opettajaksi kohonnut Jakobson 1878 perustettua sanomalehteänsä
"Sakalaa". Saksalaiset ovat kukistettavat venäläisten avulla,
kyllä sitten venäläisten kanssa suoriudumme. Eikä ole tarvis
kuvata senjälkeisiä tapahtumia Itämerenmaakunnissa. Kansakouluista
aina yliopistoon saakka kaikki opetus muuttui venäjänkieliseksi,
oikeudenkäynti, joka kyllä ennenkin oli toimitettu kansalle vieraalla
kielellä, saksaksi, muuttui venäjänkieliseksi. Oli kuitenkin joukko
sivistyneitä, joita saksankielisessä oikeudessa voitiin käyttää
tulkkina, nyt sitä vastoin semmoisina käytettiin sotapalveluksensa
aikana vähän venäjänkieltä oppineita sotamiehiä. Tapahtui, niin
kerrotaan, että joku tuomari, joka ymmärtäen viroa, ja huomaten, että
tulkki käänsi kaikki päin mäntyyn, vihdoin rupesi, saadaksensa jotakin
tolkkua asiassa, puhumaan viroa, mutta ilmiannettiin sellaisesta
rikollisesta menettelystä, sai ankarat nuhteet ja uhkauksen, että jos
se uudistuu, menettää hän virkansa. Eräs _virolainen_ pappi, jolta
hänen, täällä käydessään kysyttiin, mitä nyt virolaiset luulevat
voittaneensa, vastasi: "meillä oli ennen kaksi herraa, saksalainen ja
venäläinen, edellinen on nyt kukistettu, ja meillä on nyt vain yksi
herra. Oppimalla venäjää pääsemme mekin herroiksi." Siihen vie rotuviha
ja kansan kahtia-jako. Yhdessä kuopassa nyt todellakin ollaan, mutta
"herra saksalainen" sittenkin yläpuolella. Papistollahan olisi tässä
onnettomassa tilassa ollut suuri tehtävä. Senhän olisi pitänyt sovittaa
ristiriidat, koettaa miten mahdollista yhteensulattaa kansanluokat,
huomauttaa herroille, että he, ainoastaan kansan tukemina, voivat omat
ja maan edut suojella, ja talonpojille, että entisten vääryyksien vihan
lietsominen ei rakenna mitään vaan hävittää kaikki. Mutta se ääretön
onnettomuus, joka käy läpi koko Itämerenmaakuntien kansanhistorian,
joutui tässäkin huippuunsa. Papisto oli sekä aineellisesti että
henkisesti saksalaisiin kahlehdittu. Aineellisesti siten, että
seurakuntien oikeus itse valita pappinsa vähitellen oli muuttunut
patronaattioikeudeksi, jonka nojalla aatelisto, seurakunnan tahdosta
huolimatta, asetti kirkkoherraksi suosikkinsa. Henkisesti siten,
että papisto oli yhtä saksalaismielinen kuin ikinä ritarit. Kaikissa
julkisissa ja yksityisissä kokouksissa toitotettiin "Deutschtumia",
"Burschentumia" ja "Was ist der Deutschen Vaterland". Virolaisten
ylenkatsomisessa ei voittanut saksalainen ritari saksalaista pappia.
Eräs meikäläinen nuori pappi oli satunnaisesti virolaisen kirkkoherran
luona, jolloin tämän luo saapui hänen seurakuntansa talonpoika. Kun
suomalainen moitti sitä kopeutta, millä kirkkoherra kohteli miestä,
vastasi hän: "Ei virolainen härkä sillä hevoseksi tule, että se
muutetaan talliin". Meidän kannalta katsottuna lienee se jo kunnia,
että vironkieli oli härän mylvimistä eikä "perkelä-" eikä "siankieltä".
Nähtiin sitäkin, että oikein kiivas saksalainen pappi niin röyhkeällä
tavalla syytti virolaisia sanankuulijoitansa kaikista paheista,
salamurhasta, murhapoltosta ja kaikesta siitä mistä saksalaiset yleensä
syyttävät virolaisia, että suurin osa kirkkoväkeä lähti ulos kirkosta.
Millä mielellä, sen käsittää lukija. Emme tahdokaan puhua siitä, mitä
vihamieliset virolaiset ja lättiläiset kertovat aatelisherrojensa
ja pappien yhteisistä kemuista ja juomingeista, niiden yhteisistä
ajojahdeista, joissa talonpojat näyttivät ajokoiran osaa, ja joissa
talonpojat nälkäisinä saivat loma-aikana katsella, kuinka herrat
tyhjensivät runsaita eväspussiansa ja pullojansa. Siinä saattaa olla
vihan liiottelua.
Papit saarnasivat varsin kauniisti, — onhan meillä sekä Tarton
yliopistosta että pappienkin toimittamaa varsin ansiokasta
_saksankielistä_ jumaluusopillista kirjallisuutta — milloin ei
päässyt saksalaisuus ja virolaisviha varsin törkeästi purkautumaan,
ja milloin luterilainen oikeauskoisuus ei ylen kiivaasti hyökännyt
sitä herrnhutilaisuuden alkuajoilta vielä jotensakin yleistä herätystä
vastaan Zinzendorfin hengessä. Mutta saarnastuolista alas astuttuaan
oli pappi jo ihan toinen mies. Mitä seurakuntalaisten oli sen kanssa
tekemistä.
Olisivatpa onnettomuudet edes tähän rajoittuneet! Mutta oikeutta
virolainen ja lättiläinen ei voinut odottaa muualta kuin omasta
nyrkistään, tietysti lopullisesti omaksi turmioksensa. Kun siis
seurakunta sai herra patronansa käskystä vastenmielisen papin, ei
auttanut muu kuin mahdollisuuden mukaan estää papin vihkimistä ja
kirkkoon pääsemistä, ja panna aikaan enemmän tai vähemmän väkivaltaisia
meteleitä itse kirkossa. Semmoiset ne ovat nuo raa'at virolaiset.
Mainitsemme vain tapauksen Tallinnassa v. 1881. Sikäläinen virolainen
seurakunta anoi silloin monella tuhannella nimellä varustetulla
pyyntökirjalla itselleen kansallismieliseksi tunnetun papin, mutta
maistraatti, jolla oli patronaattioikeus, määräsi sinne toisen sillä
seurauksella, että sen täytyi vihkimispäivänä pitää varalla suuri
poliisivoima pitääkseen tyytymättömiä seurakuntalaisia kurissa. Mikä
hartaus, mikä sielunhoito!
Mutta ei edes tähän rajoittuneet onnettomuudet. Kuten ainakin vei
epätoivo epätoivon turmiollisiin tekoihin. Luterilaiset rupesivat
joukottain kääntymään venäläiskatoliseen, Tsaarin uskontoon. Olkoonpa
vain, että tässä oli liikkeellä yllyttäjiä, venäläisten pappien
propagandaa, aineellisten etujen lupauksia, siitä ei tarvitse
kiistellä. Mutta varma on tämänkin ohessa, että jos papisto olisi
ollut kansalle sitä, mitä sen olisi pitänyt olla, tämmöistä surkeutta
ei olisi tapahtunut. Herrat ja papit kuitenkaan eivät nähneet mitään
syytä omassa itsessään. Kaikki syy oli yllyttäjissä, tuossa kurjassa
kansassa. Virolainen, hän sai yksin kärsiä. Ei ole niinkään helppo
erota isiensä Jumalasta. Kun työ oli tehty, niin silmät kyllä
aukenivat, omatunto heräsi, tuska poltti, mutta palaaminen oli
mahdoton. Sen takana, joka oli astunut venäläisen kirkon sisälle,
sulkeutui ovi. Nyt on kuitenkin tässäkin kohden kääntyneille
luterilaisille palaamisen mahdollisuus auennut, ymmärtäneekö nyt
saksalainen papisto mitä siltä Jumala vaatii. Tuskin. Vuosisatoja
vuotaneet ja parantumaisillaan olevat haavat ovat taas auenneet verta
vuotamaan, uusi verivaino on syntynyt saksalaisten ja alkuasukasten
välillä, eikä ole luultavaa, että saksalaisen papin sydän jaksaa tätä
unohtaa enemmän kuin saksalainen ritarikaan.
Niin, vaino on taas käymässä yhtä tuimana kuin tuimimmat vuosisatojen
kuluessa. Epäilemättä kansa saadaan "rauhoitetuksi", epäilemättä syntyy
sama hautausmaan hiljaisuus, joka on saatu pitkinä aikoina säilymään.
Mutta kuten ennen virolaiset kätkivät kirveen murhatun hautaan,
kätkevät ne nytkin henkisesti tämän kirveen väkivallan uhrien hautaan,
ja sieltä se on aikaisemmin tai myöhemmin nouseva uusiin epätoivon ja
veren töihin.
Lopetan niillä sanoilla, joilla Jaakko Forsman Valvojassa
vuonna 1883 päättää kirjoituksensa Itämerenmaakuntien oloista:
"Yhteiskuntalaitokset, jotka eivät perustu kansan enemmistön
kannatukseen, kaatuvat ensimäisestä tuulenpuuskasta; yhteiskunta,
jossa korkeammat säädyt ja alhaisempi kansa ovat vieraat toisillensa,
on pysyväisyyttä vailla, vielä enemmän, jos niiden edut käyvät
vastakkaista suuntaa; yhteinen turve ei ole vielä yhteinen isänmaa; kas
siinä ne yksinkertaiset totuudet, joita meille kertovat viime vuosien
tapaukset Itämerenmaakunnissa."
Ymmärrämmekö me nyt, ymmärrämmekö missä piilee "yhteiskunnallinen
vaara?"