Ylhäinen naiminen.
Kun herttua palasi Ranskasta ja ensi kerran kävi ikävöivän
morsiamensa luona, veivät lakeijat hänet ei paneilisalonkiin vaan
toiseen huoneesen, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Tämän
huoneen oli hän antanut uudestaan sisustaa komeaksi kammioksi
itselleen, hänen rikkautensa kun teki hänelle mahdolliseksi panna
toimeen muutoksia ilman sitä ajanhukkaa, johon vähempivaraisten
täytyy taipua tuumiaan toteuttaissa. Tämän huoneen oli hän antanut
tehdä niin erilaiseksi paneilisalongista, kuin kaksi huonetta suinkin
voi olla. Siinä oli valkoinen laudoitus, huonekalut olivat vaaleat
ja keveät, uutimet oli tehty kukkaisesta kankaasta, niissä oli
kimppuihin sidottuja ruusunnuppuja, vaaleanpunaisilla ja sinisillä
nauharuusuilla; siinä oli iso, ulkoneva ikkuna, josta päiväpaistetta
tulvaili ja kaikkialla oli tuoksuvia kukkia isoissa kukkavaaseissa.
Päiväpaisteisen ikkunan luota, kukkain ja kasvien keskessä olevalta
istumelta kohosi seisalleen pitkä, solakka olento lumivalkoisessa
puvussa. Se oli kreivitär, joka punottavin poskin ja säteilevin
silmin nousi herttuaa vastaanottamaan, joka intohimoisella
rakkaudella sulki hänet syliinsä.
-- Armaani, armaani! kuiskaili hän. -- Elämäni! Elämäni ja sieluni!
-- Oma Geraldini! vastasi hän, -- oma Geraldini -- anna minun
rintaasi suljettuna tuhansin kerroin sitä kuiskailla!
-- Vaimoni! kohta oma vaimoni ja omani elämän loppuun asti.
-- Ei, ei huudahti Klorinda painaen kasvonsa hänen kasvoonsa, --
mutta ijankaikkisesti, sillä rakkauden elämällä ei ole loppua.
Niinkuin lordi vainajakin oli ihmetellyt ja jumaloinut hänen
käytöksensä lumoavaa suloutta, niin tämä hänen seuraajansakkin. Ja
kun herttua oli lahjakkaampi ja hänellä oli suurempi runollinen
kuvitusvoima kuin Dunstanwoldella, ja oli hänen rakastamansa, jota
ukko raukka ei ollut, niin hänellä oli tuhatkertaista taitoa ja syytä
ihailla morsiamensa hellää lempeyttä. Niinkuin hän varreltaan oli
muita naisia pitempi, niin hänen rakkautensakkin tuntui korkeammalta
ja suuremmalta ja niin kuin kauneutensa oli virheetön, niin
rakkautensakkin tunnerikkauteensa nähden tuntui olevan puutteeton.
Siinä ei ollut epäilystä eikä ylpeyttä; mitkään rajat eivät voineet
sitä ehkäistä, mikään laki ei hillitä, eikä sen syvyyttä voinut
mitata.
Herttuaa liikutti syvästi hänen harras pyrkimisensä saada häntä
tuntemaan ja itsekkin tuntea, että samassa hetkessä kuin hän hänen
omakseen tuli, niin hänen entinen elämänsä oli kuin sitä ei olisi
ollutkaan.
-- Olen vasta luotu olento, sanoi hän; -- ennenkuin sinä kutsuit
minua armaaksesi, ei minulla ollut elämää! Sitä ennen oli kaikki
pimeyttä! Sinä, oma Geraldini, sanoit: 'Tulkoon valkeus, ja valkeus
tuli!'
-- Hiljaa, hiljaa, armas, varoitteli hän. -- Sanasi asettavat minut
liian lähelle Jumalaa.
-- Eikö rakkaus ole Jumala, huudahti Klorinda kädet hänen
olkapäillään ja kasvot häneen kohotettuina. -- Mitäs muuta? Rakkauden
me tunnemme; rakkautta me jumaloimme ja palvelemme; rakkaus voittaa
meidät ja lahjoittaa meille taivaan. En uskonut mihinkään ennenkuin
sen tunsin. Nyt polvistun joka ilta ja rukoilen anteeksi antamusta ja
kelvolliseksi tulemista.
Totta onkin, ettei hän sitä ennen ollut polvistunut rukoilemaan,
mutta siitä ajasta pitäen ei kukaan nunna luostarissaan voinut
useammin ja hartaammin rukoilla, ja hän rukoili aina, että entisyys
annettaisiin hänelle anteeksi, että tulevaisuus siunattaisiin ja
häntä opetettaisiin elämään niin, ettei pieninkään varjo tulevia
vuosia pimittäisi.
-- En tiedä mitä yläpuolellani on, sanoi hän, -- en voi valhetella
ja sanoa että sitä rakastan ja siihen uskon, mutta jos jotakin on
olemassa, niin sen täytyy olla suuri valta, muutoin ei maailma olisi
luotu niin ihmeelliseksi ja minä ja kaikki, jotka siinä elävät -- --
ja jos Hän on meidät luonut, niin täytyy hänen tietää itsensä
olevan siihen syypään, kun Hän on meidät heikoiksi ja pahoiksi
luonut. Ja Hänen täytyy ymmärtää miksi meidät on senlaisiksi luotu,
ja kun tomuun heittäydymme apua ja anteeksi antamusta anomaan --
niin Hän varmaan meitä kuulee! Me emme mitään tiedä, me emme ole
mitään saaneet oppia; meillä on ainoastaan muuan vanha kirja, joka
vieraiden käsien kautta ja vieraista kielistä on meille saatettu ja
joka kenties sisältää pelkkiä juttuja. Meillä on niin vähän, ja niin
suuret vaarat uhkaavat meitä, mutta rakkauden tähden tahdon rukoilla
niitä puutteellisia rukouksia, joita meille on annettu, ja rakkauden
tähden ei mikään tomu ole minulle rukoillessani liian alhaista
maatakseni.
Oli todella ihmeellistä -- vaikkei niin vallan ihmeellistäkään, ellei
maailma arastelisi senlaisia asioita myöntää -- että hän Geraldinsa
kautta, joka vain oli jalo ja ylevämielinen mies, johdatettiin
Jumalan istuimen eteen polvistumaan, nöyrimmän kristityn tavalla,
vaikkei hän ollut oppinut uskomaan vaan ainoastaan rakastamaan.
-- Mutta elämä on niin lyhyt, sanoi hän Osmondelle. -- Se tuntuu
lyhyeltä kun se kuluu senlaisessa onnellisuudessa kuin meidän; ja kun
hetki tulee -- sillä, oma Geraldini, minä näen sen jo hengessäni --
sen hetken, jolloin polvistun kuolinvuoteesi ääressä ja näen silmäsi
sulkeutuvan, tahi sinä minun, niin täytyy olla niin, että jäljelle
jäävä tietää, ettei eroa kestä ijankaikkisesti.
-- Ei sitä voi kestää, armas, onhan rakkaus ijankaikkinen, sanoi
Osmonde.
Tänlaisina onnen hetkinä oli hänen käytöksensä hellää ja lempeää
kuin lapsen, ja hänen isot, kauniit silmänsä kimaltelivat kuin
kyyneleistä. Niin oli nytkin kun hän kohotti ne häneen.
-- Tahdon voitavani tehdä, sanoi hän. -- Tahdon täyttää kaikki
käskyt, tahdon usein rukoilla ja antaa almuja ja täyttää
velvollisuuteni ja pyrkiä hyväksi, jottei Hän, kun loppu tulee,
erottaisi minua sinusta, vaan antaisi minun jäädä läheisyyteesi
-- joskin alhaisimmalle paikalle, kaiken alhaisimmalle -- että
voin kasvosi nähdä, ja tiedän sinun näkevän omani. Me olemme niin
täydellisesti Hänen vallassaan, Hän voi kanssamme tehdä tahtonsa
mukaan; mutta minä tahdon Häntä totella ja rukoilla niin, että Hän
laskee minut sisään.
Kummallisen nöyränä meni hän Annelta tiedustelemaan hänen
uskonnollisia velvollisuuksiaan ja uskonkappaleitaan, mitä kirjoja
hän luki ja missä jumalanpalveluksissa hän tapasi käydä.
-- Sinä olet kaiken ikäsi ollut hurskas nainen, sanoi hän. -- Ennen
kaikki senlainen tuntui minusta joutavalta, mutta nyt -- --
-- Mutta nyt -- --? sanoi Anne.
-- En tiedä mitä uskoisin. Haluaisin oppia.
Mutta kuunnellessaan Annen yksinkertaisia selityksiä ja lukiessaan
vaikeasti ymmärrettäviä saarnoja, tuli hän vain levottomaksi ja
tyytymättömäksi.
-- Ei se ole niin, sanoi hän eräänä päivänä syvällä huokauksella.
-- Se on jotakin enempää, syvällisempää ja suurempaa, se ei voi
saarnoihisi sisältyä. Ne herättävät minussa vain kapinallisia
kysymyksiä.
Häät pidettiin kohta, ja moisissa häissä ei ylhäinen maailma
ollut moneen vuoteen ollut. Hänen majesteetinsa kunnioitti niitä
läsnäolollaan; maan etevimmät miehet pitivät kunniana olla vieraiden
joukossa ja kumpaisenkin ylhäisen perheen palvelijajoukko ja
alustalaiset olivat niin lukuisat, että Lontoon läntisen osan kadut
saivat juhlallisen leiman siitä ihmisjoukosta, joka siellä riensi
edes takaisin valkoiset nauharuusut käsivarsissa.
Pitkällisten ja väsyttävien hääjuhlallisuuksien perästä, joita
olivat liian ylhäisiä voidakseen lyhentää, niinkuin vähemmän
arvokkaat henkilöt olisivat voineet, lähti nuori pariskunta Camylott
Toveriin, joka oli sulhasen monista tiloista kaunein ja etäisin. Kun
juhlallisuudet loppuivat, suljettiin komeat talot pääkaupungissa
ja matkavaunut vierivät ulos maantielle; herttua ja herttuatar
istuivat käsi kädessä katseissa lämpönen onnen ilme, kun ne toisensa
kohtasivat, ikäänkuin olisivat he olleet käsityöläiskisälli ja
maantyttö, jotka pakenivat salatakseen maailmalta rakkauttaan.
-- Ei ole olemassa toista naista, joka olisi niin kuningattaren
kaltainen, sanoi Osmonde hellästi hymyillen. -- Ja silmäisi katse on
kumminkin näinä päivinä ollut niin nuorekas, melkein kuin lapsen.
Kaikessa kauneudessaan en milloinkaan ennen ole niitä senlaisina
nähnyt.
-- Se on siksi kun olen vasta luotu olento, niin kuin olen sanonut
sinulle, rakkaani, vastasi Klorinda nojautuen puolisoonsa. -- Etkös
tiedä etten koskaan ole ollut lapsi. Vastasyntyneenä tulen luoksesi.
Tee minut senlaiseksi kuin naisen tulee olla, ollakseen puolisonsa ja
Jumalan rakastama. Opeta minua oma Geraldini. Minä olen lapsesi ja
palvelijasi.
Niinkuin ainakin hänen tänlaisia sanoja puhuessaan, kuiskattiin
viimeiset sanat puolisonsa rinnoilla, johon tulinen käsivartensa
häntä painoi. Hän oli niin ihana ja jumalattaren kaltainen, hänen
elämänsä oli kuin lakkaamaton voittoretki ja kumminkin hän antautui
hänelle senlaisella alttiilla ja nöyrällä rakkaudella, että hän usein
luuli vain uneksivansa.
-- Varmaan, sanoi hän, -- on tämä liian suuri onni, totta ollakseen.
Illan purppurahohteessa, kun aurinko alkoi mailleen mennä, saapuivat
herttua ja herttuatar seurueineen Camylotten linnaan. Vanhassa,
harmaassa kellotapulissa soivat kellot, tien vieruksilla seisoivat
kylän asukkaat puhtaissa vaatteissa ja punaisissa juhlakaapuissa,
ne niiasivat ja heiluttivat hattujaan kaikuvilla eläköönhuudoilla;
pienet, verevät talonpoikaistyttöset heittivät kukkia hevosten
jalkoihin ja rohkeimmat vaunujen sisäänkin. Tielle oli lehvistä ja
kukista tehty kunniaportteja ja Camylott Toverin katolta liehui lippu
viileässä iltatuulessa.
-- Jumala siunatkoon teidän korkeuksianne, huusi kansa. -- Jumala
suokoon teidän korkeuksillenne pitkää elämää ja onnea. Hyvä Jumala,
miten kaunis pari he ovat. Ja kuinka lempeästi hänen ylhäisyytensä
hymyilee köyhälle raukalle, vaikka häntä sanotaan ylpeäksi,
ylhäiseksi naiseksi. Jumala siunatkoon teitä rouva herttuatar!
Herttuatar kumartui eteenpäin vaunuissaan ja hymyili kansalle
herttaisesti.
-- Minä opetan heidät itseäni rakastamaan, Gerald, sanoi hän. --
Minulla ei ole ollut kyllin rakkautta.
-- Onhan koko maailma sinua rakastanut?
-- Ei, ainoastaan sinä ja Dunstanwolde ja Anne.
Iltamyöhällä menivät he linnan ulkopuolella olevalle leveälle
terassille. Heidän päänsä päällä oli mustan sinertävä taivas
lukemattomine tähtineen; heidän allaan yön hunnun peittämiä
lainehtivia tasangoita, pehmeitä mataloita kunnaita, metsiä ja aroja;
puistosta ja puutarhoista levisi ruohon ja sanajalkojen vilvakkuus,
ruusujen ja tuhansien kukkien lemu, ja tuulen hellä humina tammi- ja
koivukujanteista.
Niinkuin rakastavaiset Edenin päivistä saakka ovat kävelleet, niin
nämä molemmatkin nyt kävelivät, -- he eivät enää olleet herttua
ja herttuatar vaan mies ja nainen -- niin lähellä paradiisia kuin
inhimilliset olennot voivat päästä, kunnes Jumala heidän maalliset
kahleensa katkaisee. Tuntuu todella siltä, kuin senlaisia hetkiä
annettaisin meille, jotta tietäisimme jossakin löytyvän täydellistä
onnea, koska taivaan portit joskus silmänräpäykseksi avataan, niin
että inhimillisiin silmiin vilahtaa sen jalon kirkkauden kimmellys.
Osmonden käsi syleili häntä ja hän nojautui häneen; hitaitten
askeleittensa ääni oli sopusuhtainen, ruusupensaissa liverteleviä
satakieliä heidän hiljainen kuiskeensa ei pelottanut, -- kenties he
tänä yönä olivat luontoa niin lähellä, että rajat olivat ylitsekäydyt
ja olivat laulajien heimoa.
-- Oi, että olla nainen, mutisi Klorinda, -- että vihdoinkin olla
nainen! Kaikkea muuta olen ollut, minua on kutsuttu Jumalattareksi',
'kaunottareksi', 'kuningattareksi', -- mutta ei koskaan 'naiseksi'.
Ja elleivät tiemme olisi yhtyneet, niin luulen etten koskaan olisi
tiennyt, mitä naisena oleminen on, sillä tietääkseen sitä, täytyy
voida puolisoonsa oikein yhdistyä. Se ei kelpaa, että katsoa alas
häneen, että ainoastaan sääliä häntä tahi tahtoa häntä suojella ja
johtaa; ja ani harvoille suodaan todellinen puoliso. Ja minä --
Gerald, kuinka uskallan minä tässä rinnallasi kävellä ja tuntea
sydämesi omaani vasten sykkivän ja tietää että rakastat minua, ja
minä jumaloin sinua -- -- jumaloin sinua -- --
Hän kääntyi ja heittäytyi hänen rinnoilleen.
-- Oi, nainen, nainen! kuiskasi hän, painaen häntä lujasti syliinsä.
-- Oi nainen, joka olet minun, vaikka minä ainoastaan olen ihminen.
-- Me olemme yksi, sanoi hän; -- yksi sydän, yksi sielu ja yksi
halu. Ellei niin olisi, niin en olisikkaan nainen ja sinun vaimosi,
etkä sinä mieheni ja sieluni rakastaja, niinkuin olet. Ellei niin
olisi, niin olisimme aina erotetut, vaikka tuhat kertaakin olisimme
naimisissa. Erotettuina olemme kuin kaksi katkaistua jäsentä;
yhdistyneinä, olemme -- -- _tätä_. Hetkeksi he vaikenivat. Terassin
rintavarustusta kiertelevistä ruusuista kohotti satakieli pienen
päänsä ja lauloi kuin taivaan tuhansille tuikkiville tähdille. He
kuuntelivat käsi kädessä. Klorindan povi aaltoili ja kasvonsa olivat
kääntyneet taivasta kohti.
-- Kaikesta tästä olen minä osa, virkahti hän, -- olen minä osa,
niin kuin olen sinustakin osa. Niinkuin maan sydän tykyttää, tähdet
vavahtelevat ja huokailevat, niin minunkin sydämeni naiseksi tultuani
tykyttää, vavahtelee ja huokailee. Maa elää aurinkoa varten,
ihmeellisen mysterion kautta se joka vuosi synnyttää kukkia ja
hedelmiä; rakkaus on aurinkoni, ja kenties sen pyhä lämpö voi saattaa
minutkin kukoistamaan niin kuin maa ja mitä se kantaa.