KAHDESKYMMENES LUKU.

Ylhäinen naiminen.

Kun herttua palasi Ranskasta ja ensi kerran kävi ikävöivän

morsiamensa luona, veivät lakeijat hänet ei paneilisalonkiin vaan

toiseen huoneesen, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Tämän

huoneen oli hän antanut uudestaan sisustaa komeaksi kammioksi

itselleen, hänen rikkautensa kun teki hänelle mahdolliseksi panna

toimeen muutoksia ilman sitä ajanhukkaa, johon vähempivaraisten

täytyy taipua tuumiaan toteuttaissa. Tämän huoneen oli hän antanut

tehdä niin erilaiseksi paneilisalongista, kuin kaksi huonetta suinkin

voi olla. Siinä oli valkoinen laudoitus, huonekalut olivat vaaleat

ja keveät, uutimet oli tehty kukkaisesta kankaasta, niissä oli

kimppuihin sidottuja ruusunnuppuja, vaaleanpunaisilla ja sinisillä

nauharuusuilla; siinä oli iso, ulkoneva ikkuna, josta päiväpaistetta

tulvaili ja kaikkialla oli tuoksuvia kukkia isoissa kukkavaaseissa.

Päiväpaisteisen ikkunan luota, kukkain ja kasvien keskessä olevalta

istumelta kohosi seisalleen pitkä, solakka olento lumivalkoisessa

puvussa. Se oli kreivitär, joka punottavin poskin ja säteilevin

silmin nousi herttuaa vastaanottamaan, joka intohimoisella

rakkaudella sulki hänet syliinsä.

-- Armaani, armaani! kuiskaili hän. -- Elämäni! Elämäni ja sieluni!

-- Oma Geraldini! vastasi hän, -- oma Geraldini -- anna minun

rintaasi suljettuna tuhansin kerroin sitä kuiskailla!

-- Vaimoni! kohta oma vaimoni ja omani elämän loppuun asti.

-- Ei, ei huudahti Klorinda painaen kasvonsa hänen kasvoonsa, --

mutta ijankaikkisesti, sillä rakkauden elämällä ei ole loppua.

Niinkuin lordi vainajakin oli ihmetellyt ja jumaloinut hänen

käytöksensä lumoavaa suloutta, niin tämä hänen seuraajansakkin. Ja

kun herttua oli lahjakkaampi ja hänellä oli suurempi runollinen

kuvitusvoima kuin Dunstanwoldella, ja oli hänen rakastamansa, jota

ukko raukka ei ollut, niin hänellä oli tuhatkertaista taitoa ja syytä

ihailla morsiamensa hellää lempeyttä. Niinkuin hän varreltaan oli

muita naisia pitempi, niin hänen rakkautensakkin tuntui korkeammalta

ja suuremmalta ja niin kuin kauneutensa oli virheetön, niin

rakkautensakkin tunnerikkauteensa nähden tuntui olevan puutteeton.

Siinä ei ollut epäilystä eikä ylpeyttä; mitkään rajat eivät voineet

sitä ehkäistä, mikään laki ei hillitä, eikä sen syvyyttä voinut

mitata.

Herttuaa liikutti syvästi hänen harras pyrkimisensä saada häntä

tuntemaan ja itsekkin tuntea, että samassa hetkessä kuin hän hänen

omakseen tuli, niin hänen entinen elämänsä oli kuin sitä ei olisi

ollutkaan.

-- Olen vasta luotu olento, sanoi hän; -- ennenkuin sinä kutsuit

minua armaaksesi, ei minulla ollut elämää! Sitä ennen oli kaikki

pimeyttä! Sinä, oma Geraldini, sanoit: 'Tulkoon valkeus, ja valkeus

tuli!'

-- Hiljaa, hiljaa, armas, varoitteli hän. -- Sanasi asettavat minut

liian lähelle Jumalaa.

-- Eikö rakkaus ole Jumala, huudahti Klorinda kädet hänen

olkapäillään ja kasvot häneen kohotettuina. -- Mitäs muuta? Rakkauden

me tunnemme; rakkautta me jumaloimme ja palvelemme; rakkaus voittaa

meidät ja lahjoittaa meille taivaan. En uskonut mihinkään ennenkuin

sen tunsin. Nyt polvistun joka ilta ja rukoilen anteeksi antamusta ja

kelvolliseksi tulemista.

Totta onkin, ettei hän sitä ennen ollut polvistunut rukoilemaan,

mutta siitä ajasta pitäen ei kukaan nunna luostarissaan voinut

useammin ja hartaammin rukoilla, ja hän rukoili aina, että entisyys

annettaisiin hänelle anteeksi, että tulevaisuus siunattaisiin ja

häntä opetettaisiin elämään niin, ettei pieninkään varjo tulevia

vuosia pimittäisi.

-- En tiedä mitä yläpuolellani on, sanoi hän, -- en voi valhetella

ja sanoa että sitä rakastan ja siihen uskon, mutta jos jotakin on

olemassa, niin sen täytyy olla suuri valta, muutoin ei maailma olisi

luotu niin ihmeelliseksi ja minä ja kaikki, jotka siinä elävät -- --

ja jos Hän on meidät luonut, niin täytyy hänen tietää itsensä

olevan siihen syypään, kun Hän on meidät heikoiksi ja pahoiksi

luonut. Ja Hänen täytyy ymmärtää miksi meidät on senlaisiksi luotu,

ja kun tomuun heittäydymme apua ja anteeksi antamusta anomaan --

niin Hän varmaan meitä kuulee! Me emme mitään tiedä, me emme ole

mitään saaneet oppia; meillä on ainoastaan muuan vanha kirja, joka

vieraiden käsien kautta ja vieraista kielistä on meille saatettu ja

joka kenties sisältää pelkkiä juttuja. Meillä on niin vähän, ja niin

suuret vaarat uhkaavat meitä, mutta rakkauden tähden tahdon rukoilla

niitä puutteellisia rukouksia, joita meille on annettu, ja rakkauden

tähden ei mikään tomu ole minulle rukoillessani liian alhaista

maatakseni.

Oli todella ihmeellistä -- vaikkei niin vallan ihmeellistäkään, ellei

maailma arastelisi senlaisia asioita myöntää -- että hän Geraldinsa

kautta, joka vain oli jalo ja ylevämielinen mies, johdatettiin

Jumalan istuimen eteen polvistumaan, nöyrimmän kristityn tavalla,

vaikkei hän ollut oppinut uskomaan vaan ainoastaan rakastamaan.

-- Mutta elämä on niin lyhyt, sanoi hän Osmondelle. -- Se tuntuu

lyhyeltä kun se kuluu senlaisessa onnellisuudessa kuin meidän; ja kun

hetki tulee -- sillä, oma Geraldini, minä näen sen jo hengessäni --

sen hetken, jolloin polvistun kuolinvuoteesi ääressä ja näen silmäsi

sulkeutuvan, tahi sinä minun, niin täytyy olla niin, että jäljelle

jäävä tietää, ettei eroa kestä ijankaikkisesti.

-- Ei sitä voi kestää, armas, onhan rakkaus ijankaikkinen, sanoi

Osmonde.

Tänlaisina onnen hetkinä oli hänen käytöksensä hellää ja lempeää

kuin lapsen, ja hänen isot, kauniit silmänsä kimaltelivat kuin

kyyneleistä. Niin oli nytkin kun hän kohotti ne häneen.

-- Tahdon voitavani tehdä, sanoi hän. -- Tahdon täyttää kaikki

käskyt, tahdon usein rukoilla ja antaa almuja ja täyttää

velvollisuuteni ja pyrkiä hyväksi, jottei Hän, kun loppu tulee,

erottaisi minua sinusta, vaan antaisi minun jäädä läheisyyteesi

-- joskin alhaisimmalle paikalle, kaiken alhaisimmalle -- että

voin kasvosi nähdä, ja tiedän sinun näkevän omani. Me olemme niin

täydellisesti Hänen vallassaan, Hän voi kanssamme tehdä tahtonsa

mukaan; mutta minä tahdon Häntä totella ja rukoilla niin, että Hän

laskee minut sisään.

Kummallisen nöyränä meni hän Annelta tiedustelemaan hänen

uskonnollisia velvollisuuksiaan ja uskonkappaleitaan, mitä kirjoja

hän luki ja missä jumalanpalveluksissa hän tapasi käydä.

-- Sinä olet kaiken ikäsi ollut hurskas nainen, sanoi hän. -- Ennen

kaikki senlainen tuntui minusta joutavalta, mutta nyt -- --

-- Mutta nyt -- --? sanoi Anne.

-- En tiedä mitä uskoisin. Haluaisin oppia.

Mutta kuunnellessaan Annen yksinkertaisia selityksiä ja lukiessaan

vaikeasti ymmärrettäviä saarnoja, tuli hän vain levottomaksi ja

tyytymättömäksi.

-- Ei se ole niin, sanoi hän eräänä päivänä syvällä huokauksella.

-- Se on jotakin enempää, syvällisempää ja suurempaa, se ei voi

saarnoihisi sisältyä. Ne herättävät minussa vain kapinallisia

kysymyksiä.

Häät pidettiin kohta, ja moisissa häissä ei ylhäinen maailma

ollut moneen vuoteen ollut. Hänen majesteetinsa kunnioitti niitä

läsnäolollaan; maan etevimmät miehet pitivät kunniana olla vieraiden

joukossa ja kumpaisenkin ylhäisen perheen palvelijajoukko ja

alustalaiset olivat niin lukuisat, että Lontoon läntisen osan kadut

saivat juhlallisen leiman siitä ihmisjoukosta, joka siellä riensi

edes takaisin valkoiset nauharuusut käsivarsissa.

Pitkällisten ja väsyttävien hääjuhlallisuuksien perästä, joita

olivat liian ylhäisiä voidakseen lyhentää, niinkuin vähemmän

arvokkaat henkilöt olisivat voineet, lähti nuori pariskunta Camylott

Toveriin, joka oli sulhasen monista tiloista kaunein ja etäisin. Kun

juhlallisuudet loppuivat, suljettiin komeat talot pääkaupungissa

ja matkavaunut vierivät ulos maantielle; herttua ja herttuatar

istuivat käsi kädessä katseissa lämpönen onnen ilme, kun ne toisensa

kohtasivat, ikäänkuin olisivat he olleet käsityöläiskisälli ja

maantyttö, jotka pakenivat salatakseen maailmalta rakkauttaan.

-- Ei ole olemassa toista naista, joka olisi niin kuningattaren

kaltainen, sanoi Osmonde hellästi hymyillen. -- Ja silmäisi katse on

kumminkin näinä päivinä ollut niin nuorekas, melkein kuin lapsen.

Kaikessa kauneudessaan en milloinkaan ennen ole niitä senlaisina

nähnyt.

-- Se on siksi kun olen vasta luotu olento, niin kuin olen sanonut

sinulle, rakkaani, vastasi Klorinda nojautuen puolisoonsa. -- Etkös

tiedä etten koskaan ole ollut lapsi. Vastasyntyneenä tulen luoksesi.

Tee minut senlaiseksi kuin naisen tulee olla, ollakseen puolisonsa ja

Jumalan rakastama. Opeta minua oma Geraldini. Minä olen lapsesi ja

palvelijasi.

Niinkuin ainakin hänen tänlaisia sanoja puhuessaan, kuiskattiin

viimeiset sanat puolisonsa rinnoilla, johon tulinen käsivartensa

häntä painoi. Hän oli niin ihana ja jumalattaren kaltainen, hänen

elämänsä oli kuin lakkaamaton voittoretki ja kumminkin hän antautui

hänelle senlaisella alttiilla ja nöyrällä rakkaudella, että hän usein

luuli vain uneksivansa.

-- Varmaan, sanoi hän, -- on tämä liian suuri onni, totta ollakseen.

Illan purppurahohteessa, kun aurinko alkoi mailleen mennä, saapuivat

herttua ja herttuatar seurueineen Camylotten linnaan. Vanhassa,

harmaassa kellotapulissa soivat kellot, tien vieruksilla seisoivat

kylän asukkaat puhtaissa vaatteissa ja punaisissa juhlakaapuissa,

ne niiasivat ja heiluttivat hattujaan kaikuvilla eläköönhuudoilla;

pienet, verevät talonpoikaistyttöset heittivät kukkia hevosten

jalkoihin ja rohkeimmat vaunujen sisäänkin. Tielle oli lehvistä ja

kukista tehty kunniaportteja ja Camylott Toverin katolta liehui lippu

viileässä iltatuulessa.

-- Jumala siunatkoon teidän korkeuksianne, huusi kansa. -- Jumala

suokoon teidän korkeuksillenne pitkää elämää ja onnea. Hyvä Jumala,

miten kaunis pari he ovat. Ja kuinka lempeästi hänen ylhäisyytensä

hymyilee köyhälle raukalle, vaikka häntä sanotaan ylpeäksi,

ylhäiseksi naiseksi. Jumala siunatkoon teitä rouva herttuatar!

Herttuatar kumartui eteenpäin vaunuissaan ja hymyili kansalle

herttaisesti.

-- Minä opetan heidät itseäni rakastamaan, Gerald, sanoi hän. --

Minulla ei ole ollut kyllin rakkautta.

-- Onhan koko maailma sinua rakastanut?

-- Ei, ainoastaan sinä ja Dunstanwolde ja Anne.

Iltamyöhällä menivät he linnan ulkopuolella olevalle leveälle

terassille. Heidän päänsä päällä oli mustan sinertävä taivas

lukemattomine tähtineen; heidän allaan yön hunnun peittämiä

lainehtivia tasangoita, pehmeitä mataloita kunnaita, metsiä ja aroja;

puistosta ja puutarhoista levisi ruohon ja sanajalkojen vilvakkuus,

ruusujen ja tuhansien kukkien lemu, ja tuulen hellä humina tammi- ja

koivukujanteista.

Niinkuin rakastavaiset Edenin päivistä saakka ovat kävelleet, niin

nämä molemmatkin nyt kävelivät, -- he eivät enää olleet herttua

ja herttuatar vaan mies ja nainen -- niin lähellä paradiisia kuin

inhimilliset olennot voivat päästä, kunnes Jumala heidän maalliset

kahleensa katkaisee. Tuntuu todella siltä, kuin senlaisia hetkiä

annettaisin meille, jotta tietäisimme jossakin löytyvän täydellistä

onnea, koska taivaan portit joskus silmänräpäykseksi avataan, niin

että inhimillisiin silmiin vilahtaa sen jalon kirkkauden kimmellys.

Osmonden käsi syleili häntä ja hän nojautui häneen; hitaitten

askeleittensa ääni oli sopusuhtainen, ruusupensaissa liverteleviä

satakieliä heidän hiljainen kuiskeensa ei pelottanut, -- kenties he

tänä yönä olivat luontoa niin lähellä, että rajat olivat ylitsekäydyt

ja olivat laulajien heimoa.

-- Oi, että olla nainen, mutisi Klorinda, -- että vihdoinkin olla

nainen! Kaikkea muuta olen ollut, minua on kutsuttu Jumalattareksi',

'kaunottareksi', 'kuningattareksi', -- mutta ei koskaan 'naiseksi'.

Ja elleivät tiemme olisi yhtyneet, niin luulen etten koskaan olisi

tiennyt, mitä naisena oleminen on, sillä tietääkseen sitä, täytyy

voida puolisoonsa oikein yhdistyä. Se ei kelpaa, että katsoa alas

häneen, että ainoastaan sääliä häntä tahi tahtoa häntä suojella ja

johtaa; ja ani harvoille suodaan todellinen puoliso. Ja minä --

Gerald, kuinka uskallan minä tässä rinnallasi kävellä ja tuntea

sydämesi omaani vasten sykkivän ja tietää että rakastat minua, ja

minä jumaloin sinua -- -- jumaloin sinua -- --

Hän kääntyi ja heittäytyi hänen rinnoilleen.

-- Oi, nainen, nainen! kuiskasi hän, painaen häntä lujasti syliinsä.

-- Oi nainen, joka olet minun, vaikka minä ainoastaan olen ihminen.

-- Me olemme yksi, sanoi hän; -- yksi sydän, yksi sielu ja yksi

halu. Ellei niin olisi, niin en olisikkaan nainen ja sinun vaimosi,

etkä sinä mieheni ja sieluni rakastaja, niinkuin olet. Ellei niin

olisi, niin olisimme aina erotetut, vaikka tuhat kertaakin olisimme

naimisissa. Erotettuina olemme kuin kaksi katkaistua jäsentä;

yhdistyneinä, olemme -- -- _tätä_. Hetkeksi he vaikenivat. Terassin

rintavarustusta kiertelevistä ruusuista kohotti satakieli pienen

päänsä ja lauloi kuin taivaan tuhansille tuikkiville tähdille. He

kuuntelivat käsi kädessä. Klorindan povi aaltoili ja kasvonsa olivat

kääntyneet taivasta kohti.

-- Kaikesta tästä olen minä osa, virkahti hän, -- olen minä osa,

niin kuin olen sinustakin osa. Niinkuin maan sydän tykyttää, tähdet

vavahtelevat ja huokailevat, niin minunkin sydämeni naiseksi tultuani

tykyttää, vavahtelee ja huokailee. Maa elää aurinkoa varten,

ihmeellisen mysterion kautta se joka vuosi synnyttää kukkia ja

hedelmiä; rakkaus on aurinkoni, ja kenties sen pyhä lämpö voi saattaa

minutkin kukoistamaan niin kuin maa ja mitä se kantaa.

Klorinda · 第 25 / 29 题