Mitä paneilisalongissa tapahtui.
Oxon seurasi kreivitärtä paneilisalonkiin, samaan huoneesen, johon
hän oli Osmonden vienyt heidän onnensa päivänä, ja jossa hän
iltapäivillä tapasi vieraitaan vastaanottaa. Aamupäivillä siellä ei
käynyt kukaan muu paitsi hän itse ja joku vasituinen kutsuvieras. Hän
ei olisi sitä huonetta valinnut tätä keskustelua varten, mutta kun
Oxon sanoi: -- On parasta, että rouva kreivitär vie minut johonkin,
jossa meitä ei kukaan kuule, niin hän tiesi heidän siellä olevan
parhaiten turvassa.
Kun ovi heidän jälkeensä suljettiin oli heitä kumma katsella --
kreivittären kasvoissa taisteli raju uhkamielisyys epätoivon kanssa,
ja Oxon hymyili ivallisesti. Tuon saman hymyn oli jokainen niistä
naisista, jotka olivat häntä rakastaneet ja häneen uskoneet, nähnyt
kun kaikki oli lopussa. Löytyi harvoja hänen vertaisiaan roistoja,
sillä hänen roistomaisuutensa voima oli juuri siinä, ettei hän
käsittänyt inhimillisen häpeän eikä kunnian merkitystä.
-- Sanokaa minulle nyt heti pahin sanottavanne, sanoi kreivitär.
-- Siinä ei ole mitään pahaa, vastasi Oxon, -- että vaatii
omaisuuttaan takaisin ja vannoo ettei sitä kellekkään luovuta. Minä
olen sen vannonut, ja minä aion valani pitää.
-- Omaisuuttanne! Te uskallatte sitä omaisuudeksenne sanoa, roisto!
-- Minun omaisuuteni siitä lähtien kun voin sen omakseni todistaa.
Ennenkuin olitte lordi Dunstanwolden, olitte minun -- omasta vapaasta
tahdostanne.
-- Ei, ei! huudahti kreivitär. -- Oi Jumalani! Ainoastaan
mielettömästä ylimielisyydestä, jonka kauhistavaa merkitystä minä
en käsittänyt -- -- sillä minä olin niin nuori, enkä ollut koskaan
nähnyt muuta kuin pahaa -- -- ja te olitte niin huono ja niin viekas.
-- Oliko teidän armonne niin viaton? kysyi hän ivallisesti. --
Minusta se ei kumminkaan siltä näyttänyt.
-- Tietämätön minä olin, tietämätön kaikesta hyvästä maan päällä
-- -- kaikesta siitä, jota nyt tunnen, nähtyäni miehuullisuuden ja
kunnian ruumiillistuneena.
-- Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua ei tiedä mitään tästä
asiasta, sanoi Oxon, -- minun tulee selittää se hänelle.
-- Mitä tahdotte, perkele? ohki hän. -- Mitä tahdotte?
-- Ettei teistä tule Osmonden herttuatarta, vastasi Oxon siirtyen
lähemmä, -- vaan herra John Oxonin vaimo, joksi kerran lyhyen ajan
itseänne nimititte, vaikkei mikään pappi ollut rukouksiaan meille
lörpötellyt -- --
-- Kuka meidät erotti? Minähän pidin lupaukseni, vaikkei minulla
muita avuja ollutkaan. Kuka meidät erotti?
-- Minä myönnän, sanoi Oxon kumartaen, -- että se olin minä -- --
sillä kertaa. Minä olin nuori ja kenties huikentelevainenkin -- --
-- Ja te hylkäsitte minut, huusi kreivitär, -- ja minä sain tietää,
että te olitte tullut ainoastaan vedon takia -- -- ja kun käyttäydyin
niin, että te ette voinut voitostanne kerskata, ja kun en ollut rikas
nainen, jonka omaisuudesta olisitte hyötynyt, niin seurasitte toista
ja hylkäsitte minut -- minut!
-- Aivan niinkuin hänen ylhäisyytensä Osmonden herttuakin tekee,
kerrottuani hänelle tuon jutun. Ei hän kärsi, että hänen lastensa
äidistä senlaista sanotaan.
Huuto oli päästä hänen huuliltaan, mutta hän puristi aikanaan kurkkua
käsillään.
-- Kertokaa se hänelle, kertokaa se hänelle, niin saatte nähdä jos
hän teitä kuuntelee. Saadaanpa nähdä!
-- Ettekö usko, että minä sen varsin hyvin tiedän, vastasi Oxon,
ottaen esille pienen, silkkiin käärityn kääreen. -- Minkätähden
minä tähän asti olen vain uhannut? Jos menisin hänen luokseen ilman
todistuksia, iskisi hän miekkansa minuun kuin hulluun koiraan. Mutta
löytyneekö koko Englannissa toista naista, jonka päästä rakastajansa
voisi näin pitkää, mustaa kiharaa varastaa?
Hän avasi kääreen ja laski irralleen sysimustan, silkkipehmosen
hiuskiharan -- se ulottui maahan asti vaikka hän piteli sitä
korkealla ilmassa.
-- Laupias Jumala! vaikeroi kreivitär ja peitti vavisten kasvonsa.
-- Minä myönnän, että tein sen vedon takia, sanoi Oxon; -- kuulin
niin paljon puhuttavan rajusta kaunottaresta ja miten hän miehiä
ylenkatsoi, että minussa syttyi halu osottaa sekä hänelle itselleen
että muille, jotta hän kumminkin oli vain nainen, ja että häntä siis
oli mahdollinen voittaa. Minä vannoin yhtenä päivänä palaavani tuoden
mukanani voitonmerkin -- ja minä leikkasin tämän tietämättänne.
Kreivitär tarttui taas kurkkuunsa, estääkseen voimattoman
kauhistuksensa huutoon puhkeamasta.
-- Mokoma inhottava konna -- -- eikä hän tiedä sitä olevansa! sai hän
sanotuksi. -- Mieletön, hurja ihminen, joka ei tiedä, että kaikki
hänen ajatuksensa ovat helvetistä kotoisin.
Oli todella kummallista katsella häntä, kun hän seisoi siinä niin
rohkeana ja häpeämättömänä, häikäilemättä kertoen senlaista, josta
muut miehet olisivat raivostuneet, jos heitä senlaisesta olisi
syytettykään.
-- Kun sitten lähdin tieheni sen kanssa, jatkoi hän, -- elelin
hurjasti jonkun aikaa ja piilotin sen varmaan paikkaan. Kun taas
toinnuin olin unohtanut piilopaikan. Eilen löysin sen sattumalta.
Arveletteko, että niitä voisi jonkun toisen naisen hiuksiksi luulla?
Kreivitär kohotti torjuen kättään.
-- Odottakaa, sanoi hän. -- Te aiotte mennä Osmonden luo, aiotte
kertoa hänelle tuon, aiotte -- --
-- Aion kertoa hänelle koko jutun ruusutarhasta, päiväkellosta ja
nuoresta kaunottaresta, joka oli kyllin viisas muiden läsnäollessa
ivaamaan erästä miestä, voidakseen salassa pitää lemmen kohtauksia
hänen kanssaan. Hän oli viisas ja älykäs ollakseen vain kuudentoista
vanha. Miehensä pitäköön silmänsä auki kun hän on kahdenkymmenen.
Oxonin olisi pitänyt nähdä varoittava salama kreivittären silmissä,
sillä niiden liekehtivässä syvyydessä oli kyllin varoitusta.
-- Tiedän mitä kaikkea voitte sanoa, sanoi hän -- mitä kaikkea voitte
sanoa! Ja minä rakastan häntä. Maailmassa ei ole toista miestä.
Vaikka hän olisi kerjäläinen, niin kuljeksisin hänen kanssaan pitkin
maanteitä ja näkisin nälkää hänen kanssaan. Hän on herrani ja minä
olen hänen puolisonsa -- hänen puolisonsa.
-- Hänen puolisonsa te ette koskaan tule olemaan, vastasi Oxon
vihastuneena hänen sanoistaan. -- Hän on jalosukuinen ylimys, ei hän
ota vaimokseen toisen miehen hylkäämää leikkikalua.
Kreivittären rintaa kohotti raskas, sähisevä henkäys.
-- Ja kerran, läähätti hän, kerran -- -- _rakastin_ sinua -- --
katala koira!
Voitonriemuinen vihansa ja intohimonsa teki hänet hurjaksi ja hän
puhkesi nauruun.
-- Rakastit minua! Sinä! Niinkuin rakastit minua -- -- ja niinkuin
rakastat häntä -- -- niin rakastaa katulutkakin ensimäistä parempaa
miestä -- -- muutamista hopearahoista.
Kreivittären ratsuruoska oli pöydällä, hän tarttui siihen ja
letkautti sitä ilmassa. Kiehuva verensä sokaisi häntä, hän ei nähnyt
miten hän ruoskaa piteli, eikä tiennyt mitä teki -- -- hän vain löi!
Ja lyijynuppuinen ruoskan siima sattui toisen otsakulmaan, sitä
letkautti rautainen käsi ja kun siima suhahti voihkasi hän, nosti
ylös kätensä ja kaatui pitkälleen kreivittären jalkoihin.
Mutta hän oli sielussaan raivoavan myrskyn vallassa kuin vihurin
vietävä taittunut oksa. Hän tuskin huomasikaan Oxonin kaatuvan tahi
jos huomasi, niin hän ei siitä sen enempää välittänyt, vain juoksi
kuin mieletön edes takaisin huoneessa.
-- Kurja roisto! huusi hän, -- ja sinun tähtesi olen koko
tulevaisuuteni turmellut! Niin katalalle eläimelle lahjoitin kaikki
mitä keisarinna voi antaa -- koko elämäni -- koko rakkauteni --
ijäksi. Ja hän tulee takaisin -- tuo hävytön -- hieromaan kauppaa
kuin viekas kauppias, sentähden että raha-asiansa ovat rappiolla ja
minä -- _minä_ voisin ne jälleen kohentaa. Hän meni raivostuneena
Oxonin luo. -- Etkö sinä roisto luule minun tietävän, että olet niin
valmis itseäsi myömään, sentähden ettei yksikään nainen enää huoli
moisesta hylystä, paitse se, jota uhkauksilla voit pakottaa. Nouse
ylös, konna -- nouse ylös -- muutoin minä surmaan sinut!
Sokeassa raivossaan löi hän häntä vielä kasvoihin. Hän ei liikahtanut
-- tuo liikkumattomuus ja täydellinen antautumisensa sai hänet
viimein malttamaan itsensä ja läähättäen tuijottamaan edessään
makaavaan ruumiiseen. Se oli eloton, ja hänen siinä läähättäen
tuijottaessaan huomasi hän sen elottomaksi. Eloton olento, joka
makasi siinä hervotonna, vaaleat kiharat kiemurtelivat lattialla,
ja silmät nurin kääntyneinä, niin ettei teriäkään paljon näkynyt ja
oikeassa kulmassa punainen uurre, josta veri tiukkui.
* * * * *
-- Joku keino täytyy löytyä, oli hän sanonut, eikä hän kumminkaan
suurimmassa epätoivossaankaan ollut tätä keinoa ajatellut. Mutta
mielettömän raivon hetkellä, mielenkuohunsa sokaisemana oli
lyijynuppuinen ratsuruoskansa keksinyt hänelle tämän keinon, joka
pelasti hänet.
Mutta vaikka niinkin oli, ja hänen siinä seisoessaan
tekoaan tuijottamassa -- tuntui kuin olisi isku sattunut hänen
omaan sydämeensä -- kova, musertava isku, ja hän oli siitä
tukehtumaisillaan.
-- Mitä tämä on! vaikeroi hän. -- Ei, ei, ei! ja silmänsä suurenivat
kauhusta.
Hän vaipui polvilleen ja vapisi niin, että hampaat kalisivat. Hän
ravisti häntä olkapäästä:
-- Nouse ylös! Liiku, miksi makaat siinä niin rauhassa! Nouse ylös!
-- Mutta hän ei liikkunut, makasi vain hervotonna ja elotonna. Suu
oli kuin hymyssä, niin että valkoiset hampaat hiukan näkyivät -- kuin
olisi hän nauranut toisen kauheaa tuskaa. Väristen tuli hän lähemmä,
silmissään kamalampi katse kuin kuolleella. Sormensa hiipivät
vavisten hänen kalvoseensa ja puristivat sitä. Siellä ei liikkunut
mitään -- ei mitään. Hän paljasti rinnan ja painoi kättään lujasti
siihen. Sydän oli yhtä liikkumaton kuin valtasuonikin, sillä henki
oli poissa, eikä sata mädännystä tuottavaa vuottakaan voisi tehdä
häntä enemmän kuolleeksi kuin hän nyt oli.
-- Minä olen _surmannut_ sinut, kuiskasi hän. -- Minä olen
_surmannut_ sinut -- vaikken sitä tarkoittanut -- sen helvettikin
tietää. Sinä olet kuollut mies -- ja se on kaikista pahinta!
Kuolleen käsi putosi raskaasti hänen kädestään, mutta hän vain
yhä makasi polvillaan tuijottaen häneen saniaisella katseella,
jota ei ennen ollut hänen silmissään näkynyt -- se oli kärsimisen
äärimäiselle rajalle joutuneen olennon katse, kun se alkaa
kohtaloa nauraa. -- Minä olen hänet tappanut! sanoi hän matalalla,
kammottavalla äänellä; -- ja hän makaa täällä -- -- ja ihmiset
astuvat tästä ohitse eivätkä mitään tiedä. Mutta _hän_ tietää sen
-- -- ja minä -- -- ja minusta hän näyttää tuossa maatessaan
hymyilevän -- -- ajatellessaan mitä on tehnyt!
Hän kuuristui vielä lähemmä häntä paremmin nähdäkseen;
liikkumattomissa kasvoissa näkyi todellakin ivan hymy, ikäänkuin
uhitellen häntä, että koettaa nyt hänestä päästä. Näytti kuin makaisi
hän siinä niin ivallisen tyytyväisenä ja sanoisi: -- Nyt kun tässä
makaan, niin sinä -- -- _sinä_ saat pitää huolta muuttamisestani.
-- Jos nyt taipuisin, puhkesi hän sanomaan, -- ja tulisin
mielettömäksi, niinkuin helposti voisin, sillä eihän muutoin voi
käydäkkään -- -- niin tämä, joka on minä -- -- ja joka on elänyt vain
pari köyhää vuosikymmentä -- -- ijäksi tyhjäksi raukeaisi. Minua
pyörryttää. Minähän löin häntä -- ja minä olen nainen -- ja minä
voisin kuumeen huumeessa ruveta puhumaan -- -- ja huutamaan niitä
sisään ja osottaa häntä ja kertoa niille miten tämä kaikki tapahtui
-- kaikki -- kaikki!
Hän oli tukehtumaisillaan ja painoi niin kovasti käsiä rintaansa
vasten lieventääkseen ankaraa hengitystä, että kynnet haavoittivat
sitä puvun läpi. Hän näet jo tunsi houreessa puhuvansa, ja että hänen
sielussaan raivosi myrsky, jonka aallot ijäksi päiviksi nielisivät
hänen, ellei hän aikanaan voisi niitä asettaa.
-- Ei, läähätti hän, -- sitä minä en tee, sen vannon! On aina ollut
olemassa Yksi, joka on vihannut minua -- -- ja kironnut ja vainonnut
siitä hetkestä asti, jolloin vastasyntyneenä pienenä raukkana makasin
äitini ruumiin alla. En tiedä kuka se on -- -- tahi miksi -- -- tahi
miten -- -- mutta niin se vain on! Minut luotiin pahanilkiseksi ja
heitettiin avutonna pahan kohtalon saaliiksi. Ja tehtyäni kaiken sen,
joka jo ennen oli määrätty ja jota ei voinut kiertää, näytettiin
minulle jaloa miehuullisuutta ja kunniaa ja minut opetettiin sitä
jumaloimaan, niinkuin sitä nyt jumaloin. Enkeli voisi niin rakastaa
ja sen voimasta parantua. Ja taivaan portilla irvistelee minulle
perkele ja raastaa minut takaisin ja kiusaa ja herjaa minua, ja minä
lankean -- _tähän!_
Hän oikasi kätensä kuin uhitellen maata ja taivasta.
-- Ei toivon kipinää -- ei laupeutta -- ei muuta kuin helvettiä ja
kadotusta, huusi hän, -- ellei se, jota kiusataan ja vainotaan ole
väkevämpi -- ja ellei kohtalo voimallaan minua säpäleiksi muserra,
niin minä olen oleva sitä väkevämpi!
Hän katseli elotonta ruumista edessään. Miten ivalliset ja
ylenkatseelliset sen kivettyneet kasvot olivat! Hän vaipui taas
polvilleen sen ääreen, mutta veri virtasi nyt hänen näihin asti
jääkylmissä jäsenissään. Hän puhui kuin tahtoisi hän väkisin tunkea
sanat sen kaikille äänille suljettuihin korviin.
-- Niin, ilku sinä vain! sanoi hän hammasta purren, -- ja luule minut
voittaneesi -- mutta minä en ole voitettu! Se oli rehellinen isku,
rajattomasti vainotun olennon kädestä! Niin, ilku -- ja kumminkin,
ellei _yhtä_ miestä olisi, niin huutaisin kaikki tuolta kadulta tänne
sisään ja sanoisin niille: Tuossa makaa roisto, jota hetkellisessä
mielettömyydessäni löin -- ja hän makaa kuolleena! En pyydä armoa
vaan ainoastaan oikeutta!
Yhä lähemmä häntä hän ryömi, raskaasti hengittäen ja puhuen
katkonaisesti. Tuntui kuin olisi hän puhunut elävälle olennolle, joka
voi kuulla mitä hän sanoi -- kuin vastaisi hän hänen kysymyksiinsä.
-- Englannissa on miehiä, jotka antaisivat minulle oikeutta, kuiskasi
hän kuin houreissa. -- Vannon senlaisia löytyvän. Mutta löytyy myös
pelkureita ja hölmöjä, jotka eivät antaisi. Hän -- hän antaisi
sitä minulle! Ilku vain miten paljon tahansa. Mutta hänen jalon
rakkautensa ja minun välille ei kuollut ruumiisi saa tulla!
Kuollut oli kaatunut hänen ison leposohvansa viereen ja niin lähelle
sitä, että sen riippuvat poimeet peittivät hänen toisen kätensä.
Sen hän nyt huomasi, vaikkei hän tähän asti ollut nähnyt muuta kuin
kuoleman hänen kasvoissaan. Päähänsä pisti ajatus, se leimahti sinne
kuin tuli, ja samassa kun se syttyi, hulmusi se jo korkealle. Se oli
niin outo ja uskalias ajatus, että se häntäkin pelotti ja hänestä
tuntui kuin nousisivat hiuksensa pystyyn kauhistuksesta.
-- Onko senlainen uskaliaisuus järjettömyyttä? mutisi hän käheästi
ja peitti hetkeksi väristen silmänsä, mutta hän otti kätensä jälleen
pois. -- Ei, sillä tavalla kuin minä tahdon sen uskaltaa, sanoi hän,
-- sillä se on tekevä minut lujaksi kuin teräs. Kaaduit hyvin, sanoi
hän elottomalle ruumiille. -- Tuntuu kuin neuvoisi asemasi minulle
vasten tahtoasi, mitä minun tulee tehdä. Jos olisit ollut tietoinen
siitä, niin et olisi auttanut minua. Nyt saan taistella kohtaloa
vastaan, vainottu vaimoraukka.
Voimakkaalla kädellään tarttui hän häntä olkapäähän ja työnsi
hänet taaksepäin -- hän oli jo kangistunut -- tuntematta pelkoa
tahi vastenmielisyyttä kun tunsi jänteiden herponeina väistävän
hänen kättään, sillä hän oli mennyt sen rajan poikki, joka erottaa
elämän julmasta helvetistä, eikä hänellä enää ollut inhimillisiä
tunteitakaan. Hän oli kuin vainottu petoeläin, jota koirat,
metsästäjät, säälimättömät aseet, jopa armahtamaton luontokin joka
puolelta ahdistelee -- läähättäen se verestäviä silmiään mulkoilee ja
sen kynnet ovat julmasta kuolemantuskasta harallaan. Se on ainoastaan
vainottu eläin, mutta se on yksin ja uhittelee siten kuoleman kauhua
ja tuskaa.
Kun kankea ruumis vain hitaasti liikkui, pani hän toisenkin kätensä
sen kylkeen ja työnsi sitä taaksepäin, kunnes se makasi leveän sohvan
alla ja sen avoimet lasinkaltaiset silmät näyttivät tuijottavan tuon
kummallisen vankilan matalaan kattoon. Yhä etemmä hän sitä työnsi ja
järjesti sitten huolellisesti sohvavaatteen poimeet, ettei niiden
alta mitään näkynyt.
-- Yöhön saakka, sanoi hän, -- makaat hyvin siellä. Ja sitten -- --
sitten -- --
Hän otti hiuskiharan, joka käärmeen tavalla makasi hänen jaloissaan,
heitti sen tuleen ja katseli miten se sähisten paloi.
Sitten seisoi hän painaen käsiään päätään ja silmiään vasten, ja
ajatukset kiitivät hänen sielussaan. Vaikka häntä pyörrytti, niin
aivot kumminkin työskentelivät selvästi ja nopeasti kuin ainakin, ne
osottivat hänelle tärkeimmät tehtävät, näyttivät hänelle selvästi
asemansa, huomauttivat häntä uhkaavista vaaroista ja miten hän niitä
torjuisi. Se synnynnäinen tahdonvoima, jota ahkeralla harjoituksella
oli kehitetty, oli kuin mahdottoman iso jättiläiskone, jonka vivun
asettaminen inhimillisiin käsiin on luonnolle vastaista; mutta hänen
kätensä oli nyt vivulla ja hän lupasi itselleen että hän hallitsisi
sitä, koska hän ainoastaan sillä tavalla voi pelastua. Kuukausia
kärsimänsä kidutus, taistelu pahan menneisyyden ja hyvän nykyisyyden
välillä, hellän ja intohimoisesti rakastavan naisen ja pahan hengen
välillä, oli hänen hermonsa jännittänyt siihen määrään, että kun
tämä odottamaton, luonnoton isku häntä kohtasi, niin hän tuskin enää
oli inhimillinen olento. Entisyyttään katsellessa näki hän itsensä
syntymisestään saakka kirotuksi, ja sen tähden nousi hän hillittömään
taisteluun kohtaloa vastaan, joka hänet oli perikatoon määrännyt.
-- Oli jo edeltäpäin määrätty, että isku sattuisi näin, sanoi hän, --
ja ne, jotka sen tekivät, nauravat -- -- nauravat minua.
Hetkessä muuttui hengityksensä tasaiseksi ja rauhalliseksi, kasvoihin
tuli niiden entinen ilme ja hän soitti käskevän kiireesti.
Kun lakeija astui sisään, seisoi hän pitäen eräitä papereita
kädessään, ikäänkuin olisi hän juuri etsinyt neuvoa niistä.
-- Juokse herra John Oxonin jälkeen, käski hän.
-- Sano hänelle, että unhotin tärkeän asian, ja pyydä häntä heti
tulemaan takaisin. Tulee joutua. Hän meni juuri täältä, ja lienee
tuskin vielä näkyvistäkään kadonnut.
Lakeija näki, että asialla oli kiire. Kaikki palvelijansa pelkäsivät
tuota käskevää katsetta ja lensivät sitä tottelemaan. Kumartaen
kääntyi hän lähtemään ja kiirehti käskyä täyttämään, peläten
tunnustaa, ettei hän ollut nähnyt vieraan lähtevän, hänen kun samalla
olisi pitänyt tunnustaa olleensa huoleton toimessaan, niinkuin
asianlaita oli.
Kreivitär tiesi lakeijan kohta palaavan. Hetken päästä hän tulikin
hengästyneenä takaisin.
-- Teidän armonne, sanoi hän, -- juoksin kadun risteykseen saakka,
mutta herra Oxonia ei näkynyt.
-- Hölmö, sinä kai et kylliksi kiiruhtanut, sanoi hän vihaisesti. --
Odota, saat mennä viemään hänelle kirjettä. Asia on tähellinen.
Hän meni erään pöydän ääreen -- se oli niin lähellä sohvaa, että jos
hän olisi jalkaansa oikaissut, olisi se sattunut sohvan alla olevaan
ruumiiseen -- ja kirjoitti pikaisesti muutamia sanoja. Ne sisälsivät
pyynnön sille, joka jäykkänä makasi siinä hänen lähellään, että hän
tulisi takaisin niin pian kuin suinkin, koska hän oli unohtanut
eräitä tärkeitä kysymyksiä.
-- Vie tämä herra Oxonin asunnolle, sanoi hän. -- Mutta varo
viivyttelemästä. Anna se hänelle itselleen ja tuo heti hänen
vastauksensa minulle.
Jäätyään yksin, alkoi hän astella edes takaisin, katse lattiaan
luotuna.
-- Se oli hyvin tehty, sanoi hän. -- Kun hän palaa häntä tapaamatta,
olen suuttuvinani ja lähetän hänet takaisin odottamaan.
Hän pysähtyi ja pyyhkäsi kädellä kasvojaan.
-- Se on kuin painajainen, sanoi hän, -- kuin unennäköä, kun on
tukehtumaisillaan ja tahtoisi huutaa, vaan ei voi. Minä en voi! Minä
en saa! Oi, jos voisin huutaa ja heittäytyä lattialle ja pieksää
siihen päätäni, kunnes makaisin siinä -- -- kuin _hän_.
Hetken aikaa seisoi hän raskaasti hengittäen ja silmät selällään
ammottaen, heikko naisellisuus pyrki häntä valtaamaan, mutta
huomattuaan sen painoi hän kovasti rintaa käsillään.
-- Odota! Odota! sanoi hän itselleen. -- Tämä on hulluksi tulemista.
Tämä on sen valtaan antautumista, joka vihaa minua ja nauraa tuskaani.
Hänen luonnoton tahdonvoimansa ainoastaan voi häntä hillitä ja
voittaa naisellisen heikkouden, joka pyrki häntä voittamaan. Sen
voima oli kaikkea muuta väkevämpi ja se voitti hänen naisellisen
tuskansa ja pelkonsakkin.
-- Minun täytyy elää tämä ainoa päivä, sanoi hän -- ja ajatella
kaikkea ja joka silmänräpäys olla varuillani. Kasvoni ja ääneni ei
saa mitään ilmaista. Hän tuolla kyllä makaa rauhassa. Jumala nähköön
miten rauhassa hän makaakin.
Sohvalla makasi pieni, hemmoteltu sylikoira, joka usein seurasi
kreivitärtä, eikä hevillä antanut itseään pelottaa. Kreivittären
ja Oxonin kiivas keskustelu oli sitä häirinnyt, niin että se
harmistuneena alkoi haukkua, mutta kun se rakasti mukavuutta, niin se
paneutui uudelleen maata tyynyilleen ja nukkui. Mutta kreivittären
astellessa ja puhellessa heräsi se taas. Kenties joku kummallinen
vaistokin, josta ihmiset eivät mitään tiedä, ilmoitti sille oudon
esineen läheisyyttä. Ensin se uneliaasti nosti päätään ja päristeli.
Sitten oikoi se sääriään, nousi ylös ja asettui levottomasti
emäntäänsä tähystelemään. Kreivitär huomasi sen ja pysähtyi sen
eteen. Hänen silmissään oli kummallinen säikähtynyt ja hämmästynyt
katse; muuan ajatus ajoi veren hänen kasvoihinsa, mutta ne kalpenivat
taas, kun pieni koira kohotti päätään ja surkeasti ulvahti. Sitten se
hyppäsi alas ja alkoi nuuhkia sohvan alle.
Oli aivan selvää, että joku tajuamaton vaisto ajoi sitä, ja ettei
se antaisi houkutella itseään siitä pois. Kaikissa eläimissä on
huomattu sama kummallinen ilmiö, -- että niillä on vaistomainen
tunne siitä, joka heidät kaikki lopettaa, ja että niillä on niin
suuri vastenmielisyys siihen, etteivät voi olla rauhassa niinkauvan
kun se on heidän läheisyydessään, vaan heidän täytyy kiljua, hirnua
tahi ulvoa, kunnes ne eivät enää sen hajua tunne. Tuo pieni koirakin
näytti sen tietävän ja se teki sen araksi ja levottomaksi. Nuuhkien
ja vinkuen käveli se ympäri huonetta, se ei uskaltanut pistää päätään
sohvan alle, vaan se kiihottui ja aristui yhä enemmän. Vihdoin se
pysähtyi, kohotti päätään ja ulvahti surkeammin ja kovemmin kuin
ennen. Tuo kuului niin oudolta, että kreivitär vavahti ja kuuristui
väristen ottamaan koiraa syliinsä. Hän painoi sitä lujasti itseään
vasten ja pani kätensä sen kuonolle. Mutta se ei tahtonut vaieta ja
ponnisteli rajusti alaspäästäkseen.
-- Jos minä ajan sinut huoneesta, niin sinä tulet takaisin, Frisk
parka, sanoi hän. -- Sinua on mahdoton pitää täältä poissa, enkä ole
koskaan ennen käskenyt viedä sinua ulos. Miksi et ollut rauhassa? Se
ei tietysti ollut koiraluonteesi mukaista.
Koira vain riehui päästäkseen irti, eikä hän voinut kädellään estää
sen ulvontaa kuulumasta. Silloin hän sormillaan puristi sen kurkkua
ja kalpeni.
-- Sinäkin, pikku raukka, sanoi hän. -- Sinäkin, joka olet niin
pieni, etkä koskaan ole minulle mitään pahaa tehnyt.
* * * * *
Lakeija palasi asialtaan hätäisemmän näköisenä kuin ennen.
-- Teidän armonne, änkytti hän, -- herra Oxon ei ole vielä tullut
kotia. Hänen palvelijansa ei tiennyt milloin hän tulisikkaan.
-- Mene tunnin kuluttua takaisin ja odota siellä, käski kreivitär. --
Hänen täytyy kohta palata ellei hän ole lähtenyt kaupungista.
Sen sanottuaan osotti hän lattialla makaavaa pientä kääryä. -- Se on
Frisk parka, joka sai kummallisen vetotaudin kohtauksen, se putosi
alas sohvalta ja löi päänsä lattiaan. Se on monet ajat ollut sairaana
ja ulvoi äsken. Vie koira raukka pois.