Dunstanwolden lordin hautajaiset ja mitä niiden perästä tapahtui.
Dunstanwolden maalliset jäännökset vietiin hänen perintötilalleen
maalle ja laskettiin lepoon vanhaan perintöhautaan, jossa
esi-isänsäkkin makasivat. Kaupungista tuli paljon ihmisiä
osottamaan hänelle viimeistä kunniapalvelusta, niiden joukossa
oli luonnollisesti Osmonden herttuakin. Kreivitär oleili omissa
huoneissaan, eikä näyttäytynyt kellekkään muille paitsi Annelle.
Viimeisten juhlallisten menojen edellisen yön vietti hän lordin arkun
ääressä, ja hänen mielentilansa tuntui Annesta varsin oudolta ja
kummalliselta. Hän ei itkenyt eikä valittanut ja polvistui vain yhden
ainoan kerran. Mustassa surupuvussaan oli hän majesteetillisemman
näköinen kuin koskaan ennen, hänen kauneutensa oli kuin marmorisen
kuvapatsaan. Hän lähetti pois toiset vahtinaiset ja pidätti vain
Annen luokseen, ja Anne huomasi hänessä kummallista suojelevaa
hellyyttä vainajasta puhuessaan.
-- Minä en tiedä voivatko kuolleet tuntea ja kuulla, sanoi hän. --
Joskus olen ajatellut -- ja minua on värisyttänyt -- että vaikka
he niin liikkumattomina makaavat, niin ne kenties tietävät mitä me
teemme -- ja kuinka heistä puhellaan kuin arvottomista kappaleista,
ja että jälkeen elävät vain odottavat sopivaa hetkeä, viskatakseen
heidät luotaan, jotta voisivat entistä elämäänsä jatkaa tahi kenties
hauskempaakin. Jos puolisollani on tietoisuutta mistään, niin hän
on oleva kiitollinen siitä, että minä valvon hänen luonaan tämän
viimeisen yön tässä juhlallisessa huoneessa. Jokainen hellyyteni
osotus liikutti häntä eläessään ja hän oli siitä kiitollinen.
Huone oli todellakin juhlallinen, melkeinpä kammottavan juhlallinen.
Se oli iso, kylmä, mustalla vaatteella verhottu sali ja vainajan
vaakunakilvellä koristeltu, siinä vallitsi synkkä, haudankaltainen
hämärä. Siellä kyllä paloi korkeita vahakyntteliä, mutta niiden
himmeä valo teki varjot kahta synkemmiksi. Kallisarvoisessa arkussa
makasi vainaja käärinliinoissaan, kellastuneen norsunluun kaltaiset
kädet rinnalle ristittyinä.
Anne ei olisi yksin tohtinut astua tähän huoneesen ja ruumiin
muuttunut muoto vaikutti häneen niin valtavasti, että hän oikein
tunsi ruumistaan karsivan. Mutta Klorinda ei näyttänyt pelkäävän
eikä kauhistuvan. Hän asettui seisomaan mustan poimeisen vaatteen
ympäröimän jalustan luo, jolle arkku oli asetettu, kasvoissa vakava,
suojelevan sääliväisyyden ilme. Hän kumartui suutelemaan kuolleen
otsaa.
-- Tahdon tämän yön luonasi istua, sanoi hän. -- Huomenna jo lepäät
yksinäisyydessä. Tänä viimeisenä yönä minä en sinua jätä. Jos minä
olisin sijassasi ollut, olisit sinäkin sen tehnyt.
Hän istuutui arkun ääreen ja laski voimakkaan, lämpösen kätensä
vainajan kylmäin, vahankaltaisten sormien päälle, ikäänkuin
niitä lämmittääkseen. Anne polvistui rukoilemaan -- hän rukoili
anteeksiantamusta, syntein pois pyyhkimistä, hän rukoili että
vainajan jalo, hyvä henki taivaassa löytäisi rakkautta ja rauhaa,
ettei se siellä saisi mitään senlaista tietää, joka viimeisten
onnellisten vuosien muistoa voisi katkeroittaa. Hän oli niin
lapsellisen yksinkertainen, että unohti, jottei entisyyden muistot
voi katkeroittaa paradiisissa olevan sielun onnea.
Klorinda istui koko yön kuolleen kättä pidellen. Anne näki hänen
usein kädellään sivelevän vainajan harmaata tukkaa, melkein niinkuin
äiti sairasta, nukkuvaa lastaan ja kumartuvan hänen otsaansa
suutelemaan, kuiskaillen hänelle lempeitä sanoja, ikäänkuin häntä
rohkaistakseen. Yhden ainoan kerran vaan hän polvistui, ja Anne
ihmetteli rukoiliko hän ja miten hän rukoili, hänellä kun ei ollut
tapana rukoilla.
Hän polvistui juuri päivän koittaessa, ja kohottuaan jälleen
seisalleen otti hän pukunsa poimeista esille pienen kääreen.
-- Anne, virkahti hän aukaisten kääreen nauhat -- kohta häittemme
jälkeen tapasin kerran puolisoni kirjoituspöytänsä ääressä
katselemassa näitä esineitä, joita hän piteli kädessään. Hän luuli
ensin sen mieltäni pahoittavan, mutta minä vakuutin hänelle olevani
lempeämpi luontoinen kuin hän luulikaan -- vaikken kumminkaan
niin lempeän kuin viaton tyttö raukka, joka kuoli hänen lastaan
synnyttäessään. Hänen kuvaansa hän siinä katseli ja pientä sormusta
ja kahta kiharaa -- ruskea oli äidin päästä ja toinen -- pieni,
ohut untuva -- lapselta. Pyysin häntä aina niitä tallettamaan ja
usein niitä katselemaan ja muistamaan miten viaton hän oli ollut,
ja että hän kuoli hänen tähtensä. Tunsin kyyneleitä kädelläni
kun hän kiittäen suuteli sitä. Hän talletti pientä käärettä
kirjoituspöydässään ja minä toin sen tänne hänelle.
Pienoismuotokuvassa oli nuoren tytön viehättävät kasvot, silmät
olivat isot, lempeät ja lapselliset ja poskien puna oli kuin aamun
koi. Melkein hellästi Klorinda kuvaa katseli.
-- Sanotaan ettei ylösnousemisessa naida, sanoi hän, -- mutta jos
kumminkin niin olisi, olet sinä hänen vaimonsa enkä minä. Minä olin
hänestä jotakin alempi arvoista, vaikka kannoin hänen nimeään, ja
vaikka hän minua kunnioitti. Kun sinä lapsesi kanssa kohtaat häntä,
unhottaa hän minut -- ja kaikki on hyvin. Silmänräpäyksen ajan painoi
hän kuvaa ja kiharoita vainajan huulia vasten, ja Anne huomasi
ihmetellen huultensa väräjävän. Sitten pani hän sormuksen vainajan
pikkusormeen ja piilotti kuvan ja kiharat hänen ristissä oleviin
käsiinsä.
-- Hän oli hyvä mies, virkahti hän, -- hän oli ensimäinen hyvä
mies, jonka koskaan olen tuntenut. Ja hän ojensi kätensä Annalle ja
veti hänet huoneesta ulos; silmistä valahti mustalle puvulle kaksi
kirkasta kyyneltä, jotka jalokivien tavalla kimelsivät.
Hautajaisten jälkeen tuli lähin sukulainen ottamaan maatilan
perintönään huostaansa ja leski muutti isänsä luo entiseen kotiinsa,
elääkseen siellä erotettuna maailmasta. Puolisovainajansa oli
testamentilla määrännyt kaupunkitalonsa leskelleen, mutta hän ei
halunnut palata sinne ennen suruajan loputtua, kun hän herkesi
surupukua kantamasta. Kreiviltä perimänsä varakkaisuus teki hänet
rikkaaksi naiseksi, ja kun hän taas halusi näyttäytyä maailmalle,
olisi hänellä varaisuutta esiintyä arvonsa mukaisesti.
Lapsuutensa kodissa ollessaan teki hän paljon saattaaksen sitä
itselleen sopivammaksi asunnoksi. Hän tilasi Lontoosta huonekaluja ja
työmiehiä, jotka panivat kuntoon hänen ja Annen huoneet. Mutta hän ei
tahtonut niitä huoneita, joissa ennen oli asunut. Jostakin syystä oli
hän saanut päähänsä, että hän niitä inhosi. Kun hän ensi päivänä meni
sinne Annen kera, seisattui hän kynnykselle.
-- Täällä minä en tahdo asua, sanoi hän. -- Näistä huoneista en ole
koskaan pitänyt ja nyt minä niitä vihaan. Minusta tuntuu kuin olisi
toinen nainen asunut niissä toisessa maailmassa. Ja siitä on niin
pitkä aika kulunut, että oikein kammottaa. Järjestä minulle vanhat
punaiset huoneet, sanoi hän kääntyen kammarineitsyeensä, -- niissä
minä tahdon asua. Kauan ne tosin ovat olleet suljettuina ja kenties
ne ovat rapistuneet ja koinsyömät, mutta kun niitä hyvästi lämmittää,
niin ehkä niissä voi asua. Minä hankin Lontoosta huonekalut niihin.
Seuraavana päivänä näytti kumminkin hetkellisesti siltä, kuin hän ei
tulisi punaisissakaan huoneissa viihtymään.
-- Minä en tiennyt, sanoi hän äkkiä, kääntyen pois eräästä
syrjäikkunasta, -- että vanha ruusutarha tänne näkyisi. En olisi
näihin huoneisin ruvennut, jos olisin sen tiennyt. Se on niin autio
erämaa ruusuhäkkineen ja rikkonaisine päiväkelloineen.
-- Eihän päiväkello tänne näy, sanoi Anne rientäen sisaren luo,
kasvot kummallisen kalpeina. -- Ei yhdestäkään ikkunasta näe
puutarhan sisään.
-- Ei kyllä, sanoi Klorinda, -- se on siksi kaukana ja häkit ovat
korkeat; mutta tuntuu ikävältä, kun tietääkin sen siellä olevan.
-- Vedetään uutimet ikkunain eteen, ei huolita ensinkään katsella
ulos ja unhotetaan koko ruusutarha, sanoi Anne, vapisevin käsin
vetäen uutimet ikkunoiden eteen, ja aina heidän huoneessa ollessaan
saivat ikkunat olla peitossa.
Toista vuotta kantoi kreivitär surupukua. Hän asui isänsä luona eikä
seurustellut kenenkään kanssa, sisarensa kanssa hän vain käveli ja
ajeli ja kävi köyhien luona. Hänen ankaran arvokas käytöksensä antoi
enemmän aihetta juoruihin kuin kevytmielisyys olisi tehnyt, sillä
panettelijat olivat odottaneet, että Klorinda tultuaan ylhäisiin
naimisiin ja päästyään vapaaksi vanhasta miehestään, alkaisi taas
elellä entistä rajua elämäänsä. Oli aivan odottamatonta, että hän
arvokkaasti kantaisi surupukuaan ja eroaisi niin täydellisesti
maailmasta, kuin olisi hän puolisoansa sureva kuninkaallinen
prinsessa, ja siitä puhuttiin kaikkialla.
Kahdeksantoista kuukauden kuluttua lähetti hän hakemaan Annea
luokseen. Annen tullessa seisoi Klorinda huoneessaan mustien pukujen
ja harsojen ympäröimänä, niitä oli joukottain sängyllä, tuoleilla
ja lattialla ja niiden synkkä väri pimensi koko huoneen. Mutta itse
seisoi hän niiden keskessä yllään pitkä, lumivalkoinen puku ja
povella purpuraruusu, joka oli paikoilleen kiinnitetty punaisella
nauharuusulla, josta pitkät nauhat riippuivat. Kammarineitsyensä
oli polvillaan arkun ääressä, siihen laskemassa ja asettelemassa
surupukuja.
Anne seisattui ovelle. Tuo kaunis, säteilevä olento punaruusuinen
häikäsi hänen silmiään kuin auringon loiste. Samassa hän tiesi, että
kaikki nyt oli muuttunut, ja että se pimeyden maailma, jossa he viime
aikoina olivat elelleet, nyt oli hävinnyt. Klorinda oli surupukua
kantaessaan näyttänyt kalpealta, mutta nyt seisoi hän päiväpaisteessa
entinen purpurapuna poskilla ja huulilla ja suurissa silmissä kirkas
kiilto.
-- Tule sisään, sisko, sanoi hän. -- Minä olen heittänyt yltäni
surupuvun ja kammarineitsyeni laskee tässä kokoon mustia pukujani ja
huntujani. Tiedätkö ketään köyhää leskivaimoa, joka suruvaatteita
tarvitseisi. On vahinko että näin paljon suruvaatteita makaa
arkuissa, kun ehkä löytyy köyhiä, jotka pitäisivät sitä taivaan
lahjana, jos niistä osankaan saisivat.
Ennen iltaa oli jokainen musta tilkku korjattu pois. Mitä ei köyhille
annettu, oli pantu arkkuihin ja viety vinnikammareihin.
-- Sinä, sisko, et koskaan enää niihin pukeutune? kysyi Anne. --
Sinä aiot kantaa iloisia värejä -- ikäänkuin näitä vuosia ei olisi
ollutkaan?
-- Niinkuin niitä ei olisi ollutkaan, vastasi Klorinda. -- Hän on
aikoja sitten onnellinen vaimonsa kanssa -- niin onnellinen, ettei
hän minua muistakkaan. Minä luulottelin -- ehkä alussa -- että --
jos hän olisi katsellut alas maan päälle ja -- muistanut -- olisi
hän nähnyt, että minä uskollisesti hänen muistoaan kunnioitin. Mutta
nyt olen varma että -- hän keskeytyi naurahtaen. -- Se oli vain
luulotusta; sanoi hän taas, -- kenties hän ei ole nähnyt eikä kuullut
mitään sitten kuin kaatui jalkaini juureen -- ja siinäkin tapauksessa
hän on onnellinen, ukko parka. Niin, minä tahdon kantaa iloisia
värejä, ja hän oikasi kauniit käsivartensa kuin pudistaen kahleita
niistä -- iloisia värejä -- ja ruusuja ja jalokiviä -- ja kaikkia --
_kaikkia_ mikä minua kaunistaa!
Seuraavana päivänä tuli Lontoosta kalliilla puvuilla täytetty
arkku. Kun hän sitten ensi kerran lähti vaunuissaan ajelemaan,
ei palvelijallakaan enää ollut surulivreeaa, ja kreivitär oli
rikasvärisessä puvussaan kuin vasta auennut kukka.
Hänen talonsa kaupungissa avattiin taas ja järjestettiin hänen
tulolleen. Hän palasi kaupunkiin suurella komeudella Anne sisarensa
seuraamana. Kun matkavaununsa vierivät maantiellä, suuren
palvelijajoukon seuraamana tahi yöksi poikkesivat kaupunkien ja
kylien parhaisiin ravintoloihin, näyttivät kaikki tuntevan hänen
nimensä ja säätynsä.
-- Se on kreivi Dunstanwolden nuori leski, sanoivat ihmiset, -- se
kuuluisa kaunotar, joka on kaikkia muita nuoria naisia älykkäämpi
ja lahjakkaampi. Naimisensa aikana sanottiin hänen ottavan kreivin
vain nimensä ja arvonsa takia, mutta sitten tuli tietyksi, että hän
teki kreivin hyvin onnelliseksi, vaikkei hän hänelle perillistä
lahjoittanut. Tavallista pitempään kantoi hän surupukuakin puolisonsa
kuoleman jälkeen ja näyttäytyy nyt vasta taas maailmalle.
Annesta tuntui kuin seuraisi hän kuninkaallista prinsessaa, ihmiset
kun niin heitä töllöttivät ja ihmettelivät.
-- Sinä et siitä välitä, että kaikkien silmät sinuun katsovat, sanoi
hän sisarelleen; -- sinä olet siihen tottunut.
-- Minua on kaiken ikäni katseltu ja ihmetelty, vastasi kreivitär, --
niin että sitä tuskin huomaankaan.
Kun he perille pääsivät, tervehdittiin heitä kunnioittavasti
tervetulleiksi. Portit avattiin selki selälleen, etehisessä
seisoivat kaikki palvelijat, taloudenhoitajatar etunenässä ja
pieni neekeripoika, jonka silmät loistivat ilosta, kun hän taas
sai emäntänsä nähdä, jota hän heimonsa tavalla jumaloitsi. Hänen
toimenaan oli sylikoirain hoito ja hän seisoi kahta pientä koiraa
hopeavitjoista pidellen. Kreivitär seisattui koiria hyväilemään
ja kiittämään poikaa niiden hyvästä hoidosta. Osotettu suosio sai
pojankin puhumaan, ja silmänsä loistivat ilosta kun hänellä muka oli
jotakin kerrottavaa.
-- Kun minä eilen kävelin koirain kanssa, teidän armonne, sanoi hän,
-- sattui muuan herra, joka tietää kenen ne ovat, näkemään ne. Hän
kysyi milloin rouva kreivitär palaisi takaisin, ja minä vastasin että
tänä päivänä. Se oli se vaaleakutrinen herra, jolla ei ole valetukkaa.
-- Se oli herra John Oxon, teidän armonne, sanoi lähin lakeija.
Kreivitär herkesi koiria hyväilemästä ja ojensihe äkkiä suoraksi.
Pikku Nero säpsähti luullen kreivittären vihastuneen, -- kun hän
seisoi siinä niin suorana ja uljaana. Mutta kreivitär astui äänetönnä
eteenpäin.
Ylimmällä portaalla kääntyi hän naurahtaen Anneen.
-- Lemmikkisi, Anne, siis taas, sanoi hän. -- Nyt kun olemme yksin,
aikoo hän rangaista minua. Sinun perässäsi hän juoksee.