Jeoffrey herran viimeiset hetket.
Tähän aikaan kuoli Jeoffrey herra ja hänen loppunsa oli senlainen,
kuin hänelle useasti oli ennustettu. Löytyi yksi ainoa, joka hänen
viimeisellä hetkellään voi hänelle lohdutusta antaa, se oli se
tytär, jonka nuoruuden hän niin huolettomalla kevytmielisyydellä oli
ohjannut turmion partaalle.
Kreivitär Dunstanwoldena oli hän häntä ihmetellyt, vaan Osmonden
herttuattarena hän herätti hänessä pelon sekaista kunnioitusta.
Hän ei koskaan voinut taivuttaa häntä tulemaan luokseen Lontoosen
tahi tiloilleen. -- Siellä on minulle aivan liiaksi suuremmoista,
teidän ylhäisyytenne, oli hänellä tapana sanoa; -- minä kun olen
vain maalaisherra, ja olen metsästellyt ja juonut ja elellyt niin
hurjasti, ettei minusta ole pääkaupungin keikarien joukkoon. Minun
täytyy päivällispöydässä juoda itseni juovuksiin, ja humalaisena
minusta ei ole herttuattaren pöydän kaunistukseksi. Mutta minkälainen
nainen sinusta on sukeutunut! sanoi hän sitten, tuijottaen häneen
ja päätään pudistaen. -- Minun täytyy ihmetellä joka kerta sinut
nähdessäni, kun muistan entisiä aikoja ja ettet kumminkaan kompastunut
etkä erehtynyt. Eräänä päivänä sanoi hän: -- Tultuasi Dunstanwolden
kanssa naimisiin kuulin John Oxonista oikein kauniin jutun -- että
hän ystäviensä kanssa kaupungissa oli pannut vedon -- hän kun aina
oli senlainen saakelin lavertelija -- että sinä tulisit hänen
omakseen, vaikka olitkin niin suurellinen. Ja kun hänen toverinsa
tiesivät minkälainen valehtelija hän oli, niin he sanoivat, että
ellei hän palatessaan heille näyttäisi sysimustaa, kuuden jalan
pituista hiuskiharaa, niin hän oli vetonsa menettänyt, sillä mitään
muuta todistusta he eivät uskoisi. Ja kun hän palasi ja sanoi,
että hänellä oli ollut senlainen kihara, mutta oli humalapäissään
piilottanut sen, eikä sitten sitä voinut löytää, niin he kovasti
ivasivat häntä ja ilvehtivät niin hänen kanssaan, jotta miekkoja
miteltiin ja verta vuoti. Mutta vaikka hän oli kaunis ja saatanan
viekas veijari, niin olit hänelle liian viisas. Ellet olisi ollut
niin teräväpäinen ja lujatahtoinen, niin et nyt, Klo, olisi Englannin
ylhäisin herttuatar ja sen kauniin nainen.
-- Ei, vastasi hän -- -- siihen aikaan -- -- mutta elkäämme siitä
puhuko! Minä tahtoisin sen muiston kokonaan haihduttaa!
Ajan pitkään kun juomingeissa ja irstaisuudessa kulutetut vuodet
alkoivat vaikuttaa suureen, voimakkaaseen ruumiisen, joka muutoin
olisi kestänyt seitsemänkymmentä vuotta ja enempikin, joi Jeoffrey
herra yhä enemmän ja eleli yhä hurjemmin, sillä hänen raa'at
huvituksensa alkoivat kadottaa ilostuttavan voimansa ja toisinaan hän
kovasti aikojaan ikävystyi.
-- Viina ei enää ole niin väkevää kuin ennen aikaan, mörisi hän, --
alkaa olla puute senlaisesta, joka todella huvittaisi. Hyvä Jumala,
kun kolmisenkymmentä vuotta takaperin oli hauskat päivät ja yöt!
Ponnistellessaan elvyttääkseen noita entisiä päiviä ja öitä,
vajosi hän yhä syvemmälle irstaisuuteen; ja eräänä iltana, kun hän
väsyttävän metsästyksen perästä istui päivällispöydässä vanhojen
toveriensa kera, kuuristui hän äkkiä tuijottamaan eräässä pimeässä
nurkassa seisovaa tyhjää tuolia. Kasvonsa lensivät tulipunaiseksi,
hän voihki ja äänensä korisi.
-- Mitä se on, Jeoff! huusi vanha Eldershave, puuttuen häntä
vapisevalla kädellä olkapäähän. -- Mitä se mies tuijottaa kuin
mieletön?
-- Jack, huusi Jeoffrey herra, jonka silmät näyttivät olevan
kuopistaan putoamaisillaan. -- Jack! Mitä sinä sanot? Minä en voi
kuulla.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ponnahti hän pystyyn huutaen ja
viuhtoen käsillään, kuin puolustellen jotakin vastaan.
-- Mene tiehesi! ulvoi hän. -- Sinähän olet vehreän homeen vallassa.
Missä olet ollut, kun noin homehduit? Mene tiehesi. Missä olet ollut?
Toverinsa syöksivät seisalleen kalpenevin kasvoin tuijottaen
häneen. Hän kiljui rajusti ja oudosti, repi tukkaansa, vaipui
alas tuolilleen ja tuijotti kauhistuneena eteensä tahi heittäytyi
kasvoilleen pöydälle ja nosti äkkiä päänsä jälleen ylös, ikäänkuin
hän ei kauhistuksessaan voisi olla nurkkaan katsomatta. Häntä oli
mahdoton rauhoittaa. Hän ulvoi ja otteli niiden kanssa, jotka
koettivat pidellä häntä. Hän vannoi Jack Oxonin seisovan nurkassa --
Jack Oxonin, joka nyt hitaasti hiipi lähemmä häntä, kasvot ja hienot
vaatteet aivan homeiset, ja hän viuhtoi rajusti käsillään ilmassa ja
kaatui vihdoin lattialle, ja vaahto kiehui suusta.
Vaivoin saivat he hänet huoneesensa kannetuksi, ja kaikkien
läsnäolijain yhdistyneet voimat tarvittiin estämään häntä itseään
lopettamasta. Päivän koittaessa seisoivat toverinsa hänen vuoteensa
ääressä vaatteet repaleiksi revittyinä, kasvot hien vallassa ja
silmät ammottaen selällään kauhusta. Tohtori, jota oli lähetty
hakemaan, mutta joka ei pitänyt kiirettä tulollaan, pudisti vain
päätään ja virnisti suutaan hänet nähdessään.
-- Hän on kuollut mies, sanoi hän; -- ihmettelen vain ettei se
jo ennen ole tapahtunut. Väkijuomat ja irstaisuudet ovat hänen
turmelleet ja sitä paitsi on hän jo vanhan puoleinen. Viettämänsä
elämä surmaa hänet. Ei ollut toivomistakaan, että toverinsa
jättäisivät kotinsa ja huvituksensa enemmäksi aikaa kuin yhdeksi
yöksi häntä hoidellakseen. Hän ei juuri ollut huvittava näky heille.
-- Saakelia, sanoi herra Chris Crowell, -- nähdä hänen viuhtovan
käsillään ja huutavan ja vaahtoa pureksivan on kylliksi saamaan
miehen loppuijäkseen raittiina elämään, ja hän kohotti väristen
olkapäitään.
-- Huh! sanoi hän, -- suokoon Jumala minulle paremman lopun. Hän
vääntelee kuin helvetin tulessa.
-- Maan päällä löytyy vain yksi ainoa ihminen, joka voi häntä
jollakin tavalla auttaa, sanoi Eldershawe. -- Ja se on kaunis Klo,
josta nyt on tullut herttuatar, mutta siitä huolimatta hän kyllä
tulee häntä hoitelemaan, sen minä vannon. Jo nuorena, kesyttömänä
tytön huitukkana hän osotti voivansa omata järkähtämätöntä ja
pelotonta ystävyyttä.
Neuvoteltuaan lähettivät he sanan hänelle, ja vähän ajaa kuluttua
pysähtyivätkin hänen vaununsa portaiden eteen. Siihen aikaan oli koko
talo kauhistuksen vallassa ja toivottomassa sekasorrossa. Naiset
hiipivät vavisten talon etäisimpiin sopukoihin, ja ne miehet, jotka
vain pääsivät, olivat lähteneet pelloille ja koiratarhaan työhön,
heillä kun ei ollut kyllin rohkeutta jäädä hullun isäntänsä ulvontaa
ja kiljumista kuulemaan.
Heti tultuaan meni herttuatar huoneesensa kammarineitsyensä
seuraamana, ja tuli sieltä ulos puettuna lujaan, siniseen
pellavapukuun, tukka huolellisesti sidottuna; valkoisista
käsistään oli hän ottanut kaikki muut koristukset paitsi leveän
vihkisormuksensa. Tämä yksinkertainen puku laski hänen komean
ryhtinsä ja voimansa vielä paremmin näkyviin, ja ne palvelijat, jotka
näkivät hänet ohitsekulkiessaan, tunsivat pelon sekaista kunnioitusta.
Hän ei tarvinnut opasta, hän seurasi vain noita kamalia ääniä, kunnes
hän tuli lukitulle ovelle, jonka takaa ne kuuluivat. Mahdottoman
suuressa, järjestämättömässä sängyssä makasi Jeoffrey herra, jäntevä,
karvainen ruumiinsa oli melkein alaston, hän käänteli ja viskautui
ja koetti kynsillään raastaa ruumistaan. Kahdella tallirengilllä oli
täysi työ pidellä häntä.
Herttuatar meni vuoteen ääreen ja laski valkoisen voimakkaan kätensä
vavahtelevalle olkapäälle.
-- Isä, sanoi hän niin selvällä, lujalla ja käskevällä äänellä,
että sen, noiden molempien miesten puheen mukaan, olisi luullut
kuolleenkin korvaan tunkevan. -- Isä, se on Klo!
Jeoffrey herra väänti päätään ja tuijotti häneen vyöryvin silmin ja
suu vaahdossa.
-- Kuka sanoo, että se on Klo? kiljui hän. -- Se on valhe! Hän oli
aina pahempi piru kuin kaikki muut, vaikka hän oli vain kaunis
tytönhetukka. Jackkaan ei häntä voittanut. Hän vain löi häntä ja
löisi häntä vieläkin. Se on valhe!
Koko tämän päivän ja yön esti herttuattaren luja, valkoinen käsi
häntä päätään halkaisemasta. Noiden molempain miesten voimat eivät
riittäneet, ja he huomasivat että hänen verestävät silmänsä silloin
tällöin pahimpien hurjuuden kohtausten aikana vilkuivat ylitseen
kumartuviin kauniisiin kasvoihin. "Klo" nimi oli hänen aivoissaan
herättänyt heikon kaiun.
Hän lähetti tallirengit lepäämään ja kutsui toisia heidän sijaansa;
mutta itse hän ei tahtonut jättää sijaansa vuoteen ääressä. Hänen
voimaansa ja rohkeuttaan ei mikään voinut lannistaa. Hän oli siellä
kun tohtori tuli takaisin ja tämän vastahakoinen, yrmeä käytös
muuttui kohta, nähdessään herttuattaren, jolla ruumiinmukaisessa
pellavapuvussaan oli sellainen ryhti.
-- Teidän ei olisi pitänyt jättää häntä, sanoi hän leppymättömästi,
-- vaikka kyllä itsekkin näen, ettei tässä suuresti voi auttaa.
Luulitteko hänen ylhäisyytensä ja minun suvaitsevan että hän saisi
tänne yksin kuolla, ellemme me olisi voineet tänne tulla?
Nuo sanat "hänen ylhäisyyteensä ja minun" asettivat asian aivan
toiseen valoon ja mitä lääkäritaito voi aikaan saada, se tehtiin.
Mutta lääkäri oli huolestunut herttuattaresta, joka ei suonut
itselleen ensinkään lepoa. Hänen jalo puolisonsa vihastuisi
oikeudella, jos hänen anettaisiin mainiota terveyttään vahingoittaa.
-- Hänen ylhäisyytensä tiesi miksi tänne tulin, ja miten minun tulisi
tehtäväni tehdä, vastasi herttuatar taipumattomasta -- Elleivät
valtioasiat olisi häntä estäneet, olisi hän täällä rinnallani.
Hän oli paikallaan toisenkin yön, joka oli pahempi ensimäistä --
puuskat kun muuttuivat yhä rajummaksi, sillä Jack seisoi vain parin
kyynärän päässä hänestä ojentaen vehreän, homeisen kätensä, josta
luut näkyivät lihan läpi, ja nauroi kamalasti.
Toistaan huikeampia huutoja kuului ja hän nosti ruumiinsa luokiksi,
joka oli pään ja jalkojen varassa, kunnes hän hervotonna ja väristen
vaipui vuoteelleen. Silloin herttuatar viittasi apulaisia menemään
pois. Hän istui vuoteen laidalla aivan lähellä isäänsä, molemmat
lujat kätensä hänen olkapäillään ja kumartuen katsomaan häntä
raivostuneisin kasvoihin, ikäänkuin tahtoisi hän ihmeellisellä
tahtonsa voimalla läpitunkea koko hänen olentonsa.
-- Isä, sanoi hän -- katso minuun. Sinä voit, jos tahdot. Katso
minuun. Silloin näet että se on Klo, -- ja hän auttaa sinua.
Hänen katseensa tunki isän katseeseen, ja vaikka tämän katse ensin
pyrki siitä irtaantumaan, niin hänen luja päättäväisyytensä esti
sen ja vihdoin hän kiinnitti sen tyttärensä kasvoihin. Hän vetäisi
syvästi ja melkein nyyhkyttäen henkeään ja makasi rauhassa häneen
tuijottaen.
-- Niin, sanoi hän, -- se on Klo! Se on Klo! Otsasta vuoti hiki ja
silmistä kyyneleet ja hän voivotteli kuin lapsi:
-- Klo, Klo, minä olen helvetissä!
Herttuatar laski kätensä hänen rinnalleen, halliten häntä silmillään
ja tahtonsa voimalla.
-- Ei, sanoi hän, -- sinä olet maan päällä ja omassa sängyssäsi ja
minä olen luonasi, enkä jätä sinua.
Hän viittasi uudestaan miehille, jotka ihmetellen tuijottivat häneen
ja näyttivät ilmassakin hänen ympärillään tuntevan sitä lumousvoimaa,
joka oli hulluuden karkottanut.
-- Se ei ollut pelkkä inhimillinen nainen, joka siinä istui, sanoivat
he jäljestä päin tovereilleen tallissa. -- Se oli jotakin enempää.
Jos paha olento olisi senlaisen tahdon omistanut, niin hiukset
olisivat pystyyn nousseet sitä nähdessä.
-- Menkää nyt, sanoi hän, ja lähettäkää palvelustytöt huonetta
siistimään.
Armeliaisuutta harjoittaessaan oli hän usein nähnyt viinahulluutta ja
kuolemaa tietääkseen isän voimain loppuneen ja kuoleman lähestyvän.
Hänen huoneensa ja vuoteensa järjestettiin, kaikki hänen ympärillään
siistittiin ja hänelle itselleen pantiin puhtaat liinavaatteet.
Kohta hänen silmänsä alkoivat kuoppiinsa painua ja iho muuttui
tuhkanharmajaksi, mutta yhä hän vain tuijotti tyttärensä kasvoihin.
-- Klo, sanoi hän vihdoin, -- jää luokseni! Klo, elä jätä minua!
-- En minä sinua jätä, vastasi hän. Hän nosti tuolin aivan hänen
vuoteensa ääreen ja puuttui hänen käteensä. Luisevana ja suuret
suonet paisuneina lepäsi se hänen hienojen sormiensa päällä, ja hän
silitteli sitä toisella kädellään. Jeoffrey herra hengitti raukeasti
ja kiireesti ja silmiin tuli tuskallinen ilme.
-- Mitä se on Klo? Mitä se on? kysyi hän.
-- Se on heikkoutta, sinä nukut kohta, vastasi hän rauhoittavasti.
-- Niin, sanoi hän taas melkein nyyhkyttäen. -- Se on ohitse nyt.
Hänen suuri vartalonsa oli kuin kutistunut, se näytti hupenevan
makuuvaatteisiin.
-- Mikä vuodenpäivä nyt on? hän kysyi.
-- Kymmenes päivä elokuuta, sai hän vastaukseksi.
-- Tänä päivänä, kuusikymmentäyhdeksän vuotta sitten, minä synnyin,
ja nyt se loppuu.
-- Ei, sanoi herttuatar, -- ei -- -- Jumalan avulla -- -- --
-- Kyllä se loppuu, sanoi hän taas. Jospa sentään olisi
kuusikymmentäyhdeksän vuotta jäljellä vielä. Semmoinen mies kun minä
kahdenkymmenen vanhana olin! Klo, minä en tahdo kuolla! Minä tahdon
elää -- -- elää -- -- elää ja olla nuori, voimakkailla jänteillä ja
raittiilla verellä. Kuusikymmentä yhdeksän vuotta -- -- ja ne ovat
kulutetut!
Hän puristi tyttärensä kättä ja katsoi häneen peljästyneen näköisenä.
Kaiken ikänsä oli hän ollut vain iso, voimakas miehenkoljo ja hän
oli nytkin vielä se sama, vaikka voimansa nyt oli kulunut ja hän
seisoi kuoleman portilla. Hän ei koskaan ollut ajatellut muita kuin
itseään -- hän ei ollut koskaan rakastanut toista olentoa paitsi
itseään -- ja nyt makasi hän viimeisillään, toivoen takaisin synnissä
kulutetuita vuosia.
-- Niitä ei kukaan voi minulle takaisin antaa, sanoi hän, -- et
sinäkään, Klo, joka olet niin väkevä. Ei kukaan -- ei kukaan! Osaatko
rukoilla Klo? kysyi hän käheällä äänellä.
-- En pappein tavalla, sanoi hän. -- Minä en usko senlaiseen
Jumalaan, joka ainoastaan kiitosta vaatii.
-- Mihin sinä sitten uskot?
-- Yhteen, joka tahtoo oikeutta harjoittaa ja vaatii, että sitä
harjoitetaan kaikkia luotujaan kohtaan ja että kaikki hänen kuvakseen
luodut sitä harjoittavat -- -- niin ja laupeutta myöskin -- -- mutta
aina ja ennen kaikkia oikeutta, sillä oikeus on korkein laupeus.
Kuka tuntee ihmissielun salaisuudet -- -- kuka ihmisjärjen
erhetykset? Yksin vanhurskas Jumala. Tässä miehessä, jonka sieluelämä
tuskin oli enemmän kehittynyt kuin eläimen, panivat tyttärensä
selvästi lausutut sanat nähtävästi kauan tukehdutetun ja unhotetun
tunteen väräjämään.
-- Klo, Klo! huusi hän kauhistuksessaan lujemmin puuttuen häneen,
-- mitä sinä tarkoitat? Näiden kuudenkymmenen ja yhdeksän vuoden
kuluessa en kertaakaan -- -- hän vieritti tuskallisesti päätään
edestakaisin tyynyllä.
Näiden kuudenkymmenen ja yhdeksän vuoden kuluessa hän ei ollut
oikeutta tehnyt yhdellekkään miehelle eikä laupeutta ainoallekkaan
naiselle, hän kun ei koskaan ajatellut mitään muuta kuin Jeoffrey
Wildairsiä; ja tämä totuus koitti nyt hämärästi hänen jo aikoja
sitten tylsistyneessä aivossaan.
-- Alas polvillesi, Klo! ohki hän -- alas polvillesi!
Kuolevien kasvojensa ilme oli niin kauhistava, että hän heti
heittäytyi polvilleen ja puristi hänen vapisevia käsiään omissaan
rintaansa vasten.
-- Sinä, joka loit hänet senlaiseksi kuin hän maailmaasi syntyi,
sanoi hän, -- ota sinä vastaan se, jolle elämän -- ja kuoleman
annoit. Osota hänelle tällä hetkellä, jonka sinä myöskin olet luonut,
ettet sinä ole kostoa vaativa ihminen, vaan se oikeus, joka on Jumala.
-- Silloin -- silloin -- ohki hän -- -- hän minut kadotukseen
tuomitsee!
Hän on sinut punnitseva, sanoi hän; -- ja minkä Hänen oma kätensä on
luonut, on hän erottava siitä, mikä oli omaa tietoista syntiäsi -- --
ja varmaan hän on sinua neuvova miten sen voit sovittaa.
-- Klo, huusi hän taas -- -- äitisi -- hän oli vain lapsi ja kuoli
yksinäisenä ja hyljättynä -- -- minä en tehnyt oikeutta hänelle! --
Daphne! Daphne! Ja koko ruumiinsa värisi peitteen alla ja kasvonsa
menivät yhä harmaammaksi.
-- Hän rakasti sinua kerran, sanoi Klorinda. -- Hän oli lempeä ja
hyvä eikä suinkaan unhottanut. Hän on sinulle laupeutta osottava.
-- Hän sai maata yksin siellä, mutisi hän, -- yksin ja kuolla.
Daphne, tyttöseni -- -- äänensä menehtyi epäselvään korinaan ja hän
makasi tuijottaen ja läähättäen.
Herttuatar istui hänen vieressään ja piteli hänen kättään. Hän ei
liikahtanut vaikka isänsä näytti nukahtavan. Parin tunnin kuluttua
liikahti sairas. Hän käänsi hitaasti päätään tyynyllä kunnes
katseensa lepäsi vuoteen vieressä istuvassa tyttäressään. Tuntui kuin
olisi hän herännyt häntä katsellakseen.
-- Klo! huudahti hän, ja vaikka äänensä oli vain kuiskaus, tuntui
siinä sekä ihmettelyä että raju kysymys -- Klo!
Mutta hän ei liikahtanut, hänen isot silmänsä kohtasivat häntä
lujalla katseella; ja heidän näin toisiaan katsellessa, oikasihe
hänen ruumiinsa ja silmäluomensa ummistuivat -- hän oli kuollut.