Eräs vastaanotto ja eräs kirje.
Se seikka, että palvelijansa pelkäsivät häntä ja olivat oppineet
pitämään tätä huonetta, joka oli talon komeimpia ja kauniimpia
vaikka ei suurimpia, jonkinlaisena pyhyytenä, teki että ei kukaan
käskemättä tohtinut astua sinne. Siellä kreivitär aamupäivillä
luki ja kirjoitti. Iltapäivillä avattiin ovet, ja hän vastaanotti
siellä jokapäiväisemmät vieraansa. Kun hän tänä päivänä lähti sieltä
mennäkseen pukuhuoneesensa, katseli hän päättävästi ympärilleen.
-- Täällä on hiljaista kuin haudassa, kunnes kaikki lörpöttäjät
saapuvat muoteista ja teaattereista jaarittelemaan. Mutta silloin
täytyy minun seisoa vieressä ja hyvin osaani näytellä, olla
viehättävä ja iloinen, etteivät he jouda katsomaan muuta kuin minua.
Ne, joilla oli vain ajan kuluttaminen työnä, vierailivat
iltapäivillä toistensa luona, joivat teetä, juttelivat lähimmäisensä
heikkouksista, tuumailivat uusista näytelmistä ja viimeisistä
muoteista ja arvostelivat joko huvikseen tahi vakavissa aikeissa.
Kreivitär Dunstanwolde oli näihin aikoihin vielä enemmän saarrettu
ja suosittu kuin ennen. Ylhäiseksi herttuattareksi tulemaisillaan
olevaa suosittua kaunotarta eivät tuttavansa juuri laiminlyö, ja niin
kreivitär voi pitää komeita, iloisia vastaanottoja, joita ylhäiset
tyhjäntoimittajat ihailivat.
Nyt niitä kokoontui tavallista enemmän. Pirun kesyttäminen, Osmonden
herttuan odottamaton palaaminen ja häiden valmistukset kiinnittivät
huomiota kreivittäreen vielä tavallista enemmän. Yllykkeenä olivat
vielä nuo huhut John Oxon herran silmiin pistävästä käytöksestä
ja kreivittären selvästi osottama paheksuminen, kun hän uskalsi
näyttää vihastuneensa asiasta, johon hänen sotaonnen voittamana
ritarillisesti olisi pitänyt taipua. Ne, jotka aamulla olivat nähneet
näiden kahden ratsastavan yhdessä kotiin, olivat kovin uteliaita,
vaihtoivat silmäyksiä, joista selvästi huomasi kuinka halukkaita he
olivat saada tietää enemmän ja että he toivoivat sattuman saattavan
nämä kaksi yhdessä julkisemmalle paikalle, että uusia, huvittavia
erityiskohtia voitaisiin huomata. Tuntui otaksuttavalta, että herra
Oxon ilmestyisi tähän iltaseuraan, ja kreivittären huone oli kenties
juuri siitä syystä tänä iltapäivänä tavallista täydempänä iloisia ja
juorunhaluisia vieraita.
Mutta he löysivät siellä ainoastaan kreivittären ja Anne neidin,
joka harvoin tuli tänlaisiin iltaseuroihin, hän kun ei halunnut
ottaa osaa juoruihin ja pintapuolisiin sukkeluuksiin. Anne neiti
oli maailman silmissä vain ikävä, ruma olento, jolle parempiosainen
sisarensa armollisesti antoi suojelustaan, ei kukaan kaivannut
häntä milloin häntä ei näkynyt, eikä hänen läsnäolostaankaan paljon
välitetty. Tänä päivänä häntä kenties kumminkin tavallista enemmän
huomattiin, sen tähden että hänen kalpeutensa oli niin räikeässä
ristiriidassa kreivittären loistavaan väriin ja kukoistukseen.
Ristiriitaisuus heidän välillään oli ainakin suuri, mutta nyt olivat
Annen kalpeat kasvot valkoiset kuin aaveen, silmäin alla oli mustat
juovat ja muutoinkin hän näytti riutuneelta. Kreivitär oli puettu
karmosiinipunaisesta, kukkaisesta silkkikankaasta tehtyyn pukuun,
kaulaa ja käsivarsia ympäröi kalliit, keltaiset pitsit, ja sankka
tukka oli korkealle muovailtu, niin että hän oli tavallistaankin
komeampi ja kauniimpi, ainakin vieraat niin päättelivät ja sanoivat
sen kreivittärellekin. Mutta eihän se ollut mitään outoa, kreivitär
kun oli niitä naisia, joilla on se ihmeellinen ominaisuus, että
he aina kun heitä näkee, näyttävät entistään kauniimmalta ja
suloisemmalta.
Tullessaan portaita alas pukuhuoneestaan, vavahti portaiden juurella
seisova Anne, nähdessään hänen kauniin pukunsa ja verevät kasvonsa.
-- Miksi sinä vavahdat, Anne, aivan kuin olisin aave? kysyi hän. --
Näytänkö minä aaveelta? Ei peilini ainakaan sitä sanonut.
-- Et, virkahti Anne, -- mutta sinä olet -- niin -- korea ja punakka
-- ja minä -- --
Kreivitär riensi portaita alas Annen luo.
-- Sinä et ole korea etkä punakka, sanoi hän.
-- Sinähän se oletkin aave. Mitä tämä on?
Hetkisen viipyi Annen lempeä, raukea katse avutonna sisaressa, sitten
sanoi hän heikolla äänellä:
-- Luulen, sisko, olevani sairas. Minua värisyttää ja pyörryttää.
-- Rupea sitten vuoteesen ja haeta lääkäri. Sinun täytyy pitää huolta
terveydestäsi, sanoi kreivitär. -- Sinä näytät todella sairaalta.
-- Ei, vastasi Anne, -- minä pyydän sinua, sisko, anna minun jäädä
luoksesi tänne täksi iltaa; se virkistää minua. Sinä olet niin
voimakas -- anna minun --
Hän tapaili kädellään sisarta, mutta käsi vaipui hervotonna alas.
-- Mutta tänne tulee niin paljon lörpötteleviä ihmisiä, sanoi
kreivitär kummallinen katse silmissään. -- Sinähän et pidä
seuraelämästä ja tänlaisina päivinä ovat huoneeni täynnä. Se vain
väsyttää ja kiusaa sinua.
-- Minä en välitä ihmisistä -- -- minä tahdon olla luonasi,
sanoi Anne kummallisella itsepintaisuudella. -- Minua vaivaa
outo luuloitus, minä pelkään istua yksin huoneessani. Se on vain
heikkoutta. Anna minun jäädä tänne luoksesi.
-- Mene sitten pukua vaihtamaan, sanoi Klorinda, -- ja pane hiukan
punaa poskille. Tule kun tahdot. Sinä olet kummallinen olento, Anne.
Sen sanottuaan meni hän huoneisinsa. Niinkuin iskut ja kivut
voivat vaikuttaa tunnottomuutta ja kuumeen houreita, niin löytyy
onnettomuuksia ja kauhujakin, jotka voivat samaa vaikuttaa. Kun hän
seisoi pukuhuoneessaan peilin edessä, kammarineitsyen pukiessa häntä
kirjavaan silkkipukuun ja laitellessa hänen tukkaansa, tunsi hän
sen hetken kuluneeksi, jolloin hän olisi voinut huutaa ja ilmoittaa
itsensä, se oli häneen jättänyt kuoleman kaltaisen hiljaisuuden,
ikäänkuin olisi vaara kuolettanut kivun ja kumminkin jättänyt
sielunkyvyt selviksi. Hän ei unohtanut sitä, joka makasi piilotettuna
sohvan alla ja tuijotti lasinkaltaisilla silmillä, -- hän näki
jäykkäin silmäin katseen, kiemuroivat kiharat ja veriuurteen oikeassa
otsankulmassa yhtä selvästi kuin ensimäisellä kauhunhetkelläkin,
jolloin hän tuijotti elottomaan ruumiisen. Mutta verensä virtasi
nyt rauhallisemmin, valtasuonen raju tykytys oli tauonnut ja kova
sydämentykytys, joka uhkasi tukehduttaa häntä ja pakotti häntä
läähättämään ja vaikeroimaan. Rakkauden voiman voittamana oli
naisellinen heikkous ensi kerran elämässään yllättänyt hänen, muutoin
ei mikään maailmassa olisi voinut häntä senlaiseen ahdistukseen
ja tuskaan saattaa. Ennen hän oli senlaista nimittänyt naisten
hassutuksiksi, vaan nyt oli toisin -- lyhyen ajan oli hän ollut
nainen -- nainen, joka oli levännyt sielunsa rakastetun rinnoilla,
jossa entinen masentumaton voimansa herpoi.
Mutta se ei ollut tämä lempeä ja rakastava nainen, joka nyt
meni huoneesensa vieraitaan odottamaan, tietoisena sen toverin
läheisyydestä, joka siellä häntä odotti, -- sillä toverinaan hän
häntä ajatteli nyt niinkuin ennenkin, kun hän seurasi häntä milloin
teaatterissa, milloin ratsastusretkillä ja kun hän seisoi hänen
rinnallaan tanssiaisissa. Nytkin hän oli hänen läheisyyteensä
asettunut, ja hän pysyisi siinä, kunnes hän voisi hänestä vapautua.
-- Huomenna hän jo on poissa, jos voin hyvin näytellä, sanoi hän, --
ja sitten voin elää vapaana naisena.
Sohvassa istuen otti hän aina vieraitaan vastaan. Kun hän tänä
päivänä tuli huoneesen, seisattui hän hetkeksi sohvan ääreen. Hän
tunsi kalpenevansa ja puri kovasti alahuultaan.
-- Tämä on hautausmaa, sanoi hän. -- Olen istunut hautakivellä ja sen
alla oli -- jotakin pahempaa kuin tässä, jos vain olisin voinut sen
nähdä. Tässähän ei sen enempää ole.
Kun vieraat ilmoitettiin ja ne nauraen ja jutellen parveilivat
sisään, kohosi hän tavalliselta paikaltaan niitä vastaanottamaan ja
käytöksensä oli miellyttävän suloista. Hän kuunteli heidän juorujaan,
ja vaikkei hänellä ollut tapana niihin ottaa osaa, niin hän tänään
oli niin sukkelakielinen, etteivät jutut päässeet ikävystyttämään.
Hänen ympärilleen kokoontui kirjava seurue, mutta hän puhutteli
jokaista, ja sanoi sanoja, joita he jälestäpäin muisteleisivat.
Hovin henkilöiden kanssa jutteli hän kuningattaren oikuista
ja Marlboroughin herttuattaren kovakouraisesta hallituksesta;
valtiomiesten kanssa puheli hän niin taitavasti ja älykkäästi, että
ne erosivat hänestä kadehtien Osmonden herttuaa, jonka onni olisi
riittänyt tusinamäärälle miehiä, sillä heistä oli epäoikeutettua,
että hän, jolla jo ennestään oli arvoa, rikkautta ja mainetta,
sen lisäksi vielä saisi senlaisen morsiamen. Keikareiden ja
viisastelijain kanssa laski hän vilkasta leikkipuhetta, ja nuoria
kaunottaria imarteli hän niin taitavasti, että heidän itserakkautensa
kasvoi ja he unhottivat pelkonsa, että kreivitär heidän kauneuttaan
himmentäisi.
Eikä hän kumminkaan nauraessaan ja puhellessaan herennyt
ajattelemasta sitä, joka -- niinkuin hänen ahdistetussa sielussaan
tuntui -- makasi siinä lähellä kuunnellen tuijottavilla, ilkkuvilla
silmillä. Hän ei päässyt siitä ajatuksesta vapaaksi, -- että se
kuuli, että se näki lasinkaltaisilla sinisillä silmillään, ja
että se, tietäen olevansa kahlehdittu kuoleman ja hiljaisuuden
liikkumattomilla kahleilla, voimattomana raivosi ja kiroili, kun se
ei voinut niistä vapautua ja huutaa kostoaan kuuluville ja vieriä
heidän keskeensä hänen ja ihailijainsa jalkain juureen.
Mutta sitä hän ei _voi_, sanoi hän yhä uudelleen hampaittensa takana,
-- sitä hän ei voi.
Muutamakseen huomasi hän Annen katseen, joka avutonna riippui
hänessä. Näytti todellakin kun pyrkisi hänen heikkoutensa sisaren
läheisyyteen, hänen voimakkuudestaan tukea saamaan, sillä hän
oli pysytellyt sisaren läheisyydessä ja näytti nyt rukoilevan
jonkinlaista suojelusta, jota hän oli liian kaino ääneensä pyytämään.
-- Sinä olet liian heikko olemaan täällä Anne, sanoi kreivitär. --
Olisi parempi, että menisit huoneesesi.
-- Minä olen kyllä heikko ja huono, virkahti Anne matalalla
äänellä, -- mutta en liian heikko täällä olemaan. Minä olen aina
huonovoimainen. Toivoisin itselleni sinun voimaasi ja rohkeuttasi.
Sisko anna minun istua -- tähän. Hän laski vapisevan kätensä sohvan
tyynyille, -- kenties hän ajatteli, että tämä paikka oli kuin
valtaistuin, johon ei muut kuin kuningataremäntä uskaltanut istuutua.
-- Sinä olet liian nöyrä, sisko raukka, sanoi Klorinda. -- Eihän tämä
ole mikään kruunausistuin tahi tuomarin tuoli. Istu, istu vain! -- ja
minä käsken tuomaan viiniä sinulle.
Hän kutsui sisään lakeijan ja käski hänen heti mennä viiniä hakemaan,
sillä kun Anne vaipui sohvalle, kalpenivat hänen kasvonsa yhä enemmän.
Kun lakeija toi viiniä, kaasi kreivitär sitä lasiin ja pakotti häntä
juomaan niin paljon, että kalpeus hänen kasvoistaan hävisi. Sitten
kääntyi hän lakeijalta kysymään raikkaalla, sointuvalla äänellään:
-- Joko Jenfry tuli takaisin herra John Oxonin luota? ja uteliaat
vieraat höröstelivät tarkkaan kuullakseen mitä hän sanoi.
-- Ei hän ole tullut, teidän armonne. Hän sanoi saaneensa käskyn
odottaa.
-- Mutta ei koko päivää, sanoi hän laskien Annen tyhjentämän lasin
tarjottimelle. -- Luuliko hän minun käskeneen hänen yönkin siellä
olla. Tuo viestinsä minulle, niin pian kuin hän tulee.
-- Palvelijat ovat aina senlaisia, sanoi hän lähinnä seisoville.
-- Sukkeluutta ei livreealla ja palkalla osteta. Ne tottelevat
vain sanallisesti. Herra Oxon lähti niin pian täältä aamusella,
että unhotin kysyä häneltä erästä tärkeää asiaa, sentähden lähetin
lakeijan kutsumaan häntä takaisin.
Anne nousi seisalleen.
-- Sisko -- minä pyydän -- anna minulle vielä lasillinen viiniä.
Kreivitär ojensi hänelle sen heti ja hän tyhjensi sen ahnaasti.
-- Saavuttiko hän hänet? kysyi eräs utelias rouva, joka tahtoi
puhetta jatkaa.
-- Ei, sanoi kreivitär naurahtaen, -- mutta hänellä lienee ollut
hyvin kiire, sillä palvelija lähetettiin heti hänen lähdettyään. Minä
käskin hänen silloin myöhemmällä mennä herra Oxonin asunnolle ja
jättää sanani hänen omiin käsiinsä, ja siellä hän nyt luulee olevansa
pakotettu hänen tuloaan odottamaan.
Muutamalla pöydällä oli hänen lyijynuppuinen ratsuruoskansa; hän oli
näet nähnyt parhaaksi antaa sen olla siinä ikäänkuin olisi se siihen
unohtunut, hän oli alas tultuaan nähdessään sen ruvennut vapisemaan
ja tuntenut vastustamatonta halua piilottaa sitä. -- Ja mitä minä
vapisen, sanoi hän, sitä täytyy minun uskaltaa uhitella -- muutoin
olen hukassa. Sentähden antoi hän ruoskan jäädä paikoilleen.
Muuan hento, sinisilmäinen kaunotar, joka aina ihailijainsa
nähtäväksi koetti saattaa vahankaltaista hentouttaan, nosti ruoskaa
pienellä, valkoisella kädellään.
-- Kuinka teidän armonne voi tällä letkauttaa? kysyi hän. -- Se on
naiselle liian raskas -- mutta teidän armonne ei ole -- ei ole --
-- Ei ole oikein nainen, sanoi Klorinda seisoen suorana ja upeana ja
hymyillen katsellen hentoon kaunottareen säihkyvillä silmillään.
-- Ei nainen, virkahti kaksi viisastelijaa yhtä aikaa, -- vaan
jumalatar -- olympialainen jumalatar.
Hento kaunotar ei voinut kärsiä vertauksia, jotka näyttivät
vähentävän hänen ylimaailmallista sulouttaan. Vaivaloisesti nosti hän
ratsuruoskaa, niin että valkoisen kalvosen kauneus, kauniine sinisine
suonineen tuli näkyviin.
-- Ei, soperteli hän, -- sitä nostamaan vaaditaan vankan miehen
kättä. Minä en voi sitä pitää, vielä vähemmin hevosta sillä
letkauttaa. Ja osottaakseen, että siihen tarvittiin raakaa voimaa,
jota hänen naisellisuudeltaan täydellisesti puuttui, pudotti hän sen
lattialle -- ja se vierähti sohvan laidan alle.
-- Nyt, ajatus leimahti hänen aivoihinsa kuin salama, -- nyt hän
nauraa!
Hän ei ennättänyt liikahtaakkaan ennenkuin jo pari kolme hienoa
herrasmiestä oli polvillaan ja jokainen heistä olisi varmaan pistänyt
kätensä sohvan alle etsiäkseen sitä, ellei Jumala olisi häntä
pelastanut! Ja Jumalaa hän ajatteli tällä vaaran hetkellä -- --
Jumala! -- Ja ainoastaan se, joka on ihmistä ylempänä, olisi voinut
sanoa miksi.
Sillä Anne -- kalmankalpea ja vapiseva Anne parka -- ehätti
ihmeteltävällä notkeudella pistämään kätensä sohvan alle ottamaan
ruoskaa, jonka nosti ylös toisten nähtäväksi.
-- Tässä se on, sanoi hän, -- enkä minä, sisko, ensinkään ihmettele
että se putosi -- se kun on niin raskas.
Klorinda otti sen häneltä.
-- Minä en vasta kesytä Pirun kaltaisia hevosia, sanoi hän, -- ja
siivommille eläimille se on liian raskas; minä panen sen pois.
Hän astui huoneen poikki ja asetti sen muutamalle hyllylle.
-- Se oli aina liian raskas -- muille paitsi Pirulle. Se on osansa
näytellyt, sanoi hän ja kasvoihin, -- jotka silmänräpäyksen ajan
olivat olleet värittömät -- nousi purppurahohde ja hän hymyili niin
kummallisesti, että katsojat itsekseen arvelivat, että hän Osmondea
ajatellessaan niin punastui. Mutta muutamien minuuttien kuluttua
näkivät he niissä taas samanlaisen hohteen. Eräs lakeija astui
sisään, tarjottimella kantaen kahta kirjettä. Toinen niistä oli
herttuallisella kruunulla suljettu iso kirje, sen näki hän ensin ja
otti sen käteensä ennenkuin palvelija ehti mitään virkkaa.
-- Hänen ylhäisyytensä sananlennättäjä on saapunut Ranskasta, sanoi
hän, -- käskyllä että kirje heti annettaisiin teidän armollenne.
-- Hänen ylhäisyytensä tulee kai ennemmin kotiin kuin on voitu
toivoakkaan, sanoi hän katsahtaen toista kirjettä.
-- Se on teidän armonne oma kirje, selitti palvelija hiukan
pelokkaasti. -- Jenfry toi sen tullessaan takaisin odotettuaan
siellä kolme tuntia eikä herra Oxon vieläkään ollut tullut kotiin.
-- Hyvä. Asia saa jäädä huomiseen, sanoi kreivitär.
Hän piteli herttuan kirjettä kädessään ja kun vieraat huomasivat
hänen odottavan heidän lähtöään lukeakseen sitä, alkoivat he
hyvästellä. Yksitellen tahi pari kolme ryhmässään lähtivät vieraat.
Herrat kumarsivat syvään ja veivät mukanaan kiihottavan muiston
hänestä, kun hän karmosiinipunaisessa puvussaan, kauniina ja upeana
seisoi heidän edessään, mutta kuninkaallista ryhtiä ikäänkuin
pehmitti ja lämmitti kädessään oleva kirje. Naiset kadehtivat häntä,
kun hänen eteensä, niin kauas kuin ihmissilmä voi nähdä, levisi niin
täydellisen rakkauden onnellinen tulevaisuus, sillä aikaisimmasta
nuoruudestaan saakka oli Gerald Mertoun itseensä kiinnittänyt naisten
silmät. Ja hänessä näytti ruumiillistuneen kaikki mitä nainen koskaan
oli voinut unelmoida tahi mitä naisen kunnianhimo ja rakkaus koskaan
voisi tavoitella.
Viimeisen vieraan mentyä kääntyi Klorinda, kiskasi auki kirjeen ja
painoi sitä lujasti huuliaan vasten. Ennenkuin hän luki yhdenkään
sanan suuteli hän monet kerrat intohimoisesti kirjettä, huolimatta
Annen läsnäolosta. Ja suudeltuaan alkoi hän lukea hehkuvin poskin ja
sykkivin sydämin, ja silmänsä ahmivat seuraavia sanoja:
"Jos tämän kirjeeni alkaisin näillä sanoilla: 'Jumalatar ja
kuningatar ja sieluni hallitsijatar', niin mitäpä se muuta olisi
kuin 'Rakastettuni' ja 'oma Klorindani', sittenkuin näihin
sanoihin sisältyy kaikki mitä miehen sielu halajaa ja hänen
ruumiinsa himoitsee? Ruumiini ja sieluni ikävöivät sinua, rakkaani,
suloisin, kauniin nainen, minkä luonnon käsi koskaan on muodostanut
kuolevaisten onneksi, niin että on ollut tarpeellista anoa taivaan
apua voidakseni kärsiä nämä päivät loppuun, jotka vielä erottavat
minut siitä hetkestä, joka tekee minut onnellisimmaksi mieheksi ei
ainoastaan Englannissa, eikä maan päällä, vaan koko Jumalan avarassa
maailmassa. Minun täytyy uudestaan rukoilla taivasta, ja todella
minä rukoilenkin sitä antamaan minulle nöyryyttä, jotta muistaisin
etten ole Jumala, vaan ainoastaan ihminen -- ainoastaan ihminen -- --
vaikka saan jumalattaren painaa rintaani vasten ja katseeni saa
vaipua silmiisi, jotka ovat syvät kuin paratiisin kaivot ja kumminkin
katseilleni ilmaisevat niin ihmeellistä rakkautta, kuin senlainen
sielu ainoastaan voi naisessa elvyttää ja sen kautta tehdä hänet
miehen vertaiseksi. Niinä raskaina päivinä kuin etäältä katselin
sinua palavalla sydämellä, tuskastutti minua, etteivät kunnian pyhät
säännötkään voineet karkoittaa ja kuolettaa niitä ajatuksia, jotka
valtasuonen tykytyksen kanssa kilpaa sielussani kohisivat, yhtä
vähän kuin valtasuonen tykytystäkään muu kuin kuolema voi ehkäistä.
Ajatukseni alinomaa kuvitteli sinua, se kiusoitti ja haavoitti minua
-- miten kaunis, notkea vartalosi antautuisi voimakkaan miehen
käsivarrelle ja miten kaunis pääsi raskaine tukkakruunuineen lepäisi
hänen olkaansa vasten, -- ja miten hänen sydänjuurensa vavahtelisi
katsellessaan sinua silmiin ja punaisia, täyteläisiä huuliasi
suudellessaan. Tätä mieleni kuvaili yöllä ja päivällä ja se kiusoitti
minua niin, että väliin pelkäsin järkeni sekaantuvan ja tulevani
mielettömäksi. Ja nyt -- nyt on minulla lupa sitä ajatella --
valvon öisin, ajatuksissani nauttien tuosta haavekuvasta, ja joskus
nousen vuoteeltani polvistuen kiittämään Jumalaa siitä, että hän
vihdoin on antanut minulle sen mikä toden totta on omani! -- Sillä,
rakkaani, minusta tuntuu siltä, että kumpainenkin meistä on osa
toisestaan, ja että meissä senlaiset luonnonvoimat rientävät toisiaan
vastaan, että luonto itsekkin puhkeaisi valittamaan, jos meidät
erotettaisiin. Jos väliimme nousisi joku aave, jos löytyisi jotakin,
joka voisi meidät erottaa -- vannokaamme, että se vain lujemmin
meidät yhdistäisi, ja että toistemme syliin suljettuina ei mikään
voi yhdistyneitä voimiamme lannistaa. Suloinen lemmittyni, kauniit
huulesi kenties hymyilevät ja sinä sanot: 'Hän, -- oma Geraldini,
on mieletönnä ilosta', (sillä kunnes sydämeni sykähtää viimeisen
kerran, kunnes makaan kylmänä ja kankeana kuolinvuoteellani, muistan
äänesi sulosoinnun kuin sanoit: 'oma Geraldini! oma Geraldini!').
Minä pyydän sinua todella puolustamaan minua, sillä niin ilosta
hurmaantunut ihminen kuin minä, ei voi olla täydellä järjellään ja
joskus tuntuu kuin hoipertelisin linnan puutarhassa kävellessäni,
kun onneni minua pyörryttää. Mutta kohta, kohta jalo, ihana armaani,
on maanpakolaisuuteni loppunut, ja kirjeeni asiana onkin oikeastaan
ilmoittaa sinulle, että neljän päivän kuluttua saavat lakeijasi avata
ovesi minulle, ja minä astun sisään jalkaisi juureen polvistumaan ja
sitten minä nousen ja suljen sykkivää sydäntäni vasten hänet, joka
kohta on oleva oma, rakas vaimoni."
Hänen kasvonsa muuttuivat jälleen lempeiksi, kovat piirteet olivat
siitä täydellisesti kadonneet ja silmäripset kiilsivät kosteina. Anne
istui levottomasti katsellen häntä, hän pelkäsi puhua, sillä hän
tiesi ettei hän sillä hetkellä ollut maan päällä, vaan että vähin
äänikin toisi hänet sinne takaisin, ja että olisi hyvä, että hän niin
pitkään kuin mahdollista olisi sieltä poissa.
Hän luki kirjeen kolmeen kertaan, viipyen joka sanalla, ja päästyään
viimeiseen käänsi hän kirjeen ja alkoi taas uudestaan. Kun hän
vihdoin katsahti ylös oli huulilla hajamielinen hymy, sillä hän oli
todellakin hetkeksi unohtanut.
-- Toistensa syliin suljettuina, toistensa syliin suljettuina. Oma
Geraldini! Oma Geraldini! Mikä toden totta on omani -- on omani!
Anne nousi ylös, meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen
käsivarrelleen. Hän puhui matalalla, sorretulla ja pakotetulla
äänellä:
-- Tule pois täältä, sisko, hetkeksi vain -- tule pois täältä.