Annen kuolema.
Kymmenen onnellisen vuoden kuluttua kuoli Anne. Hän ei potenut kovaa
tautia, tuntui kuin olisi hänen elinvoimansa näiden onnellisten
vuosien kuluessa vähitellen murtunut. Hän kalpeni ja laihtui,
hänen lempeät silmänsä näyttivät suuremmilta ja niiden katse
muuttui yhä rukoilevammaksi. Eräänä kesäpäivänä heidän Camylottessa
oleskellessaan tuli Anne kukkatarhasta kädet ruusuja täynnä ja
istuutuessaan sisarensa viereen hänen arkihuoneessaan, meni hän
tainnoksiin ja ruusut putosivat hänen käsistään helmaan ja lattialle.
Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa katsoi hän oudosti Klorindaan, kuin
olisi sielunsa palannut takaisin jostakin etäisestä paikasta.
-- Anna kantaa minut vuoteelleni, sisko, sanoi hän. -- Tahtoisin
maata rauhassa. Minä en enää nouse.
Kasvoissaan oli niin outo, yliluonnollinen ilme, että herttuattaren
sydän seisattui, sillä sisällinen ääni sanoi hänelle, että loppu oli
tulossa.
He kantoivat hänet torniinsa ja laskivat hänen vuoteelleen. Silloin
vilahti hänen katseensa ympäri huonetta ja kiintyi sitten sisareen.
-- Tämä on valoisa, rauhallinen huone, sanoi hän. -- Ja ne rukoukset,
jotka täällä olen rukoillut, ovat tulleet kuulluiksi. Olen nähnyt
äitini tänään ja hän sanoi sen minulle.
-- Anne, Anne! huusi herttuatar, kumartuen hänen ylitsensä ja
pelästyneenä katsoen häntä kasvoihin; sillä vaikka sanansa kuuluivat
kuin houreelta niin katse oli kirkas ja selvä. Ja kumminkin -- --
Anne! Anne! Sinä hourailet, rakkaani, huusi herttuatar.
Anne hymyili oudosti ja herttaisesti. -- Kenties, sanoi hän. -- En
oikein tiedä, mutta minä olen hyvin onnellinen. Hän sanoi elämäni nyt
loppuvan, ja etten ole mitään vääryyttä tehnyt. Hänellä oli kauniit,
nuorekkaat kasvot, ja silmäpari, jotka näyttivät aina taivaan tähtiä
katselleen. Hän sanoi etten ole mitään vääryyttä tehnyt.
Herttuatar laski kasvonsa hänen tyynylleen kirkkaitten kyynelten
vuotaessa silmistään.
-- Vääryyttä! sanoi hän. -- Armain sisko! Sinä todellinen kristitty,
jos senlaista milloinkaan on ollut olemassa. Sinä olit niin heikko ja
minä niin väkevä, ja kumminkin tuntuu entisaikoja ajatellessani, kuin
olisin yksinkertaisuudestasi oppinut kaiken sen hyvän, joka tekee
minut kelvolliseksi vaimoksi ja äidiksi.
Tornin ikkunasta ja sitä kiertelevän muratin läpi näkyi kesäisen
taivaan kirkas sini ja kepeät valkoiset pilvenhattarat. Annen katse
viipyi siinä hellyydellä, kunnes hän taas puhui.
-- Kohta olen poissa, sanoi hän. -- Kaikki tämä on kohta takanani. Ja
minä tahtoisin sanoa sinulle, että rukoukseni on kuultu -- ja luulen
että sinunkin rukouksesi kuullaan.
Herttuatar itse vain tiesi mikä hänet pakotti polvistumaan. Se kai
oli noiden häneen kääntyneiden kuolevien, kirkastettujen kasvojen
ilme.
-- Anne! Anne! huudahti hän. -- Anne siskoni! Anne lasteni äiti! Sinä
olet sen tietänyt -- sinä olet sen tietänyt kaikki nämä vuodet ja
olet sen salassa pitänyt.
Kuninkaallinen pää vaipui alas ja kasvot piilottuivat peitteen
poimuihin.
-- Niin, sisko, sanoi Anne, kuin palaten takaisin maan päälle, -- ja
aivan ensi alusta. Löysin päiväkellon vierestä kirjeen -- -- arvasin
kaikki -- -- mutta minä rakastin sinua -- -- enkä voinut muuta tehdä
kuin suojella sinua. Monta päivää vahdin ruusutarhassa -- monta
päivää -- ja yötä -- Jumala minulle anteeksi antakoon -- ja yötä. Kun
tiesin kirjeen sinne piilotetuksi, oleilin siinä lähitienoilta, minä
kun tiesin että läsnäoloni karkottaisi muut. Ja kun sinä lähestyit
-- tahi hän -- hiivin piiloon ja odotin ruusupensaston takana --
jotta askeleita kuullessani voisin varottavan merkin antaa. Minä
olin vahtisotamiehesi, sisko, ja vahtiessani oli tapanani polvistua
rukoilemaan.
-- Vahtisotamieheni! puhkesi Klorinda sanomaan. -- Ja vaikka tiesit
kaikki, valvoit minua kuitenkin yöt ja päivät ja pyysit Jumalaa
armahtamaan mielettömyyttäni ja rajatonta ylimielisyyttäni! Ja hän
katsoi häneen ihmetellen ja nöyrästi, kuumain kyynelten valuessa
pitkin kasvoja.
-- Pyysin Jumalan armahtamista parhaastaan oman itseni takia, sisko,
sanoi hän. -- Kauan olin itsekkin siitä tietämätön -- olenhan niin
oppimaton -- mutta oi! minähän myöskin rakastin häntä! -- Minä
myöskin rakastin häntä! Toista miestä en ole elämässäni koskaan
rakastanut. Hän ei ansainnut kenenkään naisen rakkautta -- ja minä
olin liian alhainen, että hän silmäystäkään minuun heittäisi; mutta
minä olin nainen ja Jumala on meidät senlaisiksi luonut.
Klorinda puuttui lujasti hänen kylmään käteensä.
-- Suuri Jumala, huudahti hän, -- sinä rakastit häntä!
Anne liikahti tyynyllään ja läheni häntä voimattomasti ja hitaasti,
kunnes valkoiset huulensa olivat aivan sisaren korvan juurella.
-- Sinä yönä, läähätti hän, -- sinä yönä kun kannoit häntä --
sylissäsi --
Silloin toinen kauhistuen vavahti ja nosti päätään tuijottaen häneen
kivettyneillä kasvoilla.
-- Mitä! Mitä sanot! kiljasi hän.
-- Pimeitä portaita alas, jatkoi läähättävä ääni, -- etäisimpään
kellariin -- -- silloin olin vahdissa taas.
-- Olitko vahdissa -- sinäkö? änkytti herttuatar.
-- Palvelijain huoneisin vievällä portaalla -- -- jotta voisin estää
heitä -- jos he kuulisivat jotakin ääntä ja aukaseisivat oven -- --
että voisin heitä käännyttää ja sanoa -- että se olin minä.
Herttuatar kumartui häntä lähemmä silmät selällään ja kädet
suonenvedontapaisesti peitettä puristaen.
-- Anne, Anne, huusi hän, -- sinä tiesit mitä kamalaa esinettä --
tahdoin salata! Senkin sinä tiesit! Sinä tiesit hänen siellä olevan!
Anne makasi tyynyillään ja katseli muratin kiertelemistä torninsa
ikkunasta, sinitaivasta ja liiteleviä pilviä. Joukko valkeita
kyyhkysiä lenteli ikkunan edessä ja yksi istuutui leveälle
ikkunanlaudalle kuhertamaan. Kaikkialla oli lämpöä ja kesän suloista
lemua. Hänen ja puhtaan sinitaivaan välillä ei näyttänyt mitään
olevan, eikä mitään maallista ollut lähellä paitsi kyyhkysten
kuhertava ääni ja alhaalla olevasta kukkastarhasta kajahteleva lasten
nauru.
-- Olen haudan partaalla, sanoi hän, -- haudan partaalla, sisko,
ja minusta tuntuu, että sieluni on liian lähellä Jumalan puhdasta
oikeutta ihmisten tavalla pelätäkseni ja maailman tavalla
tuomitakseni. Hän sanoi ett'en mitään pahaa tehnyt. Niin, minä tiesin
sen.
-- Ja siitä syystä, että sen tiesit, huudahti sisar, -- tulit
luokseni sinä iltana!
-- Seisoakseni sen vieressä, jota salattiin ja voidakseni pitää muita
poissa. Kun olen senlainen heikko, arka olento -- --
-- Heikko! Heikko! huusi herttuatar vielä kuumempien kyynelten
vuotaessa, -- niin, minä olen uskaltanut sinua sanoa heikoksi, sinua,
jolla on rohkean jalopeuran sydän. Oi armas Anne -- heikko!
-- Se oli rakkautta, kuiskasi Anne. -- Rakkautesi oli voimakas ja
niin oli minunkin. Tuo toinen rakkaus ei ollut minua varten. Minä
tiesin että elämäni pitkä ikä kuluisi sitä paitsi -- oi, naisen ikä
kun on niin pitkä ellei rakkaus tule. Mutta sinä olit itse rakkaus,
ja minä jumaloin sinua ja sitä, ja sanoin itsekseni -- polvillani
pyytäen anteeksi antamusta -- että sinä saisit rakkautta tuntea
ellen minä saisikkaan. Ja kun olin senlainen epätäydellinen olento
raukka, niin mitäpä se teki jos annoinkin sieluni sinun edestäsi
-- ja onhan rakkaus niin suurta ja jaloa ja se hallitsee maailmaa.
Katsoppas, sisko, kyyhkysiä, katso miten ne tuolla ulkona lentelevät
sinitaivasta kohti -- ja hän sanoi etten tehnyt väärin.
Hänen kätensä oli kyynelistä kostea kun sisarensa polvistuen oli sitä
suudellut.
-- Sinä tiesit sen, sisko kultani, sinä tiesit sen! nyyhkytti hän.
-- Niin, minä tiesin sen kaikki, sanoi Anne, -- kuinka hän sinua
kiusasi ja saattoi mielettömäksi. Ja kun hän tuona muistettavana
päivänä tunkeutui kanssasi paneilisalonkiin, niin tiesin hänen
tulleen kuolettavaa iskua antamaan. Tuskan valtaamana odotin
huoneessani päätöstä ja kun sitä ei kuulunut, hiivin alas, rukoilin
että jollakin tavoin voisin teidät erottaa -- ja niin menin huoneesen!
-- Ja siellä -- mitä siellä näit? kysyi herttuatar vavisten. -- Kai
sinä jotakin näit, sillä ethän muutoin olisi tiennyt.
-- Niin, vastasi Anne, -- minä näin ja kuulin! ja rintansa kohosi
vaikeasti.
-- Kuulit! huudahti Klorinda. -- Laupias Jumala!
-- Huone oli tyhjä ja minä seisoin siinä yksin. Oli niin hiljaista,
että aloin pelätä -- hiljaisuus oli niin haudantapaista. Ja sitten
kuului ääni -- pitkä ohkiva hengenveto -- yksi ainoa vain -- ja
sitten --
Kamala muisto valloitti hänet niin, jotta vilun väreet puistivat
hänen ruumistaan.
-- Sitten kuulin jotakin putoavan, ja sohvan poimeiden alta näin --
kuolleen käden solahtavan lattialle, johon se jäi makaamaan sisäpuoli
ylöspäin kääntyneenä.
He kiersivät käsivartensa toistensa ympäri ja vaappuivat sillä
tavalla edes takaisin.
-- Mitä sitten teit? kysyi herttuatar rajulla kuiskauksella.
-- Rukoilin Jumalaa järkeäni varjelemaan -- polvistuin -- ja katsoin
sohvan alle. Työnsin kuolleen käden takaisin ja sanoin ääneensä
itselleni: 'Et saa pyörtyä, et saa pyörtyä, et saa pyörtyä --
Jumala auttakoon minua! Jumala auttakoon!' -- Ja minä näin! -- --
veripunaisen uurteen -- nurinkääntyneet silmät -- vaaleat
kiemurtelevat kiharat; tunsin voimaini herpovan ja vaivuin lattialle,
jossa tuokion aikaa makasin -- -- sillä minä tiesin tuon ohkimisen
olleen hänen viimeisen hengenvetonsa ja että käsi putosi lattialle
omasta painostaan.
-- Oi Jumala! Oi Jumala! Oi Jumala! kertoi Klorinda yhä uudelleen.
-- Kuinka se tapahtui -- kuinka se tapahtui? kysyi Anne vavahtaen ja
painautuen sisareen. -- Minä olen kovasti kärsinyt, heikko kun olen
-- ja minä olen rukoillut ja anonut! Jumala on oleva armollinen -- --
mutta minut se on musertanut kuoliaaksi, tuo tieto, ja ennenkuin
kuolen pyydän sinun kertomaan minulle kaikki, jotta Jumalan istuimen
edessä voisin totuutta puhua.
-- Oi Jumala! Oi Jumala! Oi Jumala! oihki Klorinda ja katsoi sisareen
kalmankalpeana ja silmät rajusti ammollaan kuin ahdistetulla
metsänotuksella.
-- Odota, odota! huusi hän äkillisellä kauhistuksella, sillä uusi
ajatus juolahti hänelle mieleen, jota hän kumma kyllä ei ennen ollut
ajatellut. -- Sinä luulet minun _murhanneen_ hänen?
Annen sisäänpainunutta rintaa pudistivat suonenvedontapaiset
nyyhkytykset, pitkin kuoppaisia poskia valuivat kyyneleet ja hänen
laihat kätensä puuttuivat rukoilevasti sisaren käsiin.
-- Kaikkina näinä vuosina en ole mitään tiennyt, nyyhkytti hän, --
en ole tiennyt mitään muuta, sisko, kuin että löysin hänet sieltä
kuolleena -- kuolleena -- hänet, jota niin vihasit ja pelkäsit.
Klorinda nojasi käsiään vuoteen laitaa vasten ja oikasihe, suurissa
silmissään ihmetyksen, rakkauden ja jumaloitsevan kunnioituksen
intohimoinen ilme.
-- Sinä luulit minun _murhanneen_ hänen ja rakastit minua kumminkin,
sanoi hän. -- Sinä luulit minun murhanneen hänen, ja kumminkin
suojelit minua ja teit minulle mahdolliseksi elää ja katua ja tuntea
rakkauden korkeinta onnea. Sinä luulit minun murhanneen hänet, ja
sinä osotit minulle kumminkin laupeutta. Nyt uskon Jumalaan, sillä
ainoastaan Jumala voi niin jalon sydämen luoda.
-- Etkö sinä -- sitä tehnyt? huudahti Anne läähättäen kohoutuen
kyynäspäilleen, ja silmissään taivaallisen tulen loisto. -- Oi armas
siskoni. -- Jesus Kristus olkoon kiitetty!
Herttuatar kohosi seisalleen ja seisoi siinä pitkänä ja pulskana
kädet levällään.
-- Minä luulen, että Jumala itse teki sen, sanoi hän, -- vaikka
minun käteni antoi iskun. Hän kiusasi ja haavoitti minua veriin
saakka ja kunnes olin mieletön vihasta. Hän syytti minua senlaisesta
kehnoudesta, josta ei kukaan nainen siedä tulla syytetyksi, ja teki
sen oman Geraldini nimessä, häneen vedoten. Ja silloin letkautin
ratsuruoskaani, mitään tietämättä ja mitään näkemättä, minä löin
vain kuin kuolemaan hätyytetty olento. Hän kaatui -- ja jäi siihen
makaamaan -- ja se oli tehty!
-- Vaan ei murhaamisen ajatuksella -- -- ainoastaan vihan vimmassa
ja kauheasta sattumuksesta -- kauheasta, kauheasta sattumuksesta. Ja
omasta tahdostasi eivät kätesi ole verellä tahratut, läähätti Anne
vaipuen takaisin vuoteelleen.
-- Vannon kalliit valat, sanoi Klorinda hampaittensa välistä, --
että ellen olisi rakastunut, ellei Gerald olisi ollut sieluni elämä
ja minä hänen, niin olisin seisonut suorana ja nauranut häntä ja
perkeleellisiä uhkauksiaan vasten silmiä. Olisinko pelännyt? Sinä
tunnet minun. Löytyikö maan päällä, tahi taivaassa tahi helvetissä
mitään, jota olisin pelännyt ennenkuin rakkaus voitti minut? Se
olis vain saattanut vereni kiehumaan ja pannut minut senlaisen
raivon vimmaan, joka kaikki uskaltaa. 'Kerro se?' olisin huutanut
hänelle. 'Kerro se koko maailmalle, katala hylky, jonka kehnouden
kaikki tietävät ja katso miten aion käyttäytyä, ja miten aion ajaa
kaupungin läpi pää pystyssä. Yhtä kopea kuin olin asettaessani
päähäni ruususeppeleen, yhtä kopeana olen nytkin oleva. Ja sinä saat
nähdä seuraukset!' Niin olisin sanonut ja olisin pysynyt siinä ja
siitä ylpeillyt. Mutta minä olin oppinut tuntemaan rakkauden enkä
jaksanut sitä kiusoittavaa ajatusta kestää, että Geraldini katsoisi
minua muuttuneilla katseilla ja ajattelisi, ettei hän saanut mitä
oikeudella voi vaatia. Minä olin aivan hurjistunut ja neuvoton. Hänen
kurjaa elämäänsä en hurjimmillanikaan ollessa aikonut lopettaa,
vaikka kyllä usein aioin itseni surmata; mutta kun kohtalo minun
käteni kautta rankaisi häntä, niin vannoin ettei hänen kuollut
ruumiinsa koko elämääni hävittäisi. Se ei saisi -- se ei saisi --
sillä kohtalo itse oli minut perikatoon tuominnut. Ja se makasi
siellä yöhön saakka; sillä minä olin itsekseni tuuminnut, että kun
olin naiseksi niin erinomaisen väkevä, niin kantaisin hänet sylissäni
etäisimpään kellarikomeroon, jonka olin käskenyt sulkea; ja sen minä
tein kun kaikki nukkuivat -- paitsi sinä, Anne parka -- paitsi sinä!
Ja sinne panin hänet sitten ja siellä hän vielä tänäkin päivänä on --
multaläjäksi muuttunut paha olento.
-- Se ei ollut murha, kuiskasi Anne. -- Se ei ollut murha. Hän katsoi
vavahtelevin silmin sisareen.
-- Ja kumminkin rakastin häntä kerran -- rakastin häntä vuosikausia,
sanoi hän yhä kuiskuttaen. -- Ja naisessa löytyy aina jonkinlaista
äidillistä tunnetta, sisarta pitelevää kättä pudistivat vilun väreet
-- -- sisko, minä -- -- minä näin hänet jälleen!
Herttuatar läheni häntä ja sammalsi: -- Jälleen!
-- En saanut rauhaa, jatkoi tuo raukeeva ääni.
-- Hän oli niin kehno, hän ei ansainnut rakkautta ja niin kaunis -- --
ja hän oli kuollut kenenkään tietämättä, ja ilman säälivän käden
kosketustakaan -- joka hänen huonoutensa takia olisi häntä säälinyt,
sillä se on todella surkuteltavaa kun kuolema tulee ennenkuin ihminen
katuu. Ja hänellä on niin kova, niin kova vuode kivillä.
Hampaansa loukuttivat ja kauhistuneella henkäyksellä, joka melkein
tuntui nyyhkytykseltä, laski herttuatar käsivartensa sisaren
ympärille ja veti hänet luokseen.
-- Armas Anne, kuiskasi hän, armas Anne -- -- toinnu -- sinä
hourailet!
-- En minä houraile, sanoi Anne. -- Se on totta, sisko. Näinä
kuluneina vuosina olen sen muistanut -- ja nähnyt joka ainoana yönä.
Sen jälkeisenä yönä kun sinä hänet sinne kannoit -- makasin ja
rukoilin sydänyöhön saakka, kun kaikki olivat syvän unen helmassa --
ja sitten hiivin minä alas -- paljain jaloin, ettei kukaan kuulisi
-- ja löysin vihdoin tien synkässä pimeydessä -- -- hapuilin pitkin
seiniä, kunnes löysin etimäisen oven -- -- silloin sytytin kynttelini
ja avasin sen.
-- Anne, huusi herttuatar, -- Anne, katso ulos ikkunasta kirkasta
sinitaivasta -- sinitaivasta, Anne! Mutta otsalle nousi kylmiä
hikipisaroita.
-- Hän makasi siellä haudassaan -- se oli semmoinen kiviseinäinen
musta soppi -- -- hänen vaaleat kiharansa kiemurtelivat sekasorrossa,
kuiskasi Anne, -- -- Uurre otsassa oli mustennut -- ja minusta näytti
ettei hän enää ivannut vain ikäänkuin tuijotti jotakin suurta ja
pelottavaa, joka häneltä kysyi jotakin. Polvistuin ja järjestin hänen
kiharansa ja panin kätensä hyvästi ja koetin silmäluomiakin sulkea,
mutta ne olivat kankeat ja näyttivät vain tuota kysyjää tuijottavan.
Ja kun olin häntä niin suuresti rakastanut, niin suutelin hänen
poskiraukkaansa, aivan kuin äitinsä olisi sitä suudellut, ettei
hänen täytyisi ulkona seistä, kun ei mukanaan tuonut ainoatakaan
lempeää ajatusta. Ja minä rukoilin, sisko -- minä rukoilin kaikesta
sydämmestäni hänen sieluparkansa puolesta. Jos hän elämänsä aikana
on tehnyt ainoankaan hyvän ja jalon työn, rukoilin, 'niin elä unhota
sitä, Herra, -- me ihmisraukat teemme niin vähän jaloja töitä -- oi
varmaan täytyy yhdenkin tulla luetuksi.'
Herttuattaren pää oli vaipunut sisaren rinnoille ja hän itki kuin
surun murtama pieni lapsi.
-- Oi sinä jalo ja urhea, säälivä, voimakas ja hyvä sielu! puhkesi
hän sanomaan. -- Sinä rakastit niinkuin Kristuskin rakasti ja hänen
on täytynyt rukouksesi kuulla. Kun niin palavasti rukoilit, niin hän
varmaan siinä löysi jotakin mihin armonsa kiinnittäisi.
Hän kohotti kyyneleiset kasvonsa ja laski kätensä ristiin kuin
rukoillakseen.
-- Ja minä -- minä, huusi hän, -- enkö minä ole hänen haudalleen
temppeliä rakentanut? Enkö minä ole koettanut elää puhdasta elämää
ja olla senlainen kuin Kristus on käskenyt meidän olla? Enkö ole
rakastanut ja säälinyt ja auttanut kärsiviä? Enkö ole hänelle
kauniita lapsia synnyttänyt, kasvattanut niitä rakkaudessa ja
opettanut niitä rakastamaan kaikkia Jumalan luotuja olentoja, jopa
sieluttomia eläimiäkin, koska nekin kärsivät niinkuin kaikki muut?
Olenko mitään tekemättä jättänyt? Oi, sisko, olen niin hartaasti
rukoillut, etten mitään tekemättä jättäisi. Vaikka en voinut
uskoakaan, että oli olemassa Yksi, joka, vaikka hän oli kaikkivoipa,
kumminkin voi olla niin säälimätön kuin hän joillekuille on, niin
rukoilin kumminkin Sitä -- joka varmaan on olemassa, vaikka emme
käsitä sitä -- että se opettaisi minua uskomaan johonkin suurempaan
kuin köyhään itsiööni, ja joka ei olisi tästä maailmasta. Sano se
Kristukselle, kun seisot hänen kasvojensa, edessä sano -- sano,
minä pyydän sinua! Anne, Anne, elä katsele niin oudosti ikkunasta
sinitaivasta, rakas sisko, katso minua.
Anne makasi näet vuoteellaan kummallisesti hymyillen. Näytti kuin
hymyilisi hän kyyhkysille, jotka sinitaivas taustana näyttivät niin
lumivalkoisilta. Sisarensa katseli häntä tuokion, sitten liikahti hän
kuin aikoisi hän kutsua sisään ulkona odottavia palvelijoita, mutta
vaikkei Anne katsettaan ikkunasta siirtänyt, niin hän hiljaa huusi
häntä.
-- Ei, jää tänne, kuiskasi hän. -- Minä kuolen -- -- seiso rauhassa
-- -- pysähdy.
Klorinda polvistui uudelleen ja pani suunsa aivan hänen korvansa
eteen. Tämä oli kuolema, eikä hän kumminkaan sitä pelännyt -- -- --
tämä sielu muutti toiseen maailmaan ja muuton hetkellä se hänestä
näytti niin valoisalta ja lempeältä, että hän voi tehdä sille
viimeisen kysymyksen -- suurimman ja painavimman -- tietäen sen jo
olevan niin lähellä Jumalaa, että sen vastaus rauhaa tuottaisi.
-- Anne, Anne, kuiskasi hän, -- täytyykö Geraldini saada se tietää?
Täytyykö -- täytyykö minun sanoa hänelle kaikki? Jos minun täytyy,
niin minä teen sen -- polvillani.
Kyyhkyset liitelivät alas sinitaivaalta ja istuivat ikkunalaudalle
kuhertamaan. -- Annen vastaus oli yhtä heikko kuin hengityksensäkkin
ja lempeät silmänsä loistivat ilosta siitä mitä hän näki, mutta muut
eivät nähneet.
-- Ei, kuiskasi hän. -- Elä sano hänelle mitään. Mitä varten se olisi
tarpeellista? Odota, ja anna Jumalan sanoa hänelle kaikki -- Hän,
joka ymmärtää.
Ja hänen heikko hengityksensä lakkasi ja hän makasi rauhassa,
silmät olivat auki ja hymyilivät kukille ja kyyhkysille, jotka
ikkunalaudalla hiljaa kuhertivat ja kuhertivat.
* * * * *
Sisarensa herttuatar puki hänet viimeiseen lepoon ja koristi huoneen
-- ei yksikään toinen häntä liikuttanut. Ja hänen sitä tehdessään
tulvaili kultainen päiväpaiste tornikammariin, ja kyyhkyset
lentelivät yhä kuherrellen ikkunan edessä ikäänkuin ystävällisesti
puhellen siitä, joka huoneessa makasi.
Sitten tulivat lapset katsomaan häntä, sylet kukkasia ja lehtiä
täynnä. Heille oli kuolemasta kerrottu ainoastaan kauniita
ja valoisia asioita ja he kuvittelivat sitä kultaisen portin
avaamiseksi. He astuivat hiljaa huoneesen kuin konsaan kuningattaren
asuntoon ja sirottivat hiljaa ja hellästi kuiskaillen kukkasensa
hänen vuoteelleen, päänsä ympärille, rinnalle ja käsiinsä.
-- Hän lepää siinä kuin kukkasvuoteella ja hymyilee meille, sanoi
muuan lapsista. -- Hän on tullut kauniiksi kuin sinä, äiti, ja hänen
kasvonsa ovat kuin aamutähti.
-- Hän rakastaa meitä yhtä paljon kuin aina ennenkin, sanoi kaunis
Daphne. -- Hän ei koskaan herkiä meitä rakastamasta ja on aina oleva
suojelusenkelinämme. Nyt meillä on aina enkelimme.
Herttua oli ollut matkoilla, ja kun hän tuli kotia, vei Klorinda
hänet tornikammariin ja he seisoivat käsi kädessä katsellen Annen
rauhallisia kasvoja.
-- Gerald, sanoi herttuatar hellällä äänellään, -- hän hymyilee.
-- Niin, armaani, sanoi Osmonde, -- hän hymyilee kuin Jumalalle, joka
hänelle hymyilee -- hellä, uskollinen nainen!
Klorindan käsi puristi lujemmin hänen kättään ja toinen laskeutui
vavisten hänen olalleen. -- Kuinka hellä ja uskollinen, oma
Geraldini, tiedän vain minä. Hän on pyhimykseni -- -- armas
Anneni, jota rajuina, itsepäisinä nuoruuteni päivinä uskalsin niin
ylimielisesti kohdella. Gerald, hän tuntee kaikki minun syntini, ja
hän on tänä päivänä puhtaissa käsissään kantanut ne Jumalan eteen ja
rukoillut Häntä armahtamaan. Omia syntejä hänellä ei ollutkaan.
-- Ja sen tehtyään, armaani, makaa hän nyt siinä kukkainsa keskellä
ja hymyilee, vastasi Osmonde puuttuen hänen valkoiseen käteensä
painaakseen sitä rintaansa vasten.
* * * * *
Hänen ruumiinsa uinaillessa pehmosen ruohon ja kukkasten alla, ja
hänen todellisen minuutensa mentyä Jumalan taivaasen, jonka iloja
hänen ruumiillinen olentonsa oli ikävöinnyt, jo ennenkuin hän tätä
ikävää tajusikaan, toi jokainen kuluva vuosi yhä täydellisempää onnea
niille, joita hän niin suuresti oli rakastanut. Sanottiin ettei
kukaan nainen ennen ollut tehnyt niin paljon hyviä töitä ja osottanut
niin lempeää ja jalomielistä viisautta kuin tämä ylhäinen herttuatar.
Ei kenenkään heikon tarvinnut vaaraa pelätä, kun hän auttoi
voimallaan; ei yksikään mies tai nainen, jota hän koetti pelastaa,
mennyt perikatoon; ei kukaan ollut ennen senlaisia tehtäviä itselleen
asettanut, mutta hän onnistui aina -- hänen tahtonsa oli niin luja,
hänen järkensä niin selvä ja terävä, hänen sydämensä niin todellisen
jalo. Kerjäläiset ja ruhtinaat, ylimykset ja palvelijat, kaikki
kunnioittivat häntä ja hänen puolisoansa yhtä paljon, ja kaikki
ihmettelivät heidän onneaan. Tuntui kuin olisivat he ymmärtäneet
elämän oikean tarkoituksen ja rakkauden todellista pyhänä pitämistä,
ja tätä he lapsilleenkin opettivat, jotka kunniakkaasti sukunsa
vanhaa nimeä kantoivat. Vanhoina he erosivat maasta auringon laskun
kaltaisessa jalossa rauhassa, ja heidän haudallaan olevaan tauluun on
piirretty seuraavat sanat:
"Tässä lepää puolisonsa vieressä puhtain ja jaloin nainen, jota
Jumala koskaan on rakastanut, mutta hänen siveän, herttaisen
elämänsä suuret ja lempeät teot eivät lepää, vaan elävät ja kantavat
satakertaisen hedelmän, niinkauan kuin maailma seisoo."