun

hedelmällisen aatteen... En tahtoisi olla armoton, mutta...

Minä olen niitä, jotka uskovat impulsseihin. Minä tein ehdotuksen,

joka kenties oli liian pikainen. Mutta ottakaa toki lukuun,

että minäkin olin kaksi viikkoa ollut ypö yksinäni, näytelmää

kirjoittamassa Lympnessä. Sitä paitsi oli minulla vieläkin omantunnon

vaivoja siitä, että olin tehnyt tyhjäksi hänen kävelyretkensä.

-- Miks'ette, sanoin minä, -- miksette saata ottaa nyt tätä

uudeksi tottumukseksi sen entisen sijaan, jonka minä olen

teiltä tärvellyt... miksette ainakin siksi aikaa, kunnes saamme

lukkoon tuon huvila-asian? Se, mitä te tarvitsette, on saada

kiinnitetyiksi ajatuksianne työhönne, juuri sitä, mitä olette tehnyt

iltakävelyillänne. Pahaksi onneksi on nyt näistä kävelyistä tullut

loppu... ette enää saa asiata entiselleen. Mutta eikö sopisi tulla

tänne, kertomaan minulle toimistanne. Käyttäkää minua seinänä, jota

vastaan viskaatte ajatuksianne, ja josta ne kimmahtavat teille

takaisin. Minulla on totta maar liian vähän tietoja, pystyäkseni

varastamaan omikseni teidän aatteitanne, enkä tunne ketään

tiedemiestä...

Minä pysähdyin. Hän vaipui mietteisinsä. Ehdotukseni veti

nähtävästikin hänen huomiotaan puoleensa.

-- Mutta minä pelkään ikävystyttäväni teitä, -- virkkoi hän.

-- Olenko liian tuhma mielestänne?

-- Ette suinkaan, mutta tuommoiset teknilliset asiat...

-- Oli miten oli, mutta te herätitte tän'iltana minussa tavatonta

mielenkiintoa.

-- Siitä olisi todellakin minulle suuri apu. Ei mikään selvitä

ihmisen aatteita niin paljon kuin niitten esittäminen muille. Tähän

saakka...

-- Hyvä sir, älkää sanoko enää mitään.

-- Mutta onko teillä todellakin aikaa semmoiseen?

-- Ei ole sen parempaa lepoa kuin vaihtelu askareissa, -- sanoin minä

syvällä vakaumuksella.

Asia oli päätetty. Verandani portailla hän kääntyi ympärinsä.

-- Olen teille muutoinkin jo suuressa kiitollisuuden velassa, --

virkkoi hän.

Minä äännähdin kysyvästi.

-- Te olette kerrassaan parantanut minut tuosta naurettavasta

pöristelemisen tottumuksesta, -- selitti hän.

Muistaakseni minä sanoin olevani iloinen, saadessani osoittaa hänelle

jonkun palveluksen, ja hän läksi pois.

Äskeisen keskustelun virittämä ajatuksenjuoksu näkyi päässeen

hänessä valtaan. Hänen kätensä alkoivat jälleen heilahdella entiseen

tapaansa, ja tuulen huhauksissa kuului korvaani hiljainen pörrörrör.

Mutta vähätpä minä oikeastaan siitä...

Hän tuli huomenissa ja senkin jälkeisenä päivänä ja piti kaksi

luentoa fysikasta. Tyytyväisiä olimme niihin kumpainenkin.

Hänen kasvojensa ilme osoitti hänen olevan perinpohjin selvillä

"eeteristä" ja "voimain tuubeista" ja "gravitationi-potenseista" ja

sen semmoisista. Minä istuin toisessa nojatuolissa, tuon tuostakin

virkkaen, pitääkseni miestä vauhdissa: "niin, niin", "jaha", "kyllä

minä olen mukana."

Kamalan vaikeita asioita nuo, mutta luulenpa, ettei hänellä ollut

aavistustakaan, kuinka paljon niistä meni minun ymmärrykseni yli. Oli

hetkiä, jolloin epäilin, tokko minä oikein seuraankaan, mutta sainhan

joka tapauksessa levähtää tuosta kovan onnen näytelmästäni. Silloin

tällöin selvenivät nuo asiat minulle hetkiseksi, kadotakseen jälleen

juuri silloin kuin luulin päässeeni niitten perille. Vuoroin taas

minun tarkkaavaisuuteni katkesi kerrassaan, enkä sitä enää vireille

vetänytkään. Siinä istuin vain, katsella tuijotellen häneen ja

mietiskellen, eiköhän olisi parasta käyttää häntä päähenkilön mallina

johonkin kelpo ilveilyyn ja antaa palttua kaikelle muulle. Ja sitten

taas ymmärsin häntä jonkun matkaa.

Ensi tilaisuuden sattuessa käväsin hänen asunnossaan. Se oli avara

ja huolellisesti sisustettu. Muita palvelijoita ei ollut kuin hänen

kolme apulaistansa, ja koko hänen dietissään ja yksityis-elämässään

yleensä oli filosofillisen yksinkertaisuuden leima. Hän oli

vesipoika ja vegetariaani ja kaikkea semmoista, mikä logilliseen

elämänjärjestykseen kuuluu. Mutta koko hänen talonsa sisällinen asu

osoitti, että on täällä jotain muutakin kuin pelkkää filosofillista

mietintää. Se tiesi kellarista ullakkoon asti työtä ja toimintaa, --

omituinen tyyssija todellakin täällä syrjäisessä kylässä. Alakerrassa

oli höyläpenkkejä ja työkaluja; leivintuvan uunit ja pesutuvan

kattilat oli muodostettu suuriksi sulatuspesiksi, kellari oli

täynnään dynamoita, ja puutarhassa seisoi kaasumittari. Hän näytteli

minulle kaikkea tätä luottavalla mielihyvällä, niinkuin konsanaankin

se, joka on liian kauan elänyt yksinänsä. Hänen umpimielisyytensä se

tulvaili nyt ylenpalttisen luottamuksen vuona, ja minulla oli onni

olla astiana, johon se purkautui.

Nuo kolme apulaista olivat arvokkaita tyypejä siitä työmiesluokasta,

josta olivat peräsin: tunnollista, vaikka vähätietoistakin,

rotevaa, kohteliasta, altista väkeä. Ensimmäinen, Spargus, jonka

huolena oli keittäminen ja kaikki metallityöt, oli aikoinaan ollut

merimiehenä. Toinen, Gibbs, oli puuseppä. Kolmas, entinen päiväläinen

puutarhatöissä, oli nyt yleinen avustaja. He olivat pelkkiä

ruumiillisen työn tekijöitä. Kaiken henkisen työn toimitti Cavor.

Hyvin oli minulla himmeä käsitys siitä, mutta nuo apulaiset eivät

ymmärtäneet siitä yhtään mitään.

Ja nyt noitten tutkimusten luontoon ja laatuun. Mutta tässä

minua valitettavasti kohtaa vaikea vastus. Minä en ole niinkään

tieteellinen asiantuntija, ja jos yrittäisin käyttää Mr. Cavorin

tieteellistä kieltä, niin pelkäänpä, että joutuisimme umpisolaan

kumpainenkin, niin lukija kuin minäkin. Ja melkein varmaa on, että

minä tulisin tehneeksi pukin ja toisen, joista minulle nauraisi

jok'ainoa ylioppilas, joka tässä maassa tutkii matemaatillista

fysikkaa. Parasta lienee siis, että kerron vaikutelmistani omalla

vaillinaisella kielellä, yrittelemättäkään verhoutua tietäväisyyden

pukuun, johon minulla ei ole mitään oikeutta.

Mr Cavorin tutkimusten loppumääränä oli muuan aine, joka olisi

"läpäisemätön" -- itse hän käytti jotain toista sanaa, jota en enää

muista, mutta tämä se suunnilleen vastaa sitä -- niin, läpäisemätön,

s.o. joka "ei päästäisi läpitsensä minkään muotoista säteilevää

energiaa." "Säteilevä energia" -- niin hän minulle selitti -- on

jotain samallaista kuin valo, tai lämpö, tai Röntgenin säteet,

joista parina viime vuonna on niin paljon puhuttu, tai Marconin

sähköaallot, tahi gravitationi (eli vetovoima). Kaikki nämä asiat,

sanoi hän, _säteilevät_ ulos keskipisteistä ja vaikuttavat esineesen

matkan päästä. Siitä tuo nimitys "säteilevä energia." Nyt ovat

melkein kaikki aineet läpäisemättömiä jollekin muodolle säteilevää

energiaa. Lasi esimerkiksi päästää läpitsensä valon, mutta lämpö

kulkee sen lävitse paljoa hitaammin, jonka vuoksi lasi kelpaakin

uuninverhostimeksi. Aluna päästää läpitsensä valon, mutta ei lainkaan

lämpöä. Hiili-bisulfidissa liuotettu jodi sitä vastoin estää kokonaan

valon, mutta päästää lämmön lävitsensä. Se kätkee teiltä tulen,

mutta päästää kaiken siitä tulevan lämmön vaikuttamaan teihin.

Metallit ovat läpäisemättömiä ei ainoastaan valolle ja lämmölle, vaan

sähkö-energiallekin, joka kyllä kulkee sekä jodiliuoksen että lasin

läpi melkein yhtä hyvin kuin ei niitä sen edessä olisikaan. Ja niin

edespäin.

Nyt on asianlaita semmoinen, että kaikki aineet "läpäisevät"

gravitationin. Ihminen saattaa monenlaisilla suojuksilla pidättää

valon tai lämmön, tai auringon sähköperäisen vaikutuksen, tai

maanlämmön mistä hyvänsä; metallilaatoilla hän saattaa suojella

esineitä Marconin säteiltä. Mutta auringon vetovoimalta ja maan

vetovoimalta ei voi suojella millään. Ja miksikä ei voi, sitä on

vaikea sanoa. Cavor ei ymmärtänyt, miksikä ei sellaistakin ainetta

olisi olemassa, enkä minäkään osannut sanoa, miksei. En ollut

sellaista mahdollisuutta ennen koskaan ajatellutkaan. Ja hän teki

laskelmia paperille, jotka joku lordi Kelvin, tai professori Lodge,

tai professori Karl Pearson, tai joku muu tuommoinen tiedemies kyllä

olisi epäilemättä ymmärtänyt, mutta jotka minut vaivuttivat ihan

toivottomuuden hämärään. Ja näillä laskelmillaan hän osoitti, että

semmoinen aine ei ainoastaan ole mahdollista, vaan että sen täytyy

täyttää ne ja ne ehdotkin.

Se oli hämmästyttävää harkintaa. Mahdotonta minun olisi kuvailla

tässä, kuinka se aikoinaan minua hämmästytti ja mieltäni kiinnitti.

"Niin, niin", virkoin minä vaan kaikkeen tuohon, "antaa mennä vaan,

antaa mennä!" Riittänee nyt täksi kertaa mainita, että hän luuli

pystyvänsä valmistamaan tällaista gravitationia läpäisemätöntä

ainetta monimutkaisesta sekotuksesta metalleja ja jotain uutta --

uutta alkuainetta -- luullakseni _helium_ nimistä, jota hänelle

oli lähetetty Lontoosta sinetillä suljetuissa kiviruukuissa. Tästä

seikasta on lausuttu epäilyksiä, mutta minä olen melkein varma, että

_heliumia_ nuo sinetillä suljetut kiviruukut sisälsivät. Nestemäistä

ja ohutta se kaikessa tapauksessa oli.

Jospa vain olisin huomannut tehdä muistiinpanoja!... Mutta mitenkäpäs

minä osasin silloin arvatakaan sen tarpeellisuutta?

Jokainen, kenessä rahtusenkaan verran mielikuvitusta asuu, käsittää

kyllä, kuinka vähän mahdollisuuksia moisella aineella on, ja

ymmärtänee siis myös osapuille sen liikutuksen, jota tunsin,

huomatessani, kuinka tämä asia Cavorin käyttämäin epäselväin sanain

hämäryydestä alkoi selviämistään minulle selvitä. Koomillinen

näytelmän ratkaisu todellakin! Kului joltinenkin aika, ennenkuin

otin uskoakseni täydellisesti käsittäneeni hänet, ja kaikin mokomin

minä varoin tekemästä sellaisia kysymyksiä, joitten johdosta

hän olisi saattanut arvata, kuinka omiansa väärinkäsityksille

hänen jokapäiväiset selittelynsä ovatkaan. Mutta se, joka tätä

kertomaani lukee, ei sittenkään saata kokonaan käsittää minun

mielenliikutustani, sillä minun kuivasta esityksestäni on mahdoton

tajuta minun vakaumustani siitä, että tämän hämmästyttävän aineen

keksiminen oli täyttymäisillään.

En muista istuneeni enää täyttä tuntiakaan näytelmäni ääressä siitä

pitäin kuin olin ruvennut käymään hänen luonansa. Mielikuvitukseni

askarteli nyt muissa asioissa. Tuon aineen mahdollisuuksilla

ei näkynyt olevan rajoja ensinkään. Minne vaan käännyinkään,

-- kaikkialla kohtasin ihmeellisiä asioita ja perinpohjaisia

mullistuksia. Esimerkiksi: jos tahtoo nostaa jonkun painon,

olkoonpa kuinka suunnattoman raskas hyvänsä, niin ei tarvitse muuta

kuin panee laatan tuota ainetta sen alle, ja silloin sen nostaa

vaikka olkikorrella. Ensimmäinen ajatukseni oli luonnollisestikin

tämän prinsipin sovelluttaminen tykkeihin ja panssarilaivoihin

sekä kaikkiin sotatarpeisin ja sodankäynti-tapoihin, siitä sitten

laivakulkuun, rautateihin, rakennuksiin ja kaikkiin mahdollisiin

muotoihin inhimillistä teollisuutta. Tuo sattuma, joka oli minut

johtanut ihan tämän uuden ajan -- aikakaudenkin -- syntymähommiin,

oli yksi niitä, joita tapahtuu vain kerran tuhannessa vuodessa.

Ja tämä ajatus se kehittyi ja laajeni laajenemistaan. Muun

muassa minä näin omankin pelastukseni affäärimiehenä. Minä näin

kantayhtiön ja haarayhtiöitä, hankkeita oikealla ja hankkeita

vasemmalla, renkaita, trusteja, privilegioita ja konsessioneja... ne

laajenivat laajenemistaan, kunnes vihdoin suunnaton, hämmästyttävä

Cavoriiti-yhtiö hallitsi ja vallitsi maailmaa.

Ja minä mukana!

Minä viitotin tieni suoraan eteenpäin. Tiesin kyllä panevani kaikki

uhalle, mutta tein ratkaisevan harppauksen yhdellä kertaa.

-- Meillä on käsissämme valtavin ase, mitä maailmassa milloinkaan

on keksitty, -- sanoin minä, pannen painoa sanalle "meillä". --

Jos aiotte pitää minua loitolla siitä, niin joudutte tekemisiin

huimapäisen miehen kanssa. Huomisesta alkaen aion ruveta neljänneksi

apumieheksi teille.

Hän näytti hämmästyvän minun innostustani, osoittamatta kumminkaan

pienintäkään epäluuloa tai vihamielisyyttä. Päinvastoin hän esiintyi

varsin vaatimattomasti.

Hän katsahti minuun epäröiden.

-- Mutta aiotteko todellakin...? -- sanoi hän. -- Entäs näytelmä?

Kuinkas sen käy?

-- Se on ollut ja mennyt! -- huudahdin minä. -- Arvoisa sir, ettekö

te näe, mitä nyt jo olette saavuttanut! Ettekö näe, mitä olette

saavuttamaisillanne?

Tämä oli tosin vain retorillinen puheenparsi, mutta ei hän

todellakaan nähnyt kaikkea sitä. Ensi alussa en ottanut tuota

uskoakseni. Hänellä ei ollut aavistustakaan keksintönsä

merkityksestä. Tuo omituinen pikku mies oli koko ajan tehnyt

työtä pelkästään teoretisella pohjalla! Puhuessaan "kaikkein

tärkeimmästä kokemuksesta", mitä maailma milloinkaan on nähnyt,

hän oli tarkoittanut, että se täydentää niin monta teoriaa ja

poistaa niin monta epätietoisuutta. Mitenkä se aine, jonka hän oli

keksimäisillään, olisi käytäntöön sovellutettava, siitä hän välitti

yhtä vähän kuin jos hän olisi ollut kone, joka tykkejä valaa.

Tuo aine on keksittävissä, ja hän keksii sen. _V'la tout_, kuten

franskalainen sanoo.

Ja niin lapsellinen mies sitten! Jos hän tuon aineen saa keksineeksi,

niin se muka menee cavoriitin tai cavoriinin nimisenä perinnöksi

jälkimaailmalle, ja hänestä tehdään F.R.S., [Fellow of the Royal

Society of Arts, kuninkaallisen tiedeseuran jäsen.] ja hänen

muotokuvansa leviää kaikkialle, siinä muka mies, jolla on arvokkaita

ansioita _luonnon_ alalla, ja sen semmoista. Siinä kaikki, minkä

hän näki! Ja tämän pommin hän olisi heittänyt maailmaan yhtä

huolettomasti kuin ilmoituksen jonkun sääskilajin löydöstä, ellen

minä olisi sattunut yhtymään häneen. Ja siellä se sitten olisi

loikonut ja sammua tuhahtanut, niinkuin pari muutakin pikku asiaa,

joita nuo tiedemiehet ovat sytyttäneet ja meille viskanneet.

Ja kun tämä kerran oli minulle selvinnyt, niin nyt se olin minä,

joka puhuin, ja Cavor, joka virkkoi: "niin niin, jatkakaa vain!"

Minä kavahdin pystyyn. Minä astuin lattiata edestakaisin, huitoen ja

viittoen kuin 20-vuotias poika. Minä koetin saada häntä käsittämään,

mikä hänen velvollisuutensa ja vastuun-alaisuutensa tässä asiassa

on... mikä _meidän_ velvollisuutemme ja vastuun-alaisuutemme tässä

asiassa on. Minä vakuutin hänelle, että me saamme varoja yltäkyllin,

pannaksemme toimeen mitä yhteiskunnallisia mullistuksia vain

tahdomme; koko maailma on oleva meidän, ja me saamme hallita sitä

ihan mielemme mukaan. Minä kerroin hänelle yhtiöistä ja patenteista

ja salassa pidettävästä toiminnasta.

Kaikki tämä näkyi vaikuttavan häneen samalla tapaa kuin hänen

matemaatikansa oli vaikuttanut minuun. Mies oli hämillään; sen näki

hänen pienten punakkain kasvojensa ilmeestä. Hän jupisi jotain

sellaista, että vähät hän muka rikkaudesta, mutta minä kumosin

kaikki epäröimiset. Hänhän on tulemassa rikkaaksi; tyhjää siis

tuo tuommoinen jupina. Minä annoin hänen ymmärtää, mikä minä olen

miehiäni, semmoinen nimittäin, jolla on koko lailla affäärikokemusta.

En maininnut mitään, että siihen aikaan vielä olin selviämättömän

vararikon alainen, -- sehän olikin vain väliaikaista tilaa, -- vaan

luulen saaneeni näennäisen omaisuuteni ja finansiaaliset vaatimukset

esiintymään varsin sopusointuisesti. Ja aivan huomaamatta -- niinkuin

tuommoisten ehdotusten laita yleensäkin on -- meidän välillämme

syntyi yksimielisyys cavoriiti-monopolista: hän tuota ainetta

valmistaa, ja minä pidän siitä ääntä.

Minä tartuin kuin iiliäinen tuohon "me"... "Te" ja "minä" olivat

minulle nyt jo tuntemattomia sanoja.

Hänen mielestänsä olisi se voitto, josta minä puhuin käytettävä

tutkimusten jatkamiseksi, mutta sehän tietysti oli asia, josta sopi

myöhemminkin keskustella.

-- Mainiota! -- riemuitsin minä. -- Mainiota!

Pääasia, väitin minä, on nyt se, että tuota ainetta saadaan syntymään.

-- Siinä se vasta aine! -- huudahtelin minä. -- Ei sitä kotia, ei

tehdasta, ei linnaa, ei laivaa, joka uskaltaisi olla sitä vailla!

Se on oleva vielä ylt'yleisempää kuin patenttilääke! Ei sitä

kohtaa siinä, ei yhtäkään sen kymmenestä tuhannesta käyttämisen

mahdollisuudesta, joka ei tekisi meitä rikkaammiksi, Cavor, kuin

ahnainkin ahnas ikinä voi kuvailla!

-- Jaa-a! -- virkkoi hän. -- On maar se sittenkin niin. Merkillistä,

kuinka avautuukaan uusia näkökohtia, kun asiasta puhelee.

-- Ja nyt on sattunut niin, että te olette tullut siitä puhelleeksi

sen oikean miehen kanssa.

-- Tokkopa -- liitti hän, -- tokkopa kukaan ääretöntä rikkautta

_vastustaakaan_. Mutta on siinä kumminkin yksi seikka...

Hän pysähtyi. Minä olin ääneti.

-- Mahdollistahan on, tiedättekös, ett'emme kykenekään saamaan

tuota ainetta aikaan. Sekin saattaa olla yksi niitä asioita, jotka

teoriassa ovat mahdollisia, mutta käytännössä sulaa hulluutta. Tahi

jos saammekin sen syntymään, niin tulee joku pikku mutka...

-- Josta me kyllä selviämme, kun se tulee, -- virkoin minä.