Anne äiti.
Eikä rangaistusta kuulunut. Pieni, heikko olento kasvoi kuin
kukkanen, joka nupusta kehittyy kukaksi. Äitinsäkkin kukoisti samalla
tavalla, hän hellästi hoiteli ja vaali häntä päivät päästään. Hänen
kaltaisensa vaimous ja äitiys oli kuin luonnolle pystytettyjä
kunniapatsaita.
-- Kerran luulin olevani kirottu, sanoi hän miehelleen kerran heidän
onnellisimpinä hetkinään; -- mutta minulle on annettu rakkautta ja
uusi elämä, sentähden tiedän, ettei se voi niin olla. Täytänkö koko
olentosi, Gerald?
-- Koko olentoni! huudahti hän, -- suloinen, armas vaimoni!
-- Enkö jätä yhtään halua ja velvollisuutta täyttämättä, sinua
kohtaan rakkaani ja maailmaa ja inhimillistä kärsimystä kohtaan, jota
voin auttaa? Rukoilen Kristusta palavalla nöyryydellä, etten sitä
tekisi.
-- Hän on kuullut rukouksesi, vastasi puolisonsa hellästi
jumaloivalla katseella.
-- Ja tämä puhdas sielu, joka on annettu minulle siitä korkeammasta
maailmasta, jota emme tunne -- siinä ei ole tahraa; -- ja pieni,
inhimillinen ruumis, jossa se on eloon herännyt -- luuletko
Kristuksen tahtovan auttaa minua sulkemaan ne molemmat kyllin
korkeaan ja puhtaasen rakkauteen ja opettamaan inhimillistä
ruumista olemaan sielulleen kunniaksi? En tahdo opettaa heille
munkkilaista oman ruumiinsa ylenkatsetta; se on niin kaunis ja jalo
kappale ja niin voimakas iloksi. Varmaan ei Hän, joka loi sen --
omaksi kuvakseen -- voi tahtoa että se itseään ja omia ihmeitään
ylenkatsoisi, vaan että niitä kunnioitetaan ja niistä jalosti
iloitaan, että tunnetaan niiden ijät ja vaihettelevaisuudet, eikä
pidetä nuoruutta mielettömyytenä, miehuutta syntinä ja vanhuutta
hiljaisesti edistyvänä valmistumisena? Rukoilen suurta sydäntä ja
suurta viisautta ja vielä suurempaa voimaa voidakseni auttaa tätä
kaunista ihmisolentoa kasvamaan ja rakastamaan ja elämään.
Nämä ominaisuudet olivat hänelle synnynnäisiä, ja lepäsivät
salattuina hänessä kun hän pienenä lapsena makasi taistellen äiti
vainajansa ruumiin alla. Kesyttömällä nuoruusajallaan olivat ne
hitaasti kehittyneet, kun ne saivat niin huonoa ja sopimatonta
ravintoa; mutta hän tarvitsi vain elämän aurinkoa, jotta ne
kukoistaisivat ja hedelmää kantaisivat.
Hän ei antanut lapsilleen ainoastaan rakkautta -- sillä hän synnytti
vuosien kuluessa useita, kunnes hän oli neljän pojan ja kahden
tyttären äiti, ja lapsensa olivat yhtä voimakkaita ja kauniita kuin
hän itsekkin -- vaan hän antoi niille myös ainaista ajatustaan ja
osotti heidän inhimillisyydelleen senlaista kunnioitusta, että
he oppivat itseään ja kaikkia inhimillistä kunnioittamaan. He
rakastivat häntä yhtä intohimoisesti kuin isänsäkkin. He pitivät
häntä jaloimpana olentona. Hänen ihanuutensa, rajaton rakkautensa ja
totuudentuntonsa olivat heistä niin säteilevää katoomattomuutta kuin
tähdet taivaalla.
-- Miksi hän ei ole kuningatar? kysyi yksi nuoremmista pojista
oltuaan Lontoossa ja nähtyään hovin. -- Kuningatar ei ole niin kaunis
ja komea kuin hän, ja hän voisi niin hyvin kansaa hallita. Hän tekee
aina oikein eikä pelkää mitään.
Anne oli melkein aina hänen luonaan. Kauniissa turvapaikassaan
Camylotten linnassa oli hän elänyt ulkonaisilta tapahtumilta
häiritsemätöntä elämää. Lasten syntyminen tuotti hänelle suurta iloa.
-- Ole hänen äitinsä, oli herttuatar sanonut kohottaessaan peitettä
näyttääkseen hänelle käsivarrellaan lepäävää esikoistaan. -- Sinut
luotiin äidiksi, Anne.
-- Olisihan minulle silloin lapsiakin annettu, vastasi Anne.
-- Saat jakaa kanssani, sanoi herttuatar kohottaen häneen
madonnamaiset kasvonsa. -- Suutele minua, sisko -- ja suutele häntä
myöskin ja siunaa häntä. Elämäsi on ollut niin viatonta, että hänelle
on hyväksi, jotta sinä häntä rakastat ja vaalit.
Oli kaunista nähdä sitä taitavuutta, jolla hän koetti saada Annen
tuntemaan, että hän oli hänen äitiydestään osallinen. Hän jakoi
hänen kanssaan hellimmät huolensa ja velvollisuutensa. Yhdessä he
aamusilla pesivät ja pukivat lapsen. Se oli heille iso juhla, johon
hoitajattaret ainoastaan apulaisina saivat ottaa osaa. Joka päivä he
leikkivät ja nauroivat hänelle, suutelivat hänen pulskia pyöreitä
jäseniään, ihmettelivät miten ne kasvoivat, ihailivat hänen pieniä
ruusunkarvaisia jalkojaan ja hyväilivät häntä. Ja sitten he panivat
hänen nukkumaan ja Anne istui vieressä kun äitinsä imetti häntä,
kunnes pieni punainen suu hitaasti hellitti irti rinnasta.
Kun hän alkoi astua ja puhua, kantoi äitinsä hänet eräänä aamuna
Annen torniin, jotta yhdessä tavallisuuden mukaan saisivat
hänelle iloita. Oli kaunis näky kun hän voimakkaalla, pyöreällä
käsivarrellaan kantoi suurta vankkaa poikaa, kuin olisi hän ollut
kepeä ruusunen vain ja nähdä hänen nauraen ja leletellen riippuvan
hänen kaulassaan, suuret, ruskeat silmät loistavina ihastuksesta.
-- Hän on tullut tervehtimään sinua Anne, sanoi äitinsä. -- Hän
on pieni kohtelias kavaljeeri ja tietää meidän olevan kuuliaisia
orjattariaan. Hän tuli sanomaan sen uuden sanan, jonka minä olen
hänelle opettanut.
Hän laski hänet lattialle ja poika seisoi Annen polveen nojaten
ja viaton, viehättävä hymy paljasti uudet helmihampaansa. Äitinsä
polvistui hänen viereensä ja alkoi häntä hyväillen viekotella.
-- Kuka tuo on? kysyi hän sormellaan osottaen Annea ja ihastuttavan
levottoman näköisenä, että jos poika ei läksyään osaisikkaan. -- Mikä
hänen nimensä on? Äitin poika sanoo -- -- -- ja hän kuiskutti hiljaa
hänen korvaansa.
Lapsi katsoi Anneen hymyilevän viisastelevalla katseella ja sanoi
lapsellisella tavallaan:
-- Anne äi-äiti, ja ihastuksissaan taitavuudestaan alkoi hän tanssia
pienillä jaloillaan ja kertoi sitä moneen kertaan.
Klorinda nosti hänet Annen polvelle.
-- Kuuletko miksi hän sinua sanoo? sanoi hän. -- Hänen pieni
taipumaton kielensä ei vielä osaa sitä oikein sanoa, mutta hän sanoo
sen niin hyvin kuin voi. Se on Anne äiti, sanoo hän, -- se on Anne
äiti.
Ja he syleilivät toisiaan ja poika oli heidän keskessään, ja hän
syleili ja suuteli heitä yhtä aikaa kuin olisivat he olleet yksi
olento.
Jokaista vastasyntynyttä lasta suudeltiin ja syleiltiin samalla
tavalla, ja lapset syleilivät ja suutelivat heitä. Kaikki he
kutsuivat tuota lempeää naimatonta naista "Anne äidiksi" ja
rakastivat häntä, hän oli heidän leikkitoverinsa ja lapsellisella
tavallaan he suojelivat häntä.
Jokainen tunti saattoi siis Annen elämään runsaampaa sisältöä.
Hän oppi jumaloimaan, kun hän ennen oli vain rakastanut, sillä
jumaloiminen täytti todella hänen sielunsa. Kun hän entisyyttä
ajatteli luuli hän että epäilyksensä ja niiden syyt olivat vain
unelmia olleet. Tämä -- _tämä_ oli todellisuutta -- tämä elämä
kauneudessa ja rakkaudessa, jaloissa töissä, hellissä ystävyyden
osotuksissa ja lempeissä sanoissa. Tämä ihana nainen, joka puolisonsa
sydämessä hallitsi, lahjoitti hänelle kaiken elämän ja rakkauden
onnen, kuningattaren tavalla hallitsi hänen taloaan ja synnytti
hänelle kauniita lapsia, joita hän kasvatti erinomaisella hellyydellä
ja viisaudella.
Mutta Annen omat elinvoimat eivät koskaan olleet suuret, hän oli
tullut äitiinsä, joka nuorena kuoli elämän julman taakan musertamana,
ja hänellekkin se oli ollut vaikea ja hirmuinen. Hän ei ollut saanut
lujaa tahtoa, jolla olisi kyennyt kohtaloaan vastaan taistelemaan,
ei taitoa vaikeiden ongelmain ratkaisemiseen eikä voimaa niitä
mielestään karkoittamaan. Kun Osmonden herttuatar vuosi vuodelta
näytti tulevan kauniimmaksi ja pulskemmaksi, niin hänen sisarensa
heikko vartalo yhä heikkeni ja näytti kutistuvan ja vanhenevan.
Hänen kasvoihinsa tuli kummallinen väsyneen lempeyden ilme, ja
ystävällisiin raukeisin silmiin tuli melkein pyhimyksen kaltainen
katse. Paljon hän rukoili ja teki hyvää sekä pääkaupungissa että
maalla. Hän luki hartauskirjojaan ja kävi kirkossa, jossa hän
hartaasti kuunteli pitkiä, ikäviä saarnoja, joita hän hurskaalla
ihailulla ajatteli, kun muunlainen ajatustapa olisi ollut hänestä
jumalattomuutta. Yösydännäkin nousi hän rukoilemaan. Hän oli nöyrä
sielu, joka pelkäsi ja vapisi Jumalaansa.
-- Kun joskus öisin havahdun, sanoi solakka, kaunis Daphne tyttö
kerran äidilleen, -- niin näen Anne äitin polvistuneena rukoilevan
vuoteeni ääressä. Niin hän usein tekee meidän jokaisen luona.
-- Se tulee siitä kun hän on niin jumalaapelkääväinen ja rakastaa
meitä niin paljon, sanoi John poika jalolla säädyllisyydellä.
Osmonden suvussa ei ollut ennen niin kaunista ja pulskaa perillistä
ollut. Hän oli kaikkia ikäisiään pitempi ja ryhtinsä oli nuorekkaan
voimakas ja sulava.
Pääkaupungissa ja hovissa juteltiin näiden lasten erinomaisesta
kauneudesta ja kehittymisestä, niinkuin äidistäänkin ennen oli
puhuttu.
-- Olla senlaisen naisen puoliso ja senlaisten lasten isä on onni,
jota jokainen mies tahtoisi Jumalalta pyytää, sanottiin. -- Heidän
rakkautensa ei ole vuosien kuluessa laimennut ja lapset ovat sen
kukkasia.