John Oxon herra löytää kadonneen voitonmerkin.
Osmonden herttua palasi Ranskaan takaisin ja koko maailma tiesi,
että kun hän sieltä palaisi, alkaisivat hänen ja kreivittären
häiden valmistukset. Tiedettiin kreivittären jo neuvottelevan
pitsitehtailijain, pellavakankaiden kauppiain ja kultaseppien kanssa.
Silkkitavaroiden kauppiaat kävivät hänen kotonaan puotilaisiensa
seuraamina, jotka kantoivat sinne silkki-brokaadi ja muita kalliita
kangaspakkoja. Hänen vaununsa odottivat heidän puotiensa edustalla.
Oltiin niin huvitetut tietämään mitä hän osti, että ylhäiset naiset
tunkeutuivat yhtäaikaa hänen kanssaan tiskin eteen nähdäkseen mitä
hän valitsi. Hänen omassa suuressa talossaan vallitsi iloista,
hillittyä kiirettä. Kammarineitsyensä järjestelivät ihastuneina hänen
komeita pukujaan; lakeijat oikaisivat itseään arvokkaan näköisinä,
tietäen kohta joutuvansa herttuan palvelukseen, ja pieni, musta Nero
tepasteli ylpeän näköisenä, turbanissaan komea sulka, eikä välittänyt
tapella paassien kanssa, joilla oli hopeiset kaularenkaat, kun tiesi
että omansa piakkoin olisi kullasta.
Hieno maailma sanoi kreivittären ohi ajaessa, että hänen kauneutensa
oli kuin loistavan aamuauringon, ja ettei kukaan ollut häntä niin
ihastuttavana nähnyt kuin hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua.
-- Vihdoinkin hän rakastaa, sanoi muuankin viisastelija. --
Tuonlainen nainen on kuin pilventakainen aurinko, kunnes hän oppii
rakastamaan.
-- Ja nyt on aurinko päässyt pilvistä paistamaan, niin että se meitä
sivumennessäänkin lämmittää, sanoi toinen. -- Senlaiset silmät ja
senlainen suu ja tuo hymy niissä! Onko kukaan senkaltaista ennen
nähnyt? Ja kukapa olisi uskonut, kun hän tuli kaupunkiin lordi
Dunstanwolden kanssa, että hänen kasvoissaan koskaan olisi senlaista
ilmettä?
Puhuessa olikin todella hänen kasvoissaan ja äänessään jotakin, mikä
suloudellaan saattoi Annen melkein itkemään. Tuntui kuin olisi ilon
aalto hänestä pyyhkäissyt pois kaiken kovuuden ja ylpeyden. Silmäin
katse, joka ennen näytti kaikkea ilkkuvan, ei enää ollut ivallinen,
vaan näytti hymyilevän jotakin salaista, iloista ajatusta.
Eräänä iltana, kun hän oli lähtemässä hovitanssiaisiin ja oli
puettuna valkoiseen silkkiin ja koristettu Dunstanwolden jalokivillä,
joiden loisteen hänen silmänsä ja hymynsä voitti, oli hän niin
loistava näky, että Anne, joka katseli kuin häntä puettiin, polvistui
melkein jumaloiden hänen kättään suutelemaan.
-- Oi, sisko, sanoi hän, -- sinä olet kuin henki toisesta maailmasta.
Tuntuu kuin sinulla ei olisi mitään yhteyttä tämän maailman kanssa
-- ja niinkuin silmäsi katsoisivat taivasta ja Häntä, joka siellä
hallitsee.
Klorindan silmät loistivat yhä kirkkaammin.
-- Anne sisko, sanoi hän, -- joskus itsekkin melkein luulen olevani
henki, minä kun tunnen niin autuaallista onnea. Tuntuu kuin olisi
Hän, johon sinä uskot, ja joka voi syntejä anteeksi antaa ja
poispyyhkiä, antanut minulle anteeksi ja suonut minulle armon alkaa
uutta elämää. Oi, minä tahdon elää paremmin. Tahdon koettaa elää niin
enkelin tavalla kuin nainen vaan voi. En tahdo tehdä mitään pahaa,
ainoastaan hyvää. Tahdon uskoa ja joka päivä polvillani rukoilla -- --
tahdon rukoilla, että voisin niin elää, jotta kallis puolisoni --
Geraldini -- voi minulle entisyyteni anteeksi antaa ja näkee minun
ansaitsevan häntä. Me ihmiset olemme kummallisia olentoja, Anne,
jatkoi hän väräjävällä hymyllä, -- me uskomme sitten vasta, kun
jotakin oikein hartaasti haluamme ja tunnemme, että meidän täytyy
kuolla ellei sitä meille anneta. Silloin me polvistumme ja uskomme,
sentähden että meillä _täytyy_ olla joku, jolta apua kerjäämme.
-- Mutta apua on sinulle annettu, sanoi Anne hellästi ja suuteli taas
sisaren kättä, -- ja minä rukoilen -- minä rukoilen -- -- --
-- Niin rukoile, Anne, rukoile sielusi syvyydestä, vastasi Klorinda,
-- minä tarvitsen rukouksiasi -- ja sinä olet aina uskonut, ja niin
harvoin pyytänyt mitä olet saanut.
-- Sinut on annettu minulle, sanoi Anne. -- Sinä olet antanut
minulle kodin ja ystävällisyyttä, jommoista en koskaan ole rohjennut
toivoakkaan. Minulle olet ollut kuin loistava tähti -- minulla ei ole
muuta ollutkaan, ja joka ilta minä polvillani kiitän taivasta siitä
kirkkaudesta, jota tähteni on ylitseni luonut.
-- Anne raukka! sanoi Klorinda sulkien hänet syliinsä ja suudellen
häntä. -- Rukoile tähtesi puolesta, sinä hyvä, hellä sisko, ettei sen
valo sammuisi. Sitten painoi hän äkkiä käden sydämelleen. -- Oi Anne,
puhkesi hän sanomaan, ja äänessä oli tuskaa, -- Anne, maan päällä
omistan vain yhden ainoan -- Gerald Mertounin, minä _omistan_ hänet
-- hän on minun, eikä häntä minulta oteta, sillä hän on osa minusta
ja minä olen osa hänestä!
-- Ei häntä sinulta oteta -- ei häntä sinulta oteta, virkkoi Anne.
-- Häntä ei saa ottaa, se olisi julmaa.
Hän huokasi syvään ja näytti taas rauhalliselta.
-- Oletko kuullut, kysyi hän kiinnittäen kalvoseensa jalokivistä
rannerengasta, -- että John Oxonille olisi tarjottu paikka jossakin
vieraassa hovissa ja että hän kohta lähtisi Englannista.
-- Olen kuullut siitä puhuttavan, sanoi Anne, ja mielenliikutus
sai hänet unohtamaan tavallisen arkuutensa tämän asian suhteen. --
Suokoon Jumala, että se toteutuisi!
-- Niin, sanoi Klorinda -- suokoon Jumala, että hän olisi poissa!
Mutta hän ei ollut poissa, sillä kun Klorinda tänä iltana astui
tanssisaliin, seisoi hän oven pielessä ikäänkuin odottaen häntä, ja
hänen silmänsä kohtasivat Klorindan katseen niin voitonriemuisina,
että hän tunsi kuin terävän veitsen sydäntään vihlaisevan, sillä hän
tiesi tuon voitonriemun johtuvan siitä, että hän nyt oli löytänyt
aseen häntä vastaan.
Aina kun heidän katseensa yhtyivät, oli hänen silmissään samaa
voitonriemua, eikä hän näyttänyt voivan mihinkään katsoa, kohtaamatta
niitä. Hän seurasi häntä huoneesta huoneesen ja asettui aina niin,
että Klorinda katsettaan kohottaessa näki hänet. Ja kun Klorinda
tanssi menuetin muutaman kuninkaallisen herttuan kanssa, seisoi hän
häntä katsellen kasvoissa senlainen ilme, joka kaikkein silmät häneen
kiinnitti.
-- Näyttää kuin vihaisi hän häntä, sanoi muuan. -- Hän on tullut
mielettömäksi onnettomasta rakkaudesta.
Mutta hänen katseessaan ei ollut rakkautta, vaan halveksitun
intohimon raivoa ja vihaa ja ivaa. Klorinda näki sen ja vyötti
itsensä kaikilla sielunsa voimilla, sillä hän tiesi hänet
vaarallisemmaksi ja rajummaksi kuin hevosensa Pirun. Siitä, että hän
alussa vain etäältä katseli häntä kauniissa, ilkeissä silmissään
salaista, voitonriemuista hehkua, arvasi hän hänen vihdoinkin
löytäneen aseen, jota vastaan kaikki hänen uhkansa ei mitään
auttaisi. Vaikka hän yksinäisyydessään oli kärsinyt ja väännellyt
tuskissaan ja katkerassa häpeässä, niin hän ei tähän hetkeen saakka
koskaan ollut osottanut pelkoa hänen läsnäollessaan. Hän tiesi
voimansa suuremmaksi, mutta Oxonilla oli tunnottomuudessaan parhain
ase, ja sen syvyyksiä ei Klorinda ollut koskaan mitannut.
Puolenyön aikana, kun hän juuri oli niiannut majesteetille, joka
vetäytyi pois, tunsi hän Oxonin vihdoin lähestyvän ja seisovan hänen
rinnallaan.
-- Tänä iltana, sanoi hän matalalla äänellä, jonka tiesi niin
hyvin Klorindan korvaan osuvan, -- tänä iltanahan olette itse Juno
jumalatar -- todellinen taivaan kuningatar!
Hän ei saanut vastausta.
-- Ja minä olen seisonut ja katsellut miten te olette liidellyt
näiden pienempien jumalattarien joukossa kuin kuu tähtien seassa,
ja olen hymyillyt ajatellessani mitä nämä vähemmät jumalattaret
sanoisivat, jos tietäisivät mitä minä tänä iltana povellani kannan.
Hän ei liikahtanutkaan, -- -- hän tunsi kuin muuttuisi hän seuraavat
sanat kuullessaan kiveksi.
-- Minä olen löytänyt sen, sanoi hän taas, -- minulla on se täällä
-- se hävinnyt aarre -- -- se kuuden jalan pituinen, sysimusta
hiuskihara. Löytyneekö koko Englannissa toista naista, joka voi
rakastajalleen senlaista muistoa antaa?
Silloin hän tunsi kiveksi muuttuvansa. Sydän herkesi sykkimästä, ja
silmät tuntuivat suurilta ja ontoilta ja tuijottavilta, kun hän ne
käänsi Oxoniin.
-- Minä en tiennyt, sanoi hän hitaasti ja läähättäen, sillä äkillinen
mielenliikutus vaikutti hänessä ennen tuntematonta ruumiillista
heikkoutta, -- minä en tiennyt helvetin kaltaistanne olentoa
synnyttävän.
Oxon liikahti äkkiä eteenpäin, ja seura heidän ympärillään aaltoili
lähemmä ja hämmästyshuutoja kuului, sillä tuo outo heikkous sai
hänet aivan valtoihinsa, ja kivettynyt ruumis oli liian raskas
voimattomille jäsenille. Katsojat näkivät kummallisen näyn, --
kreivitär Dunstanwolden huojuvan ja kaatuvan maahan kuin kuollut,
hopeabrokadiin puettuna ja kimmeltävillä jalokivillä koristettuna
makasi hän kankeana pelästyneiden katsojain jalkain juuressa.
* * * * *
Kun kreivitär tänä yönä ajoi kotiaan, niin hän ei enää näyttänyt
loistavalta. Hän tahtoi ajaa kotiaan yksin ainoastaan lakeijainsa
seuraamana, mutta joukko kavaljeereja saattoi häntä kumminkin
vaunuille. John Oxon oli niiden joukossa ja hän tunkeutui viime
hetkessä ulkonaisella kohteliaisuudella kuiskaamaan kreivittärelle
jäähyväissanan.
-- Ei se auta, rouva kreivitär, mutisi hän, kohteliaasti kumartaen,
ja vaikka hän lausui sanat matatalla ja lempeällä äänellä, sattuivat
ne kumminkin hänen korvaansa tarkoittamallaan tavalla. -- Huomenna
aamupäivällä saan kunnian käydä luonanne.
Anne valvoi sisartaan odottaen, toivoen vielä ennen nukkumistaan
saavansa hänen kasvojaan nähdä; sillä tämä hellä olento, jolta
kohtalo oli kieltänyt kaikki naisen ilot, otti niin osaa sisarensa
voittoihin, että hän ikäänkuin etäältä oli niissä osallinen ja
itse niiden kautta nautti iloa olla yliluonnollisesti kaunis ja
yliluonnollisesti rakastettu nainen. Tänä iltana oli hän odottaessaan
polvistunut nöyrällä hartaudella rukoilemaan. Joka päivä hän rukoili
kauan ja hartaasti, hän kiitti taivasta vähimmästäkin jokapäiväisestä
asiasta ja pyysi, että armollinen Jumala yhä eteenkin päin osottaisi
hänelle, kelvottomalle, samaa laupeutta. Aamuin illoin jopa
keskipäivälläkin rukoili hän sisarensa puolesta, ja tänä iltana
oli hän itsensä unhottanut ja rukoillut vain Klorindan ja Osmonden
herttuan puolesta, että heidän rakkautensa tulisi onnelliseksi, ettei
mikään pilvi himmentäisi sitä eikä hellää ihastusta sisaren silmissä,
joka tuntui hänestä niin ihmeelliseltä, että hän ajatteli sitä
pyhällä kunnioituksella.
Lopetettuaan rukouksensa nousi hän ylös polvistuneesta asemastaan
ja istuutui muuatta hengellistä kirjaa lukemaan, josta hänen
nöyrä, lapsellinen uskonsa aina etsi virkistystä. Äkkiä kuuli hän
vaununrattaiden ratinaa ja nousi hämmästyneenä seisalleen, hän kun ei
vielä odottanut Klorindaa kotia tulevaksi.
-- Se on sisareni, sanoi hän tunteellisella hymyllä. -- Kun Osmonde
ei ole vierasten joukossa, niin häntä ei huvita olla siellä.
Hän meni alas siihen huoneesen, johon kreivitär tavallisesti meni
juhlista tultuaan, sieltä hän löysikin hänet hervotonna sohvan
nurkassa istumassa, kädet lepäsivät ristissä sylissään, pää riippui
rinnoilla ja suuret silmät tuijottivat ilmaa.
-- Klorinda! Klorinda! huusi Anne rientäen hänen luokseen ja
polvistuen hänen eteensä. -- Klorinda! Jumala armahtakoon! Mitä tämä
on?
Klorindan kasvoissa ei ollut koskaan senlaista ilmettä ollut, --
ne olivat värittömät, sisäänpainuneet ja riutuneet, näytti melkeen
kuin olisi erinomainen kauneutensa kadonnut. Mutta Annea se enin
pelästytti, että lempeys hänen kasvoistaan oli kokonaan kadonnut ja
entinen julma kovuus rajattoman epäilyksen kanssa oli sen sijaan
tullut.
-- Taannoin pyörryin, sanoi hän, -- pyörryin. Sentähden olen tämän
näköinen. Sekin vielä on sen merkkinä, että olen nainen -- -- nainen!
-- Oletko sairas -- -- pyörryitkö? huudahti Anne. -- Minä laitan
lääkäriä hakemaan. Etkö itse ole jo käskenyt mennä häntä noutamaan?
Miten levoton Osmonde olisikkaan, jos hän olisi täällä!
-- Osmonde! sanoi kreivitär. -- Gerald! Onko Geraldia olemassa, Anne?
-- Sisko! huusi Anne säikähtyneenä sisaren oudosta katseesta, -- --
oi, sisko!
-- Olen nähnyt taivaan, sanoi Klorinda, -- olen seissyt sen
kynnyksellä ja katsellut sisään puoliavoimesta ovesta -- -- -- ja
sitten on minut raastettu takaisin helvettiin.
Anne painautui häneen ja katseli häntä epäilyksen valtaamana.
-- Mutta minä en tahdo helvettiin takaisin, jatkoi hän. -- Ellen
olisi taivasta nähnyt, niin kenties olisivat voineet minut sinne
raastaa; mutta nyt minä en tahdo -- minä en tahdo, sen minä vannon.
Löytyy asioita, joita ei voi sietää. Ei yksikään nainen alistuisi
siihen. Minäkään, joka en naiseksi syntynyt vaan pedoksi, minäkään en
sitä voi. Se ei ollut minä, se oli kohtalo -- -- se iso ratas, johon
olemme sidotut, ja joka pyörii ja pyörii musertaakseen meidät. Minä
en itseäni siihen sitonut enkä minä tahdo sen alle musertua.
Tämän hän lausui rajulla tulisuudella hampaittensa välistä ja kun
hän katsoi Anneen, tuntui siinä katseessa tuota entistä ylpeyttä,
ikäänkuin halveksisi hän kaikkia itseään heikompia eikä jaksaisi
kärsiä niitä.
-- Joku keino täytyy löytyä, sanoi hän -- joku keino täytyy löytyä.
Minä en vasta mene tainnoksiin. Hän nousi seisoalleen, ja seisoi
siinä Annen edessä suorana ja ylpeänä ja entinen väri poskillaan.
Mutta se katse, jota Anne ihaili, ei tullut takaisin, vaikka tuntui
siltä kuin olisi neiti Klorinda Wildairs uudesta syntynyt.
-- Aamulla varhain menen ratsastamaan Pirulla, sanoi hän, -- niin
etten ole kotona, jos joku vieras sattuisi käymään.
Ei kukaan inhimillinen olento tiennyt mitä hänen huoneessaan sinä
yönä tapahtui. Anne, joka hiipi makuuhuoneestaan sisaren makuuhuoneen
viereiseen kammariin valvomaan, kuuli hänen astuvan edes takaisin
mutta ei kuullut muuta ääntä eikä uskaltanut mennä häntä häiritsemään.
Kun hän aamulla tuli huoneestaan ulos, oli hänen kasvoissaan sama
ylpeä ilme kuin muinaisina aikoina kun hän vallitsi isänsä talossa ja
ratsasti metsästämään isänsä iloisten juomatoverien kanssa. Silmänsä
loistivat ja poskensa punottivat. Pää oli ylpeästi taaksepäin
heitettynä ja hänen äänessään oli väre, joka sai kammarineitsyet
vapisemaan ja palvelijat kiireesti hänen käskyjään toimittamaan.
Pirukin tunsi sen siitä tavasta, jolla hän ohjaksiin puuttui ja
näytti kysyvästi vilkuilevan häneen.
Hän ei ottanut lakeijaakaan mukaansa vaan ratsasti yksin kaupungin
ulkopuolelle. Tultuaan maantielle antoi hän hevosen nelistää ilman
mitään päämäärää. Hän ei tiennyt mihin ratsastaisi, mutta syyn miksi
hän ratsasti tiesi hän vallan hyvin -- kun raju, ankara liike oli
sopusoinnussa hänen sielussaan vallitsevan myrskyn kanssa. Toinen
toistaan katkerampana ja kiusallisempana kiitivät ajatukset hänen
aivoissaan samoin kuin hän hevosensa selässä kiiti eteenpäin.
-- Mitä minä teen? sanoi hän itsekseen. -- Mitäpä voinen tehdä? Minut
on hätyytetty ansaan kuin metsän otus, enkä tiedä keinoa miten siitä
pääsisin.
Veri virtaili hänen suonissaan, hän oli kuulevinaan miten se hänen
korvissaan kohisi, ja sydän koputteli kylkiluita vasten kun hän
ajatteli entisyyttä ja nykyisyyttä.
-- Mitäpä muuta olisi voinut tapahtuakaan? vaikeroi hän. -- Ei mitään
muuta -- ei mitään muuta. Se oli vain kohtalon kepponen, jotta se
sitten sitä kovemmin voisi minua rangaista.
Ratsastamaan lähtiessään ei hänellä ollut vähintäkään toivoa, että
hänen älykkäisyytensä keksisi mitään pelastuksen keinoa vainoojasta,
sillä hän ei luulotellutkaan Oxonin sielussa löytyvän hitustakaan
kunniantuntoa, joka pakottaisi häntä myönnytyksiin. Kun hän yöllä
istui pimeän huoneensa lattialla kyyristyneenä väännellen käsiään
ja rajujen ajatusten mylläköidessä oli hän tuijottanut kohtaloaan
suoraan silmiin ja nähnyt miten kauhistava se oli. Hänen edessään
oli jalon, suuren rakkauden onni, ja niin jalo ja onnellinen elämä,
joka harvoin naisen osaksi tulee -- tälle ainoalle miehelle tiesi hän
voivansa lahjoittaa luontonsa kaikki runsaat aarteet, tiesi voivansa
tehdä hänen elämänsä autuaallisen onnelliseksi, niinkuin hän itsekkin
olisi oleva. Hänen takanaan olivat nuo rajut, vallattomat vuodet ja
eräs synkkä muisto, joka tulevaisuuden turmeli. Se olisi pysynyt
synkkänä muistona vain, sillä ei olisi ollut turmelevaa voimaa, ellei
rakkauden taivas olisi hänelle avautunut ja ellei sen valo olisi
saattanut kaiken muun varjoon.
-- Ellei se olisi rakkautta, huudahti hän, -- jos se vaan olisi
kunnianhimoa, niin voisin viimeiseen asti pelkäämättä häntä uhitella.
Mutta se on rakkautta -- rakkautta, ja jos minun täytyy siitä luopua,
niin se on kuolemani.
Samassa silmänräpäyksessä kuuli hän lähellään kavioiden kopinaa ja
eräs ratsastaja kiidätti hänen luokseen. Hän puri hammasta, kääntyi
ja katseensa kohtasivat John Oxon herran kasvoja.
-- Luulitteko etten teitä seuraisi? kysyi hän.
-- En.
-- Olen näihin saakka etäältä seurannut teitä, mutta nyt aion
rinnallanne ratsastaa.
Kreivitär ei vastannut, nelisti vain eteenpäin.
-- Luuletteko voivanne minua jätättää? kysyi Oxon tuikeasti hevostaan
kiirehtien. -- Minä seuraan teidän armoanne kotiin asuntoonne.
Häväistyksen pelosta ette tähän saakka ole minua julkisesti luotanne
sysinyt; samasta syystä te kai ette nytkään käske palvelijoitanne
sulkemaan ovia kun seurassanne astun niistä sisään.
Kreivitär kääntyi taas katsomaan häntä. Päiväpaiste kimmelsi
vaaleilla kiharoilla ja sinisilmissä, niinkuin hän oli nähnyt sen
tekevän ennen aikaan, ja siitä kaikesta tuntui olevan niin kauan,
vaikkei siitä ollut viittäkään vuotta kulunut.
-- On kummallista, sanoi hän jonkinlaisella ihmettelyllä, -- että voi
elää ja olla senlainen roisto.
-- Tyhjää puhetta vain, rouva kreivitär -- eikä tyhjät puheet meidän
välillämme mitään merkitse. Jättäkäämme ne. Minä tahdon seurata teitä
kotia ja puhua kanssanne kahdenkesken.
Ivallinen äänensä raivostutti kreivitärtä ja pani veren tulikuumana
hänen päähänsä kohoamaan. Rajaton vimma, joka lapsena ollessaan
pelästytti kaikkia hänen ympärillään, elpyi hänessä taas, vaikka
hän luuli sen ijäksi sammuneen. Hän tunsi sydämensä kolkuttavan,
kuuman veren syöksyvän kasvoihinsa ja silmäinsä polttelevan. Jos
Oxon olisi ollut toisenlainen kuin oli, olisivat hänen kasvonsa
häntä varoittaneet. Mutta hän ei valtaansa hellittänyt. Niinkuin
hän pieksetyn koiran tavalla olisi hiipinyt tiehensä, kreivittären
voitolla ollessa, niin hän nyt tuntiessaan valtansa riemuitsi
epätoivon raivosta hänen silmissään.
-- Minä vain suoritan vanhaa laskua, sanoi hän. -- Siitä on paljon
maksamatta. Kun kruunasitte itseänne ruusuilla ja laskitte jalkanne
kasvoilleni, niin te ette tätä ajatellut. Kun annoitte itsenne
Dunstanwoldelle ja syljitte minua, ette uneksinut että voi tulla
aika, jolloin minä kohtelisin teitä, niinkuin te minua.
Hän letkautti Pirua ruoskansa siimalla ja se lähti täyttä karkua
kiidättämään; mutta John herra seurasi häntä kintereillä. Hänelläkin
oli nopea hevonen, ja hän ajoi sitä vimmatusti, jotta näytti kuin
olisivat nämä kaksi ratsastaneet kilpaa elämästä ja kuolemasta.
Hevoset kiitivät eteenpäin ja kaviot repivät multaa ilmaan.
Kreivittären kasvot olivat kuin kivettyneet, silmät säkenöivät ja
hän hengitti lyhyeen ja läähättäen hampaittensa välistä. Oxonin
vaaleaveriset kasvot olivat valkeina vihasta. Hänkin läähätti mutta
ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen kreivittären rinnalla.
-- Jätä minut, -- minä neuvon sinulle sen! huusi hän melkein
vaikeroiden.
-- Sinutko jättäisin! toisti Oxon vihan vimmassa. -- Minä seuraan
sinua helvettiin saakka!
Näin he nelistivät valkoista tietä pitkin, kunnes pensasaidat
loppuivat ja he taas joutuivat kaduille ja ihmiset kääntyivät heitä
tuijottamaan. Silloin kreivitär pidätti hevostaan ja vavahtaen
tuskasta hän tunsi ansaa ympärillään tiukoitettavan.
-- Mitä haluatte sanoa minulle? kysyi hän hengästyneenä.
-- Jotakin, jota sanotaan vain neljän seinän sisässä, jotta voisitte
sen tarkoin kuulla, vastasi Oxon. -- Tällä kertaa ne eivät ole tyhjiä
uhkauksia. Minulla on jotakin näytettävää teille.
He ratsastivat pitkin katuja, ja hevosten kavioiden kalkattaessa
kivitystä vasten, ohikulkijain uteliaasti tuijottaessa kauniisen
ratsastajaan ja komeaan juoksijaan, antoi hän katseensa harhailla
talojen, puotien ja ihmisten yli taivaalle. Hänestä tuntui, kuin
olisi hän kuolemaan tuomittu ja vietäisiin mestauspaikalle. Sillä
kuolemaanhan hän meni, -- hän ei voinut sitä muuhun verrata -- ja
hän oli niin nuori ja voimakas, niin elonhaluinen ja sydämensä oli
rakkautta täynnä, ja häntä olisi onni ja rauha odottanut, ellei
olisi ollut tuota onnetonta erhetystä ensimäiseltä tietämättömältä
nuoruutensa ajalta. Ja mies tuossa hänen vieressään -- tuo
vaaleakutrinen, ivallisine, kauniine silmineen, hän oli hänen
teloittajansa, hän kantoi köyttä, joka hänen kaulaansa kohta
kiinnitettäisiin.
Kun he ratsastivat sen kaupunginosan läpi, jossa ylhäinen maailma
asui, tunsivat ohikulkijat heidät ja ihmettelivät että he molemmat
olivat yhdessä.
-- Mutta kenties hän, rakastunut kun on, on rukoillut anteeksi
sopimattoman käytöksensä, sanoivat muutamat, -- ja kreivitär on
ehkä osottanut laupeutta hänelle, hän kun näihin aikoin on kaikille
laupias.
Päästyään kreivittären asunnolle, laskeutui Oxon alas hevosen selästä
yhtä aikaa kreivittären kanssa, osottaen ulkonaista kohteliaisuutta,
mutta hän tiesi silmäinsä ilkkuvan häntä. Oxonin hevonen oli
vaahdessa ja hän kääntyi muutamalle palvelijalle sanomaan:
-- Vie kotiin hevonen. Se on liian hikinen paikoillaan seisomaan,
enkä minä aivan pian täältä suoriudu lähtemään.