hänen täytyy joka päivä suorittaa semmoisia veroja, joihin ei riitä
hänen ruumiinsa eikä hänen omaisuutensa ja juhtansa. Tätä rasitusta on
vielä useammin ja useissa tapauksissa monistettu. Paitsi säännöllistä
työtä, jota hän maansa puolesta suorittaa, ovat lisätyöt epämääräiset
ja rajattomat. Niin kohtuullista kuin onkin, että talonpoika avustaa
kartanon omistajaa elonkorjuussa, lannanvedossa, tarpeellisten
huoneiden rakentamisessa, heinänteossa, puukuormien tekemisessä ja
purkamisessa, yhtä tarpeellista on, että tämä kaikki on määrätty ja
suhteellista talonpojan varallisuuteen ja konnun laajuuteen, että
työpäivien luku rajoitetaan, ja että työvelvollisuutta vaaditaan
ainoastaan yllämainittuihin tehtäviin, niin ettei talonpoikaa, kun
sellaisia tehtäviä ei ole, pakoteta muihin töihin. Mutta kaikki käy
mielivallan mukaan. Paitsi päivätöitä mitataan talonpojalle joku
kappale kartanon peltoa, jota hänen täytyy kotoapäin viljellä ilman
mitään korvausta. Matkareisuja vaaditaan kokonaan rajattomasti eikä
vain kartanoiden tavarain kuljettamiseen jokaisena vuoden aikana, ja
vaikkakin herra, kun talonpoika täten menettää vetojuhtansa, hankkii
talonpojalle toisia, niin hän ei tule sillä autetuksi, koska hän on
velvollinen niitä vähitellen maksamaan, ja sittenkin saattaa odottaa,
että uudetkin hevoset alituisten matkareisujen kautta menehtyvät. Tätä
paitsi on maassa yhä lisääntynyt viinanpoltto päälähteenä talonpoikien
onnettomuuteen. Ei siinä kyllin, että ne otetaan tähänkin työhön
ylimääräisesti, vaan on lisäksi säädetty, että jolleivät määrätystä
viljanpaljoudesta saa määrättyjä viinakannuja, täytyy heidän omasta
viljastaan polttaa se, mikä puuttuu, joten he kokonaan joutuvat
häviöön. Sillä paitsi sitä, ettei kaikki vilja ole yhtä hyvää, niin
eihän talonpoika tunne sitä kemiallista menettelyä, joka tässä on
tarpeen, eikä siis ole onnettomuuteen syypää.
3:ksi. Rikoksistaan kuritetaan talonpoika liian ankarasti, usein sillä
tavoin, joka ei ole kristityn käsityksen mukaan missään suhteessa hänen
rikokseensa. Rangaistus on niin suunnaton, että parku on tukeutunut
valtaistuimeen saakka. Pienimmästäkin virheestä rangaistaan 10:llä
parilla raippoja, joilla laillisesti ei lyödä kolmea kertaa parilla,
vaan niinkauvan kuin on raipan pätkäkään jälellä ja kunnes nahka
ja liha on mäsänä. Talonpoikia pidetään viikkoja, jopa kuukausia
vedellä ja leivällä ja usein ankarimmissa vilussa. Nämä ovat sellaisia
rangaistuksia, jotka käyvät kaiken yksityiskurituksen ylitse, ja joilla
ainoastaan oikeus saa raskaimmissa rikoksissa rangaista, ja silloinkin
lievemmin menetellen, ainakin siten, että syytettyjä säilytetään
lämpimissä vankiloissa.
Liiviläinen paroni kaiketi ei liiottele. Semmoinen oli
Itämerenmaakuntien ritarien menettely ja heidän talonpoikiensa tila.
Voimme siis täydellisesti yhtyä paroni von Brownen loppulauseeseen,
jossa hän sanoo: "mitä seuraa luonnollisesti tällaisesta
väkivaltaisesta menettelystä muuta, kuin että talonpojat, joille itse
elämäkin käy taakaksi, menettävät kaiken halun ansaitsemiseen ja
maatalouteen, heittäytyvät epätoivoon ja juoppouteen, ja kun siten ovat
joutuneet täydelliseen rappiotilaan, karkaavat isien asuinpaikoista ja
koko maastakin." Siinä on paroni aivan oikeassa, kyllä karattiin, mutta
ei kuitenkaan kaikki, ja jääneissä jäi kuin jäikin kytemään sammumaton
rotuvihan tuli, joka vuosisatojenkin perästä on tuhoavana leimunnut ja
on leimuava vieläkin vuosisatojen perästä.
Mutta mitä parannuskeinoja osaa paroni ehdottaa? Kauniita sanoja ja
yhtä kauniita kehoituksia ritaristolle. Hänestä on kaikki autettavissa
sillä, että ritaristo ja aateli yksimielisesti päättää:
l:ksi. Että talonpojan irtain omaisuus, semminkin se, mitä hän itse on
ansainnut, turvataan.
2:ksi. Että talonpoikien verot ja rasitukset, mitä lienevätkään,
määrätään talonpoikien kyvyn mukaan.
3:ksi. Että ritaristo asettaa kohtuullisia rajoja hurjamaiselle
kotikuritukselle.
Sepä se; eihän sovi epäillä ritariston hyvää tahtoa.
Ritariston vastaus käy entiseen suuntaan. Sen oikeudet ovat
kieltämättömät; talonpoikien tila varsin hyvä. Yksityisissä tapauksissa
ja yksityisissä kartanonomistajissa saattaa olla syytä, mutta heitä
vedettäköön lailliseen edesvastaukseen. Ritaristo ei ollut mitään
unohtanut eikä mitään oppinut. Esitykseen se ei tahtonut antaa mitään
asiallista vastausta, lupasi vaan kunniasanallaan olla laupias; mutta
kun kreivi Browne ilmoitti, että jollei ritaristo ehdota varsinaisia
lakeja, keisarinna aikoo niitä omalla vallallaan säätää, täytyi sen
todellakin ruveta lainmääräyksiä ehdottamaan. Mutta kyllä se niissä
osasi oikeuksiansa puolustaa. Mainitsemme vain, että talonpoika
oikeutettiin valituksia tekemään herrojansa vastaan tietysti herrojen
oikeudessa, mutta "se talonpoika, joka on väärin syyttänyt, on
järjestysoikeudessa itselleen rangaistukseksi ja muille varoitukseksi
vakavasti rangaistava ensikerta 10:nellä parilla raippavitsoja, toinen
kerta 20:nellä kirkon luona ja kolmas kerta vuoden vankeudella."
Meneppä sitten valittamaan.
Kreivi Brownen esityksessä oli myös ehdotettu, että talonpojille
hankittaisiin lääkäreitä, mutta sen ritaristo lyhyesti kielsi. Myöskin
talonpoikien myymiselle tahtoi esitys asettaa rajoja. Ritaristo vastasi
siihen: "Talonpoikien myyminen on luonnollinen seuraus herralle
myönnetystä kieltämättömästä omistusoikeudesta talonpoikiinsa, ja
saattaa myös olla luvallinen yleisen edun vuoksi, kun toisessa
kartanossa saattaa olla liikoja ihmisiä, mutta toisissa kartanoissa
taas on niistä puute. Talonpoikien myyminen rajan ulkopuolelle on
luvatonta, koska siitä kärsii kruunu ja maa joutuu autioksi. Lasten
erottaminen heidän vanhemmistaan tapahtuu joka päivä, ja ritaristo
menettelee tässä rehellisessä uskossa. Onkin tapauksia, jolloin toisin
ei voi olla. Hyvien saksalaisten palvelijain puutteessa on maassa
varsin tavallista, että omia talonpoikia otetaan palvelukseen ja että
niitä ystäville annetaan. Sitä vastoin sakotettakoon 200 taalerilla
niitä, jotka vievät talonpoikiansa markkinoille myytäviksi. Avioparien
erikseen myymistä älköön myös sallittako 400 taalerin sakon uhalla."
Nämä esimerkit riittänevät näytteeksi, mitä parannuksia ritaristo
ehdotti talonpoikiensa eduksi.
Ritariston kunniaksi mutta myös sen niskottelevien häpeäksi
mainittakoon, että _yksi_ sen jäsen, paroni Schoulz, puhui suunsa
puhtaaksi. Itse hän oli järjestänyt talonpoikiensa olot ainakin
siedettävälle kannalle ja painattanut nämä säädökset lätinkielellä
heidän tiedokseen. Ritaristo tahtoi häneltä tietää, luuliko hän
semmoisia säädöksiä mahdollisiksi yleisesti maassa käytettäviksi.
Vastauksessaan hän avonaisesti puhuu siitä epäinhimillisyydestä, jota
ritaristo harjoittaa talonpoikiensa suhteen, ja niistä vaaroista, joita
siitä koituu ei ainoastaan talonpoikien vaan hallitsijankin puolesta,
jos hän ottaa järjestääksensä asiat oman valtansa nojalla. Mutta
kuuroille korville hän puhui. Ritaristo pysyi päätöksessään. Ja kyllä
paroni sai kunniansa kuulla. Hän oli painattamalla sääntönsä tehnyt
suunnattoman vahingon, yllyttänyt talonpoikia, jotka siitä ovat saaneet
vapauden haaveita päähänsä, ja ostelevat kyllä sitä kirjaa, vaikka
jokainen hyvin tietää, että talonpoika mieluummin käyttää rahansa
juopotteluun kuin kirjain ostamiseen, j.n.e. tunnettuun suuntaan.
Muutamia lievennyksiä talonpoikien tilassa julistettiin sittenkin
kansan kielellä kirkoissa, mutta kun niiden valvomiseksi ei ollut
kyllin voimallista kättä, ymmärtää helposti kuinka niitä käytännössä
noudatettiin. Tiedämmehän omasta historiastamme, että Ruotsin kuninkaat
tuon tuostakin kielsivät talonpoikien sortamista, mutta kieltojen
alituinen uusiminen todistaa, kuinka vähän ne vaikuttivat, vaikka
meillä olot kuitenkin olivat verrattomasti paremmat. Se käykin selväksi
siitä, mitä kenr. kuv. kreivi Browne uudestaan valittaa ritaristoa
vastaan 1777 vuoden maapäivillä.
Hän sanoo: "Ne levottomuudet, jotka ovat ilmaantuneet muutamissa
kartanoissa talonpoikien puolelta, ovat maankuuluja ja ovat joutuneet
valtaistuimeen saakka. Mikäli voidaan huomata, koskevat nämä
valitukset sitä, että syytetyt kartanonomistajat eivät pysy niissä
veronmääräyksissä, joista 1765 vuoden maapäivillä päätettiin, vaan
vaativat semminkin työtä kahden- jopa kolmenkertaisesti ja enemmänkin.
Tämä ei ole mitenkään kohtuudenmukaista. Sillä vaikka maan lain,
vieläpä ruotsalaisen revisiooni-ohjelman mukaan jokainen yksityinen
kartanonomistaja on oikeutettu kukin talossaan jakamaan maat ja verot
talonomistajan mielen mukaan, niin on kuitenkin talonpoikien verotus
lopullisesti määrättävä. Sen on ritaristo myöntänyt 1765 vuoden
maapäivillä, ja juhlallisesti sitoutunut sitä noudattamaan. Kun nyt
en voi olla ritaristolle huomauttamatta tästä maapäivien päätöksestä
ja kuinka tärkeä sen noudattaminen on, ja että siinä tapahtuneet
hurjistelemiset tuottavat maalle moitteita, niin kuitenkin toivon,
että ritaristo itse ryhtyy semmoisiin toimenpiteisiin, että kaikki
valitukset lakkaavat." Tietysti!
Ritaristo vakuuttaa puolestaan, että kyllä on 1765 vuoden maapäivien
päätöksiä noudatettu paitsi muutamia poikkeuksia, ja nyt tehdään taas
uusia säännöksiä. Senjälkeen tulivat talonpoikien asiat puheeksi
vasta 1795 vuoden maapäivillä. Mutta turha on yksityiskohdin kertoa
mitä myönnytyksiä kulloinkin tehtiin. Tunnemmehan vallassa olevien
säätyjen taistelutavan: pitää vastaan niin paljon kuin voimat
riittävät, peräytyä ainoastaan pakosta, koettaa valloitta: takaisin
"menetetyt asemat", ja käytännössä tehdä tyhjäksi sekin, mihin on
ollut pakko suostua. Mutta voimat olivat näissä maissa verrattomasti
epätasaisemmat, olot onnettomammat, vastarinta taipumattomampi ja
sentähden seurauksetkin surkeammat.
Vasta Aleksanteri I ryhtyi väkevämmällä kädellä korjaamaan talonpoikien
oloja. Mitä siihen saakka oli talonpoikien tilan parantamiseksi tehty,
sopii mainita kahdella sanalla: luvata ja peruuttaa. Vuosikymmeniä
kestäneiden kinastusten jälkeen saatiin vihdoin 1804 jotakin
pysyväisempää aikaan. Silloin sai orjuus ainakin lievemmän muodon.
Talonpojat saivat perinnöllisen oikeuden kontuihinsa; talonpoikien
myyminen muutoin kuin kartanonmaan yhteydessä kiellettiin, ja kotikurin
oikeus supistettiin. Verokirjoissa määrättiin verojen ja rasitusten
suuruus. Mutta kun oikeutettuihin vaatimuksiin suostutaan ainoastaan
pakosta ja tingitään pienimpään määrään se, mitä ei voida kieltää,
silloin kaikuu luonnonlain voimalla tuo kohtalonraskas ääni: se on
liian myöhään. Kun talonpojan taloudellinen tila tuli paremmaksi ja
varmemmaksi, yltyy hänen vaatimuksensa päästä yhteiskunnalliseen
tasa-arvoon vielä nopeammin kuin hänen lainturvaama asemansa paranee.
Huutavimmat epäkohdat olivat ainakin näennäisesti poistetut,
mutta katkeruus ja viha yltyivät. Jo vuonna 1805 puhkesi Virossa
taas talonpoikain epätoivo aseelliseen väkivaltaan, joka tietysti
aseellisella voimalla tukahutettiin. Tapaukset Ranskassa järisyttivät
Itämerenmaakuntien rohkeaa aatelistoa. Vuonna 1811 tarjoutui
Viron ritaristo suomaan vapautta orjilleen ja tyytymään vapaisiin
kontrahteihin. Mutta kun maa oli herrojen, ja talonpojalla kuitenkin
täytyi olla jalansija maan päällä, kuinka saattoi hänellä olla
vapaus tehdä kontrahtia, ellei hän samassa saanut maata. Nähtiinhän
Puolassa, jossa talonpoika oli vapautettu ilman maanomistusta,
että hän oli joutunut yhä kurjempaan tilaan. Siitä huolimatta kävi
Itämerenmaakunnissa vapauttaminen samaan suuntaan kuin Puolassa. Asetus
vuodelta 1819, jolla talonpojille säädettiin persoonallinen vapaus,
pahensi todellisuudessa hänen asemansa. Hänen perintö-oikeus kontuun
lakkautettiin, mutta silti hänelle ei myönnetty vapaata muuttoa.
Se kotikurin rajoitus, joka 1804 säädettiin, syrjäytettiin osaksi.
1804 vuoden säännössä sanotaan, ettei konnun isäntä ole kotikurin
alainen paitsi tuomion mukaan, mutta 1819 vuoden asetuksessa sanotaan
nimenomaan, että konnun isäntää ja lampuotia, joka on talon työssä,
saattaa ilman tutkintoa ja tuomiota herran tai pehtorin käskystä
rangaista kahdella päivällä vettä ja leipää tai 15:llä raippalyönnillä.
Sitä paitsi oli kartanonherra entisen orjuuden aikana velvollinen
pitämään huolta vanhoista ja lapsista, varustamaan konnun viljelijää
viljalla ja karjalla, kun katovuosi tai tapaturma oli ne häneltä
riistänyt. Nyt oli kartanonomistaja tästä rasituksesta vapaa. Olihan
talonpoika vapaa, pitäköön itsestänsä huolen. Hän oli vapaa, mutta
ei edes niin vapaa kuin lintu puunoksalla, joka kuitenkin saa nostas
siipensä lentoon etsiäkseen ruokaa ja turvapaikkaa.
Sittenkin on jo itse tietokin persoonallisesta vapaudesta ihmiselle
kallisarvoinen. Kerran vapaaksi päästyään hän ahtaimmissakin oloissa
ponnistaa voimansa tilansa parantamiseksi. Mutta sovinto herran ja
äskeisen orjan välillä oli mahdoton. Edellinen ei voinut salata
ylenkatsettansa, tuo entinen orja oli sittenkin alempaa ihmisrotua,
kuten neekeri Amerikassa; jälkimäisen sydämessä paloi sama viha, jota
jokainen vanhempi sukupolvi vuodatti nousevaan polveen. Jokainen
edistysaskel tuossa halvassa orjakansassa, joko taloudellisella
tai henkisellä alalla, pidettiin saksalaisia herroja uhkaavana,
todellisena "yhteiskunnallisena vaarana", ja vielä 1840 luvulla täytyi
"kapinallisia talonpoikia rauhoittaa" venäläisillä aseilla.
Kansakouluja kyllä perustettiin varemmin kuin meillä. Mutta meille
onneksi, täytyy sanoa. Sillä kansanopettaja-seminaari Liivinmaalla
perustettu 1843, ja kansakoulut olivat yksinomaan sitä varten, että
kansa saataisiin saksalaistumaan, kuten ne meilläkin samaan aikaan
perustettuina olisivat olleet ruotsalaistuttamisen keinona. Vielähän
meillä paljon myöhemmin, arvattavasti täydellä todella, vaadittiin
ruotsia opetettavaksi kansakoulujen ensi luokalla, jota sitten
voitaisiin jatkaa ruotsiksi.
Mutta kuinka olikaan tiukka talonpoikien taloudellinen asema, niin yksi
ja toinen, sillä sitkeydellä, jolla kansa vuosisatoja oli kestänyt
hirmuisinta sortoa, sai itselleen lunastetuksi omia maatilkkuja. Sitä
ei estänyt edes herrojen jonkun virstan päähän asettama kapakka, eikä
se vimma, jolla ne ensin saivat alkuunpäässeet raittiusyhdistykset
epäluulon alaisiksi, vihdoin kielletyiksikin. Julius Eckardt (Die
baltischen Provinzen) kertoo: "Eräs viinanpoltolla rikastunut herra,
koetettuansa ensin kaikin keinoin saada talonpojat yhdistyksestä
eroamaan, vihdoin sieppasi viinapullon omaan kohotettuun käteensä, ja
lähti siten talonpoikien etupäässä johtamaan heitä omaan kapakkaansa.
Valitettavasti ei ole tämä arvossa pidetty 'herra' ainoa, joka tällä
tavoin ajoi 'konservatiivista' politiikkaa ja edisti talonpojissa
siveellistä villiintymistä, josta sitten joku vuosi myöhemmin
kostettiin maan pyhimpien etujen uhalla."
Ja kuinka varovasti käsitelläänkään valistuksen tulta, kyllä
sittenkin sen valo yhä laajemmin heijastaa. Sen hoidossa ei auta
pelkkä varovaisuus, se on myös taidolla hoidettava, ettei siitä
syttyisi tuhoava tulipalo. Tätä taitoa ei ollut Itämerenmaakuntien
saksalaisilla. Ne kynsin hampain vastustivat kaikkia alkuasukasten
pyrintöjä aineellisen ja hengellisen tilansa parantamiseksi, saatikka
että ne olisivat ymmärtäneet olevan mitään oikeutusta heidän
varsinaisessa kansallisessa heräämisessään. Mutta kansallistunto oli
viime vuosisadan ensimäisellä puoliskolla jo ilmestynyt mahtavana
liikkeenä. Suomessa se onnekseen sai johtajakseen miehen semmoisen,
jonka vertaisia ilmaantuu ainoastaan jokunen vuosisadoissa. Eikä
meillä mikään vuosisatoja kestänyt orjuus ollut vuodattanut vihan
myrkkyä sydämiin. Varsinaista rotutaistelua ei vielä ollut viritetty.
Ylemmät säädyt ja semminkin papisto tunsivat olevansa verta kansan
verestä. Siinä syy suomalaisen herätyksen verrattain rauhalliseen
kehitykseen. Varuillansa olivat kyllä täälläkin etuoikeutetut luokat.
Mutta meillä eivät olleet yläluokan hampaat ja kynnet yhtä terävät
kuin Itämerenmaakuntien paronien. Kaikesta vastustuksesta huolimatta
pääsivät Itämerenmaakunnissa jotkut etevämmät nuoret edistymään sen
verran, että joku kohosi koulunopettajaksi, jopa ylioppilaaksi.
Semmoinen oli Liivinmaalla Kristian Woldemar, joka 1854, voitettuansa
kaikki ne vastustukset, joita tunnemme oman maamme suomenkielisten
nuorukaisten elämäkerroista, pääsi Tarton yliopistoon ja perusti
1856 ensimäisen lätinkielisen sanomalehden "Lätinkansan nostamiseksi
sen henkisestä pimeydestä". Tietysti kuului siellä samoja ääniä
kuin täällä. Lättiläiset eivät ole mikään kansa, joskin sillä kuten
kansoilla on oma kieli; sillä ei ole historiaa, se ei ole koskaan ollut
vapaa j.n.e. Woldemarin lehteä voitiin kuitenkin senssorien avulla
pitää jotenkin kurissa, mutta hänen onnistui, Pietariin siirryttyänsä,
saada lupa julkaista Pietarissa uusi lehti "Peterburgas Avises", ja
siihen eivät pystyneet lättiläisen senssorin sormet. Nyt ryhdyttiin
Pietarin teihin. Ilmoitettiin, että Pietarissa syntynyt salainen
yhdistys "Jung-Lettland", joka muka levittää valheellisia aatteita
Liivinmaan talonpoikiin ja kiihottaa heitä levottomuuteen y.m.s.
Näiden salaisten ilmiantojen vaikutus oli erinomainen. Woldemarin
lehti asetettiin baltialaisen kenraalikuvernöörin senssuroitavaksi, ja
sen täytyi vihdoin 1865 lakata. Mutta ei siinä kylliksi. Baltialainen
kenraalikuvernööri, jona siihen aikaan oli parooni Liewen, pyysi ja
sai luvan _rauhan säilyttämiseksi_ hallinnollista tietä (s.o. ilman
laillista tutkimusta) lähettää maanpakoon ei ainoastaan semmoisia
henkilöitä jotka, niinkuin Woldemarin sanotaan tehneen, ulkoa
tunkeutuivat baltialaisiin maakuntiin ja ryhtyivät vaarallisiin
vehkeisiin talonpoikien piirissä, vaan itse maakunnissa asuviakin.
Ja tätä "kibitkajustitsiaa" käytettiin ahkerasti. Näillä keinoilla
saatiin todellakin kansa "rauhoitetuksi", Pietarin lehti vaikeni,
isänmaan-ystävien pieni joukko hajaantui, ja rauha vallitsi maassa!
Mutta samallainen rauha kuin se, joka siellä oli vuosisatojen kuluessa
vallinnut. Viha sortajia vastaan, kun se ei muuhun kyennyt, ja kun
sortaja ei näyttänyt vähintäkään myötätuntoisuutta alkuasukasten
pyrinnöille, vaan päinvastoin yhä lujemmalla kouralla koetti niitä
kuristaa, ilmaantui murhapoltoissa, jopa salamurhissa. Saksalaiset
alussa sanoivat näitä tapauksia seurauksiksi kansallisten kiihottajien
yllytyksestä, mutta kun joskus venäläisten puolelta saivat kuulla,
että kyllä kaiketi talonpoikain tila on ylen kurja, kun he ryhtyvät
moisiin epätoivon tekoihin, silloin muuttui ääni. Luonnollistahan on,
että kaikkialla maailmassa tapahtuu rikoksia. Muuta eivät merkitse
täälläkään tapahtuneet rikokset.
Luokaamme nyt silmäys kansalliseen liikkeeseen Vironmaalla. Orjana
syntyi siellä J.W. Jannsen. Läpikäytyänsä nuo välttämättömät
asteet paimenpojasta, kuskiin, lukkariin saakka hän vihdoin yleni
kansakoulunopettajaksi. Hän perusti 1856 ensimäisen vironkielisen
sanomalehden "Eesti Postimees", jolla hän koetti ei ainoastaan
virittää Vironkansan oikeutettua kansallistuntoa, vaan myös
vaikuttaa saksalaisten herrojen käsitykseen velvollisuuksistaan
maan kansan valtaavaa enemmistöä kohtaan, samaan tapaan vaikka ei
samalla nerolla kuin Snellman meillä. Että hän, mitä saksalaisiin
tulee, puhui kuuroille korville, ja että samoja keinoja häntä
vastaan käytettiin, joita lukija jo tarpeeksi tuntee, on näiden
saksalaisten koko katsantokannasta itsestään selvää. Mutta hän
ei tahtonut hajoittaa vaan rakentaa, yhdistäen eri kansanluokat
yhteiseen työhön. Virolaisille hän sitä vastoin oli iloisen sanoman
julistaja. Ei ollut heidän keskuudessaan kansallisempaa, enemmän
suosittua miestä kuin J.W. Jannsen, häntä kunnioitettiin ja hänestä
ylpeiltiin. Hän oli sanomakirjallisuuden perustaja Virossa, hänestä
myös lähti tuo rohkea ajatus laulujuhlalla viettää 50-vuotista muistoa
orjuuden lakkauttamisesta, joka erinomaisesti onnistui ja osotti
kaikkien ihmeeksi, että todellakin eli maailmassa virolainen kansa,
elonhaluisena, yhteistoimintaan mahdollisena ei ainoastaan laulussa.
Hänen ystävästään pappi Hurtista lähti vieläkin rohkeampi ehdotus:
vapaaehtoisilla lahjoilla panna toimeen korkeampi virolainen oppilaitos
"Aleksandri kooli", jota varten vihdoin keräytyi noin 70,000 ruplaa.
Kaikki näytti niin valoisalta. Mutta — virtasihan virolaistenkin
suonissa suomensuvun veri. Ja se on näyttäytynyt historiassa siksi,
että missä suomensukuisille on ilmaantunut joku suotuisampi aika,
siinä ne heti riitaantuvat keskenään. Mitä toinen koettaa rakentaa,
sitä toinen hajoittaa. Me tunnemme tämän surkean tosiasian omassa
kansassamme, yhtähyvin täällä kotimaassa kuin uudessa maailmassa.
Jannsen joutui tämän yleisen lain alaiseksi samoinkuin meidänkin
suurmiehet, Snellman, Topelius, Cygnaeus, Yrjö-Koskinen. Entä oppilaat,
ystävät ja työtoverit, jotka ennen häntä niin suuresti ylistelivät, nyt
kilvan häntä, vanhaa ja sairasta miestä, vetivät lokaan, levittivät
hänestä ja hänelle vielä uskollisista ystävistä mitä alentavimpia
kertomuksia, joita mielihyvällä kuultiin ja uskottiin. "Yleinen
mielipide", tunnemmehan sen. Jannsen oli liiaksi saksalaisystävällinen,
yhteisen edun petturi! Tämän uuden puolueen johtajaksi nousi C.R.
Jakobson. Hänessä asui täydellisesti vuosisatojen juurruttama viha
sortajia vastaan, jopa alkuperäisimmässä muodossaan: veri verestä,
yhdentekevä jos itsekin sortuu, kunpa vain vihollinen saadaan
sortumaan. Kuolkaamme yhteiseen kuoppaan.