Kreivitär istuu kirjoittamassa.
Kreivitär tiesi vallan hyvin, että hänen tavallisella ajalla täytyi
lähteä paneilisalongista, ellei hän tahtonut huomiota herättää,
sillä hän oli elämänsä järjestänyt täsmällisen säännöllisesti.
Milloin hän söi päivällistä kotona, ruokailivat Anne ja hän yhdessä
isossa ruokailuhuoneessa kimmeltävien hopea- ja lasiastiain alla
notkuvan pöydän ääressä, ja puuteroidut, kultasilaiset lakeijat
palvelivat heitä, kuin olisi huone ollut vieraita täynnä. Lordin
kuoltua istui kreivitär usein myöhään yöhön kirjoitellen kirjeitä ja
lukien tilojaan koskevia asiakirjoja, joiden hoitoa hän ei muitten
ylhäisten naisten tavalla huolettomasti uskonut isännöitsijäin ja
lakimiesten käsiin. Hän tarkasti itse kaikki paperit ja luki tarkoin
arentikontrahdit ja kauppa-asiakirjat, ennenkuin hän kirjoitti
nimensä niiden alle, ja kun hän huomasi niissä jotakin, mikä häntä ei
tyydyttänyt, kutsutti hän sekä isännötsijät että lakimiehet luokseen
asiaa selvittämään.
-- En minä -- eikä kukaan toinenkaan -- koskaan ole nähnyt senlaista
päätä naisen hartioilla, sanoi hänen asianajajansa. Ja Dunstanwolden
ja Helverslyn ylin isännöitsijä vapisi nähdessään kreivittären
reippaan käsialan kirjeen päällä.
-- Senlainen nainen! sanoi hän. -- Senlainen nainen! Koeta valhetella
hänelle, jos voit; koeta vehkeillä pakoon, jos se onnistuu; koeta
pienimmälläkin rehellisellä kepposella häntä pettää, niin saat nähdä
mitä siitä seuraa. Hän on niin saakelin tarkkanäköinen, että ellei
hän olisi yhtä anteliaskin, niin ei kukaan voisi häntä palvella ja
rehellisyydellä päästä eteenpäin. Hän meni pukuhuoneesensa ja puetti
itsensä yhtä komeasti päivälliseksikin. Ennenkuin hän lähti alas,
lähetti hän kammarineitsyensä jollekin asialle, ja jäätyään yksin
meni hän peilin ääreen ja katseli tarkkaavasti kasvojaan. Osmonden
kirjettä lukiessaan olivat hänen kasvonsa hehkuneet; mutta tultuaan
takaisin maan päälle ja sillä aikaa kun kammarineitsy puki häntä,
oli hehku vähitellen sammunut ajatellessa mitä takanaan ja edessään
oli. Tuo eloton ruumis olisi nyt niin hirvittävän kankea ja jäykkä
ja sen silmät tuijottaisivat. Hänen ei koskaan ennen ollut tarvinnut
käyttää ihomaalia kasvoihinsa, niillä kun luonnostaan oli niin heleä
väri; mutta niinkuin jokaisella ylhäisellä naisella siihen aikaan
oli punaista ihomaalia varalla, niin hänenkin toalettikoristeittensa
joukossa oli pieni rasia, joka sisälsi kaikkia sitä, mitä hän
tänlaisessa tapauksessa voi tarvita. Hän avasi sen ja otti siitä
ihomaalia, jota hän nyt ensi kerran tarvitsi.
-- Minä en Jumalan tähden saa näyttää kalpealta, sanoi hän, rohkeasti
maalaillen punaruusuja poskilleen. Hän näyttikin tavallistaan
kukoistavammalta kun hän komeassa puvussaan astui ulos huoneestaan.
Pikku Nero virnisteli ihastuksesta hänet nähdessään ja lakeijat
kuiskailivat keskenään, että hänen ylhäisyytensä sananlennättäjä
kai oli tuonut hyviä uutisia, ja että herransa kai kohta oli
odotettavissa. Anne istui kalpeana ja syömätönnä päivällispöydässä,
sillä hän ei ollut kasvojaan maalannut, eikä hänellä ollut
ruokahalua. Hän näytti kuin jollakin ihmeellisellä tavalla
kutistuneen ja kasvot näyttivät kurttuisilta ja rypistyneiltä.
Ei kreivittärelläkään ollut ruokahalua, mutta hän maistoi joka
ruokalajia, jota heille tarjottiin, hän pakotti itseään syömään
eikä antanut keskustelun katketa -- vaikka hän sai puhua melkein
itsekseen, Anne kun ei paljon mitään virkkanut. Mutta se ei huomiota
herättänyt, sillä hän oli tavallisesti aina harvapuheinen.
Lumoovalla sulolla ja sukkeluudella kreivitär jutteli vieraistaan.
Hän kertoi kuulemiansa sanasutkauksia ja somia juttuja eräistä
hienoista muotinaisista ja herrasmiehistä; valtiomiehistä ja
valtiollisista henkilöistä tiesi hän huvittavia kaskuja ja lasketteli
sukkeluuksia hennosta kaunottaresta, jonka hieno kalvonen oli liian
hento raskasta ruoskaa nostamaan. Puhuessaan oli Annen lempeä katse
häneen kiintynyt ihmetyksen sekaisella hämmästyksellä, mutta kun
toinen näistä sisarista aina toista ihmetteli, niin sekään ei ollut
mitään outoa.
-- Kun sinä olet tuonlainen hiljainen pieni hiiri, sanoi kreivitär
hurmaavalla hymyllään, -- niin sinä et koskaan näytä olevan tiellä;
ja kumminkin minä sinua kaipaisin, ellen tietäisi sinun olevan
talossa. Kun herttua vie minut Camylottiin, niin sinun täytyy
sinnekin seurata minua. Talo on niin iso, että minä kyllä sielläkin
löydän sinulle sopen, jossa voit viihtyä, vaikka et meitäkään usein
näkisi. Minulle on kerrottu, että se on ihana paikka ja komea ja
kaunis. Puisto ja kukkastarha ovat komeimpia koko Englannissa.
-- Sinä tulet hyvin onnelliseksi, sisko, sanoi Anne, -- ja niin --
niinkuin kuningatar.
-- Niin, virkahti Klorinda, -- niin, ja hän hengähti syvään.
Päivällisen jälkeen meni hän takaisin paneilisalonkiin.
-- Maata panolle asti voit jäädä luokseni Anne, jos niin tahdot,
sanoi hän, -- mutta ehkä sinä ikävystyt minun kun täytyy tehdä työtä.
Minulla on näet tärkeitä papereita tarkastettavina ja sitä paitsi
koko joukko muuta kirjoittamista, niin että minun täytyy valvoa
myöhään. Ja hän kääntyi ovea avaavalle lakeijalle sanomaan: -- Jos
John Oxon herralta tulee mitään viestiä ennen puolta yhtätoista, niin
tuo se viivyttelemättä minulle; mutta myöhemmällä en tahdo tulla
häirityksi -- se saa silloin jäädä huomeneen.
Mutta puhuessaan näki hän selvästi edessään sen, joka makasi
odottamassa siinä huoneessa, johon hän meni.
Kello kahteentoista istui hän pöytänsä ääressä, johon asiakirjoja ja
papereita oli levitetty. Sohva oli tuskin kolmenkaan jalan päässä
hänestä, mutta hän ei siihen katsahtanutkaan, hän vaan kirjoitti ja
luki ja vertaili asiakirjoja. Kello kaksitoista nousi hän soittamaan.
-- Minun täytyy valvoa pitempään kuin luulinkaan, sanoi hän.
-- Minä en tarvitse ketään teistä siellä alhaalla. Sanokaa
kammarineitsyelleni että hänkin voi siihen asti levätä. Minä soitan
kun menen ylös makuuhuoneeseni ja tarvitsen häntä. Eikö vielä ole
tullut mitään sanaa herra Oxonilta?
-- Ei ole tullut, rouva kreivitär, vastasi palvelija. Palvelija
meni tiehensä tyytyväisen näköisenä kun ei kreivitär sen enempää
virkkanut. Hän tiesi tovereinsakkin olevan mielihyvillään, kun ei
heidän palvelustaan enää tarvittu. Ne olivat laiskaa joukkiota,
eivätkä mielellään pitkään valvonneet kun ei ollut isoja kemuja,
jolloin voivat juomarahoja ansaita.
Anne kyyrötti kalpeana ja riutuneen näköisenä isossa nojatuolissa.
Kun hän kuuli ovia suljettavan ja salpoja laskettavan alas yöksi
tiesi hän, että hänetkin lähetettäisiin pois. Ovet suljettin
alakerrassa ja kun kaikki oli valmista, vallitsi yön hiljaisuus,
niinkuin on tavallista taloissa, joissa työntekijät ovat levolle
menneet. Se oli jokapäiväinen asia, mutta kumminkin eräs nainen tänä
yönä tunsi hiljaisuuden niin painavaksi, että oma hengityksensäkkin
oli liian äänekästä.
-- Mene levolle, Anne, sanoi hän. -- Olet nyt jo liiaksi valvonut.
Anne nousi tuoliltaan ja lähestyi sisarta.
-- Sisko, sanoi hän niinkuin ennenkin, -- anna minun jäädä.
Hän oli heikko raukka, ja siltä hän näyttikin kalpeine elottomine
kasvoineen, raukeine silmineen ja kostea hiuskihara otsalla. Hän
näytti liian heikolta ollakseen silmänräpäyksenkään ajan sen esteenä,
jonka tänä yönä täytyi tapahtua, ja hänen estelemisensa tuntui
melkein kiusalliselta.
-- Ei, sanoi kreivitär, rypistäen kaunista otsaansa häneen
katsoessaan. -- Mene sinä vain huoneesesi nukkumaan. Minun täytyy
tehdä työtä ja tänä yönä lopettaa mitä olen alkanut.
-- Mutta -- mutta -- änkytti Anne, jota sisaren voimakas luonne
taas tavallisuuden mukaan peljätti ja masenti, -- enkö voisi auttaa
-- tehdä jotakin -- siitä työstä -- jota sinun täytyy lopettaa --
vaikkapa kuin vähä. Enkö millään -- voi sinua auttaa?
-- Et millään, vastasi Klorinda, oikaisten täyteen pituuteensa ja
katseensa synkistyi. -- Mitäpä sinä ymmärtäisit?
-- Ehkä jotakin vähän -- jotakin aivan vähäistä? kysyi Anne, ja hänen
sormensa liikkuivat hermostuneesti, tuo kauhea pelko kun niin ahdisti
häntä, sillä oli todella kauheaa nähdä sisaren otsan synkistyvän.
-- Sisko, minä olen sinua niin rakastanut -- minä olen sinua niin
rakastanut, että järkeni joskus ikäänkuin selkenee, ja minä voin
käsittää enemmän kuin luulisikkaan -- -- kun toivon voivani sinua
palvella. Kerran sinä sanoit -- -- kerran sinä sanoit -- --
Ei silloin eikä sittemminkään hän voinut selittää miten se tapahtui,
että hän äkkiä tunsi itsensä sisaren syliin suljetuksi ja painetuksi
vasten hänen rajusti sykkivää sydäntänsä; ja kun hänellä ei ollut
taipumusta syvällisiin mietteisiin, niin hän ei myöskään voinut
tajuta sitä melkein rajua suuteloa, jonka sisar hänen poskelleen
painoi eikä niitä kuumia kyyyneleitä, jotka sitä kostuttivat.
-- Minä sanoin, että jos näkisit minun vaikka murhaavan, huudahti
Klorinda, -- niin rakastaisit minua kumminkin ja olisit ystäväni ja
lohduttajani.
-- Niin olisin, niin olisin! huusi Anne.
-- Minä luotan sanaasi, rakas, uskollinen sielu -- minä uskon sinua,
sanoi kreivitär ja suuteli häntä uudelleen. Mutta seuraavassa
tuokiossa hän jo laski hänet irti ja nauroi. -- Mutta sinua ei panna
koetukselle, sanoi hän, -- sillä minä en ole mitään tehnyt. Parin
päivän päästä on jo Geraldini täällä, ja minä olen silloin turvassa
-- turvassa ja onnellinen ainiaaksi. No mene nyt! Tahdon työskennellä
itsekseni.
Ja hän meni taas pöytänsä ääreen ja istuutui kirjoittamaan, ja
Anne tiesi ettei hän enää uskaltaisi mitään virkkaa, vaan lähti
hitaasti huoneesta ja ovessa mennessään näki hän viimeiseksi pitkän,
komean vartalon työnsä yli kumartuneena ja valo haarakkaista
kynttelijaloista kimmelti punaisissa timanteissa, jotka ympäröivät
lumivalkoista kaulaa ja purppuraisen nauhan tavoin kiemurtelivat
mustassa, korkealle kammatussa tukassa.