Kreivitär Dunstanwolde kesyttää hevosen.
Tässä kummallisessa luonteessa oli niin pohjattomia syvyyksiä,
ettei niitä voinut tutkia eikä muiden mukaan arvostella. Hänen
lannistumatonta henkeään olisi ainoastaan rakkauden voima voinut
taivuttaa, -- ei rauhallinen ja hellä tunne, vaan suuri, valtava
intohimo, jota ainoastaan vertaisensa luja ja syvä luonne voi
herättää.
-- Olen ollut yksin -- yksin kaiken ikäni, oli kreivitär kerran
sanonut sisarelleen, ja se oli totta.
Hän oli jo lapsuudessaan tuntenut kummallisella tavalla seisovansa
syrjässä ympäröivästä maailmasta. Ennenkuin hän oli kyllin vanha
johtopäätöksiä tekemään, oli hän jo ollut tietoinen siitä, että
hän oli väkevämpi, lahjakkaampi ja kestäväisempi kuin kukaan hänen
läheisyydessään. Niinä aikoina oli hän tuhlannut voimaansa ykspäiseen
omavaltaisuuteen, olipa hän sitä monasti vielä vanhempanakin
tehnyt. Hän ei ollut koskaan kokenut, että yksikään silmä häntä
välinpitämättömänä katseli tahi ettei hän mieltään myöten voisi
vallita ja rangaista. Lapsena oli hän lyönyt palvelijoita ja
tallirenkejä; mutta kun hän oli niin suulas ja älykäs ja kun eivät
mitkään kiukun purkaukset hänen kauneuttaan rumentaneet, niin he
sävyisästi mukautuivat hänen mielivaltaiseen menettelyynsä ja
pitivätkin hänestä raa'alla tavallaan. Isäänsä ja tämän tovereita
oli hän vallinnut, ja he olivat häntä jumaloineet ja kehuneet; mutta
heissä ei ollut ainoatakaan, jonka puoleen hän olisi voinut kääntyä
hellemmän mielialan vallitessa tahi ystävää kaivatessaan, eikä
ainoatakaan, jota hän ei salaisesti olisi ylenkatsonut.
Jumala tahi jumalatar, joka olisi pakotettu asumaan maan päällä
inhimillisten olentojen keskuudessa, tuntisi kai sellaista
yksinäisyyttä, jota ei tavallisilla sanoilla voisi kuvailla.
Samanlaista yksinäisyyttä tuntee inhimillinen olentokin, jonka luonto
ruumiin ja sielun puolesta on niin harvinaisen rikkaasti varustanut,
että se on paljon etevämpi kuin ympäristönsä.
Hänellä ei ollut ystävää, sentähden ettei hän ollut vertaistaan
löytänyt. Annea hän oli säälinyt, kun tunsi epäoikeutetun eroituksen
heidän asemassaan. John Oxon oli tulisen nuoruutensa kukoistavalla
voimalla ja kauneudella vaikuttanut hänen sydämeensä; Dunstanwoldea
kohtaan oli hän tuntenut kiitollisuutta ja mielihartautta; mutta
paitse näitä kolmea ei ollut kukaan hänessä hellempiä tunteita
herättänyt.
Samana iltana, kun hän Dunstanwoldelle lupauksensa antoi ja hän
kreivin sukulaiselle esitettäissä kohtasi tämän syvällisen katseen,
tiesi hän ne ainoiksi miehen silmiksi, jotka pakottaisivat hänen
katseensa maahan luomaan ja joilla oli voimaa hänen sieluaan hallita.
Romantillisen tytön tavalla hän ei tätä asiaa ajatellut; se selkeni
hänelle sydämensä äkillisen vavahduksen kautta ja hän tunsi kuin
kauhistusta. Tämä mies oli hänen kaltaisensa, hänen sielunsa ja
ruumiinsa voimat olivat yhtä suuret kuin hänen omansakkin, -- tässä
oli se mies, joka, jos hän vuottakaan ennemmin olisi hänet tavannut,
olisi kääntänyt koko hänen maailmansa nurin.
Naimisensa aikana, ja kun hän herttuan jaloissa kasvoissa luki
sitä tunnetta, jota hän pyrki salaamaan, ja jota ei kukaan muu
huomannut, oli hänen arvokas itsensä hillitseminen kiihottanut hänen
intohimoista ja kiitollista hellyyttään.
-- Jos hän olisi ollut katala roisto, ajatteli hän, -- niin hän olisi
tehnyt elämäni katkeraksi taisteluksi; mutta hän rakastaa minua eikä
vain itseään, ja hän kunnioittaa minua, niinkuin minäkin häntä.
Nyt näki hän herttuan silmissä samaa tulta, mutta sitä ei enää
pidätetty eikä masennettu, -- herttuan katse kohtasi hänen katsettaan
salaamatta sitä tulta, joka hänen sielussaan paloi ja hän oli
vapaa, -- vapaa vastaamaan, kun hän puhuisi. Hän tunsi katkeruutta
sydämessään -- jospa hän olisi tullut aikanaan -- -- -- oi Jumala,
miksei hän ollut tullut aikanaan?
Mutta hän oli kumminkin tullut, joskin myöhään, ja mitä heillä oli
toisilleen antaa, sitä ei hukattaisi eikä kadotettaisi. Sinä yönä,
kun hän meni Annen luo, oli hän astellut edes takaisin huoneessaan
kertoen tätä itsekseen ja koko hänen voimakas luonteensa nousi
kapinoitsemaan kohtaloa vastaan. Hän oli silloin todellakin kuin
tiikeri häkissään. Hän väänteli käsiään, hän painoi ne kovasti
ankarasti sykkivää sydäntään vasten; hän juoksi rajusti edes takaisin
ja polvistui vihdoin katkeria, kuumia kyyneliä vuodattaen.
-- Hän on niin jalo, oli hän huutanut, -- hän on niin jalo -- ja minä
jumaloin häntä -- ja minä olen ollut niin kehno!
Hän kärsi niin että ruumiillinen voimansa hetkeksi herpoi ja hän
riensi Annen luo melkein tietämättään mitä teki. Näihin asti eivät
sukupuolensa heikkoudet olleet häntä vaivanneet, mutta kun nainen
hänessä nyt oli hereille ravistettu, oli hän hetkeksi voitettu ja
masennettu. Kun Anne itkien vaipui hänen jalkoihinsa, huomasi hän
täydellisesti miten naisellisesti hän oli käyttäytynyt. Naiset, jotka
yösydännä yhdessä itkivät ja lörpöttelivät, uskoivat aina lopuksi
salaisuutensa toisilleen. Siitä syystä ei Anne enää nähnyt epäilystä
ilmaisevia kasvoja, jotka herätessään vuoteensa ääressä oli nähnyt.
Tuntui kuin ajattelisi kreivitär siitä hetkestä pitäen ainoastaan
huvituksiaan, joilta ei liikeneisi hänelle yhtään yksinäistä
hetkeä. Seuraavana päivänä puuhaili hän loistavia tanssiaisia,
toisena suuria päivällisiä, ja kolmantena hienoja iltakekkeriä. Hän
ajeli komeimmissa ajoneuvoissaan, kävi kävelemässä ihailijainsa
ympäröimänä, hymyili niille ja jutteli veitikkamaisella sukkeluudella
heidän kanssaan. Hän oli iloisempi ja viehättävämpi kuin koskaan
sitä ennen. Kun hovi oleili Hamptonissa, ja kreivitär kutsuttiin
sinne, elähdytti hänen loistava kauneutensa ja iloisuutensa
majesteettiakin siihen määrään, jotta sanottiin kuningattaren
tuskin tahtoneen hänestä luopuakkaan, ja että hoviherrat ja naiset
kovasti ikävystyivät hänen lähdettyään. Tähän aikaan osti hän
kauniin kesyttömän hevosen. Se oli jalo eläin, mutta niin vihainen
ja itsepintainen, että kreivittären ratsupalvelijat pelkäsivät sitä
lähestyä eikä sille saatu satulaa ja suitsia, ellei kreivitär itse
vieressä seisonut. Hevoskauppiaskin, joka kumminkin oli paatunut
veijari, näytti tuntevan kuin omantunnonvaivoja myödessään hevosen
kreivittärelle, sillä hän myönsi sen tappaneen kaksi ratsupalvelijaa
ja sanoi sen entisen omistajan tuominneen sen tapettavaksi, ja että
se erinomaisen kauneutensa takia vain oli saanut armoa pariksi
päiväksi. Niinä päivinä oli kreivitär sattumalta kuullut puhuttavan
siitä, hän meni sitä katsomaan ja osti sen heti.
-- Juuri senlaisen hevosen minä tahdonkin, sanoi hän ja katseensa
välähti. -- Minua huvittaa opettaa sitä tuntemaan, että on olemassa
yksi, joka on sitä väkevämpi.
Hän sai ahkerasti käyttää lyijynuppista ratsupiiskaansa, täytyipä
hänen tilata toinen raskaampikin, kun hevonen ei entistä tahtonut
totella. Hänen ensimäiset ratsastusmatkansa uudella hevosellaan
Hyde Parkissa olivat yleisenä puheaineena kaupungissa, löytyipä
henkilöitä, jotka lahjoivat hänen lakeijansa, jotta he edeltäpäin
ilmoittaisivat milloin kreivitär lähtisi Pirulla ratsastamaan, että
aikanaan ehtisivät puistoon häntä näkemään. Keikarit ja hevosmiehet
panivat vedon kreivitärkö vai hevonen olisi toisensa surma ja
seurasivat rajulla kiihkolla ja ihastuksella hevosen opettamista.
-- Piru sen oikea nimi onkin, sanoivat katsojat, -- sillä enemmänhän
se on pahan hengen kuin hevosen kaltainen. Kun se karkaa pystyyn
ja hirnahtaa ja näyttää hampaitaan, niin sen silmissä leimuaa
samanlainen katse kuin kreivittären omissakin, ja tuntuu aivan kuin
nais- ja miesdaimoni painisi, sillä senlaista naistahan ei koskaan
ole ollut olemassa. Kyllä hän ei anna hevosen itseään voittaa, ja
tuntuu melkein kuin sekin hevostavallaan kiroilisi ja sadattelisi
ettei sekään anna itseään masentaa.
Kun hevonen ostettiin ja tuotiin kotiin, kalpeni Anne sen nähdessään
ja mielensä kävi surulliseksi, kun Osmonden herttua juuri silloin
oli poissa tärkeissä lähettilästoimissa. Sillä Anne tiesi varsin
hyvin, että hän saapusalla ollen olisi sanonut kreivittärelle helliä,
hienotuntoisesti varoittavia sanoja, joita hän olisi kuunnellut,
vaikka hän kaikkien muiden neuvoja ylenkatsoi. Kun Anne itse uskalsi
ottaa asian puheeksi, niin Klorinda ei tahtonut kuulla koko asiasta.
-- Kaiken ikäni olen ratsastanut huimilla hevosilla, minua huvittaa
hillitä niitä, sanoi hän. -- Minä en kärsi hevosia, jotka ovat kesyjä
kuin tallipässit. Ja jos surmani tältä saisin, niin minun ei sitten
enää tarvitse otella ihmisten eikä hevosten kanssa, kun saan kuolla
elämäni ja voimani kukoistuksessa, ja ne, jotka minua jälestäpäin
ajattelevat, muistavat vain rakastaneensa minua -- rakastaneensa
minua.
Mutta ei kumpainenkaan ollut toisensa surma. Kreivitär seisoi joka
päivä hevosen vieressä, kun sitä satuloittiin ja auttoi monta kertaa
kun ratsupalvelija pelkäsi mennä sitä lähelle. Sitten ratsasti hän
sillä Hyde Parkkiin ja pakotti sen tahtonsa voimalla, rautaisella
kädellään ja kovilla armottomilla ruoskan letkauksilla tottelemaan
ja masenti sen vihaisen luonnon. Kun hän ratsasti puiston läpi,
seisoi molemmin puolin tietä kaksinkertainen katsojarivi, jotka
melkein vapisevalla kunnioituksella tuijottivat kreivittäreen, kun
hän suorana ja upeana istui vapisevan hevosen selässä, sen kiiltävät
kupeet vaahtosivat, suussa oli verensekaista vaahtoa, ja sen isot
silmät olivat ihmeellisesti samankaltaiset kuin Klorindankin,
vaikka hänen hehkui voitonriemua, mutta hevosen silmissä kiilsi
voitetun uhkamielistä epätoivoa. Näissä tilaisuuksissa oli
katsojain lumotuissa katseissa melkein pelkoa, -- kreivittären
posket kun olivat niin hohtavan punaiset, hänen purppurahuulensa
kaareilivat niin käskevästi ja hän kantoi ylpeää päätään irtautuvine
silkinpehmoisine kiharoineen niin pystyssä.
-- Tuon hevosen kesyttäminen on hyödyksi minulle, sanoi hän
naurahtaen Annelle. -- Olin muuttumaisillani liian herkkätuntoiseksi
-- ja nyt juuri minä kaiken voimani tarvitsen. Taistelu tuossa
eläimessä asuvaa pahaa henkeä vastaan on minussa eloon herättänyt
kaiken sen, jota naimisiin tultuani olen hillinnyt. Hevosen äkäinen
ja itsepintainen luonto ja sen voima elvyttää minussa entisaikain
rajun tulisuuden, kun kiroilin ja riehuin ja löin niitä, jotka minua
ärsyttivät. Minä joudun täydelliseen raivoon ja minä sadattelisin
ja kiljuisin sille, ellei se olisi sopimatonta. Minun täytyy purra
hammasta ja niiden takana kiroilla ja kiljua, sitä kun ei kukaan voi
kuulla.
Niiden joukossa, jotka joka päivä saapuivat katsomaan, kun kreivitär
ratsasti Pirulla, oli John Oxon herrakin. Hän seisoi niin lähellä
kun vaan voi ja seurasi taistelua hehkuvin silmin ja katse näytti
kuin olisi taistelun päättyminen ollut hirvittävästä merkityksestä
hänelle itselleen. Hän puri huultaan, jotta veri sihui siitä ja
kasvonsa olivat vuoroin tulipunaiset ja kalmankalpeat; hän liikkui
äkkiä edes takaisin ja kiroili matalalla äänellä. Eräänä päivänä näki
muuan henkilö, joka seisoi hänen rinnallaan, miten hän kiivaasti
laski kätensä miekkansa kahvalle, eikä ottanut sitä pois, vaikka hän
nähtävästi heti huomasi missä oli.
Näissä tilaisuuksissa ei kreivitär mitenkään koettanut välttää Oxonia
ja hänen katseitaan, vaikka hän muulloin jos joillakin tempuilla
koetti päästä hänestä. Muilla ei ollut siitä aavistustakaan, mutta
Oxon tiesi, että kun kreivitär paini hevosen kanssa, tunsi hän
rajua iloa siitä, että hän oli häntä näkemässä. Oli kuin olisi tuo
taistelu ollut näiden kahden välillä; ja kun Oxon vallan hyvin tiesi
tämän, niin hän joinakuina hetkinä riemulla olisi nähnyt hevosen
nousevan takajaloilleen ja kaatuvan hänen päälleen, musertaen hänet
painollaan, tahi heittävän hänet maahan ja panevan kavionsa hänen
kauniille, ylöspäin kääntyneille kasvoilleen. Kreivittären uhka ja
ylenkatse, hänen lumoava kauneutensa, joka hetki hetkeltä näytti
enenevän -- kaikki kiihotti hänen rakkauttaan hurjuuteen saakka.
Hän oli nuoruudestaan huolimatta täydellinen roisto. Jo poikana
ollessaan oli hänen armoton itsekkäisyytensä ja sydämettömyytensä
vanhemmissa ja paatuneissakin miehissä herättänyt hämmästystä. He
sanoivat keskenään, etteivät koskaan olleet tunteneet hänen ikäistään
nuorukaista, joka senlaisella iloisuudella teki yhden konnantyön
toisensa perästä, joka niin huolettomasti keksi tunnottomimpia
tuumia, ja joka otti niin paljon ja antoi niin vähän, käyttäen
kaikki luonnon antamat runsaat lahjansa vain omiin itsekkäisiin
tarkoituksiinsa. Vähitellen olivatkin monet hänen seuratovereistaan,
jotka kumminkaan eivät voineet kerskata puhtaasta omastatunnosta,
vetäytyneet pois hänen seurastaan. Itse hän luuli sen siitä johtuvan
että varansa olivat loppuneet ja ettei hän enää ollut niin iloinen
seuratoveri, kun velkojansa ahdistelivat häntä ja kun hän oli niin
velkaantunut. Tässä oli kyllä vähän perää, mutta se ei ollut totuus
kokonaisuudessaan.
-- Saakelia! sanoi muuan hänen entisistä juomatovereistaan, -- löytyy
senlaista, jota ei minunkaan kaltaiseni irstas veitikka tekisi, mutta
hän tekee sen, eikä näytä edes tietävän sitä häpeälliseksi.
Oli ollut aika, jolloin hän voi elää ilman tätä naista, -- omasta
vapaasta, irstaisesta tahdostaanhan hän oli hänet jättänyt. Mutta
nyt kun onni oli vaihdellut ja Klorindassa ruumiillistuneena löytyi
kaikki se, jota hän epätoivon vimmassa hartaimmin halusi, niin hänen
kauneutensa teki hänet mielettömäksi. Vainotessaan häntä paikasta
toiseen kasvoi hänen intohimonsa päivä päivältään ja viha teki sen
väkevämmäksi ja rajummaksi. Öisin hän valvoi ja käänteli vuoteellaan
ja kirosi häntä; hän muisteli entisyyttä, ja sen muisto sai hänet
kuumeen tapaiseen houreesen. Hän tiesi miten lujaluontoinen hän oli,
ja että hän, vaikka hänen rakkautensa olisikkin kuollut ja hän olisi
oppinut häntä inhomaan, kumminkin olisi sanansa pitänyt kuin kuolema
saaliinsa. Ja kaiken tämän hän oli hylännyt mielettömän poikamaisessa
itaruudessaan ja järjettömyydessään; ja nyt kun hän oli lumoava,
loistava olento, ja kun hänellä oli rikkautta ja valtaa ja voimaa ja
arvoa, nyt hän kiinnitti suuret, kauniit silmänsä häneen, ja niiden
mustassa syvyydessä oli senlaista ylenkatsetta, joka poltti kuin
helvetin tuli.
Raju hevonen, joka hirnui, potki takajaloillaan ja kavahteli pystyyn,
näytti vannoneen voittavansa hänet, niinkuin Oxonkin. Mutta miten se
potkikin ja temmelti, niin hänen katseessaan ei näkynyt pelkoa, hän
istui sen selässä aivan rauhallisena kuin ylimaailmallinen olento.
Hän pidätti sitä niin lujasti, ettei se voinut pahintaan tehdä
tuntematta itse kovaa kipua, ja ruoski sitä armottomasti. Kerran
heidän näin otellessa tuli Piru aivan Oxonin lähelle, kreivitär
katsahti häntä silmiin, ja hän kirosi ääneen, kun niin selvästi
kreivittären silmissä luki heidän kumpaisenkin historian. Näinä
päivinä heidän sielunsa ottelivat kaksintaistelussa, jonka ainoastaan
kuolema näytti voivan ratkaista.
-- Te ette voi tuota hevosta masentaa, sanoi Oxon eräänä päivänä,
tungettuaan niin lähelle, että voi kreivitärtä puhutella.
-- Kyllä minä sen masennan ellei se minua surmaa, vastasi kreivitär,
-- enkä minä luule sen voivan sitä tehdä.
-- Se surmaa teidät, sanoi Oxon. -- Sen ainakin minä sen sijassa
tekisin.
-- Sen kyllä tekisitte jos voisitte, vastasi hän, -- mutta se
olisi mahdotonta näillä suitsilla ja minun käteni ollessa sen
kuonohihnalla. Ja jos se minut tappaisikkin, olisi se voitettu enkä
minä, koska se vain voi surmata, jota jokainen roisto voi veitsellä
tehdä. Se on järjetön luontokappale, ja minut on pantu senlaisia
vallitsemaan. Odottakaa kunnes sen saan taivutetuksi.
Ja hän odotti kuin toisetkin katsojat, vaikka toisenlaisella
mielellä, kunnes epäilevinkin eräänä päivänä näki hevosen tulevan
taistelutantereelle vähemmän rohkeana kuin tavallisesti, ikäänkuin
olisi se vihdoin oppinut ratsastajaansa pelkäämään, jota se ei
millään tempuilla ollut voinut selästään karkoittaa.
-- Hitto! huusivat katsojat sen nähdessään, -- hevonen taipuu! Se
taipuu! Hän on voittanut sen! Ja John Oxon herra puri hammasta, ja
meni kalman kalpeaksi.
Siitä hetkestä saakka oli hänen voittonsa varma. Ottelu ratsastajan
ja hevosen välillä ei enää ollut niin rajua, ja kun hevonen kerran
alkoi oppia, niin se pakotettiin oppimaan hyvin. Sillä oli mainio
ryhti, ja kun se vain kerran oppi tottelemaan, niin sen vertaista
tuskin koko Englannissa löytyisi. Päivä päivältä se yhä paremmin oppi
kreivittären kättä tottelemaan, kunnes se juoksi, nelisti ja hyppäsi
kuin lentävä lintu. Niinkuin koko kaupunki oli kokoontunut näkemään
hevosen vapaudestaan taistelevan, niin se nyt kokoontui katsomaan
kuinka se masentajansa voittoa kaunistaisi. Hienot herrasmiehet
ja naiset juttelivat teepöytiensä ääressä tästä huvittavasta
tapahtumasta. Tunteelliset kaunottaret väittivät, etteivät he koskaan
olisi voineet sillä tavalla hevosta kurittaa, ja että kreivittären
kasvot sitä tehdessä varmaan olivat ruman tulipunaiset ja että hän
kai oli näyttänyt oikein miesmäiseltä, mutta herrat vannoivat, ettei
kreivitär koskaan ollut niin loistavan kaunis ja lumoava kuin juuri
silloin.
Kreivittären ja hevosen viimeisen ottelun jälkeisenä päivänä, sen
päivän, joka loppui niin voitollisesti että hän ratsasti sillä
kotiaan kaupungin läpi, ettei se kertaakaan vimmapäisyyttään
osottanut, se oli valkoisena vaahdosta ja siinä näkyi ruoskan
naarmuja, mutta sen suurissa silmissä oli melkein inhimillistä
ajatusta muistuttava katse -- sen jälkeisenä päivänä tapahtui
jotakin, josta pääkaupunki sai uutta puheenainetta.
Osmonden herttua oli ollut Ranskassa valtioasioissa, ja hänen poissa
ollessaan oli kreivittären uusi hevonen saattanut unhotuksiin
sen, mitä herttuasta ennen oli puhuttu. Huhu ei tiennyt hänen
vielä Englantiin palaavan, ja henkilöt, joiden luultiin tarkoin
tietävän asiat, sanoivat, että hänen lähettilästointaan vielä
kestäisi vähintään neljätoista päivää. Mutta tänä aamuna, kun
kreivitär ratsasti puiden alitse, pitäen Pirun ohjaksia lujalla
ja tarkoin pitäen sitä silmällä, ja kun monet odottivat, että se
taas rajuluontoisuuttaan osottaisi, näkyi eräs ratsastaja nopeasti
lähestyvän. Ensimäinen, joka hänen näki, nosti kummastuneena
lakkiaan, toinen kuiskasi sanasen toverilleen, jolloin molemmat
kumarsivat, ja pitkin joutilaitten katsojain riviä paljastuivat
päät, kaikki näyttivät odottamattaan keksineen jonkun ja John
Oxon herra, jonka korvaan eräs nimi oli tunkenut, kääntyi ja näki
Osmonden herttuan ratsastavan ohi. Päivä paistoi lämpimästi ja puisto
kimalteli valoa ja vihannuutta. Klorinda tunsi kesäaamun hehkun koko
olentonsa täyttävän. Hän tarkkasi hevosta, mutta se käyttäytyi hyvin
ja hän tiesi että se nyt oli voitettu, ja että juuri se mies oli
nähnyt hänen voittonsa, joka tiesi sen merkityksen heille molemmille.
Tämän ajatuksen ja sen vaikuttaman ilon valtaamana ratsasti hän
lehtokujasta parhaimmalla tuulella, kun hän takanaan kuuli hevosen
kavioiden kopsetta ja katsahti ylös sen lähetessä. Lämmin puna
nousi hänen kasvoihinsa, se levisi kaulalle ja hartioille ja tuntui
polttelevan vaatteiden alla, sillä Osmonden herttua oli hänet
saavuttanut ja ratsasti nyt paljastetuin päin hänen rinnallaan.
Mikä ilme hänen kasvoissaan, ja miten silmänsä paloivat kun niiden
katse kääntyi häneen! Tuota katsetta kohdatessaan hän ei ensi
hetkellä löytänyt sanoja ja herttua puhui syvän mielenliikutuksen
valtaamana.
-- Kreivitär Dunstanwolde, alkoi hän, mutta puhkesi sitten äkillisen
intohimon valtaamana sanomaan: -- Klorinda, rakastettuni! Tällä
hetkellä hän ei enää voinut vaieta, ja sykkivällä sydämellä tajusi
sen kreivitärkin, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Kasvonsa, jotka
herttuan katse pani hehkumaan ja väräjämään, puhuivat ymmärrettävää
kieltä.
-- Ellen pelkäisi hevostanne ärsyttää, sanoi herttua, -- puuttuisin
ohjaksiin, jotta voisin kättänne puristaa. Sananlennättäjän
nopeudella olen Ranskasta tänne kiidättänyt, kun sain kuulla, että te
joka päivä panette vaaralle alttiiksi sen elämän, jota niin korkeasti
rakastan. Jumalani! Rakas, julma nainen -- ettekö tiedä -- -- --
Hän antautui heti armoille.
-- Kyllä -- kyllä minä tiedän! läähätti hän.
-- Ja kumminkin antauduitte tähän vaaraan, vaikka tiesitte, että minä
sen kautta kaikeksi ijäkseni voisin leskeksi joutua?
-- Mutta, virkahti kreivitär niin suloisen viehättävästi, että siinä
tuntui melkein kuin kyyneleitä, -- mutta katsokaa miten olen sen
voittanut -- kaikkihan nyt on ohi.
-- Niin, niin, samalla tavalla kuin olette kaikki muutkin voittanut
-- kuin olette minut voittanut -- jo ensi hetkestä. Mutta Jumala
varjelkoon minua toistamiseen niin paljon kärsimästä.
-- Teidän korkeutenne, sammalsi kreivitär, -- tätä -- tätä minä en
toistamiseen tee!
-- Suokaa rajuuteni anteeksi, sanoi herttua. -- En aikonut tällä
tavalla kosia. On tuskin soveliastakaan että se nyt näin kävi; mutta
minä jouduin aivan haltioihini kuullessani huhun, kun tiesin ettei
velvollisuuteni laskenut minua heti luoksenne -- ja minä tunnen
teidät niin hyvin, jotta tiedän, että jos kerran sydämenne oli
pyytäjää kohtaan hellä, niin te ette hänen pyyntöään kieltäisi.
-- Minä myönnyn -- minä myönnyn.
-- Minä jumaloin teitä. Ja heidän katseensa yhtyivät.
He ratsastivat vierekkäin ja katsojat kuiskailivat keskenään,
sillä kreivittären hehkuvat ja herttuan onnesta loistavat kasvot
ilmaisivat heille, että se kysymys nyt oli ratkaistu, jota heidän
keskuudessaan niin usein oli pohdittu. He olivat liian korkealla
tavallisista ihmisistä tunteakseen, että heidän teeskennellyllä
välinpitämättömyydellä pitäisi koettaa tunteitaan salata. Kirkkaan
päiväpaisteen tavoin, joka pilvienkin läpi tunkee ja on niitä
voimakkaampi, niin heidänkin rakkautensa mursi turhanpäiväisten
tapojen kahleet. He eivät tienneet, että ihmiset tuijottivat heihin
ja kuiskailivat, ja jos olisivat sen tienneetkin, niin he eivät olisi
siitä välittäneet.
-- Katsokaa! sanoi kreivitär hevosensa kaulaa silitellen, --
katsokaa, se tietää teidän tulleen eikä enää ole hillitön.
He ratsastivat yhdessä kotia, ja ratsastettuaan John Oxonin ohi
viskautui tämä hevosensa selkään ja ratsasti tiehensä, huulet
valkoisina vihasta ja silmissä raja katse.
-- Anna minun saattaa sinua kotia, oli herttua sanonut, -- että
siellä saan eteesi polvistua ja sydäntäni purkaa, niinkuin
unelmoissani haaveilin. Huomenna täytyy minun palata Ranskaan
takaisin, kun toimeni siellä vielä on kesken. Riensin varkain
luoksesi, ja minun täytyy palata niin kiireesti kuin tulinkin. Hän
siis seurasi häntä kotia, ja kun he yhdessä astuivat isoon etehiseen,
kumarsivat lakeijat kunnioittavasti lattiaan saakka, sillä he
tiesivät vastaanottavansa tulevan herransa ja isäntänsä.
He menivät yhdessä hänen isoon, kauniiseen arkihuoneesensa, jota
sanottiin paneilisalongiksi, sen seinillä riippui harvinaisia
kuvatauluja, ikkunoista tulvaili lämmin, kesäinen päiväpaiste ja
isoissa maljoissa lemusi kesän kukkasia. Ja kun palvelija kumartaen
vetäytyi takaisin ja sulki oven heidän jälkeensä, kääntyivät he ja
heittäytyivät toistensa syliin, ja heidän sydämensä sykki senlaisesta
ilosta, jota eivät luulleet kenenkään kuolevaisen ennen tunteneen.
-- Rakastettuni, armas, kallis rakastettuni! puhkesi herttua
sanomaan. -- On viipynyt niin kauan -- -- olen elellyt kahleissa ja
vankeudessa -- -- -- on viipynyt niin kauan!
Niinkuin lordi Dunstanwoldekin oli hänen lempeyttään ihmetellyt,
niin hänen suloinen herttaisuutensa herttuaakin hämmästytti, kun hän
nyt oli saanut astua hänen sydämensä kynnyksen yli. Hän lahjoitti
hellyyttään kuin keisarinna keisarillisia jalokiviä, tietäen
varastonsa loppumattomaksi. Herttuasta oli kuin unelmaa, että hän
koko rikkaassa kukoistuksessaan seisoi siinä hänen edessään, hänen
rintaansa nojautuen, syleillen häntä ja pää taaksepäin heitettynä,
jotta voivat toisiaan silmiin katsoa.
-- Ensi hetkestä kun sinut näin, sanoi kreivitär, -- tiesin minä,
että sinä olit herrani -- herrani! Ja sydäntäni vihloi ajatellessa,
että tulit liian myöhään; sillä ellei sitä olisi tapahtunut että
Dunstanwolde vei minut luoksesi, niin tiesin -- vallan varmaan tiesin
-- -- että sydämemme olisivat sykkineet toisiaan vasten ei niinkuin
kaksi vaan niinkuin yksi sydän.
-- Niinkuin ne nyt tekevät? kuiskasi hän.
-- Niinkuin nyt -- niinkuin nyt!
-- Ja siitä hetkestä pitäen kun ruususi putosi jalkaini eteen ja
minä otin sen käteeni, tiesin minä sen onneani kuvaavan, ja kun
Dunstanwolden rinnalla edessäni seisoit ja katseemme yhtyivät, en
voinut tajuta -- en voinut uskoa, että olin sen kadottanut.
Ja hänen sylissään, siinä kukkain keskellä ja lämpösessä
päiväpaisteessa muisteli hän entisiä aikoja, kun hän, vaarastaan
tietoisena, pysyi loitolla eikä uskaltanut sukulaisen tuttavuudella
hänen miehensä kodissa seurustella, kun oli liian tuskallista
häntä usein nähdä. Hän kertoi niistäkin hetkistä, jolloin hän näki
hänet, mutta hän ei tiennyt hänen läheisyydestään eikä aavistanut
hänen karsimistaan, vaan ajoi hänen ohitseen vaunuissaan häntä
näkemättä, tahi vain ystävällisesti hymyillen hänelle. Hän oli joskus
yösydännäkin astellut hänen ikkunainsa alla, kun ei epätoivossaan
voinut nukkua, ja palasi kotia rauhaa löytämättä. -- Väliin, sanoi
hän, -- en uskaltanut katsettasikaan kohdata, peläten että silmäni
salaisuuteni ilmoittaisivat; mutta nyt voin katsella sielusi
syvyyteen saakka, sillä yö on kulunut -- ja aamulla on ilo.
Puhuessaan oli hän kädellään hellästi ja hiljaa hyväillyt hänen
kasvojaan ja tukkaansa, ikäänkuin olisi hän ollut lapsi, sillä hänen
kasvoihinsa oli tullut se ilme, joka jokaisen todellisen naisen
kasvoihin tulee sen miehen sylissä, jota hän rakastaa -- ja se on
samanlaisen luottavaisuuden, suloisen alttiiksiantavaisuuden ja
nöyryyden ilme kuin lapsenkin kasvoissa, miten majesteetillinen ja
upea hänen kauneutensa muutoin lieneekin.
Mutta kesken hyväilyjä vaipui hänen päänsä raskaasti herttuan
rinnoille, johon hän kasvonsa kätki, mutta käsivarret pysyivät yhä
hänen kaulassaan.
-- Oi noita entisiä, onnettomia aikoja! huudahti hän -- -- noita
entisiä onnettomia aikoja!
-- Niistähän, rakkaani, on kulunut pitkä aika, sanoi herttua syvällä
äänellään, luullen hänen puhuvan rajusta nuoruutensa ajasta, -- ja
onnemme aika koittaa nyt.
-- Niin, niin, huudahti hän painautuen lähemmä häntä, vaan kumminkin
vavahtaen, -- ne ovat kuluneita aikoja, -- ja onnen -- onnen ajat
koittavat nyt!