Perillinen syntyy.
Komeassa tornissa, jonka ikkunoihin näkyi suuria metsiä ja mereen
saakka ulottuvia viljavia tasangoita oli Anne neidillä kotinsa, sen
oli sisarensa herttuatar hänelle antanut olinpaikaksi. Siellä hän
asui ja rukoili ja katseli sitä uutta elämää, joka päivä päivältä
kehittyi ja kukoisti niinkuin ison puun lehdet urvuista puhkeavat
ja kasvavat upeiksi lehviksi, joihin linnut pesänsä laativat, jotka
varjostavat maata ja niitä, jotka niiden alla suojaa etsivät, ja
vuosisatojen myrskyjä kestävät.
Tämä vertaus johtui usein hänen mieleensä, sillä hänestä tuntui,
ettei korkeassa luonnon yhtäläisyydessä ja Jumalan pyhän tahdon
täyttämisessä löytynyt mitään näitä kahta elämää jalompaa ja
täydellisempää.
-- Niinkuin paradiisin ensimäiset ihmiset -- Adam ja Eva -- näyttävät
ne minusta, oli hänellä tapana itsekseen sanoa. -- Mutta tiedon
puusta heitä ei ole kielletty eivätkä he ole siitä mitään pahaa
oppineet.
Niinkuin hän ennen salaa katseli sisartaan murattien takaa
kammarinsa ikkunasta, niin hän nytkin teki, vaikkei hän nyt
pelosta piilottautunut, vaan hellyydestä, se kun tuotti hänelle
niin ihmeellistä iloa nähdä tuon kauniin, komean parin vierekkäin
kävelevän terassilla, käytävillä kukkaspenkereiden välissä,
lehväisten puiden alla ja pehmeillä nurmikoilla, armaasti puhellen.
-- On kuin näkisin itse rakkauden ja oleilisin sen läheisyydessä,
sanoi hän hiljaa huoahtaen.
Sillä jos nämä molemmat jo ennen olivat kauniit ja ihanat niin tuntui
ikäänkuin elämää ja rakkautta nyt säteilisi heistä kuin kirkas valo
alabasterilampuista. He olivat niin täydellisesti yhdistyneet, ettei
yksikään ajatus voinut toisessa syntyä toisen sitä tuntematta.
-- Ei kumpikaan meistä uskalla olla alhainen tahi kehno, sanoi
Osmonde, -- sillä se tekisi toisenkin epäjaloksi, joka ei itsestään
sitä olisikkaan.
-- Kreivitär Dunstanwolden tapa ei ollut saattaa miestä tuntemaan
kuin olisi hän kirkossa, sanoi kerran eräs hovin kevytmielisistä
viisastelijoista, -- mutta Osmonden herttuattarella on todellakin
senlainen katse kauniissa silmissään, joka ei suvaitse
häväistysjuttuja ja sopimatonta pilapuhetta.
Ja totta olikin, että kun he palasivat pääkaupunkiin, toivat he
sinne mukanaan sydämessään palavan puhtaan liekin säteilevää loistoa
ja kantoivat sen tietämättään pienekkääsen, viekkaasen maailmaan,
joka ei ymmärtänyt mikä heissä näytti antavan valoa esineille, jotka
sitä ennen näyttivät valottomilta ja ilmitoivat pimeyttä, missä
muulloin näytti vallitsevan säteilevää valoa. He eivät palanneet
lordi Dunstanwolden entiseen taloon vaan muuttivat herttuan omaan
palatsiin ja elivät siellä loistossa ja vierasvaraisessa komeudessa.
Kuninkaallisen huoneen jäsenet vierailivat heidän luonaan, ja sinne
kokoontui neroja, lahjakkaita runoilijoita ja kirjailijoita, nämä
herrat kun mielellään seurustelivat jaloin lordien ja ylhäisten
naisten kanssa saadakseen heidän lemmenseikkailuistaan ja juonistaan
aihetta kirjailemiseen. Komeisin huoneisin eivät ainoastaan senlaiset
miehet kuin Addison ja Steele, Svift ja Pope olleet tervetulleita,
vaan myöskin vähemmän kuuluisat henkilöt, joilla ei vielä ollut
mainetta. Nämä jumaloivat herttuatarta hänen vieraanvaraisesta
ystävällisyydestään, joka ei ylhäisille naisille ollut tavallista,
ennenkuin hän antoi esimerkin.
-- Ne ovat niin köyhiä, sanoi hän miehelleen, -- ne ovat niin
köyhiä, ja heidän nälkäisissä sieluissaan on kumminkin jotakin,
joka vaikeammin kuin toisten veltto tyytyväisyys kärsii ivaa ja
ylenkatsetta. En tiedä onko senlaiseksi syntyminen onni vaiko kirous.
Lienee katkeraa kun rapistelevalla linnulla on liian heikot siivet.
Sitä enemmän tulee väkevämpien suojella ja lohduttaa heitä.
Monelle toi hän lohdutusta. Kummallisissa kaupunginosissa, joihin ei
kukaan toinen ylhäinen nainen olisi uskaltanut mennä almuja jakamaan,
sanottiin hänen retkeilevän ja salaa tekevän hyviä töitä. Pimeisiin
pesiin, joihin rosvoja piiloutui ja jossa joutolaiset etsivät suojaa
ilmestyi hän ja hänen kauneutensa loisti noiden onnettomien olentojen
yli kuin lämpimän auringon kultaiset säteet.
Vanhassa huonerähjässä muutaman pimeän solan varrella löysi hän
kerran erään tyttö raukan makaavan kuolemaisillaan inhottavassa
taudissa, ja seisoessaan hänen riepuvuoteensa ääressä kuuli hän
hänen yhä uudelleen kertovan muuatta miehen nimeä, ja kun hän
kysyi ympärillä seisovilta sai hän tietää sairaan olleen nuoren
maalaistytön, jonka tuo mies oli viekotellut kaupunkiin ja sitten
muutamien viikkojen perästä hylännyt. Tyttö synnytti köyhäintalossa
lapsen ja vajosi sitten paheisiin ja kurjuuteen.
-- Mitä nimeä hän mainitsee? kysyi herttuatar muutamalta vanhalta
akalta, joka seisoi häntä lähinnä ja oli vähemmän humalassa kuin muut
huoneessa olijat. -- Tahtoisin tietää kuulinko oikein.
-- Se on muutaman hienon herran nimi, siitä saa teidän armonne
olla varma, vastasi akka, hienot herrat ovat senlaisia. Ja sen
herran nimen tunnen minä varsin hyvin, minä kun olen kuullut monen
tyttö raukan siitä viimeisellä hetkellään hourailevan. Tunsin
muutamankin kauniin punaposkisen maalaistytön, hän ei vielä ollut
kuudenkaantoista vanha ja oli hulluna rakkaudesta häneen. Tyttö
makasi kadulla hänen ovensa edessä ja rukoili, että hän ottaisi
hänet takaisin luokseen, kunnes vahti ajoi hänet pois. Hän oli niin
mieletön rakkaudesta ja surusta, että tappoi pienen tyttönsä, jonka
hän katuojassa synnytti, ja nyyhkytti ja sanoi, että pienokainen
saa elää tullakseen hänen kaltaisekseen, toisia senlaisia maailmaan
synnyttääkseen. Hänet tuomittiin kuolemaan ja hänet piti Tyburnin
hirttopuussa hirtettämän. Hyvä Jumala, kuinka hän huusi hänen
nimeään, kun häntä kärryissä viedä rämisytettiin mestauspaikalle,
ja kun pyöveli pani nuoran hänen hienon vapisevan kaulansa ympäri.
'Oi John', huusi hän, 'John Oxon, Jumala antakoon anteeksi sinulle!
Ei, Jumalanhan pitäisi pyytää anteeksi, että hän antaa sinun elää
ja minun kuolla tällä tavalla!' Hän oli niin pieni ja nuori ja
peloissaan. Pyöveli tuskin voi häntä pidellä. Minä seisoin katsojain
joukossa, ja huusin hänelle, että koettaisi pysyä rauhassa, niin
kaikki pikemmin loppuisi. Mutta hän ei voinut. 'Oi John', huusi hän,
'John Oxon, Jumala antakoon anteeksi sinulle! Ei, Jumalanhan pitäisi
pyytää anteeksi, että antaa sinun elää ja minun kuolla tällä tavalla!'
Onnettomalla olennolla, joka herttuattaren edessä makasi hänen tuota
surullista juttua kuunnellessa, ei ollut monta elämänpäivää jäljellä.
Mutta hänen ylhäisyytensä piti viimeiseen hetkeen saakka huolta
hänestä, muutti hänet likaisesta sopesta kunnialliseen taloon ja kävi
joka päivä hänen luonaan viimeiseen hengenvetoonsa asti, jolloin hän
piteli häntä kädestä; kuoleva makasi tuijottaen hänen kauniisiin
kasvoihinsa ja syvällisiin, säteileviin silmiinsä, joiden kiilto oli
niin voimistavaa ja lohduttavaa.
-- Elä pelkää sielu parka, sanoi hän, -- elä pelkää. Minä olen
luonasi. Kohta nukut kaikesta, ja jos heräät, niin Kristus, joka
edestäsi kuoli, varmaan on kaikki kyyneleesi pyyhkivä. Anna minun
rukouksena kuiskata sitä korvaasi, ja hän kumartui alas ja kuiskasi
hiljaa vain selvästi kuolevan korvaan: -- Hän pyyhkii kaikki
kyyneleet. -- Hän pyyhkii kaikki kyyneleet.
Suurta mielenlujuuttaan, jota hän ennen käytti valloittaakseen,
masentaakseen, saattaakseen tahtoaan täytäntöön ja raivatakseen
itselleen tietä, näytti nyt olevan olemassa ainoastaan kärsivien
suojaksi ja heikkojen tueksi ei ainoastaan pimeissä pesissä vaan
loistavissa ylhäisissä salongeissakin, jossa hän myös löysi
kärsimystä ja heikkoutta, joka oli sen katkerampaa kun sitä ei
uskaltanut julkilausua. Uhkea kauneutensa, korkea arvonsa ja suuri
rikkautensa olisivat jo tehneet hänet voimakkaaksi suojelijaksi,
mutta kaikkia, jotka häneen kääntyivät, ylläpiti hänen jalo
rohkeutensa ja rakkautensa kaikkeen inhimilliseen, joka kuin
voimakkailla kotkansiivillä kantoi kaikki surut ja tuskat, jotka
musersivat ja kompastellen ryömivät maata pitkin. Katuojassa makaava
nälkäinen kerjäläinen tunsi sen ja hengitti helpommin itsekkään
tietämättä syytä siihen, ikäänkuin olisi hän päässyt puhtaampaan ja
parempaan ilmaan. Ullakkokammiossaan asuva köyhä runoniekka sai siitä
lohdutusta ja voimaa ja palasi sinne häntä puhuteltuaan, iloisemmalla
katseella ja sydän lämpimänä ajatellessaan että maailma pysähtyisi
hänen runottarensa lausumia sanoja kuuntelemaan.
Siitä hetkestä pitäen, kun hän antoi hoivaa John Oxonin uhriraukan
viimeisille hetkille, asetti hän itselleen tehtävän. Siitä eivät
tienneet muut kuin hän itse ja sittemmin Anne, sillä se tehtiin
salassa. Akalta, joka kertoi hänelle hirtetystä tyttö parasta, sai
hän utelemalla tietää monta asiaa, ja toisilta, jotka kunnioittivat
häntä korkeampana olentona, sai hän tärkeitä ilmoituksia, joiden
avulla hänelle onnistui päästä irstaisen ja sydämettömän elämän
seurauksien perille. Missä ikään hän kuuli puhuttavan jostakin
miehestä, naisesta tahi lapsesta, joka kärsi John Oxonin syntein
tähden, sinne hän kiiruhti auttamaan, rohkaisemaan, valoa ja
lohdutusta antamaan. Selittämättömällä tavalla, aivan kuin korkeamman
voiman avulla saivat köyhät kauppiaat, jotka hän oli pettänyt,
saamisensa maksetuksi; nuorukaiset, jotka hän oli vietellyt pahoille
teille, hillittiin ja johdettiin paremmille; naiset, jotka hän
oli turmioon saattanut, autettiin rauhaa ja onnea saavuttamaan;
lapset, jotka hän isättöminä oli maailmalle heittänyt, ilman muita
toiveita kuin kasvaa katuojissa ja elää rikoksissa vaali voimakas,
näkymätön käsi. Kaunis maalaistyttö, jonka hänen kuolemansa pelasti
ja joka herttuattaren suojelemana nyt eleli viattomassa rauhassa
Dunstanwoldella, unhotti hänet kohta nuoruuden tavallisella
huikentelevaisuudella, ruusut palasivat hänen kasvoilleen ja hän oppi
toivomaan ja hymyilemään, aivan kuin John Oxon olisi ollut nimi vain.
-- Koska minä hänet surmasin, sanoi kreivitär sydämessään, -- niin
minun täytyy elää sitä elämää jonka häneltä otin, ja jos teen sen
paremmin, voin kenties saada anteeksiantamusta, -- jos on olemassa
yksi, joka luomalleen olennolle voi sanoa: 'En tahdo anteeksi antaa'.
Todenperäisesti sanottiin, ettei koskaan oltu niin kaunista ja jaloa
elämää nähty kuin Osmonden herttuan ja herttuattaren. Camylott
Towerissa, jossa he avioliittonsa ensi kuukaudet viettivät,
viihtyivät he parhaiten ja asuivat siellä milloin hovi ja
valtiovelvollisuudet sen sallivat. Se olikin komea herraskartano.
Upea linna sijaitsi ylänteellä, jonka alla levisi Englannin
kauniimpia maisemia, aroja ja kunnaita, tiheitä metsiä, laajoja
niittyjä ja etäimpänä meren hopeanhohtava juova.
Täällä Klorinda vallitsi linnanrouvana ja kuningattarena ja
eli miehensä vaimona niinkuin ei kukaan nainen häntä ennen,
herttuan arvelun mukaan. Suuren kauneutensa, älykkäisyytensä,
lahjakkaisuutensa ja lumousvoimansa arvotti hän sen mukaan
kuin niistä oli iloa puolisolleen. Hänen komeassa talossaan
pääkaupungissa ja maalla vallitsi hän miellyttävänä kuningattarena,
jota jokainen puolisonsa palveluksessa oleva mies ja nainen
jumaloitsi ja kunnioittavasti totteli. Monien tiluksiensa
alustalaisten keskuudessa käyskenteli hän kuin avulias jumalatar.
Ensimältä kun hän vastanaineena meni heidän luokseen, niin he
pelkäsivät häntä, he kun olivat kuulleet kaikenlaisia juttuja hänen
entisestä elämästään isänsä luona, hänen ylpeydestään ja purevasta
sukkeluudestaan kreivittärenä ollessaan; mutta hänen miellyttävä jalo
ystävällisyytensä haihdutti sen pian.
-- Nähdä hänen tulevan köyhän raukan tupaan niin pitkänä ja komeana
ja semmoisella ryhdillä, sanoivat he, -- aivan kuin kantaisi hän
kultakruunua mustilla hiuksillaan ja kuulla hänen lempeitä sanojaan
ja nähdä hänen silmissään katseen kuin olisi hän yksinkertainen
vastanaitu tyttönen, iloisena ja ihastuneena harrastaen että kaikki
naiset olisivat yhtä armolliset kuin hän itsekkin, se on todella
kaunis näky.
-- Eikä mikään maja ole hänelle liian matala, eikä kukaan mies tahi
nainen liian syntinen, sanottiin.
-- Oletteko kuulleet, että hän tapasi Haylitin tyttö raukan itkemässä
sanajalkain seassa linnan puutarhassa, ja että hän seisattui ja
polvistui hänen viereensä kuullakseen mikä tyttöä vaivasi? Lapsi
raukalle oli sattunut onnettomuus, vaikka hän oli ainoastaan
neljäntoista vanha, ja kun isänsä sai sen tietää löi hän häntä ja
ajoi hänet pois ja silloin sattui hänen ylhäisyytensä kävelemään
metsän läpi auringon laskiessa -- hän kun huvikseen astelee jalan
ikäänkuin hänellä ei olisi vaunuja, millä ajella -- tyttö sanoi hänen
tulleen illan kultaisessa hohteessa, kuin olisi hän ollut Jumalan
enkeli -- ja hän polvistui ja otti tyttö raukan syliinsä -- hän oli
voimakas kuin mies, sanoi Betty, mutta samalla lempeä kuin nuori
äiti -- ja puheli hänelle niin kuin ei kukaan ylhäinen nainen ennen
häntä varmaankaan ole puhunut; -- ettei hän ensinkään tiennyt mikä
Jumalan oikea tahto olisi, tahi olivatko hänen lakinsa samat kuin
ihmisten laatimat avioliiton suhteen pappien kautta, jotka mutisevat
jokapäiväisiä sanoja, mutta että hän varmaan tiesi, että oli ollut
olemassa yksi mies, Kristus, joka on saarnannut rakkautta ja
auttavaisuutta ja sääliväisyyttä, ja hänen tähtensä, joka kauhealla
ristinkuolemallaan oli luottamuksemme ansainnut, joko hän sitten oli
Jumala eli ihminen, -- hänen tähtensä tulee meidän kaikkia rakastaa
ja auttaa ja surkutella toisiamme -- 'minun sinua Betty parka' näin
sanoi hän itse, 'ja sinun minua'. Ja sitten meni hän tytön vanhempia
puhuttelemaan ja sai ne itkemään ja sitten pyysivät he Bettyä
tulemaan takaisin. Hänen rakastajansa, Tom Beckin luo hän myöskin
meni, ja puhui hänelle niin kauniisti kauniista tyttöraukasta, joka
rakkaudesta häneen oli niin pahoille päiville joutunut, niin että
hän uudestaan elvytti rakkauden hänessä, joka senlaisessa suhteessa
ei tavallisesti miehissä tapahdu, ja viikon kuluessa meni hän Betyn
kanssa yhdessä kirkkoon, ja hänen ylhäisyytensä on antanut heille
mökin tilalle.
-- Käytin kaiken älykkäisyyteni ja kauniimmat sanani häntä
liikuttaakseni, sanoi herttuatar istuessaan miehensä rinnalla
eräässä isossa ikkunassa, josta he usein yhdessä katselivat auringon
laskua alla olevassa laaksossa. -- Ja tuota voimaani, jonka tiedän
ihmisiä taivuttavan -- en tiedä miksi sitä nimittäisin -- käytin
herättääkseni hänen tylsistynyttä sieluaan ja mieltään. Kenen syy se
on, että he ovat tylsiä? Moukka raukka, hän on syntynyt senlaiseksi
niinkuin minä olen voimakkaaksi ja kiivasluontoiseksi syntynyt ja
sinä jaloksi ja puhtaaksi ja yleväksi. Muistutin hänelle entisaikoja,
kun Betyn hymy ja punastuvat kasvot teki hänet onnelliseksi, kun hän
suuteli häntä ja tapasi häntä viljavainioilla. Ja sitten sanoin --
vaikken ole sitä papeilta oppinut -- että kun sanottiin, että hän
tekisi hänet kunnialliseksi naiseksi, niin _minä_ ajattelin hänen
alun pitäen olleen kunniallisen, liiaksi kunniallisen tietääkseen,
ettei maailma ole sitä, ja että mieskin, jota nainen kaikesta
sielustaan rakastaa, voi olla petturi ja hylky. Ja vihdoin -- kun
minä koko sieluni hartaudella puhuin hänelle lapsesta -- puhkesi hän
itkemään kun koulupoika ja sanoi heidän todella toisiaan rakastaneen
ja että hän oli häpeällisesti käyttäytynyt, mutta tyttö oli muka niin
typerä ja hän itse oli ollut katala raukka, mutta jos hän nyt naisi
hänet, haukuttaisiin häntä pässinpääksi ja naurettaisiin hänelle.
Silloin minä suutuin, Gerald, oikaisin suoraksi ja sanoin tuikeasti:
'Koettakoothan vain, uskaltakootpa vain nauraa, niin saavat nähdä
mitä hänen ylhäisyytensä herttua sanoo'.
Osmonde syleili häntä ja katsoi häntä nauraen silmiin.
-- On aivan tarpeetonta hänen ylhäisyyttään mainita, sanoi hän; --
hänen ylhäisyyttään herttuatartahan he rakastavat ja pelkäävät ja
tottelevat. Mutta se on ihastuttavaa ja naisellista, että sinä minuun
vetoat, vaikka itselläsi on senlainen valta ja voit hallita kaikkia,
jotka läheisyyteesi tulevat.
-- Ei, sanoi hän hellästi rukoilevalla katseella, -- elä anna
minun vallita. Hallitse sinä tahi auta minua ainakin; tahdon niin
mielelläni nimeäsi mainita, jotta he tietäisivät minun vain sinun
vaimonasi puhuvan.
-- Joka on minä, vastasi hän, -- oma minuuteni.
-- Niin, senhän minä tiedän, että minä olen sinä; ja sentähden ei
kumpikaan meistä voi toistaan vastaan ylpeillä, kun on olemassa
ainoastaan yksi. Enkä minä saa sanoa: 'Elä anna minun hallita',
sillä se olisi samaa kun sanoisin: 'Sinä et saa hallita'. Minä kai
tarkoitin Jumala antakoon minulle voimaa niin jalosti hallita kuin
rakkautemme vaatii minulta'. Mutta niinkuin koivu on koivu ja tammi
on tammi, niinkuin kesäinen tuulen henki panee ruohon liepehtimään,
niin nainenkin on nainen ja hänen luontonsa omaista on iloita
sanoessaan senlaisia sanoja miehelle, joka häntä rakastaa, kun hän
minun tavallani rakastaa. Sydämensä kyllyydestä lausuu hän iloiten
miehensä nimen, jota paitse hänellä ei ole ajatustakaan, ja joka
on hänen elämänsä niin hyvin kuin veri ja suonten tykytys. Ilolla
minä nimeäsi mainitsen, Gerald, niinkuin ilolla olen mainitseva --
hän katseli kummallisella, suloisella hymyllä auringon kultaamia
tasankoja -- niinkuin olen mainitseva lapsemme nimeä -- ja paneva
pienen suunsa rintaani.
-- Suloisin ystäväni! huudahti Osmonde vetäen hänet luokseen
katsellakseen hänen säteileviin silmiinsä, -- sydämeni rakastettu!
Hän käänsi katseensa auringon laskun kultapilvistä, joka siinä
näkyi heijastuvan. Hän itse ja katseensakkin näytti tällä hetkellä
ylimaailmalliselta. -- Puolisonsa riensi hänen avattuun syliinsä, ja
niin he seisoivat sydän sydäntä vasten.
-- Niin rakkaani, sanoi hän, -- niin rakkaani -- oma Geraldini, ja
minä olen rukoillut, että saisin lahjoittaa sinulle poikia, joista
kasvaa kaltaisiasi miehiä. Mutta kun tyttäriä sinulle lahjoitan, niin
rukoilen kaikesta sydämestäni että heistä tulisi oikeudentuntoisia
ja voimakkaita ja jaloja ja että heidän elämänsä alkaisi toisin kuin
minun.
* * * * *
Eräänä kevätaamuna kun käki kukkui metsässä ja kevät kaikkialle
levitti kukoistustaan, soivat Camylotten linnan vanhan harmaan
kellotapulin kellot iloisesti ja kovasti, ilmoittaen koko kylälle
perillisen syntymistä linnassa. Lapset herkesivät leikkimästä ja
miehet työstään vainioilla kuunnellakseen; kunnon juoruämmät jättivät
pesusoikkonsa, pyyhkäsivät käsivartensa ja punaisia täyteläisiä
kasvojaan kirkasti äidillinen hymy.
-- No nyt se on onnellisesti ohi, sanoivat he toisilleen, -- ja
ilopäivä on koittanut herttuatar raukalle -- vaikka Jumala tietää,
että hän viimeiseen asti käyttäytyi kuin kuningatar, ikäänkuin olisi
hän vielä vuosikauden voinut taakkaansa kantaa, eikä hän yhtään
kalvennutkaan, niinkuin muut naiset. Jumala siunatkoon sekä äitiä
että lasta.
-- Ja se kuuluu olevan poika, sanoi muuan. -- Hän lupasi meille, että
saisimme tietää sen melkein yhtä pian kuin hän itsekkin, ja käski
vanhan Rowen ensin soittaa kaikkia kelloja ja kerran läpätä välillä
jos se oli poika, vain kahdesti jos se oli tyttö. Kuulitko, että se
oli poika, ja hänen kaltaistaan oli keksiä senlainen tapa ilmoittaa
meille asiasta.
Neljässä muussa kylässä soivat myöskin kellot yhtä iloisesti ja
äänekkäästi ja naiset juttelivat ja siunasivat herttuatarta ja lasta,
ja oluttynnyreitä avattiin ja härkiä paistettiin ja työ pysähtyi ja
tanssi sujui rattoisasti nurmilla.
-- Varmaan se lapsi on onnenlapsi, sanottiin kaikkialla, -- sillä ei
koskaan ole ketään naista niin rakastettu kuin hänen äitiään.
Komealla vuoteellaan makasi hänen ylhäisyytensä herttuatar, pieni
poikansa rinnallaan ja kasvot kuin neitsy Marialla. Herttua asteli
hiljaa edestakaisin, hän oli niin iloinen ettei voinut yhdessä kohden
istua. Kun hän ensi kerran kävi sisällä, kohoutui vaimonsa istuilleen
vuoteessa ja pani itse lapsen hänen syliinsä.
-- Minä tahdon itse sen syliisi laskea, sanoi hän, -- minähän olen
sen sinulle lahjoittanut. Hän on iso ja vankka lapsi, mutta hän ei
ole minulta voimia riistänyt.
Lapsi olikin jo ensi hetkestään iso ja vankka ja kaunis, niin että
hoitajat ja lääkärit ihmetellen katselivat häntä. Hän oli suuren
rakkauden hedelmä, kauniitten ruumiiden ja jalojen sielujen hedelmä.
Heikonnetussa, keväisessä päiväpaisteessa, kukkaintuoksun täyttämässä
hiljaisuudessa uinaili herttuatar, käsivarrella pieni poikasensa,
kun Anne hiipi sisään heitä katsomaan. Kaiken yötä oli hän maannut
polvillaan rukouksissa, ja nyt hän taas polvistui. Hän suuteli
pienokaisen pientä ruusunpunaista nyrkkiä ja äidin pitsiröyhelöistä
yöpukua. Sen enempää hän ei uskaltanut heitä häiritä.
-- Varmaan Jumala anteeksi antaa, kuiskasi hän, -- Kristuksen tähden.
Hän ei voi tuolle pienelle heikolle olennolle panna rangaistusta
kannettavaksi.