Kova kohtalo.
Hienon maailman seurapiireissä kadottaa kummallisen helposti ja
nopeasti etevän aseman tahi anastaa sen joku kilpailija niin
täydellisesti, että usein se, joka jonkun aikaa on ollut kaikkein
katseiden esineenä ja kaikkein puheenaineena, niin täydellisesti
unhotetaan kuin ei häntä enää olisi olemassakaan. Ainoastaan
muutamia vuosia tätä ennen olisi jokainen hieno juhla ollut
epätäydellinen, ellei nuori lumoava kavaljeeri John Oxon olisi
sitä läsnäolollaan kunnioittanut. Naiset suosivat häntä ja herrat
rupesivat hänen tovereikseen. Lausumiansa sukkeluuksia kerrottiin,
ja vaatetustapaansa mukailtiin. Alussa hän oli kyllin rikas ja
iloinen ollakseen kaikkein suosima; mutta tuhlattuaan omaisuutensa
ja kun naimisensa perintöläisenkin kanssa meni myttyyn, niin hänen
huonot ja kelvottomat ominaisuutensa paremmin huomattiin. Sitä paitsi
esiintyi uusia keikareita, joilla oli suurempi varaisuus ja olivat
varovaisempia, ne alkoivat muoteja määrätä, voittaa naisten sydämiä
ja tehdä valloituksia, niin että huomio kiintyi heihin, sittenkuin
Oxon vain oli yksi monesta sen yksinvaltiaan sijasta, joksi kohtalo
ensimältä näytti hänet aikoneen. Hänen kevytmielisestä elämästään
kerrottiin todella niin monta juttua, että kun uutuuden viehätys
kerran hälveni, niin eräät henkilöt joko aran omantunnon kiihottamina
tahi tuuman takeen esiintyivät tapojen tuomareina ja alkoivat puhua
hänestä vähemmän suvaitsevasti.
Sanottiin ettei naisen, jolla on naimaikäisiä tyttäriä ja valvontaa
kaipaavia nuoria poikia, sovi usein kotiinsa suvaita nuorta
aatelismiestä, joka pelissä ja irstaisuudessa on omaisuutensa
tuhlannut, ja jonka tiedetään saaneen rukkaset kunnioitetulta,
rikkaalta nuorelta naiselta.
Ylhäiset naiset alkoivat karttaa häntä ja henkilöt, joilla oli valtaa
hovissa ja seuraelämässä, katselivat häntä yhä karsaammin. Hänen
velkansa olivat niin isot ja velkojansa ahdistelivat häntä niin
armottomasti, että vaikka hän olisi voinutkin maailman suosiossa
pysyttäytyä, niin hänen kuitenkin täytyi muuttaa elämäntapoja. Hänen
asuntonsa ei enää ollut loistavimpia pääkaupungin hienoimmassa
osassa, käyttämänsä brokaadit ja pitsit eivät enää olleet kalliimpia
eikä hänen pukunsa viimeisintä muotia; hänen ajoneuvonsa eivät
enää kaikkien katseita kiinnittäneet kun hän kävi ajelemassa, eikä
hänellä ollut koreaa palvelijaa, joka kerskailevassa käytöksessä
voitti kaikki virkaveljensä. Kohta naimisensa myttyyn mentyä kuoli
hänen äitinsä, ja kun hänellä oli vain harvoja sukulaisia, eivätkä
nekään näyttäneet tahtovan suosia köyhää tuhlaavaa sukulaistaan,
niin hänellä ei ollut juuri minkäänlaisia sukulaissuhteita. Muita
suhteita hänellä kyllä oli, mutta ne eivät olleet senlaatuisia, että
hän itse tahi sukulaisensa olisivat pitäneet niitä laillisina tahi
huomiotakaan ansaitsevina.
Näin ollen, niin hänen poissaolonsa kun kreivittären lakeija ei
tavannut häntä kotona ja kun päivät kuluivat etteivät emäntänsä
eikä velkojansakkaan nähneet vilahdustakaan hänestä, ei tuntunut
selittämättömältä eikä herättänyt niin suurta huomiota kuin se ennen
aikaan olisi tehnyt.
-- Hän on paennut Englannista, sanoivat harmistuneet räätälit ja
rihkamakauppiaat, jotka turhaan kuukausimääriä olivat hänen oveaan
piirittäneet ja nyt raivostuivat omaa herkkäuskoisuuttaan ja petturin
iloista, julkeata käytöstä. -- Hän peijasi minulta yli neljä sataa
puntaa, sanoi muuan. -- Ja minulta kaksi sataa, sanoi toinen. -- Ja
minulta sitäkin enemmän, kun olen köyhä mies, jolle yksi punta on
saman arvoinen kuin kaksikymmentä guineaa! -- Hän peijasi meidät
kaikki, ja pujotteli joutumasta velkavankeuteen, jonne hän puolta
vuotta ennen olisi joutunut ellemme olisi senlaisia pöllöjä olleet.
-- Ettekö, hyvät herrat, luule hänen palaavan? kysyi emäntänsä
pelokkaasti. -- Jumala ties milloin viimeksi penniäkään hänen
rahoistaan näin -- mutta hän oli niin kaunis ja hieno nuori
aatelismies, hän oli aina niin ystävällinen minulle, köyhälle
naisraukalle ja Jennylleni hän aina hymyili ja hyväili häntä.
-- Katsokaa hyvin Jenny raukkaa, jos hän hänet jälelleen jättänyt,
sanoi räätäli.
Hän ei todella tullutkaan takaisin, ja kun alettiin huhuta, että hän
oli karannut velkojainsa kynsistä, niin se uutinen ei sen enempää
huomiota herättänyt hienossa maailmassa, jonka huomio nyt oli
täydellisesti kiintynyt kreivitär Dunstanwolden ja Osmonden herttuan
piakkoin pidettäviin häihin. Ne, jotka olivat kutsutut häihin ja
sen yhteydessä pidettäviin juhliin, valmistelivat kalliita ja
kauniita pukuja, ja joita ei oltu kutsuttu, harmittelivat katkerasti
pettyneitä toiveitaan.
-- Herra John Oxon on paennut Englannista päästäkseen näkemästä ja
kuulemasta kaikkea tätä, sanoivat ihmiset.
-- Hän on paennut päästäkseen jostakin pahemmasta kuin pernataudista,
vastasivat toiset. Hän juoksi nuoran päähän, ja kun kreivitär ei
tahtonut sitä varaisuudellaan jatkaa, vaan valitsi itselleen paremman
miehen ja kun velkojainsa kärsivällisyys loppui, niin hän pötki
pakoon.
Ennenkuin kreivitär lähti talostaan käski hän järjestää sen
suljettavaksi, kun hän ei luullut aivan kohta tulevansa takaisin.
Sen piti kumminkin jäädä senlaiseen kuntoon, että jos hän halusi
tulla, niin se parissa päivässä olisi asuttavassa kunnossa. Siitä
syystä piti heti hänen lähdettyään panna toimeen eräitä korjauksia ja
muutoksia. Muun muassa piti tiilikivimuurilla sulkea käyttämättömiin
kellareihin vievä käytävä.
-- Siten palvelijain asuma osa talosta tulee terveellisemmäksi ja
kuivemmaksi, sanoi hän, -- ja siitä on etua koko rakennukselle jos
haluaisin myödä sen. Kyllä sen rakennusmestari on ollut älytön kun
on teettänyt siihen mokomia pimeitä käytäviä ja komeroita. Vaikka
niihin on senlainen joukko kalkkia tuhlattu, niin ne aina ovat olleet
ummehtuneet ja pahanhajuiset.
Hän oli käskenyt sen viivyttelemättä tapahtua ja työmiehiä hankittiin
savea ja tiilikiviä kantamaan. Silloin tapahtui, että eräs nuori
iloinen kantaja, joka juuri oli menossa muutamasta takaportista
olkatanko hartioilla, huomasi portin läheisyydessä seisovan kauniin,
huolestuneen näköisen tytön, joka uteliaan ja levottoman näkösenä
näytti siinä odottelevan. Hän näki hänet siinä aina ohikulkiessaan
ja huomasi, että tyttö arveli sanoa jotakin, mutta oli liian kaino;
vihdoin puhutteli hän häntä:
-- Onko sinulla, neito, jotakin asiaa? Kiitollisena tyttö lähestyi,
ja hän näki silloin, että silmänsä olivat punaiset kuin itkusta.
-- Luuletteko, että hänen armonsa kreivitär suvaitseisi tyttö paran
puhua kanssaan muutamia sanoja? sanoi hän. -- Luuletteko minun
uskaltavan kysyä sitä joltakin palvelijalta? -- -- tahi kenties ne
vihastuvat ja ajavat minut pois. Oletteko nähnyt häntä? Näyttääkö hän
kovalta, häijyltä naiselta?
-- Ei hän siltä näytä, vaikka kaikki pelkäävät häntä, vastasi mies,
hyvillään kun sai niin kaunista tyttöä puhutella. -- Näin häntä vain
vilahdukselta, kun hän käski sulkea erään kellarikäytävän tuolla
alhaalla. Hän on pitkä ja korea ja pulska, mutta hänellä on kaksi
niin lempeää silmää, kuin mies, olkoon hän sitten herttua tahi
ojankaivaja, koskaan voi toivoa katseltavakseen.
Kyyneleet alkoivat vierähdellä pitkin tytön kasvoja.
-- Niin, sanoi hän; -- sanotaan kaikkien miesten rakastavan häntä.
Monen tyttö raukan armas on hänen tähtensä tullut uskottomaksi --
ja minä luulin häntä julmaksi ja häijyksi. Tunnetteko palvelijoita,
jotka palvelevat häntä? Uskaltaisitteko joltakulta kysyä, luulisikko
hän kreivittären alentuvan ottamaan vastaan muuatta tyttö raukkaa,
joka pyytää suosiota saadakseen puhua hänelle eräästä -- eräästä
aatelismiehestä, jonka hän tuntee?
-- Palvelijat ovat lakeijoja, ja kyllä minä uskallan kysyä niiltä
mitä tahansa. Mutta hän pitää kohta häitä ja miten vähän minulla
onkin tietoja morsiamista ja sen semmoisesta, niin arvelen, ettei hän
mielellään nyt tahdo tulla häirityksi.
-- Sitäpä juuri pelkäänkin, sanoi tyttö, -- mutta minä pyydän,
kysykää kumminkin joltakulta -- joka on kiltin näköinen.
Nuori mies vilkasi ympärilleen. -- Sepäs hyvästi sattui, sanoi hän.
-- Tuossa tulee juuri muuan päivää paistattamaan kun hänellä ei ole
muutakaan tekemistä. Tässä on nuori tyttö, joka haluaisi kreivitärtä
puhutella, sanoi hän pitkälle, puuteroidulle palvelijalle.
-- Lienee parasta, että hän menee tiehensä, sanoi tämä tyttöä
läheten. -- Luuletteko kreivittären joutavan ottaa vastaan
kuljeksivia tytön hetaleita.
-- Pyytäisin vain tuokion aikaa, sanoi tyttö. Minä tulen -- tahtoisin
puhua hänelle -- John Oxon herrasta -- jonka hän tuntee.
Palvelijan kasvojen sävy muuttui. Se oli Jenfry.
-- John Oxon herrasta, virkahti hän. -- Minä käyn kysymässä. Jos
olisitte maininnut jonkun toisen nimen, niin en olisi uskaltanut
häntä tänään häiritä.
Kreivitär istui Anne neidin kera uudessa arkihuoneessaan, ja lakeija
lähti sinne asiaansa toimittamaan.
-- Ulkona on eräs nuori maalaistyttö, rouva kreivitär, sanoi hän, --
joka sanoo tulevansa herra John Oxonin luota -- --
-- Herra John Oxonin luota! huudahti Anne äkkiä vavahtaen.
Kreivitär ei vavahtanut, vaan käänsi rauhalliset kasvonsa
palvelijaan, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:
-- Hän on siis tullut takaisin?
-- Tullut takaisin! kertoi Anne.
-- Sen aamun perästä, kun hän ratsasti kanssani, sanoi kreivitär,
-- sanottiin hänen pötkineen tiehensä. Hän jätti asuntonsa mitään
sanomatta. Tuntuu siltä kun olisi hän tullut takaisin. Mitä
sanottavaa sillä nuorena naisella on?
-- Hän tahtoo rouva kreivitärtä puhutella, vastasi palvelija -- herra
Oxonista itsestään, sanoo hän.
-- Tuo tänne hänet, käski Klorinda.
Tyttö tuli pelokkaana ja vavisten sisään. Se oli nuori maalaistyttö,
seitsentoistavuotias, sievä ja verevä, sinisilmäinen ja
vaaleakutrinen.
Huoneiden komeus ja tulevan herttuattaren ihanuus pelotti häntä niin,
että hän jäi niiaillen, vavisten ja kyyneleet silmissä oven pieleen
seisomaan.
-- Elä pelkää, sanoi kreivitär. -- Tule lähemmä, lapsi, ja sanoo
asiasi. Hän ei todellakaan näyttänyt kovalta eikä julmalta, hän puhui
niin lempeästi kuin nainen vain voi puhua, ja tämän odottamattoman
lempeyden vaikutuksesta pääsivät tytön tunteet valloilleen, hän astui
muutamia askeleita eteenpäin ja lankesi nyyhkien ja ojennetuin käsin
polvilleen.
-- Teidän armonne, sanoi hän, -- en tiedä kuinka rohkesin tulla,
mutta minä olen vallan epätoivossa -- ja teidän armonne on niin
onnellinen, jotta arvelin -- -- arvelin, että kenties säälisitte
minua, kun olen niin avuton, enkä ymmärrä mitä tehdä.
Kreivitär kumartui eteenpäin tyttöä katsomaan, hän nojasi
kyynäspäätään polveen ja tuki leukaa kädellään.
-- Sinä tulet herra John Oxonin luota? sanoi hän. Anne puuttui
lujasti tuolinsa kupeisin kuunnellessaan.
-- Ei hänen _luotaan_, rouva kreivitär, -- mutta -- mutta maalta
hänen _luokseen_, päänsä painui rinnalle; ja minä en tiedä missä hän
on.
-- Sinä tulit hänen _luokseen_, -- oletko sinä -- -- kysyi hän
hitaasti ja säälivästi, -- oletko sinäkin niitä, joita hän on --
turmioon saattanut?
Tyttönen katsoi häneen silmät selällään ammottain.
-- Kuinka hän sitä voisi tehdä, hän joka on niin hyvä ja jumalinen
herra, änkytti hän.
Silloin Klorinda kohosi seisalleen äkillisen mielenliikutuksen
valtaamana.
-- Oliko hän niin? kysyi hän.
-- Ellei hän olisi ollut senlainen, niin ei äitini olisi uskaltanut
luottaa häneen, minä olen vain köyhän maalaislesken tytär, mutta
minä olen saanut hyvän, kunniallisen kasvatuksen -- ja kun hän tuli
kyläämme, pelkäsi äitini kun hän oli aatelismies; mutta nähdessään
miten jumalinen hän oli, hän kun usein kävi kirkossa, veisasi virsiä
ja rukoili, niin hän antoi minun kuunnella häntä.
-- Kävikö hän kirkossa ja veisasi ja rukoili alussa? kysyi kreivitär.
-- Kirkossa hän minut sai nähdäkkin, teidän armonne, vastasi tyttö.
-- Hän sanoi aina menevänsä kirkkoon kun tuli johonkin uuteen
paikkaan, ja että hän siellä usein näki taivaallisimmat kasvot, sillä
hurskaus ja viattomuus tekevät kasvot enkelimäisiksi, ja viattomuus
ja hyve herättivät rakkautta hänen sydämessään, eikä ainoastaan
kauneus, joka pian katoaa.
-- Jatka kertomustasi, viaton tyttö raukka, sanoi kreivitär ja
kääntyi Anneen säihkyvin silmin ja puhuen matalalla, kiireellisellä
äänellä: -- Jumalan huone -- Jumalan rukoukset -- Jumalan virret
-- kaikkia käytti hän hellää sydäntä murtaakseen ja saattaakseen
viatonta olentoa turmioon -- -- eikä hän kuolleena maalian kaatunut.
Anne peitti kauhistuneena kasvonsa käsillään.
-- Hän oli aatelismies, nyyhkytti tyttö parka, -- enkä minä ollut
kyllin ylhäinen hänelle, mutta hän rakasti minua. Sanotaanhan
rakkauden tekevän kaikki yhdenvertaisiksi, ja hän sanoi minua
viattomimmaksi ja herttaisimmaksi olennoksi maan päällä, ja ettei hän
voi minutta elää. Hän kertoi äidilleni ettei hän enää ollut rikas
eikä ylhäisten suosiossa eikä hänellä ollut ystäviä ja sukulaisia,
jotka voisivat köyhälle tytölle olla pahanilkisiä, jos hän ottaisi
hänet vaimokseen.
-- Ja hän lupasi mennä naimisiin kanssasi? katkaisi kreivitär hänen
puheensa. -- Sanoiko hän ottavansa sinut vaimokseen?
-- Tuhansia kertoja, teidän armonne, ja sen sanoi hän äidillenikin,
mutta hän sanoi myöskin, että minun täytyy tulla kaupunkiin, jotta
meidät vihittäisiin hänen luonaan -- muutoin avioliitto ei olisi
laillinen, kun hän oli pääkaupungista ja minä maalta.
-- Ja sinä tulit, sanoi Anne, jonka kalpeita kasvoja pitkin kyyneleet
heruivat, -- sinä tulit hänen käskystään seurataksesi häntä.
-- Minä päivänä sinä tulit kaupunkiin? kysyi kreivitär kiihkeästi
kumartuen eteenpäin. -- Menitkö hänen kotiinsa ja viivyitkö hänen
luonaan -- tuntikaudenkaan?
Tyttö raukka tuijotti kalveten häneen.
-- Hän ei ollut kotona! huudahti hän. -- Minä tulin yksin, kun hän
sanoi, että kaikki ensin tuli pitää salassa, ja sydämeni sykki niin
kovasti ilosta, rouva kreivitär, kun talon emäntä, jossa hän asuu,
laski minut sisään. Vaimo oli hyvä ja iloinen ja nauroi ja lohdutteli
minua, viedessään minut hänen huoneesensa, jossa vavisten istuin
tuolille.
-- Mitä hän sinulle sanoi? kysyi kreivitär, ja hänen rintansa kohoili
rajusti.
-- Ettei hän vielä ollut tullut kotiin, mutta että hän kai pian
tulisi minunlaiseni nuoren ja kauniin tyttösen luo, ja että minun
piti odottaa häntä, hän kun muka ei koskaan emäntään leppyisi, jos
hän laskisi minut menemään. Ja minun siinä odottaessani tuli sinne
muuan papinkaulukseen ja kappaan puettu mies, mutta hän ei näyttänyt
ensinkään hurskaalta, ja illemmalla kuulin hänen ulkona laskevan
leikkiä emännän kanssa, ja molemmat nauroivat niin ilkeästi; että
pelästyin ja pidin varani kun he menivät talon toiseen päähän ja
hiivin tieheni.
-- Mutta hän ei sinä iltana tullut kotiin, Jumalan kiitos, hän ei
tullut? sanoi kreivitär.
Tyttö nousi polvistuneesta asemastaan vavisten ja kädet rinnoille
ristittyinä.
-- Miksi teidän armonne kiittää Jumalaa? sanoi hän, ja kirkkaat
kyyneleet valahtivat silmistään. -- Minä olen niin köyhä ja alhainen,
minulla ei ollut mitään muuta kuin tämä suuri onni ja se otettiin
minulta -- ja teidän armonne kiittää Jumalaa.
Kreivittärenkin silmistä herui kyyneleitä, hän meni tytön luo ja
puristi lujasti ja lämpimästi hänen kättään.
-- En minä sentähden Jumalaa kiittänyt, että ilosi otettiin sinulta,
sanoi hän. -- Minä en ole julma -- sen Jumala itse tietää, ja kun hän
minua rankaisee, niin ei se ole julmuudesta. En tiennyt mitä sanoin,
ja kumminkin -- sano minulle mitä sitten teit? Kerro minulle kaikki?
-- Menin muutamaan majataloon, saadakseni yösijaa, minulla kun oli
vähän hänen antamiansa rahoja, vastasi viaton tyttö parka. -- Se oli
kunniallinen talo, vaikka siinä oli epämukavaa ja köyhää. Seuraavana
päivänä menin hänen asunnolleen kuulostamaan, mutta hän ei vieläkään
ollut tullut kotiin. Enkä minä tahtonut mennä sisään, vaikka emäntä
houkutteli minua ja sanoi, että John herra kai kohta tulisi,
koska hän edellisenä päivänä oli ollut kreivitär Dunstanwolden
kanssa ratsastamassa ja saattanut häntä kotia. Olihan muka selvää,
että hänen täytyi tulla, koska kreivitär kolmasti oli lähettänyt
lakeijansa tuomaan sanaa hänelle.
Anne peitti kasvot vapisevalla kädellään. Kreivittärenkin käsi olisi
vavissut, ellei hän olisi ollut niin lujaluontoinen.
-- Hän ei siis vieläkään ole palannut? kysyi kreivitär. -- Sinä et
ole tavannut häntä?
Tyttö pudisti vaaleakutrista päätään ja nyyhkytti murheellisesti.
-- Ei hän ole tullut, huudahti hän, -- enkä tiedä mitä tehdä -- ja
tämä iso kaupunki näyttää olevan täynnä pahoja miehiä ja häijyjä
naisia. En tiedä minne mennä, kun kaikki tahtovat minulle pahaa ja
tahtovat minua häpeään saattaa -- ja äitini luo takaisin en voi mennä.
-- Miksikä ei, lapsi raukka?
-- Minusta kun ei ole tehty kunniallista, naitua vaimoa, ei kukaan
uskoisi kertomustani ja -- ja hän voisi tulla takaisin.
-- Ja jos hän tulisi? kysyi kreivitär.
Tyttö liukui taas polvilleen, puuttuen hänen hameesensa ja katsoen
häneen surullisilla, rukoilevilla silmillä, joista kyyneleet virtana
valuivat.
-- Minä rakastan häntä, nyyhkytti hän, -- minä rakastan häntä -- en
voi jättää sitä paikkaa, jossa hän mahdollisesti on. Hän oli niin
kaunis ja pulska aatelismies, ja varmaan hän rakasti minua enemmän
kuin ketään muita -- enkä voi tuota viimeistä iltaa unohtaa, kun hän
lujasti painoi minua rintaansa tupamme oven edessä ja satakielen
laulu soi ruusupensaissa, ja hän lausui minulle helliä sanoja. Minä
valvon itkien yöt -- kun ikävöin nähdä hänen kasvojaan ja kuulla
hänen ääntään -- ja kun kuulin hänen silloin viimeisenä aamuna olleen
rouva kreivittären seurassa, niin uskalsin tulla tänne kysymään,
olisitteko mahdollisesti kuullut jonkun sanan, josta voisi päättää
missä hän on, sillä minä en voi lähteä täältä ajatellen, että hän
voisi tulla takaisin ja ikävöidä minua -- -- ja että kadottaisin
hänet, enkä koskaan enää saisi hänen kasvojaan nähdä. Oi, teidän
armonne! tämä kaupunki kun on täpösen täynnä pahoja, häijyjä ihmisiä
-- ja pimeitä soppia ja pesiä, joissa rikoksia tehdään. Minä
olen levoton hänen tähtensä ja pelkään että hänet on murhattu ja
piilotettu johonkin, eikä kukaan välitä etsiä häntä, paitsi yksi,
joka rakastaa häntä -- joka rakastaa häntä. Voisikko olla niin? --
voisikko olla niin? Tehän hyvin tunnette tämän kaupungin olot ja
elämän. Minä pyydän, sanokaa minulle -- sanokaa Jumalan nimessä!
-- Laupias Jumala! vaikeroi Anne ja käsien takaa, joita hän piti
kasvoillaan, kuului pidätettyjä nyyhkytyksiä. Kreivitär kumartui alas
kalpenevin kasvoin.
-- Ei, ei, sanoi hän, -- murhattu häntä ei ole! Hiljaa, lapsi raukka,
hiljaa! Minun täytyy sanoa sinulle jotakin.
Hän koetti nostaa tyttöä ylös, mutta hän ei tahtonut, vaan riippui
vavisten hänen hameessaan.
-- Se on raskasta ja katkeraa, sanoi kreivitär, ja näytti kuin
olisivat hänenkin silmänsä rukoilleet. -- Jumala auttakoon sinua sitä
kantamaan -- Jumala auttakoon meitä kaikkia. Hän ei puhunut minulle
mitään matkastaan. En tiennyt hänen mihinkään lähtevän, mutta minne
hän lienee mennytkin, niin on parasta että hän on poissa.
-- Ei! Ei! huusi tyttö, -- ja jättää minut avuttomaksi. Ei! Niin ei
voi olla. Hän rakasti minua -- hän rakasti minua -- niin kuin se
ylhäinen herttuakin rakastaa teitä!
-- Hän tarkoitti sinulle pahaa, sanoi kreivitär väristen, -- ja pahaa
hän olisi sinulle tehnyt. Hän oli roisto -- -- roisto, joka aikoi
pettää sinua. Jos Jumala sinä päivänä olisi lyönyt hänet kuoliaaksi,
niin tiedän, että se olisi ollut armo sinulle. Minä tunsin hänet
hyvin.
Tyttö raukka kiljasi valittaen ja kaatui pyörtyneenä kreivittären
jalkoihin. Kreivitär polvistui hänen viereensä, avasi hänen
vaatteensa ja hieroi hänen kylmiä käsiään, kuin olisivat he olleet
sisaruksia samasta verestä.
-- Soita peuransarvisuolaa ja vettä, Anne, sanoi hän. -- Hän toipuu
kyllä, lapsi raukka, ja jos hän saa ystävällistä hoitoa niin hänen
surunsa ajan oloon haihtuu, Jumalan kiitos, ettei hän tunne muuta
surua, kuin sitä, joka ajan oloon unhottuu! Minä suojelen häntä --
minä suojelen häntä niinkuin kaikkiakin, joille hän on vääryyttä
tehnyt ja hylännyt.
* * * * *
Hän kohteli lapsi parkaa niin ystävällisesti pyörtymis- ja
itkukohtausten kestäessä, että palvelijatkin, jotka kutsuttiin
häntä auttamaan, palasivat ihmetellen niin ylhäisen naisen jaloa
ylevämielisyyttä, joka kesken oman onnen alentuu ainaista olentoa
lohduttamaan. He näet älykkäästi arvasivat ja häikäilemättä
juttelivat tytön olevan herra John Oxonin uhreja ja että hän samalla
kun käänsi selkänsä velkojilleen käytti tilaisuutta hylätäkseen
maalaiskaunottarensa, johon hän alkoi kyllästyä.
Työmiehet, jotka juuri muurasivat kiinni kellarikäytävään vievää
aukkoa, olivat kuulleet muutamia sanoja palvelijain puheesta ja
puhuivat keskenään siitä työskennellessään.
-- Hän on todella ylhäinen nainen, sanoivat he. -- Sillä naisten ei
ole tapana ystävällisesti kohdella miehen hylkäämää leikkikalua,
vaikkeivät hänestä itsestäänkään huolisi. John herrahan oli kauan
aikaa hänen oma ihailijansa, ja ennenkuin hän meni vanhan kreivin
kanssa naimisiin, luultiin hänen olleen häneen rakastuneen. Hän oli
siihen aikaan viisitoista vuotias vain ja ylpeä, vallaton kaunotar,
ja Oxonkin oli yhtä kaunis ja hänellä oli semmoiset siniset silmät,
joilla kyllä voi naisen sydämen valloittaa. Mutta hän oli jo
kuusitoistavuotiaana irstainen veijari, ja tänlaisia juttuja kuin
tämäkin, on hänestä kuulunut sitte myöten kun hän oli poikanen vain.
Onpa oikein hyvä tyttö paralle, että kreivitär sai hänet nähdä.
Hän on luvannut suojella häntä ja aikoo jo tällä viikolla lähettää
hänet Dunstanwoldeen. Jospa kaikki ylhäiset naiset olisivat hänen
kaltaisiaan! Oikein sydäntä hellyttää senlainen käytös.