language: Finnish
NYKYISTEN KAUHEUKSIEN JUURET ITÄMERENMAAKUNNISSA
Kirj.
A. Meurman
Helsingissä,
Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag,
1906.
Kun luemme kertomuksia niistä veritöistä, joita äsken on harjoitettu
Venäjän Itämerenmaakunnissa, ja joilla ei ole vertaisiansa maailman
historiassa siihen nähden, että siellä murhat, murhapoltot ja
hävitykset kohdistuvat ainakin nimeksi omia kansalaisia vastaan
julmuudella, jota jo luulisi mahdottomaksi sivistyneessä maailmassa,
nousee jokaisen lukijan mieleen pakostakin kysymys: missä ovat tämän
molemminpuolisen petomaisuuden juuret? Sillä semmoisia täytyy olla
syvässä ja vahvoina, ennenkuin sato niistä voi kypsyä siksi tuhoisaksi
kuin nyt silmiemme edessä näemme.
Mistä olisivatkaan nykyisyyden tapahtumain juuret ylipäänsä etsittävät
muualta kuin kansojen historiasta. Ja yksi otsakirjoitus jokaisen
kansan historiassa on: "Isien pahat teot kostetaan lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen", jopa yhä edespäin, jos isien pahoja
tekoja on jatkettu polvesta polveen.
* * * * *
Historian ja sen ohessa sivistyksen kulku maailmassa on kyllä
alkuaskeleillaan ollut väkivaltaa ja sortoa. Sivistyneet ja sivistyksen
kautta väkevämmät kansat ovat kukistaneet heikommat kansanrodut ja
tavallisesti saattaneet ne orjuuden tilaan lievemmässä tai ankarammassa
muodossa. Israelin kansan laki sisältää kuitenkin useita määräyksiä
palvelijain, s.o. orjien, lempeästä kohtelemisesta. "Seitsemäntenä
päivänä ei sinun pidä mitään työtä tekemän — _eikä sinun palvelijas
eikä sinun piikas_!", "älä isännän haltuun anna sitä orjaa, joka
häneltä sinun tykösi karannut on", y.m. Mutta kun toinen ihminen
on annettu toisen ihmisen valtaan sielun, ruumiin, perheensä ja
tavarainsa puolesta, niin merkitsevät lain määräykset tämän sidotun
eduksi varsin vähän. Kellepä hän valittaa! Vasta kristinoppi aukaisi
ihmisten silmät näkemään orjuuden kauheudet, ja nähtyänsä ne onnistui
sen ei ainoastaan lieventää; vaan vihdoin katkaista orjan kahleet.
Kristinoppi ei parantanut orjien kohtaloa eikä vapauttanut niitä
milläkään lainpykälällä, semmoisethän olivat tarpeeksi osoittaneet
pätemättömyytensä, vaan vedoten orjaherrojen omaantuntoon. Mutta
nimeksi kristityt eivät silti olleet kristityitä. Sittenkin kehittyi
orjien vapauttaminen sen verran, ettemme enään 19:nnellä vuosisadalla
tapaa varsinaista persoonallista orjuutta missään muussa kristityssä
maassa kuin Venäjällä ja Amerikassa, eikä näissäkään maissa 20
vuosisata tapaa persoonallisia orjia. Kauppamies on kaikkialla käynyt
valloituksen etujoukkona. Voitonhimo saattaa hänet antautumaan
kaikkien vaarojen alaiseksi. Kauppaa harjoitetaan ensin kaikessa
ystävyydessä, mutta sen turvallisuudeksi kuitenkin rakennetaan
suojapaikkoja, linnoja. Kauppa muuttuu rosvoretkiksi. Kauppamiehen
jälkeen tuli keskiajalla katolisen kirkon piispa. Kumpikaan ei sääli
alkuasukkaita, heidän maansa jaetaan hiippakuntiin, osa maata otetaan
kirkon omaksi, mitä alkuasukkaille jää, se verotetaan kymmenyksillä
kirkon hyväksi. Kun alkuasukkaat tätä väkivaltaa torjuaksensa
huonoilla aseillaan ryhtyvät vapauttansa sodalla puolustamaan, ovat
he jo "kapinallisia" ja heitä vastaan haetaan mistä saadaan hyvin
harjoitettua aseellista voimaa, joka keskiajalla ei ollutkaan vaikeata,
kun uskonnon harrastukseen sekaantui saaliinhimo. Milloin tätä apua
saadaan järjestetyn kuningasvallan puolelta, muodostuu alkuasukasten
kohtalo sittenkin sietävämmäksi, kuin siellä missä katolinen kirkko
ja sen muodostamat ritarikunnat saivat mielin määrin kauheuksiansa
harjoittaa. Kuningasvalta, vaikka se olisikin sortava, on sittenkin
kansalaisvapaudelle suopeampi kuin aatelisvalta, sen tiedämme omastakin
historiastamme.
Tässä kuvattuun suuntaan levisi keskiajan sivistys ennen melkein
tuntemattomiin maihin ja alhaisella kannalla oleviin kansoihin.
Eikä se ole suuresti muuttunut uudellakaan ajalla. Sitä todistaa
se säälimättömyys, millä amerikkalaiset hävittävät tämän maanosan
alkuasukkaita, ja se väkivalta, jolla sivistyneet _kristityt_
valtakunnat tähän aikaan keskenään jakelevat Afrikan mannermaat ja
kohtelevat alkuasukkaita kapinoitsijoina.
* * * * *
Kun nyt otamme puheeksi erityisesti asioiden menon n.s.
Itämerenmaakunnissa, joita saksalaiset yhteisesti sanovat Liivinmaaksi,
huomaamme, että nämä yleiset piirteet sielläkin toteutuivat
säännöllisesti. Ensimäiset kosketukset liiviläisten ja naapurikansojen
kesken olivat kummankinpuolisia rosvo- ja ryöstöretkiä. Niistä
huolimatta tunkeutui maahan saksalainen kauppias, ja hänen jäljissään
katolinen piispa, ensin todellakin hiljaisena kristinuskon saarnaajana,
mutta pian, katolisen kirkon luonteen mukaisesti, valtiollisena
johtajana, valloittajana, maanjakajana ja veronkantajana, vihdoin
aseellisen ritariston tukemana. Ei ole tarvis tässä yksityiskohdin
kertoa Itämerenmaakuntien alkuasukasten kahdeksansadan-vuotista
murhenäytelmää. Jo piispat jakelivat alkuasukkaiden maita, ja
verottivat niitä, jotka vielä jäivät alkuasukasten haltuun. Mutta
kun alkuasukkaat eivät alistuneet hyväntahtoisesti, oli aseellinen
voima tarpeellinen. Se kyllä ajoittain helpostikin saatiin nyt jo
kaikkialla muodostetuista n.s. ristiretkeilijöistä ja ristiritareista,
jotka saaliin toivossa tulivat ja saalis mukanaan lähtivät.
Mutta alkuasukasten "uppiniskaisuus" vaati alituista aseellista
voimaa murtuakseen, ja Liivinmaan piispa Albert rupesi sentähden
läänittämään valloittamiansa ja vasta valloitettaviakin maita
saksalaisille ritareille, jotka siten saivat pysyväisen jalansijan
alkuasukasten maassa ja heidän keskuudessaan. Ne tunnustivat piispan
läänitysherrakseen, johon olivat alammaisuuden suhteessa. Vielä
mahtavammaksi tuli piispa, kun hän 1202 perusti ominaisen ritarikunnan
"Kalpaveljistön", joka samoin oli hänen käytettävänään.
* * * * *
Jotensakin sama on valloituksen meno, kuten jo sanoimme, ollut
muuallakin, mutta lopputulokset eivät kaikkialla ole olleet samat.
Minkätähden olot Liivinmaalla muodostuivat onnettomammiksi kuin
muualla, selvinnee seuraavasta lyhyestä vertauksesta samanlaatuisiin
tapauksiin muualla.
Eräs Normandian herttuan Robertin äpäräpoika Wilhelm oli monien
vastuksien jälkeen persoonallisen kuntonsa kautta isänsä jälkeen
perinyt Normandian kruunun. Hänessä syntyi vähitellen laveampia tuumia.
Kun "laki on niinkuin luetaan", onnistui hänen saada paavin myöntymys
siihen, että hänellä oli laillinen oikeus Englannin kuningaskruunuun,
ja vuonna 1066 — siis noin sata vuotta ennen saksalaisten tuloa
Liivinmaalle ja Erik Pyhän ristiretkeä Suomeen — hän sai vaatimuksensa
Englannin kruunuun sotajoukon todistusvoimalla laillistetuksi.
Tietysti hän anasti maakansan, anglosaksilaisten, maita ja jakeli ne
sotajoukolleen sekä maan virat seurueelleen. Mutta kun tyytymättömyys
näihin väkivallantekoihin puhkesi ilmisotaan, "kapinaan" tietysti,
ja anglosaksit voitettiin, alkoi täydellinen hirmuvalta, jonka sitä
aina seuraavan kirouksen tähden täytyi muuttua yhä julmemmaksi,
voidakseen säilyä. Ranskankieli tuli ylhäisissä säädyissä ainoaksi;
alkuasukkaita mainittiin "sioiksi", ja rotuviha yltyi ylimmilleen.
Miksi eivät käyneet olot samoiksi kuin Itämerenmaakunnissa? Siksi,
että anglosaksilaisissa oli senverran voimaa, että ranskalaisten
täytyi vähitellen taipua. Ranskalainen ylimysluokka sulautui
anglosaksilaisten kanssa yhdeksi kansaksi, ja yhteiseksi kieleksi tuli
nykyinen englanninkieli, ranskan- ja saksilaisen kielen sekotus. Siten
pelastui kansanvapaus Englannissa ja siten nousi Englanti nykyiseen
mahtavuuteensa ja vapauteensa.
Valloituksen yleisten pääpiirteiden mukaan muodostui Suomenkin
valloitus: kauppamies, piispa ja sotajoukko. Mutta valloittavassa
kansassa oli kansalaisvapaudella lujat juuret, eikä valloittajan
ylivoimakaan ollut siksi suuri, että se olisi voinut kokonaan orjuuttaa
valloitetun kansan. Suomeenkin siirtyi ulkomaan ritaristo, mutta se
tavallansa sulautui kansaan, ja kansan omista riveistä nousi vähitellen
sen vertaisia. Ritaristo tunsi itsensä _suomalaiseksi_ ritaristoksi
ja esiintyi semmoisena. Kielenkin puolesta pysyi tämä ritaristo
jonkun aikaa suomalaisena. Siten pelastuivat Suomen suomalaiset
Itämerenmaakuntien kohtalosta. Olot muuttuivat pahemmiksi, kun
ritariston ja aatelin valta Ruotsin loistavien sotien aikana paisui
ylenmäärin. Mutta kuningasvalta voitti aatelisvallan ja kuningasvallan
nojassa pelastui kansa siitä orjuuden tilasta, johon se oli
vajoamaisillaan. Kun vihdoin Isonvihan aikana suomalainen kansanaines
hävitettiin miltei sukupuuttoon, näkyivät suomalaiset jo olevan
henkitoreissa.
Toisiin oloihin joutui Suomi ja sen kansa, kun valtiollinen yhteys
Ruotsin kanssa lakkasi. Nyt vasta saatiin kuulla, ettei aatelistomme
olekaan suomalainen aatelisto vaan ulkomaalainen, jokainen Kurki tai
Karpalainen tai Kettunen tahtoi välttämättömästi etsiä esi-isiänsä
jostakin Saksan sopukasta. Ne eivät tahtoneet sulautua yhteiseen
kansaan, eikä nostaa kansaa koulujen kautta heidän omaan arvoonsa.
Rotuvihaa kylvettiin, ja kylvö oli orastamaisillaan. Mitä siitä olisi
meidän aikanamme voinut koitua, on helpompi aavistaa kuin sanoa.
Mutta nytkin pelastui kansa Itämerenmaakuntien kohtalosta miehen
kautta, joka kykeni vaikuttamaan ylempien luokkien vakaumukseen, ja
suuriruhtinaittensa avun kautta, jotka sääsivät kotimaisten kieltemme
tasa-arvon. Osa ylhäisiä säätyläisiä ei kuitenkaan vieläkään käsitä
kansaan sulautumisen välttämättömyyttä. Se kyllä tunnustaa kielen
tasa-arvoisuuden, mutta se tahtoo kuitenkin yhä pysyä vieraana kansan
enemmistölle. Kaikeksi onneksi on siitä huolimatta varsinaisen
rotuvihan syntyminen vältetty. Mitä on jälellä, se on luokkataistelua,
itsestään jo kyllin tuhoisa semminkin meidän oloissamme. Ainoastaan
pakosta väistytään niin kielen kuin koulun ja valtiollisen vallan
puolesta.
Tämänkaltaisia lieventäviä asianhaaroja ei sattunut Itämerenmaakuntien
alkuasukasten kehityksessä. Aateli ei sulaunut kansaan, eikä kansa
luopunut kansallisuudestaan, kuten esim. vendit Pohjois-Saksassa,
keltit Ranskassa y.m.
* * * * *
Sen verran kun tiedämme Itämerenmaakuntien yhteiskunnallisesta
järjestyksestä alkuasukkaiden itsenäisyyden aikana, näkyy se olleen
kutakuinkin kehittynyt. Maa oli jaettu maakuntiin, kihlakuntiin ja
kyläkuntiin. Kyläkunnan muodostivat useat perheet, joilla jokaisella
oli oma _vanhimpansa_. Useat perhekunnat muodostivat "kylän", jota
johti kylänvanhin. Eri kylät liittyivät keskenään "kihlakunniksi",
jonka etupäässä oli kihlakunnan vanhin. "Maakunta" käsitti useita
kihlakuntia, joita hallitsi maakunnan päällikkö. Eri maakuntien yhteys
toistensa kanssa oli varsin höllä, mutta maakunnittain kokoontuivat
asukkaat yhteisiin neuvotteluihin, joissa päätettiin sodasta ja
rauhasta sekä muista yhteisistä asioista.
Jokaisessa kihlakunnassa näyttää olleen oma linnansa, joiden jäännöksiä
on vielä varsin paljon. Ne osottavat paljon suurempaa linnoitustaitoa,
kuin meidän kansamme linnat. Ei ollutkaan Itämerenmaakunnissa siksi
paljon vuoria, soita ja metsiä, että väestö olisi voinut kokoontua
varsinaisesti luonnon suojelemiin paikkoihin. Lakeassa maaseudussa
oli pakko rakentaa valleja, vallihautoja y.m. Puolustukseksi meren
puolelta ja sotaretkiä varten vihollisten rannikkoseutuihin oli myös
laivoja varsin runsaasti. Usein nähtiin niitä parisataa yhdessä
joukossa. Tietysti ne eivät olleet muuta kuin suurehkoita veneitä,
koska niitä, kun oli saavuttu vihollisen maahan, vedettiin maalle
jossakin suojatussa lahdelmassa. Niistä muodostettiin jonkinlainen
puolustuslinna, jossa vimmatusti taisteltiin, kun vihollinen oli
karkoittanut rantaan saakka saalista ryöstäneet joukot. Väestön luvusta
ja varallisuudesta eivät senaikuiset kronikoitsijat mainitse mitään.
Siitä saamme jonkun aavistuksen vasta sitten, kun saksalaiset saapuivat
maahan, ja näemme kuinka paljon ihmisiä heille riitti tapettavaksi ja
kuinka paljon tavaraa heillä oli ryöstettävänä vuosisatojen kuluessa.
Itämerenmaakunnat eivät luonnon puolesta tarjonneet mitään
varsinaisia etuja puolustamisekseen. Lakea maa oli sekä meren että
maan puolella avoin vihollisille, ja niitä oli ylt'ympäri. Meren
puolella saksalaiset, ruotsalaiset ja tanskalaiset, maan puolella
venäläiset. Ja kaikki ne, vuorotellen saivat haltuunsa minkä milloinkin
maa-alueen, taistelivat maan asukkaita vastaan, riitelivät keskenään
omistusoikeudesta muka, luopuivat anastetusta, kun eivät jaksaneet sitä
puolustaa, ottivat sen takaisin tilaisuuden ilmaantuessa, jokainen yhtä
ahnaasti raastaen ja ryöstäen alkuasukkaita. Mutta sitkeydellä, jolla
tuskin lienee vertaistaan historiassa, näiden maakuntien alkuasukkaat
puolustivat vapauttansa, ja kun se heiltä vihdoin ryöstettiin, pitivät
he kuitenkin kiinni kielestään, hautoen syvemmälle rotuvihansa tulen
sydämiinsä, josta se tulivuoren tuhoavalla voimalla ja yhä uusista
ja kovemmista kärsimyksistä huolimatta purkautui, kunpa se vain sai
aikaan vahinkoa sortajilleenkin. Epätoivoon joutunut kansa ei mitannut
vertansa, kunpa se sai nähdä tippojakaan vihollistensa verta. Eikä
ollut mitään hallitsijavaltaakaan, joka olisi voinut tehokkaasti
asettua välittäjäksi ja avustaa sorrettua kansaa. Yrityksiä siihen
suuntaan tehtiin kyllä sekä Puolan että Ruotsin kuninkaiden puolelta,
kun ne ainakin väliaikaisesti saivat asiat haltuunsa, mutta pysyväistä
apua nekään eivät voineet antaa. Miltä alkuasukkaiden tila näytti
Puolankin kuninkaan silmiin, vaikka hänen omien talonpoikainsa tila
ei suinkaan ollut kadehdittava, käy selville kuningas Tapani Bathoryn
kirjeestä aatelistolle vuodelta 1582, jossa hän sanoo, että Liivinmaan
maarahvaan tila oli tavattomassa määrässä sorronalainen, ja vuonna
1586 hän vielä lisää, että aateliston talonpojat ovat niin kovan
sorron ja orjuuden ja ankarien rangaistusten alaisia, ettei sellaista
ole kuultu koko maailmassa, ei edes pakanain ja raakalaisten luona.
1500-luvulla elänyt tallinnalainen pappi B. Russow kuvaa rahvaan tilaa
lyhyin piirtein näin: "Kurjalla talonpojalla ei ole muuta oikeutta,
kuin mitä aatelismies hänelle suo. Hän ei saa valittaa millekään
esivallalle kärsimäänsä vääryyttä ja väkivaltaa. Ja kun talonpoika
ja hänen vaimonsa kuolevat, joutuvat lapset perinnöttömiksi, jotta
heidän herransa saisivat kaikki, mitä vanhemmat ovat jälkeensä
jättäneet. Sillä kaikki mitä talonpoika omistaa ei ole hänen, vaan
hänen isäntänsä. Ja kun talonpoikaa jostakin rikoksesta syytetään,
riisutaan hän aatelismiehen toimesta vastoin kaikkea ihmistunnetta ja
sääliä alastomaksi ja häntä lyödään pitkillä terävillä vitjoilla. On
ollut semmoisiakin aatelismiehiä, jotka ovat vaihtaneet talonpoikiansa
jahtikoiriin." Siinä ainakin muutamia piirteitä, jotka oloja valaisevat.
* * * * *
Minä vuonna ensimäinen katolisen kirkon apostoli eli piispa Meinhard
saapui Liivinmaalle, ei ole mainittu, mutta vuonna 1193 hän kuoli.
Hän eli hyvässä sovussa alkuasukasten kanssa, jotka sallivat hänen
rakentaa pari linnoitustakin maahan. Ei ollut vielä aika tiikerin
päästää kyntensä näkyviin. Mutta hänen seuraajansa apotti Bartold
rupesi väkivaltaisuuksiin, ja ensimäinen verinen yhteentörmäys tapahtui
24 p. heinäkuuta 1198. Siitä päivästä saakka aina vuoteen 1343,
jolloin virolaiset nousivat viimeiseen vimmattuun vaikka epätoivoiseen
yritykseen murtaaksensa saksalaisten ikeen, "joka teki heille elämän
kuolemaa katkerammaksi", ja jolloin heidän ainoana lohdutuksena
oli, että vielä kerran saivat vuodattaa sortajiensa verta, ei tämän
puolitoista vuosisataa kestäneen vaivan aikana verivirta hetkeksikään
lakannut juoksemasta, murhapoltot leimuamasta ja ryöstöt jatkumasta.
Turha on vuosilukua mainita, turha eri tapauksia kertoa, nehän ovat
kaikki kuin yhteen kaavaan valettuja. Tunnemme jo asiain yleisen kulun.
Kirkko anastaa alkuasukkaiden maita ja säätää kymmenykset kansalle
vielä jätetyistä maista. Anastettujen maiden suojelemiseksi kutsutaan,
milloin tarve vaatii, satunnaisia ristiretkeilijöitä Saksasta. Valtansa
vahvistamiseksi piispat saavat saksalaisia vakinaisesti asustumaan
maahan, antamalla heille läänitykseksi ja palvelemisen velvollisuudella
uusia aloja alkuasukasten maista. Uusia aloja valloitetaan sodalla,
mutta kun kidutetut asukkaat rupeavat epätoivoiseen taisteluun muka
laillista hallitustansa vastaan, silloin se ei enään ole sotaa, se
on "kapinaa Jumalaa, kirkkoa ja saksalaisia vastaan". Ja semmoinen
julkeus on luonnollisesti kostettava mitä hirveimmällä tavalla. Luemme
läpi vuosisadan lakkaamattomista kapinoiden tukehuttamisista kansan
rauhoittamiseksi. Murhataan, poltetaan, ryöstetään. Milloin on 10,000
miestä, naista ja lasta tapettu, kylät poltettu, maat hävitetty, karjaa
anastettu, joskus 2,000 hevosta ja 4,000 nautaa saaliina korjattu,
ja tietysti verot lisätty ja sakot sekä panttivangit vaadittu. Vasta
tämmöisistä tiedoista saamme jonkummoisen käsityksen ihmisten luvusta
ja heidän varallisuudestaan näissä maakunnissa, mutta käsittämättömäksi
jää sittenkin, kuinka ei loppunut sukupuuttoon koko alkukansa. Kesti
se kuitenkin; 20—30,000 miehisistä sotajoukoista saamme tuon tuostakin
lukea. Tietysti ne, jotka henkiin jäivät, kastettiin kristityiksi. Kun
alkuasukkaat joksikin ajaksi pääsivät voitolle, joka joskus tapahtui,
kostivat ne säälimättömällä julmuudella ja kokivat kaikenmoisilla
tempuilla puhdistua väkipakolla toimitetusta kasteesta palataksensa
isiensä uskontoon. Ei mikään ylempi hallitus suojellut alkuasukkaita,
piispat ja ritarit mellastivat mielensä mukaan heidän keskuudessaan.
Kun sitten tanskalaiset, puolalaiset ja venäläiset saapuivat
nekin hankkimaan itselleen osansa saaliista, joutuivat ne kyllä
keskenään usein verisiin yhteentörmäyksiin, mutta siitä ei koitunut
alkuasukkaille mitään lievitystä. Ylimpänä saaliin jakajana vedottiin
usein paaviin. Semmoinen on pääpiirteissään Itämerenmaakuntien
historia läpi vuosisatojen, siksi yksitoikkoinen, että sen kertominen
tuskastuttaa.
Aikojen kuluessa oli talonpoikien tila käynyt yhä surkeammaksi. Mielin
määrin lisäsivät vallanpitäjät talonpoikien yleisiä rasituksia.
Heidän tuli suorittaa vakinaiset kymmenykset, joita tuon tuostakin
korotettiin, ja tilapäiset sakot uppiniskaisuudesta. He olivat
velvolliset ottamaan osaa linnojen ja kirkkojen, siltojen y.m.
yleisten laitosten rakentamiseen. Ja semminkin linnojen ja kirkkojen
luku yhä lisääntyi. Niinikään olivat he velvolliset rakentamaan
ritariston kartanoita, kun vihollinen tai tulipalo oli ne hävittänyt.
Päivätöitä heitä pakotettiin suorittamaan kartanoissa, ja oli tämä
velvollisuus jo luonteeltaan sellainen, että se vaihteli, riippuen
siitä, minkälainen mies sattui maanomistajaksi. Varsinkin myöhempinä
aikoina tätä asukasten rasitusta suuressa määrin väärinkäytettiin.
Mutta tämän lisäksi olivat kaikki miehet velvolliset ottamaan osaa
sotaretkiin, ei ainoastaan maan puolustamista varten, vaan myös
kristinuskon ja saksalaisen vallan levittämistä varten. Muistellen
sitä alituista sotatilaa, jossa näissä maakunnissa elettiin, käsitämme
kuinka äärettömän raskas tämä velvollisuus alkuasukkaille oli,
puhumattakaan siitä, kuinka katkeralta tuntui, kun se suoritettiin omia
kansalaisia vastaan verivihollisen eduksi. Muutoin olivat alkuasukkaat
maanherrojen, piispojen, ritariston ja sen voutien, tuomio-oikeuden
alaisia. Ymmärrämme mikä oikeus siellä oli heiltä odotettavissa.
Niin musertavat kuin olivatkin nämä velvollisuudet, eivät ne vielä
tietäneet varsinaista persoonallista orjuutta hengen, perheen ja
omaisuuden puolesta. Kuinka semmoinen vähitellen kehittyi huippuunsa,
siitä ei historia ole säilyttänyt asteellisia muistoja. Eivät ne ole
mahdollisia eikä tarpeellisiakaan. Kun kerran turvaton talonpoika on
jätetty herransa täydellisen mielivallan alaiseksi, kyllä tämä osaa
vähitellen laajentaa oikeuksiansa talonpojan ruumiiseen, henkeen ja
omaisuuteen. Kuinka tämä vähitellen käy päinsä, todistaa, vaikka
lievemmässä muodossa, lahjoitusmaiden historia meillä. Vasta saamme
nähdä, mihin tässä kohden vihdoin jouduttiin Itämerenmaakunnissa.
Sitä ennen tahdomme kronikoitsija Russowin mukaan laveammin kertoa
- virolaisten viimeisestä epätoivoisesta koston yrityksestä. Tuskin
pitivät virolaiset nytkään, niin monen veriin tukahdetun "kapinan"
jälkeen, vapautumisen saksalaisten ikeestä mahdollisena. Oli kai vain
kysymyksessä tuo vanha: veri verestä. Alku Russowin kertomuksessa on
tyypillinen kuvaus siitä, kuinka asianomaiset anastajat sopivat saaliin
jaosta.
"Vuonna 1341", kertoo Russow, "oli Borchard von Dreileve ylennyt
ritarikunnan suurmestariksi Liivinmaalla. Hän oli kohta, neitsyt
Marian kehotuksesta, ruvennut rakentamaan mainioita Marienborgin
ja Frauenborgin linnoja Venäjän rajalla, joka suuresti suututti
venäläisiä. Sentähden he kokoontuivat hävittämään nämä liian likelle
heidän rajaansa rakennetut linnat. Ja kun tulivat Marienborgin luo
tulella ja miekalla hävittäen, silloin saksalaiset ritarillisesti
itseänsä puolustivat kaataen 82 venäläistä paitsi haavotettuja. Vaikka
saksalaiset kärsivät paljon tulen ja miekan tuhotöistä, pitivät he
kuitenkin paikkansa. Tämä sota venäläisiä vastaan kesti vielä jonkun
aikaa, ja tuotti ritarikunnalle paljon vaikeuksia."
"Yrjön-yönä 1343 saivat Harjunmaan talonpojat aikaan hirveän teon
ja verilöylyn, murhaten melkein koko saksalaisen aateliston, nuoret
ja vanhat, vaimot ja neidet, ritarit ja junkkarit ja kaikki, jotka
saksalaisia olivat. Siten joutuivat saksalaiset Harjunmaassa,
Virlannissa, Läänemaalla, Saarenmaalla ja koko Vironmaassa suureen
hätään ja vaaraan. Samana yönä, jolloin murhaaminen tapahtui, ovat
kaikki aateliset herrat, rouvat ja neidet alastomina paenneet, toiset
Paidelinnaan toiset Tallinnaan. Eikä luostareitakaan säästetty,
sillä Padiksen luostarissa tapettiin 28 munkkia. Sitten kokoontui
10,000 talonpoikaa, ja valitsivat keskuudestaan kuninkaita ja
ruhtinaita ja rupesivat piirittämään Tallinnaa, jossa asui saksalainen
käskynhaltija. Samaan peliin antautuivat Läänemaankin talonpojat ja
piirittivät piispaansa tuomiokapitulin kanssa Haapsalossa. Lisäksi
olivat Saarenmaan talonpojat samana suvena Jaakonpäivänä murhanneet
sekä piirittäneet ritariston voudin ja hänen neuvostonsa Poidassa. Ja
kun nämät eivät enään jaksaneet puolustaa itseänsä Poidassa, suotiin
heille vapaa lähtö, jota talonpojat uskollisesti lupasivat, mutia jota
eivät pitäneet. Sittenkun vouti ja muut saksalaiset olivat lähteneet
Poidasta, murhasivat heidät talonpojat, niin ettei yksikään pelastunut."
"Tallinnan talonpojat lähettivät lähettiläitä Turun piispan luo
ja Wiipuriin apua pyytämään, ja lupasivat luovuttaa Tallinnan
ruotsalaisille. Mutta sillä välin oli saksalainen käskynhaltija
pyytänyt apua mestari Borchard von Dreileve'ltä. Tämä suoriutui heti
lähtemään uhatun aateliston avuksi ja talonpoikien rankaisemiseksi."
"Kun talonpojat saivat tietoa mestarin tulosta, lähettivät ne
lähettilään, joka lupasi talonpoikien veronalaisuutta ritarikunnalle,
mutta eivät suostuneet enään tunnustamaan yhtäkään aatelismiestä
hallitsijakseen, mieluummin tahtoivat kuolla, sillä aateliset olivat
jo liian kauvan harjoittaneet heitä vastaan julkeutta ja hirmuvaltaa.
Mutta vallanpitäjät ja muut aateliset, joiden läheisiä talonpojat
olivat murhanneet, anoivat ahkerasti, että mestari ei soisi armoa
murhaajille, eikä jättäisi semmoista hirveätä murhatyötä rankaisematta.
Sitten mestari jatkoi matkaansa ja tappoi kahakoissa paljon talonpoikia
vähentäen jo sillä heidän voimansa tuntuvasti, ja vihdoin hän
hyökkäsi talonpoikain päälle Tallinnan edustalla ja tappoi ne melkein
kaikki, noin 10,000. Semmoisen voiton jälkeen oli suuri riemu ja
iloiset kekkerit saksalaisen käskynhaltijan luona sekä myös kaikkien
saksalaisten luona maaseuduilla ja Tallinnan kaupungissa. Sieltä ne
lähtivät ulos ja katselivat riemuiten kuolleita ruumiita. Tästä hyvästä
avusta saksalainen käskynhaltija mestaria sydämellisesti kiitti ja
pyysi lisäksi apua ruotsalaisia vastaan, jotka olivat saapuneet. Sitten
lähti mestari kiiruusti Haapsaloon, avustamaan siellä olevaa piispaa
ja muita saksalaisia. Mutta kun virolaiset saivat tiedon mestarin
tulosta, pakenivat he metsiin ja korpiin, ja siten Haapsalo pelastui.
Kun sitten muut talonpojat saivat kuulla, kuinka oli käynyt heidän
ystäviensä Tallinnan luona, puhuttelivat muutamat heistä venäläistä,
että hän hyökkäisi saksalaisia vastaan; ehkä liittyisivät häneen kaikki
maan talonpojat. Eikä venäläinen kauvankaan epäröinyt, vaan samosi
heti Tarton hiippakuntaan. Hiippakuntalaiset kohtasivat miehuullisesti
venäläisiä, Ottepään luona tappoivat niitä noin 1,000 ja karkoittivat
jääneet."
"Sen jälkeen lähti Borchard von Dreileve talvella Saarenmaalle
rankaisemaan kapinallisia talonpoikia, jotka olivat tappaneet voudin,
neuvoskunnan ja kaikki saksalaiset. Siellä hän sotavoimansa kanssa
viipyi kahdeksan päivää ja hävitti läpikotaisin Saarenmaan, tappoi
9,000 ihmistä, nuoria ja vanhoja. Saarenmaalaiset silloin rukoilivat
armoa, joka heille suotiin varsin raskailla ehdoilla. Ne luopuivat
kaikista aseista ja pakotettiin heti rakentamaan Sonnenburgin linnan,
jos ehkä tahtoivat henkiin jäädä. Tämä tapahtui v. 1345."
"Kun nyt mestari sotaväkineen oleskeli Saarenmaalla, hyökkäsivät
liettualaiset maahan, ja valloittivat erään semgallilaisen petoksen
kautta Tarweiten ja Reminiscere nimiset linnat, tappoivat 8
ritarikunnan jäsentä ja muita saksalaisia, rientäen sitten Mitoviin,
sytyttivät sen ulkovarustukset, niin että tuli levisi itse Mitovin
linnaan, jolloin muutamat ritaristonjäsenet ja 600 muuta ihmistä hukkui
tuleen."
"Sitten liettualaiset koko voimallaan kokoontuivat Riian eteen,
viipyivät siellä puolivuorokautta, samosivat sieltä Uuden myllyn
(Nyemölen) luo, ja valloittivat heti etukaupungin. Mutta ne lyötiin
taas takaisin. Sen jälkeen vetäytyivät he Valkiin, viipyivät siellä
kaksi vuorokautta, hävittivät kauheasti maaseutua, ja veivät kuten
karjalaumaa Segewoldesta 260 ihmistä ja Riian hiippakunnasta 1,000."
Jos lukijan hermot kestävät ajatella tämmöisen menon uudistuneen
tuontuostakin eri osissa maata, niin hänellä on edessään
Itämerenmaakuntien historia saksalaisten paroonien hallitusaikana
heidän ollessaan yksin kansan kohtaloiden johdossa.
Mutta nykyisissäkin kauheuksissa ei ole mitään piirrettä, joka
ei olisi tavattavissa äsken kerrotussa virolaisten kapinassa
rääkkääjiänsä vastaan. Talonpojat pysyivät uskollisina lailliselle
hallituksellensa, ne vain "eivät suostuneet tunnustamaan yhtäkään
aatelismiestä hallitsijaksensa, mieluummin tahtoivat kuolla." Ja se
kirves, jonka virolaisten sanottiin ennen muinoin kätkeneen jokaisen
kuolleen hautaan, jotta tällä ylösnoustessaan olisi millä tuhota kansan
sortajia, se tosiaankin nousi monisatavuotisesta haudastaan kaikkia
kestettyjä vääryyksiä kostamaan, se sydämenalainen tuli, joka kansassa
oli vuosisatojen painon alle puserrettuna, purkautui luonnonvoiman
raivolla tuhoten ympäristön kuten maanpovesta tuliset purkaukset
ainakin. Aateliston taloja poltettiin, sen jäseniä surmattiin, siten
riehuvat aina irtipäässeet luonnonvoimat. Mutta paronit pyytävät
apua "Borchard von Dreileveltä", ja kosto uskotaan heidän käsiinsä.
Paronit raivoovat nyt vuorostansa, ruoskivat, tappavat, ampuvat ja
polttavat, niinkuin he ruoskivat, tappoivat ja polttivat 1343—1345.
Kuten silloinkin "rauhoittavat" nytkin kansaa samat saksalaiset
herrat verellä ja tulella. Kuusisataa vuotta eivät ole muuttaneet
mitään. Ja kukapa tätä voisi ihmetelläkään. Eiväthän ole olotkaan
muuttuneet. Palaneiden talojensa raunioilla, murhattujen omaistensa
ruumiiden ääressä ei herroissa synny mitään inhimillisiä tunteita. He
tahtovat nähdä myös talonpoikien talot raunioina, heidänkin veriset
ruumiinsa. Mutta niissä, jotka henkiin jäävät, kytee yhä sammumaton
rotuviha, valmis alkamaan samaa verinäytelmää vaikkapa vuosisatojen
perästä. Sellainen on ollut näiden kansojen kirous, semmoinen on oleva
niiden tulevaisuus, jos samaa menettelyä jatkuu eikä löydetä ainoaa
mahdollista parannuskeinoa, joka on kansanluokkien yhteensulaminen.
Ehkäpä käsittänee nyt lukija, missä ovat niiden kauheuksien juuret,
joista ovat versoneet nykyiset tapahtumat.
Mutta onhan samanlainen viha monessakin paikassa riehunut, samaa sortoa
harjoitettu, ja sittenkin on vuosisatojen kuluessa rauha rakennettu
eri kansanainesten kesken tavalla tai toisella. Mikä on syynä siihen,
ettei ole mikään sovinto ollut mahdollinen Itämerenmaakunnissa? Siihen
on syynä se, etteivät herrat ole sovintoa tahtoneet. Ylpeinä omasta
korkeasta sivistyksestään eivät ne ole tahtoneet liittyä kansaan, vielä
vähemmin siihen sulautua. Ja yhtä vähän ovat he tahtoneet tehdä kansa
osalliseksi heidän sivistyksestään. Vieläkö orjalle sivistystä! Vieläkö
jonkinmoisia inhimillisiä oikeuksia orjalle! Virolainen orja, olihan se
aivan samalla tavalla herrain silmissä vieras ja alhainen ihmisrotu,
kuin musta orja on Amerikassa. Tietämättömyys ja ruoska, siinä on
kaikki mitä herra orjallensa suo.
Kuningasvalta on kuitenkin johonkin määrin alhaiselle kansalle
suopeampi kuin rajaton aatelisvalta. Sitä on Itämerenmaakuntien
väestökin joskus saanut kokea. Mutta näiden maakuntien aatelisto on
ollut ja on vieläkin siksi mahtava, että hallitusvallan yritykset
lieventää väestön kohtaloa ovat pääasiassa rauenneet jotenkin
tyhjiksi. Kun nämä yritykset kuitenkin näyttävät, millaisissa
oloissa alkuasukkaat — semmoisiksi niitä kuitenkin siellä empimättä
tunnustetaan — elivät, ja millä röyhkeydellä aatelisto kielsi
myöntymästä vähimpiinkin parannuksiin, kerromme niistä vähän
laveammalta.
Kun Liivinmaa 1561 joutui Puolan vallan alaiseksi, esitti ritaristo
ja kuningas Sigismund August vahvisti seuraavat alistumisen ehdot:
l:ksi. Karannut talonpoika on vanhan tavan mukaan luovutettava takaisin
herransa omaisuutena; 2:ksi. Että aatelisten oikeuksien säilyttämiseksi
entisen tavan mukaan talonpojat eivät saa tehdä työtä muuta kuin
herrasväelleen; 3:ksi. Että aateliset Liivinmaalla samoin kuin Virossa
omistavat rikos- ja siviiliasioissa tuomiovallan talonpoikiin nähden.
Tästä jo näkyy, kuinka täydelliseksi orjuus oli kehittynyt.
Puolan-valta kuitenkaan ei kestänyt kauvan. Vironmaa oli jo Ruotsin
hallussa. Puolan kuningas Tapani Bathory ryhtyi jo monenmoisiin
toimiin, jotka olivat ritaristolle vastenmieliset, ja lähetti 1586
Neumühlenissa kokoontuneelle aatelistolle näin kuuluvan kirjoituksen:
"Koska herrat Liivinmaalla niin täydellisesti sortavat talonpoikiansa
ja ovat niitä niin kauhealla orjuudella ja rangaistuksilla
kiduttaneet, ettei semmoista ole koko maailmassa, ei edes pakanoissa
ja raakalaisissa kuultu, niin on kuningas, joka huolehtii yhtä
tarkasti alhaisimmista kuin ylhäisimmistäkin alamaisistaan, katsonut
velvollisuudekseen kehoittaa aatelistoa lakkaamaan semmoisesta
menettelystä, ja rasittamasta talonpoikiansa pahemmin kuin mitä
puolalaisia ja liettualaisia talonpoikia rasitetaan."
Aatelisto vastasi: Mitä tulee talonpoikien syytöksiin, niin tosin
aatelisto ei voi vastata siitä, joskin toinen tai toinen menettelee
talonpoikiansa kohtaan ankarammin kuin kohtuullista on, mutta se asia
jääköön heille vastattavaksi Jumalan ja T. Majesteettinne edessä;
muutoin on kuitenkin todistettavissa, että suurin osa on aina ja
mahdollisuuden mukaan pitänyt huolta talonpojistaan, ja avustanut heitä
härjillä, hevosilla ja muilla tarpeilla.
Tällä kiertävällä vastauksella pääsi aatelisto sillä kertaa, sillä
Tapani kuoli 2 p. Jouluk. samana vuonna.
Vasta v. 1597 näkyy Puolan kuningas uudestaan kääntäneen huomionsa
talonpoikien asiaan. Sillä sinä vuonna kuningas Sigismund lähetti
Liivinmaalle tutkimuskommissioonin, jonka tuli saada selville ei
ainoastaan kartanoiden omistusoikeus, vaan myös tutkia talonpoikien
tilaa: Tämä kommissiooni kielsi nimenomaan kruununtilojen vouteja
rasittamasta talonpoikia uusilla veroilla tahi estämästä heitä
myymästä mitä heiltä myytäväksi riitti missä itse edullisemmaksi
huomasivat. 1598 vuoden maapäivillä sitoutui aateli kunniasanallaan
olemaan estämättä tätä talonpoikien vapaata kauppaa. Tämä todistaa
selvästi, että talonpoikaa sai siihen aikaan mielivaltaisesti veroilla
rasittaa ja ettei hänen sallittu kaupata liiallista tavaraansa ja ostaa
karjaansa mistä edullisemmaksi huomasi.
Senaikuisista oikeussuhteista herrojen ja talonpoikien välillä
mainittakoon seuraavat maanlain säädökset.
I. Kun palvelija on syytöksen alaisena törkeästä väkivallasta tahi
muusta kotirauhanrikkomisesta, täytyy hänen herransa, jos vangitseminen
on hänen luonansa tapahtunut, rikoksesta langettaa tuomio, olkoonpa
väkivaltaan syypää aatelinen tai porvarillista säätyä; muutoin hänen
tulee vastata rikoksesta.
II. Perintötalonpoika ja hänestä syntyneet ynnä hänen tavaransa ja
omaisuutensa ovat herransa vallassa, eikä hän saa ilman hänen tahtoansa
ja suostumustansa mitään myydä.
III. Virkoihin ja arvoihin on valittava ainoastaan kartanonomistajia.
IV. Vaikka jokaisella aatelisella on jokaisen alamaisen ylitse
tuomio-oikeus ja täydellinen valta, niin jotta hän semmoista valtaa ei
käyttäisi väärin, säädetään täten, että kun riita syntyy vieraan ja
alamaisen välillä, niin on aatelismiehellä oleva täysi valta tutkia
asia, siinä puhua ja rangaista. Mutta jos asia on aatelismiehen ja
hänen perintötalonpoikansa välinen, ja siinä tuomitaan hengenasiassa,
niin hän ei saa asiassa tuomita muutoin kuin muutamien aatelisten
läsnäollessa. Aatelismies sai siis tuomita talonpoikansa kuolemaankin.
Semmoinen oli asianlaita. Sota Ruotsin ja Puolan välillä loppui
väliaikaisen rauhantekoon 1629, jolloin Liivinmaa joutui Ruotsin
valtaan. Puolan kuninkaiden myötätuntoisuus talonpoikia kohtaan
supistui kuninkaiden toivomuksien ilmaisemiseen. Ruotsalainen hallitus
ei aikonut niin vähään tyytyä. Kun ruotsalaiset jo 1601 olivat
väliaikaisesti saaneet jalansijaa Liivinmaalla kehotti Södermanlannin
herttua, vastainen kuningas Kaarlo IX, ritaristoa vapauttamaan
talonpoikansa ja ehdotti sen ohessa, että ne saisivat oikeuden lähettää
lapsiansa kouluun ja oppia käsityö-ammattia. Ritariston vastaus luo
räikeän valon talonpoikien silloiseen oikeudentilaan ja ritariston
mielialaan niitä kohtaan.
Kysymykseen: eivätkö talonpojat samoinkuin aateli ja tässä maassa
muutkin vapaasti saa lähettää lapsiansa kouluun ja oppia ammatteja,
jotka ovat maalle edullisia, milloin talonpojalla on enemmän lapsia
kuin hän taloudessaan tarvitsee, ja eikö heille esteettömästi
sallittaisi käyttää niitä mihin haluavat, koska väestön pitäminen
orjina ei ole tapana kristikunnassa eikä siellä, missä hyvä
yhteiskuntajärjestys on olemassa, ja kun se jo useita vuosia sitten
kristikunnassa on lakannut? Aateli vastaa, ettei se muistutus ole
mitään uutta, vaan ennen kuningas Tapanin aikana esitetty ritaristolle
ja aatelille. Mutta ritaristo ja aateli on sekä vanhasta historiasta ja
ikivanhoista vapauksistaan ja privilegioistaan esittänyt tyydyttäviä
perusteita oikeuksilleen, ja on kunink. majesteetti ne armollisesti
hyväksynyt. Että talonpojat ovat enemmän taipuvaiset entisiin tapoihin,
kuin jonkinmoiseen vapauteen, käy selville siitä tosiasiasta, että kun
kuningas Tapani tahtoi heitä vapautetuiksi siitä epäkohdasta, että
heidän rikoksiansa rangaistiin ruumiillisesti eikä rahasakoilla, johon
heidän herransa kyllä olisivat suostuneet, jättivät he kuninkaalle
anomuksen, jossa hartaasti ja alamaisesti pyysivät, ettei heitä
rasitettaisi sellaisella uudella lainsäädöksellä, vaan että saisivat
pysyä, samoin kuin heidän isänsä ja esi-isänsä, vanhassa tavassa. Tähän
kuningas vastasi: "Frygilaisia parantaa selkäsauna", antakaa heidän
pysyä puunhakkaajina ja vedenkantajina. Se heidän anomuksensa ja siihen
saatu vastaus on kronikoitsijoita kummastuttanut ja on se painosta
julkaistu; talonpojat ovat lujemmin pitäneet kiinni orjuudestaan kuin
riikalaiset uskonnostaan ja vapauksistaan (!). Kun sitten kuningas
Tapanille kerrottiin, mitä meteliä ja kapinoita talonpojat Läänemaalla,
Saarenmaalla, Harjussa ja Vironmaalla ovat saaneet aikaan, kuinka ne
ovat hyökänneet herrojensa kartanoihin ja murhanneet ja harjoittaneet
sellaista väkivaltaa, että kaikki maan herrat ovat nousseet tulella ja
miekalla pakottamaan heitä kuuliaisuuteen, niin kuningas ei ainoastaan
muuttanut mielensä vaan julisti: älkööt talonpojat kantako aseita,
joten hän on estänyt uusia onnettomuuksia. Mutta jos joukossa löytyisi
parempia tunteita, niin saakoot semmoiset herransa erityisellä luvalla
päästä johonkin kunnialliseen ja maalle hyödylliseen toimeen, joten
säilyisivät koskemattomina aateliset oikeudet ja vapaudet.
Edelleen puolustaa ritaristo tuomio-oikeuttansa yhtä pätevillä syillä
kuin kansan orjuutta. Kyllä käytetään talonpoikaisia lautamiehiä
ja aatelisia oikeudenjäseniä. Tietysti oli siten talonpojan oikeus
turvattu.
Yhä kestävä sota, jossa voiton onni vaihteli, mutta maa yhä enemmän
hävitettiin, katkaisi ajaksi ruotsalaisen hallituksen pyrinnöt
talonpoikien eduksi. Vasta 1629 perusti Kustaa Aadolf kimnaasin, johon
talonpoikienkin pojilla oli pääsy ja jossa maankieltäkin opetettiin.
V. 1630 säädettiin määrättyjä markkinapäiviä, joina talonpoika sai
vapaasti myydä tavaransa. 1632 riistettiin ritaristolta tuomio-oikeus
rikosasioissa, jota paitsi talonpojille myönnettiin lupa syyttää
herraansa hovioikeudessa. Vieläkin laveampiin toimiin aikoi kuningas
ryhtyä lähettämällä tutkintokomissioonin tarkastamaan talonpoikien
maita ja heidän verojansa. Mutta kuninkaan kuolema 1632 katkaisi hänen
ihmisystävälliset tuumansa, ja vasta 1681 ryhtyy ruotsalainen hallitus
uusiin toimiin Liivinmaalla.
Kuningas Kaarle XI antoi ritaristolle esityksen siitä, että talonpoika
julistettaisiin persoonallisesti vapaaksi. Tässäkin ilmaisee esitys
ja vastaus siihen määrään räikeästi maan herrojen ajatustapaa ja ajan
henkeä, että on valaisevaa saada niistä yksityiskohtaisesti tietoa.
Esityksessä sanotaan, että entisen pakanuuden ajoilta vielä on
muutamissa maissa ja Ruotsinkin maakunnissa säilynyt vanha tapa, että.
herrat talonpoikien ja heidän perheensä ylitse harjoittavat suurempaa
valtaa kuin mitä kristillinen rakkaus sietää; sentähden ja koska
sellaisen rajattoman vallan ja sen kurjan orjuuden lakkauttaminen,
jonka alaisena niin monet kristityt huokailevat, on H. M:tinsa
mietittäväksi joutunut, niin H. M:tinsa tahtoo huomauttaa ritaristolle
ja aatelille, kuinka haitallista oikeudelle ja kristilliselle tavalle
on se, että toinen ihminen on toisen mielivallan ja yksityisten
oikkujen alle jätetty, josta on seurauksena, ettei noissa sorretuissa
ole halua asettua maahan, niin kauvan kuin heitä orjuus ja ankaruus
rasittavat, jota vastoin ihan toinen harrastus yleisen hyvän puolesta
on odotettavissa, jos H. M:tinsa aikomukset saadaan toteutetuiksi.
Tähän kehoitukseen ritaristo entisen taipumattomuutensa mukaan vastasi:
Nykyisen orjuuden lakkauttaminen on kyllä ennenkin puheena ollut
Tapani-kuninkaan aikana, ja terveellisempiä keinoja on ehdotettu,
kuten kirkkojen ja koulujen rakentamista, jotta moiset ihmiset aikojen
kuluessa luopuisivat raaoista tavoistansa ja sivistyisivät. Mutta kun
talonpojat ovat huomanneet, että tällaiset uudistukset ovat tekeillä,
he ovat kaikin voimin niitä vastaan asettuneet, ja Tapani-kuninkaalta
pyytäneet, ettei heitä johdettaisi pois totutuista tavoistaan, vaan
saisivat pysyä raaoissa oloissaan ja entisten lakien alaisina, johon
mainittu kuningas vastasi: Frygialaisia ei saada parannetuiksi
muuta kuin ruoskalla; antakaa niiden siis pysyä halonhakkaajina ja
vedenkantajina. Kun he siis eivät tahdo luopua ilkeästä luonnostaan,
vaan itsepäisesti tahtovat olla palvelusvelvollisuuden alaisina,
ja koska nyt kuten ennenkin tahtovat sovittaa rikoksia mieluummin
nahallaan kuin rahalla köyhyyden välttämiseksi, niin on vähän toiveita
siitä, että he vapautettuina ja alamaisuudesta päästyään muuttaisivat
mielensä ja rupeisivat hienompaan elämäntapaan. Varma sitä vastoin
on, että semmoinen vapaus yllyttäisi heitä uppiniskaisuuteen ja yhä
enemmin saisi heitä ajattelemaan herrasväkensä hävittämistä ja maan
täyttämistä murhalla ja verenvuodatuksella kuten Saarenmaalla, jossa
kaikki saksalaiset surmattiin, sekä myös Tallinnassa ja Viljannissa
sekä viime sodan aikana, jolloin eivät ainoastaan omia pappejaan
surmanneet ja häväisseet ja ryöstäneet kirkkoja, vaan myös joukottain
syöksyivät herrojensa kartanoihin murhalla ja poltolla pahemmin
kuin itse vihollinen. Eivätkä ne nytkään ole tästä myötäsyntyneestä
vihasta luopuneet, koska he vielä äsken ovat rynnänneet "maahan
siirtynyttä" [semmoisiksi saksalaiset itseänsä usein sanovat] vastaan
ja murhanneet hänet. Puhumattakaan siitä, että tämän maan perustuslaki
[onhan perustuslaki kaikkialla pyhempi kuin Jumalan laki, omantunnon
sitojana] ja sille suodut myönnytykset tämän vapauden kautta tulisivat
kumotuiksi, joutuisi talonpoika alituisiin oikeudenkäymisiin
herrasväkensä kanssa, josta syntyisi kinaa ja levottomuutta, riitaa
ja onnettomuutta, jopa siirtyisivät he rajan yli etsimään uusia
asunsijoja, joten maa jäisi autioksi, eikä olisi toiveita, että tänne
muualta muuttaisi talonpoikia, koska ne eivät naapurimaissakaan ole
tottuneet elämään vapaudessa.
Ritaristo ja aateli oli uudestaan ollut tilaisuudessa sisuansa
paljastamaan. Ruoska oli ainoa keino, jolla se luuli voivansa
talonpoikia kurissa pitää. Mutta kyllä se itse pian sai kovat kokea,
kun Kaarle XI rupesi panemaan toimeen valtakunnassa alotettua
lahjoitusmaiden peruuttamista kruunulle, vieläpä säälimättömämmällä
kädellä Liivinmaalla kuin muualla. Mutta kun kuningas kuoli jo 1697,
ja sen jälkeen kohta alkoi suuri pohjoismainen sota, joka loppui
Itämerenmaakuntien luovuttamisella Venäjälle, alkaa näille maakunnille
uusi ajanjakso.
Kaikki mitä talonpoikien eduksi oli tehty, tai oikeastaan aijottu,
oli jo kokonaan jäänyt unohduksiin. Venäläinen hallitus pyysi tietoa
talonpoikien oikeudellisesta asemasta, ja siihen vastasi paroni
von Rosen 1739 ritariston puolesta, että perintöherrojen valta
perintötalonpoikiinsa nähden perustettiin jo valloituksen aikana;
sillä kun tämän maakunnan valloittivat ja omakseen ottivat, Kalpa-
ja Saksanritarikunnat, menettivät talonpojat kaiken vapautensa,
niin etteivät enään olleet tasavallan vapaita jäseniä, vaan olivat
maakartanoihin kuuluvana omaisuutena niihin jätetyt ja läänitetyt,
joten ne siitä ajasta tähän saakka ovat asetetut täydelliseen
maaorjuuteen, perintönä siirtyneet toiselta herralta toiselle joko
kaupan tai kontrahdin kautta. Kun siis talonpojat henkensä ja ruumiinsa
puolesta ovat perintöherran vallan alaiset ja hänen omaisuuttaan, niin
ei ole epäiltävissäkään, etteikö tämä valta ulotu myöskin talonpojan
omaisuuteen, ja että herra on tähän omaisuuteen oikeutettu, koska se
kuuluu yleiseen vallanoikeuteen, ja koska omaisuuden, joka on ansaittu
herran kartanossa, täytyy seurata talonpojan persoonaa, joka on herran
omaisuus. Eikä tätä ritariston valtaa talonpoikien omaisuuteen nähden
ole koskaan supistettu, joten talonpoika ei voi mitään itselleen vaan
herrallensa ansaita; niin on herra myös tämän omaisuuden suhteen
oikeutettu menettelemään samoin kuin muunkin omaisuutensa kanssa. Tätä
paroni von Rosenin esitystä voisi jatkaa, mutta riittänee jo tämäkin,
semminkin kun vasta saamme vielä selvemmän esityksen, kuinka ritaristo
oli käyttänyt valtaansa.
Keisarinna Katarina II oli v. 1764 matkustanut Liivinmaalla ja siellä
saadun kokemuksensa ja alituisten valitusten johdosta kirjoituksessa
kenraalikuvernööri von Brownelle vaatinut, että Liivin ja Viron
talonpoikien kurjuuden parantamiseksi ryhdyttäisiin sopiviin toimiin.
Tämän johdosta Browne antoi ritariston maapäiville esityksen, josta
saamme täydellisen käsityksen talonpoikien tilasta kaiketikin
puolueettomalta taholta, saksalaiselta paronilta.
B. kertoo ensin syyn, miksi hän esityksensä tuo esille. H.K.M. oli
mielipahalla havainnut, kuinka suuressa sorrossa Liivin talonpojat
elävät, ja kun hän tahtoo poistaa tätä kurjuutta ja rajoittaa semminkin
sitä tyrannimaista ankaruutta ja hurjentelevaa hirmuvaltaa (keisarinnan
omat sanat), koska sen kautta kruununkin etu tulee loukatuksi, niin
hän on käskenyt minut tätä pahaa mahdollisuuden mukaan hillitsemään ja
myöskin hänelle ilmoittamaan, millä tavoin olisivat perintöoikeudesta
syntyneet epäkohdat perinpohjaisesti lakkautettavat, ja talonpoikien
olot siedettäviksi saatavat. Paroni toivoo kuitenkin, ettei keisarinna
liiaksi supista ritariston omistusoikeutta, kun sitä pidetään
ihmisyyden ja uskonnon rajoissa. Kuinka näissä rajoissa yleensä oli
pysytty, kuvaa paroni näin:
1:ksi. Talonpojalle ei myönnetä mitään omaisuutta, ei sitäkään, jota
hän hiellään ja verellään on ansainnut. Siitä on seurauksena ei
yksistään se, että talonpoika on maansa ja kontunsa omistuksessa yhtä
turvaton kuin lintu katolla, vaan vieläpä turvatonna pieneen irtaimeen
omaisuuteensa nähden. Kun herra huomaa hänen luonaan jotakin, joka
häntä miellyttää, hevosen, lehmän, kanan tai senkaltaista, niin hän sen
ottaa joko itsensä määräämästä alhaisesta hinnasta tahi ilmaiseksi.
Eikä edes vuoden sato, jota talonpoika niin vaivaloisesti maastansa
perii itsensä ja perheensä elatukseksi, ole herralta turvattu. Kuinka
onkaan mahdollista, että nuo kurjat ihmiset semmoisissa onnettomissa
oloissa koettaisivat mitään koota, kun ne siitä, mitä ansaitsevat eivät
ole hetkeksikään varmat?