Taistelu elämästä ja kuolemasta.
Pääkaupunki ja hieno maailma ottivat kreivittären avosylin vastaan.
Ne, jotka olivat läsnä kun hän nyt toisen kerran polvistui
kuningattaren kättä suutelemaan, kuiskailivat keskenään, ettei suru
ollut hänen kauneuttaan himmentänyt, vaan että se nyt oli melkein
loistavampaa kuin silloin kun hänet ensi kerran hoviin tuotiin, ja
ettei kukaan hänet nähdessään voinut ajatella mitään niin surullista
kuin lesken surua. Nyt hänelle alkoi melkein kuin uusi elämä.
Rikkaana, korkeasukuisena ja naineena vaimona oli hänen asemansa
samalla niin kunnioitettu ja vapaa, että kuka hyvänsä olisi voinut
sitä kadehtia. Dunstanwolden vaimona oli hän ollut muotinainen
ja kaikkien niiden jumaloima, jotka uskalsivat häntä jumaloida,
mutta kreivin leskenä häntä piiritettiin ja saarrettiin. Rikkaana,
kunnioitettuna, älykkäänä ja kauniina omisti hän kaiken sen, mikä
sekä miehiä että naisia houkutteli hänen seurueesensa yhtymään.
Ja jos hänen käytöksensä olisi ollut vähemmän majesteetillistä,
hänen sukkeluutensa vähemmän purevaa, niin olisivat liehittelijät
katkeroittaneet hänen elämänsä. Mutta senlaisesta hän ei tahtonut
mitään tietää ja älykkäisyytensä huomasi pian jokaisen miehen,
jota velkansa yllyttivät etsimään pelastusta hänen rikkaudestaan,
ja jokaisen naisen, joka pyrki hänen asemansa ja valtansa nojalla
kuuluisaksi.
-- Petolintujen tavalla ne minua piirittäisivät, jos olisin kyllin
heikko ja typerä sitä suvaitsemaan, sanoi kreivitär Annelle. -- Ne
luikertelevat kuin koirat ja liehittelevät, niin että siitä voi tulla
pahoinvoivaksi. Imartelijat ovat aina senlaisia; ne eivät ole kyllin
älykkäitä huomaamaan, että heidän korupuheensa ovat hävyttömiä, se
kun edellyttää että mairitteleminen muka olisi niin harvinaista, että
siihen ansaan puuttuisi. Herrat, joilla on tyhjät kukkarot, tahtovat
tietysti mennä kanssani naimisiin, ja naiset pyrkivät hienoon seuraan
hameissani riippumalla. Mutta kyllä minä heidät opetan! En minä heitä
arkaile.
Uhkauksensa hän säälittä täyttikin ja vapautti itsensä vähitellen
kärkkyilijöistä, niin että toimeenpanemansa juhlat ja tanssijaiset
olivat aikoinaan mainioimmat ja ne miehet, jotka häntä suosittelivat,
olivat niin ylhäisiä ja rikkaita, ettei heillä voinut minkäänlaisia
syrjäajatuksia olla.
Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua oli ensimäisiä vieraita. Eräänä
päivänä tapasi hän heidät kahden Annen kanssa. Kun lakeija ilmoitti
vieraan, tunsi Anne, joka istui sisaren kanssa samassa sohvassa, että
hän vavahti ja huomasi hänen kasvoissaan ilmeen, jota ei koskaan
ennen ollut niissä nähnyt eikä milloinkaan toivonutkaan näkevänsä.
Kasvoille levisi näet outo, pehmeä puna, joka teki katseenkin
ihmeellisen syvälliseksi. Hän nousi vierastaan vastaanottamaan
niinkuin kuningatar menee kuningasta vastaan, mutta katse oli niin
väräjävän lempeä. Silmäin ilme oli niin kummallisen tyttömäinen.
Nuori tyttöhän hän ikäänsä nähden olikin, vaikka hän oli ikäisistään
niin erilainen ja oli elänyt niin kummallista elämää, että häntä
aina ajateltiin vain kypsyneenä naisena eikä luultu hänen omaavan
tyttöijän kainoja mielenliikutuksia ja helliä tunteita.
Hänen ylhäisyytensä oli yhtä kohtelias ja ystävällinen kuin ainakin.
Hän viipyi vain hetken aikaa ja puheli ainoastaan senlaisista
asioista, joihin sukulainen ujostelematta voi kajota. Mutta hänkin
oli Annesta erilainen kuin ennen, vaikka hänen olisi ollut vaikea
sanoa missä se erilaisuus oikeastaan ilmeni. Annesta hän näytti
iloisemmalta, ikäänkuin olisi hän raskaasta taakasta vapautunut.
Jäähyväisiä jättäessään kumartui hän syvään ja kauan Klorindan käden
yli, jota hän hellästi suuteli. Eikä kreivitär vetänyt kättään pois,
vaan antoi punastuen ja lempeällä suvaitsevaisuudella herttuan
pidellä sitä. Anne vapisi melkein lumottuna tuijottaessaan sisareen,
jonka ihanuus nyt oli niin viehättävän suloista -- hän näytti kuin
äkkiä uudesta syntyneeltä.
-- Teidän ylhäisyytenne täytyy pian tulla takaisin, sanoi hän hiljaa
viehättävällä hymyllä. -- Me olemme kaksi yksinäistä naista, jotka
tarvitsemme teidän ystävällistä suojelustanne.
Katse syventyi katseesen ja herttuan kasvot punastuivat, huolimatta
siitä, että hän oli mies ja sotilas.
-- Jos tulisin niin usein kuin haluan, niin kenties tulisin
mielestänne liian usein, virkkoi hän.
-- Ei suinkaan, teidän korkeutenne, vastasi Klorinda. -- Tulkaa niin
usein kuin me haluamme, niin saadaan nähdä kuka ensimäiseksi väsyy.
Emme me ainakaan.
Intohimoisen lämpimästi suuteli herttua uudelleen kreivittären kättä,
ja erosi hänestä säteilevin kasvoin ja vasta kruunatun kuninkaan
ryhdillä.
Hetken aikaa seisoi Klorinda liikkumattomana siinä kohti, johon
herttua hänet jätti, ikäänkuin hänen askeleitaan kuulostellen. Sitten
meni hän ikkunan luo ja seisoi siinä kukkain keskessä, katsellen alas
kadulle, ja Anne näki että katseensa seurasi herttuan vaunuja.
Nyt oli kevätkesän aika ja päiväpaiste tulvaili hänen ympärillään.
Ikkuna ja balkonki olivat kukkia täynnä, -- siinä oli keltaisia
pääsiäisliljoja, valkoisia narsissoja ja kaikenlaisia kevään
esikoisia. Niiden lemu aaltoili hänen ympärillään pyhän savun
tavalla, ja tuulen viima leimautti sitä tuon tuostaankin toiseen
huoneesen. Kaiken tämän näki ja tunsi Anne, eikä voinut sitä koskaan
unhottaa.
Klorindan povesta kohosi ihastunut, riemuisa huokaus.
-- Kevät tulee, läähätti hän. -- Se ei koskaan ennen ole luokseni
tullut.
Samassa kun hän lausui nuo sanat, saattoi kohtalo -- kummallinen
kohtalo -- hänelle toisen vieraan. Ovet lensivät selälleen ja lakeija
ilmoitti äänekkäästi vieraan nimen. Se oli John Oxon herra.
* * * * *
Lordi Dunstanwolden nuoren lesken teepöydän ympärillä juoruttiin
paljon hänen vastaisesta kohtalostaan. Kun kaikki miehet olivat
häneen rakastuneet, niin hän otaksuttavasti kohta menisi uusiin
naimisiin, ja ne jotka hänen asioistaan huolehtivat -- ja niitä oli
paljon -- antoivat hänelle joka päivä uuden miehen. Kerran sanottiin
hänen muutamalle suurelle kenraalille hymyilevän, toisen kerran
taas eräälle suositulle kavaljeerille ja naistenlumoojalle, sillä
kun hän ensi kerran oli mennyt naimisiin arvon ja rikkauden takia,
niin kai hän muka toisen kerran, kun oli luonteeltaan intohimoinen
ja haaveellinen, menisi naimisiin rakkaudesta. Sitten huhuttiin
muutamasta markiisista ja hänen perästään eräästä nuoresta, kauniista
ja rikkaasta kreivistä. Mutta vaikka varmaan tiedettiin kaikkien
näiden laskeneen itsensä ja rikkautensa kreivittären jalkain juureen,
niin niistä ei kukaan näyttänyt saavuttaneen pyytämäänsä suosiota.
Kahdesta miehestä puhuttiin kumminkin enemmän kuin noista toisista,
ja heidän kosintansa herätti suurinta huomiota, -- oikeinpa
toisinaan riideltiinkin kun ei toinen eikä toinen puolue tahtonut
kuulla puhuttavankaan vastakkaisen ehdokkaan voitosta. Nämä kaksi
miestä olivat Osmonden herttua ja John Oxon herra. Vakavammat ja
selväjärkisemmät väittivät, että hänen ylhäisyytensä kosinta kyllä
onnistuisi, ja ihmettelivät vain hänen viivyttelemistään.
-- Mutta kun hän on niin jaloluontoinen ja hienotuntoinen, niin hän
kai sallii hänelle vapautensa vielä muutamiksi kuukausiksi, kun hän
majesteetillisestä ulkomuodostaan huolimatta vielä on niin nuori. Hän
tahtoo kenties, että hän vapaata valintaansa varten tulisi useampia
miehiä tuntemaan, hän kun ei nyt enää ole köyhä kaunotar, niinkuin
Dunstanwolden lordin ottaessaan.
Haaveilevat vanhat neidit ja nuoret naiset ja rouvat, joilla oli
vähemmän maailmanviisautta, ja jotka ihastuksella olivat kuulleet
kerrottavan neiti Klorinda Wildairsin kummallisesta tyttöajasta,
pitivät erään jutun siltä ajalta suuriarvoisena.
-- John Oxon herra oli hänen ensimäinen rakkautensa, sanovat nämä.
-- Hän tuli Klorindan isän taloon nuorena kukoistavana miehenä,
jommoista hän ei ennen ollut nähnyt, hän kun vain oli seurustellut
moukkain ja isänsä toverien kanssa. Sanottiin heidän toisiaan
rakastaneen, mutta ylpeä ja kiivas luontonsa oli saattanut heidät
katkeraan epäsopuun. John herra matkusti Ranskaan unhottaakseen hänet
iloisen elämän huvituksissa, ja äitiään totellakseen suositteli
hän toista naista, ja ylpeä Klorinda neiti kosti hänelle menemällä
naimisiin lordi Dunstanwolden kanssa.
-- Hän ei koskaan ole John Oxon herralle anteeksi antanut, sanoivat
ihmiset. -- Hän on liian ylpeä ja vallanhimoinen, antaakseen
miehelle anteeksi, että hän on toista naista suositellut ja hänet
hylännyt. Hänen suosiossakin ollessaan kohteli hän häntä ivalla ja
ylenkatseella, niinkuin kaikkia muitakin miehiä. Hänen käytöksensä
ei ole koskaan ollut lempeää, hän oli aina niin purevan sukkela.
Kreivitär tulee kohtelemaan häntä pahoin ennenkuin leppyy, mutta jos
hän vain kärsivällisesti pyrkii hänen suosioonsa niin liehittelevän
suloisesti kuin hän muitakin naisia kohtaan käyttäytyy, niin kyllä
hän hänet vihdoin voittaa, sillä hän oli hänen ensimäinen rakkautensa.
Totta olikin ettei kreivitär hänelle suurta suosiota osottanut, mutta
näytti kumminkin sallivan hänelle suurempia etuja kuin miehensä
eläissä, sillä hän oli aina hänen seurassaan ja vieraili usein hänen
luonaan, joko se sitten tapahtui vastoin tahi myöten hänen tahtoaan.
Usein sattui hän tulemaan silloin kuin Osmonden herttuakin oli
siellä. Kreivittären kasvot, jotka herttuan läsnäollessa loistivat
lämmintä ihanuutta, muuttuivat silloin aina äkkiä. Ne kalpenivat,
niihin tuli kankean kylmä ilme, ja silmissä paloi outo tuli, jonka
toinen näistä miehistä tiesi olevan samaa laatua kuin tulen vangitun
naarastiikerin silmissä, kun se kyyristyy hyökkäämään. Mutta herttua
ei sitä tiennyt, hän näki vain kreivittären kalpenevan, ja kun
hänkin oli kuullut kerrottavan hänen entisistä elämäntavoistaan,
alkoi jäätävä epäilys hänen sieluunsa hiipiä. Ei hän kreivitärtä
epäillyt, vaan itseään, hän pelkäsi näet intohimoisen rakkautensa
tehneen hänen sokeaksi. Sillä hän oli ainoa mies, joka muisti miten
nuori kreivitär oli ja surkutteli, että kova kohtalo oli pannut
hänen äidittömän lapsuutensa raa'an, irstaisen juopottelijan käsiin,
jonka leikkikaluna hän oli ollut. Ja jos hän silloin, ensimäisen
kukoistuksensa aikana oli yhtynyt nuoreen kauniisen mieheen, niin
olihan se luonnollista, että hän oli oppinut häntä rakastamaan. Ja
kun molemminpuolinen ylpeys ja kiivasluontoisuus erotti heidät, niin
olihan sekin aivan luonnollista, että hänen sydämensä nyt palajaisi
nuoruutensa rakastetun luo, joskin kovan taistelun perästä ylpeytensä
kanssa, nyt kun hän taas oli vapaa ja Oxon kaikesta sielustaan häntä
himoitsi. Miehensä elossa ollessa hän tosin ei ollut nähnyt Oxonia
hänen läheisyydessään, mutta siihen aikaan oli hän itsekkin niin
ankarasti taistellut rakkauttaan vastaan, että pysytteli poissa
hänen läheisyydestään, peläten ettei voisi tunnettaan hillitä ja
vavisten ajatellessaan, että hän kreivittärenkin silmistä oli
lukenut, että vapaana ollen hänenkin sydämessään olisi elpynyt
samanlaisia tunteita. Mutta kun hän nyt, huolimatta kreivittären
kylmästä kohtelusta kumminkin aina näki hänen kalpenevan ja
käytöksensä muuttuvan Oxonin tullen, niin hänen, joka omiin eteviin
ominaisuuksiinsa nähden oli niin vaatimaton, täytyi ajatella siihen
löytyvän vakavan syyn.
Vaikkei hän siis tahtonut kosinnastaan luopua, ennenkuin varmaan
tiesi sen turhaksi, niin hän ei asian ratkaisuakaan kiirehtinyt,
niinkuin muutoin olisi tehnyt. Hän asetti vaan niin, että usein
sai tavata lempensä esineen ja intohimoisen hellästi katsella
hänen kauniita kasvojaan. Lyhyt pääkaupungin huvikausi vain kului,
ennenkuin hän morsiamensa voitti; mutta Anne raukasta se tuntui
pitkältä kuin vuosi.
Hän laihtui ja silmät vajosivat kuoppiinsa, niinkuin kerran ennenkin.
Ajan kuluessa oli hän tullut tietämään paljon senlaista, jota muut
eivät aavistaneetkaan. Sisartaan palvellessa näki hän asioita, joista
ei uskaltanut sanaakaan hiiskua eikä vihjauksellakaan ilmaista, että
hänellä oli niistä tietämystä.
Sinä päivänä kun kreivitär kääntyi ikkunasta, jossa hän seisoi
kukkiensa keskessä, katsomaan avoimeen salongin oveen, josta Oxon
herra tuli sisään, oli Anne heidän kumpaisenkin silmissä nähnyt
jotakin pelottavaa. John Oxonin sinisilmissä oli raju, jäykkä
katse, ja Klorindan silmissä liekehtivä salama, joka tuntui
sodanjulistukselta. Ja sen näki hän sitten melkein joka päivä
uudistuvan. Klorindalla oli nyt leskenä ollessaan tapana ottaa
sisarensa mukaan seuraelämään, ja Anne tiesi syyn siihen. Hän voi
näet sisarensa avulla karttaa niitä, joita hän ei tahtonut puhutella,
ja ahdistetulla mielellä huomasi Anne, että hän enin kaikista vältti
juuri John Oxon herraa, mutta se ei ollut helppoa. Nuoren miehen
iloinen, keveä käytös oli muuttunut. Ne muutamat vuodet, jotka
olivat kuluneet siitä kun hän tuli tervehtimään nuorta, pojanpukuun
puettua kaunotarta, olivat saattaneet hänelle katkeria kokemuksia.
Omaisuutensa oli hän tuhlannut, eikä ollut onnistunut naimisella
asioitaan kohentamaan. Irstainen elämänsä oli häntä veltostuttanut,
iloinen ja sävyisä luontonsa oli muuttunut; ivallinen sukkeluutensa
oli käynyt katkeraksi, eikä hänen rakastelemisensa enää ollut
nuorekkaan raitista. Ja se nainen, jota hän hetken aikaa oli
rakastanut nuoruuden intohimolla ja sitten poikamaisen julkeasti
uneksinut hylkäävänsä, oli kohonnut kuin muinaistarun Fenix lintu,
se liiteli voiton riemuisena aurinkoon asti. -- Hän on aina ollut
kehno, oli Klorinda sanonut. -- Senlainen hän oli alusta alkaen
ja niin hän nytkin on, ja siinä puheessa oli perää. Jos Klorinda
olisi ollut avuton ja epätoivossa ja riutunut rakkaudesta häneen,
niin hän olisi kohdellut häntä kuten toisiakin uhrejaan, hän olisi
hänen suruaan ja nöyryytystään ylenkatsonut; mutta voimakkaana,
rikkaana, täydessä kukoistuksessaan ja halveksien häntä herätti hän
hänessä vihaa ja julmuuden sekaista rajua intohimoa. Häntä kiusoitti
nähdä häntä ihailijainsa ympäröimänä, jopa hovinkin suosimana, ja
kaikkien katseiden seuraamana. Tänlaisessa välissä olisi naisen
hänen mielestään tullut koettaa uudelleen rakkautta elvyttää,
katseillaan seurata poiskääntyneitä kasvoja ja toivoa sitä hetkeä,
jolloin ne katsoisivat hyväksi jälleen häneen kääntyä, että hän
voisi kylmää katsetta rukoilevilla katseillaan hellytellä. Tänlaista
oli hän kokenut. Sitä olivat laisensa vanhemmat miehet opettaneet
hänen viekkailla tempuilla saavuttamaan. Mutta tämä nainen oli
vain uhitellut häntä sillä hetkellä, jolloin hän luuli voivansa
valtaansa osottaa, hän oli nauranut ja pilkannut häntä vasten silmiä,
senlaisella ylpeällä ivalla, jota ainoastaan lain ulkopuolella
oleva olento voi osottaa, eikä hän ollut hetkeksikään taivuttanut
niskaansa sen ikeen alle, jota naisten täytyy kantaa. Hän oli sitä
halveksien nauranut -- ja häntä -- ja kaikkea muutakin -- ja astunut
tietänsä punaruusuilla kruunattuna rikkauteen ja arvoon ja valtaan
ja kunniaan, sillä välin kun häntä -- miestä, jolla oli oikeus
siveyslakia rikkoa -- oli kohdannut onnettomuus ja vastoinkäyminen,
hän oli vähitellen kadottanut kaikki mitä toinen voitti. Tavallaan
hän rakasti häntä mielettömästi -- niinkuin hän ennenkin oli häntä
rakastanut, ja niinkuin hän olisi rakastanut jokaista kaunista ja
voitoistaan ylpeää naista. Ja himonsa vimmassa ja mustasukkaisessa
raivossaan vannoi hän, ettei antaisi itseään voittaa, halveksia eikä
torjua.
Kun kreivitär katseli loosistaan teaatterissa, näki hän Oxonin
seisovan pylvääsen nojautuneena tahi jossakin toisessa huomattavassa
paikassa, rohkeat sinisilmänsä liekehtien luotuina häneen. Hienoissa
iltaseuroissa tunkeutui hän hänen rinnalleen ja seisoi häntä niin
lähellä kuin mahdollista, kuiskaillen hänen korvaansa. Kirkossa
istuutui hän johonkin läheiseen penkkiin, niin että kreivitär ja koko
maailma näki hänet. Kun kreivitär astui alas vaunuistaan astellakseen
puistossa, astui hän esiin ja käveli joko hänen rinnallaan tahi
takanaan. Silloin kreivittären tummissa silmissä leimusi outo tuli,
mutta kun ne yhtä kaikki säteilivät ja kun ei kukaan ollut oppinut
häntä oikein tuntemaan, niin ei kukaan tuota katsettakaan ymmärtänyt.
Mutta Anne älysi paremmin kuin muut kukaan ja häntä salaisesti
suretti ja kauhistutti. Maailma sanoi, että Oxon oli mielettömänä
rakkaudesta, ja ettei hän mustasukkaisuuden kiusoittamana voinut elää
kreivitärtä näkemättä.
He eivät kuulleet vaihtamiansa sanoja, kun Oxon seisoi hänen
lähellään tungoksessa, ja hänen luultiin vain kuiskailevan
kreivittärelle palavan rakkauden sanoja. Sanottiin, että hänen
kaltaistaan oli kuunnella niitä kasvojen sävyn muuttumatta, ja
kun hän näki hyväksi vastata, tehdä se kääntymättä. Mutta Anne
oli onnettomuudeksi usein ollut kyllin lähellä kuullakseen ja nuo
keskustelut saivat hänen kauhistuneena värisemään.
Eräänä iltana muutamassa suuressa juhlassa, kun Osmonden herttua
juuri oli lähtenyt hallitsevan kaunottaren luota, kuuli tämä Oxonin
vihatun äänen taas läheisyydessään.
-- Te luulette voivanne halveksia minua viimeiseen saakka, sanoi se.
-- Onko armonne _varma_ siitä?
Kreivitär ei vastannut eikä kääntynyt. Oxon naurahti.
-- Te luulette, että mies tahtoo maata jaloissanne ja antaa tallata
itseään mitään virkkamatta! Olette liian ylpeä.
Kreivitär viuhtoi maalatulla viuhkallaan ja katseli vakaasti edessään
lainehtivaa ihmisjoukkoa, silloin tällöin hymyillen taivuttaen
päätään tervehdykseksi jollekulle ohitsekulkijalle.
-- Jos voisin kertoa ruusutarhasta ja siitä mitä päiväkello näki ja
mitä kuutamossa tapahtui -- -- -- sanoi ääni.
Hän kuuli miten kreivitär sähisten henkäsi, hän näki hänen valkoisen
povensa rajusti kohoilevan ja hän naurahti taas.
-- Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua tulee takaisin, sanoi
hän, ja kun hän nähdessään herttuan ei malttanut olla huomaamatta
kilpailijansa miellyttävää ja majesteetillista ryhtiä ja tiesi
kreivittärenkin sitä huomaavan, sai hurjuus hänet valtoihinsa.
-- Toisinaan, sanoi hän, -- ajattelen _surmata_ teidät!
-- Voittaisitteko sillä tarkoituksenne? kysyi kreivitär yhtä
matalalla ja vihaisella äänellä.
-- Minä estäisin hänen -- ja teidän tuumanne toteutumasta.
-- Tehkää se sitten, sähisi kreivitär, -- jonakuna päivänä, kun
luulette minun teitä pelkäävän.
-- Se olisi liian helppoa, vastasi Oxon. -- Te pelkäätte liian vähän.
Löytyy pahempaa.
Kreivitär nousi ja meni herttuaa vastaan, joka lähestyi häntä.
Klorinda tunsi aina herttuan läheisyydessä jonkunlaista
riippuvaisuuden tunnetta, jommoista hän ei koskaan ennen elämässään
ollut tuntenut. Herttuan syvällisissä silmissä, jotka hellänä
kohtasivat hänen katsettaan seisalleen noustessaan oli suojelevaa
sääliä. Tahtomattaan kiiruhti hän hänen luokseen.
-- Tahtoisikko teidän ylhäisyytenne saattaa minut vaunuilleni? kysyi
hän. -- Minä en voi hyvin. Voinko minä mennä? lisäsi hän hellästi
rukoillen kuin viaton tyttönen.
Enemmän liikutettuna kuin sanoilla voi ilmaista, tarjosi herttua
hänelle käsivartensa ja vei hänet pois. Sinä yönä ei Anne nukkunut
hyvin. Hänellä oli nyt, niinkuin ainakin tähän aikaan niin paljon
ajattelemista, ettei hän voinut nukkua. Kun hän vihdoinkin nukkui,
oli unensa levotonta ja kaikenlaiset unet häiritsivät sitä. Sydänyön
aikana heräsi hän äkkiä kuin jostakin kolinasta. Kun hän avasi
silmänsä, oli kaikki hiljaista, mutta tuolilla hänen sänkynsä
ääressä istui Klorinda yöpuvussaan, kädet lujasti ristittyinä polven
ympärillä ja mustat silmät tuijottaen suoraan eteenpäin rypistyneen
otsan alta.
-- Sisko! huusi Anne kohoutuen istuilleen vuoteellaan. -- Sisko!
Klorinda käänsi hitaasti päänsä sisareen päin ja Anne näki silloin,
että kasvoissaan oli kauhun ja surun ilme ja niin ääretöntä tuskaa,
että sitä oli mahdoton kantaa.
-- Rupea maata, Anne, sanoi hän. -- Elä pelkää, -- minun vain --
minun vain -- katkerasti -- tarvitse pelätä!
Anne kyyristyi tyynyjen sekaan vuoteessa ja nosti laihat kädet
kasvoilleen. Hän tiesi nuo sanat todeksi.
-- En koskaan luullut sen ajan tulevan, sanoi Klorinda, -- että
luonasi turvaa etsisin. Minua kohtasi kova isku -- -- kenties tulisin
hulluksi -- -- tänä yönä yksin huoneessani. Tarvitsin luokseni toista
naista -- -- sehän ei ollut minun kaltaistani, vai kuinka?
Anne ryömi vuoteen laidalle ja ojensi kätensä tarttuakseen sisaren
käteen, joka oli kylmä kuin marmorikivi.
-- Jää luokseni, sisko, pyysi hän. -- Sisko elä mene! Mitä -- -- mitä
minä sanoisin?
-- Ei mitään, kuului luja vastaus. -- Ei ole mitään sanottavaa. Sinä
olet aina ollut nainen -- minä en koskaan -- ennen kuin nyt.
Hän nousi seisalleen ja alkoi astua edestakaisin kiivaasti käsiään
kohottaen.
-- Olen epäilyksissä, mielettömänä, huusi hän. -- Miksi synnyin
maailmaan?
Hän asteli ympäri huonetta kuin häkkiin suljettu mieletön ihminen.
-- Miksi minut heitettiin maailmalle? ja hän repi rintaansa. -- Miksi
minut tämmöiseksi luotiin -- -- eikä ollut ketään, joka noina rajuina
vuosina olisi minusta välittänyt tahi minua hoitanut. Saada tänlainen
ruumis ja tulla heitetyksi susien eteen!
Hän kääntyi ojennetuin käsin Anneen ja seisoi siinä valkoisena,
kummallisena ja kauniina kuin patsas, kyynelten isoina helminä
vuotaissa pitkin kasvoja. Hän nyyhkytti kuin lapsi.
-- Minut heitettiin niiden eteen, vaikeroi hän, -- ja ne vainosivat
minua -- terävät hampaansa jättivät jälkiä minuun -- -- eivätkä arvet
koskaan -- koskaan minusta katoa -- -- ja kun se kerran oli kohtaloni
-- -- ensi hetkestäni jo määrätty -- -- niin miksi ei tämä, hän
painoi rintaansa, -- saanut jäädä niin kovaksi kuin se alkujaan oli.
Se ei ollut naisen, se oli pedon sydän. Oi! ei ollut oikein -- ei
ollut oikein että näin kävisi!
Anne hiipi sängystään ja riensi sisaren luo, jonka eteen hän
polvistui ja painautui itkien häntä vasten.
-- Rakas, armas sisko parka! huudahti hän. -- Rakas, armas sisko
parka!
Hänen sanansa ja kosketuksensa saattoi Klorindan järkeensä. Hän
vavahti kuin unesta ja oikasihe suoraksi.
-- Mieletönhän minä olen, sanoi hän. -- Mitä minä teenkään? Hän
pyyhkäsi kädellä otsaansa ja naurahti rajusti. -- Niin, sanoi hän,
-- tämmöistä nyt on olla nainen -- -- sitä on heikko ja arka ja
juoksee toisten naisten luo -- itkemään ja lörpöttelemään. Niin,
nämä merkit juuri osottavat, että minä nyt _olen_ nainen! Hän painoi
nyrkkejään rintaansa vasten. -- Rehellisessä taistelussa olisin iskun
iskusta antanut -- ja iskuni olisivat olleet kovimmat; mutta naiseksi
muututtuani, on aseet otettu minulta pois. Hän, joka lyö, tähtää
paljastettua rintaani -- ja sen hän tietää ja riemuitsee.
Hän puri hammasta ja silmissään liekehti tuo härsytettyä,
kahlehdittua tiikeriä muistuttava katse.
-- Mutta ei kukaan saa minua voittaa, sanoi hän hampaittensa välistä,
-- _Ei kukaan!_ Nouse ylös Anne, ja hän kumartui sisarta nostamaan.
-- Nouse ylös, muutoin minäkin kohta polvistun -- ja minun täytyy
jaloillani seistä.
Näytti siltä, kuin aikoisi hän enemmittä selvityksittä lähteä
huoneesta, mutta Anne riippui yhä kiinni hänessä. Hän pelkäsi häntä
taas, mutta säälivä rakkautensa oli kumminkin pelkoa voimakkaampi.
-- Anna minun tulla mukaasi, huusi hän. -- Anna minun vaan tulla
mukaasi, minä voin maata pukuhuoneessasi, että olen lähellä jos
huutaisit.
Klorinda laski kätensä sisaren olalle ja kumartui suutelemaan häntä,
jota hän vain kerran, kaksi ennen oli tehnyt.
-- Jumala siunatkoon sinua, Anne raukkani, sanoi hän. -- Luulenpa
että, jos tarvitseisin niin makaisit kynnykselläni ja valvoisit koko
yön. Mutta minä olen jo liiaksi taipunut typeriin naisten houreisin
-- minun täytyy nyt mennä yksinäisyyteen. Ajatukseni ajoivat minun
tänne lempeitä kasvojasi katselemaan, -- minä en tarkottanut herättää
sinua. Mene nyt uudelleen maata.
Hän vaati kuuliaisuutta ja talutti itse Annen vuoteen luo, johon hän
pakotti hänet makaamaan ja levitti peitteenkin hänen ylleen. Sitten
oikaisihe hän kummallisesti hymyillen ja laski kädet valkoiselle
kaulalleen.
-- Kun olin pieni, vastasyntynyt raukka, puhkesi hän sanomaan, --
olisi minut pian voinut lopettaa, kaulani kun oli ohut ja hengitys
heikko. Minulle on kerrottu, että makasin äitini alla, kun hänet
kuolleena löydettiin. Jos hän silloin, kun tunsi loppunsa lähestyvän,
olisi pannut kätensä suulleni ja kuristanut minut, niin en tänä yönä
-- sanoi hän taas naurahtaen -- olisi tarvinnut valvoa.
Sitten meni hän tiehensä.