Jalon elämän loppu.
Kun kreivi kreivittärensä kanssa palasi takaisin kotiinsa maalle,
tuli Annen osaksi suuri ja odottamaton onni. Hän ei koskaan ollut
unissaankaan toivonut mitään senlaista tapahtuvaksi.
Kun kreivitär ensi kerran kävi vanhassa kodissaan, otti hän Annen
mukaansa pitääkseen hänet luonaan herraskartanossaan. Hän sai
omituisen, pienen huoneuston, oman kamarineitsyen ja Klorinda valitsi
hänelle tarkalla älyllä ja hienolla maulla sopivat vaatteukset.
-- Pienet ja rauhalliset huoneet sinä saat, Anne, ne sinä voit omalla
tavallasi tehdä kodikkaiksi. Puolisoni, joka tuntee kirjoja paremmin
kuin minä, on auttanut minua valitsemaan kirjoja kirjastoosi. Enkä
minä riikinkukon tavoin aio sinua koristella räikeillä väreillä ja
pönkkähameilla, nehän vain sinua raukkaa pelottaisivat ja vaivaisivat
sinua painollaan. Olen valinnut sinulle senlaisia pukuja, jotka
soveltuvat kalpeille kasvoillesi ja surullisille silmillesi, hän
sanoi.
Anne seisoi keskellä lattiaa huoneessa ihmetellen tuijottaen sen
mukavuuksiin.
-- Sisko, hän virkahti, -- miksi olet niin hyvä minulle? Millä minä
olen sinua palvellut? Miksi sinä juuri minulle osotat tänlaista
suosiota etkä Barbaralle?
-- Kenties sentähden, että minä olen turhamielinen nainen, jolle
senlainen jumaloiminen kuin sinä minulle osotat, on mieluista.
-- Mutta sinuahan aina jumaloidaan, änkytti Anne.
-- Niin, miehethän ne minua jumaloivat, sanoi Klorinda ivallisesti,
-- mutta naiset eivät sitä tee. Ja kenties turhamielisyyteni on niin
suuri, että minun täytyy tietää yhden naisenkin itseäni jumaloivan.
Sinä, Anne, rakastaisit minua aina. Jos näkisit minun lakiakin
rikkovan -- vaikkapa tikarinkin pistäisin vihaamani miehen sydämeen,
niin se mielestäsi olisi anteeksi annettavaa.
Hän nauroi, mutta äänessä oli jotakin, joka pani Annen syvään
huokaisemaan.
-- Niin, minä rakastaisin sinua sittenkin, sisko! huudahti hän. --
Minä kun tietäisin, ettet viatonta niin kohtelisi, tietäisin että
senlaisen vihan täytyisi olla ansaittua. Sinä, Klorinda sisko, et
ole muiden naisten kaltainen, mutta kehnosti sinä et koskaan voisi
käyttäytyä -- sinulla kun on suuri sydän.
Klorinda laski käden sydämelleen ja nauroi, mutta äänessä ei enää
ollut ivaa.
-- Mitäpä sinä, Anne, sydämestäni tiedät? hän sanoi. -- Kului aikaa
ennenkuin itsekkään tiesin sen sykkivän. Puolisoni kyllä sanoo sitä
suureksi ja jaloksi, mutta hänen omansahan se on suuri ja jalo.
Olenko käyttäytynyt rehellisesti häntä kohtaan, niinkuin sinulle
sanoin, Anne? Olenko rehellisesti velvollisuuteni täyttänyt --
rehellisen miehen tavalla enkä nurisevan, petollisen naisen?
-- Sinä olet käyttäytynyt ylhäisen naisen tavalla, vastasi Anne
katsoen sisareen ja suuret, lempeät silmänsä herahtivat kyyneleitä
täyteen. -- Puolisosi sanoo, että olet tehnyt hänen elämänsä
taivaallisen autuaaksi, ja että sinä olet hänestä kuin ylienkeli
-- sillä alemmat enkelit eivät ole kyllin jaloja sinun rinnallesi
asetettaviksi.
-- Se tulee siitä, että hänellä itsellään on jalo sydän, sanoi
Klorinda. -- Mutta lupasinhan minä, että se niin kävisi. Hän maksoi
-- -- hän maksoi!
Kreivikunnassa niinkuin pääkaupungissakin kummeksittiin kreivin
onnellisuutta. Suuren herraskartanon ovet avattiin seposelälleen,
kaupungista kävi siellä vieraita, pidettiin isoja päivällisiä ja
tanssiaisia, joissa koko seutu sai emännän suloutta ihailla. Kun
Jeoffrey herra tuli näihin juhliin, unhoitti hän juoda itsensä
humalaan katsellessaan tytärtään ja tämän liikkeitä.
-- Katsokaas vaan häntä! sanoi hän entisille juomatovereilleen, jotka
olivat yhtä ällistyneet kuin hänkin.
-- Saakelia! Kukapa luulisi häntä samaksi kauniiksi äkäpussiksi, joka
kiroili, lauloi tallilauluja ja metsästi miehen vaatteissa?
Häntä oikein hävetti isällisellä tavalla vierailla tyttärensä
talossa, eikä hän olisi sinne tullutkaan, ellei Klorinda olisi
osottanut hänelle senlaista ystävällisyyttä, jota hän parhaiten
ymmärsi.
-- Minä olen maalla kasvanut, enkä voi pääkaupungin keikarien tavalla
kummitella, sanoi hän Klorindalle eräänä aamuna, kun he olivat kahden
kreivittären yksityisissä huoneissa. -- Minä olen tottunut mieleni
mukaan kiroilemaan ja rumia sanoja suustani mättämään. Dunstanwolde
on vieroittanut sinut senlaista kuulemasta -- ja minä olen liian
vanha tapojani muuttamaan.
-- Taisit luulla minuakin liian vanhaksi muuttumaan, sanoi Klorinda,
-- mutta minä en kumminkaan ollut. Sanoinhan sinulle, että
minusta tulisi ylhäinen nainen. Ei ole olemassa mitään, jota ei
älykkäisyydellä voisi oppia.
-- Ja älykäs sinä, Klo, totta tosiaan olet, sanoi Jeoffrey herra
tuijottaen häneen tylsällä kummastuksella.
-- Ellet sitä olisi ollut! -- -- -- Hän meni äänettömäksi, punalti
päätään ja karkeissa kasvoissaan kuvastui jonkunlaista tuimaa
mielenliikutusta. -- Minä en voinut opettaa sinulle muuta kuin
huonoja tapoja, Klo. Minkään säädyllisyyden opettajaa ei minussa
ollut, sinä et nähnyt etkä kuullut mitään opettavaa. Piru vieköön! ja
silmännurkka kimalteli kosteana, -- jos minä tiedän mikä sinut ennen
viittätoista vuottasi esti turmeltumasta.
Klorinda katsoi häneen vakavasti.
-- En minäkään sitä tiedä, vastasi hän. -- En minäkään -- mutta
kaikessa tapauksessa minä nyt istun tässä edessäsi isä, --
kreivittärenä.
-- Sen teki älykkäisyytesi, sanoi Jeoffrey herra liikutettuna, --
älykkäisyytesi ja kirottu luja tahtosi.
-- Niin, virkahti Klorinda, -- niin se oli -- älykkäisyyteni ja
kirottu luja tahtoni.
Hän ratsasti isänsä kera metsästämässä kuin ennenkin, mutta nyt oli
hän puettu viimeisen muodin mukaiseen vaateasuun. Ja vaikka hän
oli yhtä rohkea ja taitava ratsastaja kuin ennenkin, niin jokainen
seurueesta kumminkin hämärästi tunsi, että ylhäinen nainen johti
metsästystä. Ratsastamansa hevonen oli raju ja vihainen, jommoisen
selässä tuskin Jeoffrey herrakaan nuorena ollessaan olisi uskaltanut
ratsastaa; mutta Klorindalla oli lyijynuppinen piiskansa, hän
piteli ohjaksia rautaisella kädellä ja istui hevosen selässä niin
rauhallisena kuin olisi se ollut sävyisin eläin maailmassa.
Tänä syksynä lordi ei metsästellyt. Hän kun ei tätä urheilua juuri
rakastanut eikä tähän aikaan ollut aivan tervekkään, mutta hän ei
sallinut vaimonsa tästä huvista kieltäytyvän sentähden, ettei hän
voinut siihen osaa ottaa.
-- Metsästyksen kuningatar ei saa jäädä kotiin vanhaa, raihnasta
miestään hoitelemaan, sanoi hän. -- Sitä ylpeyteni ei koskaan
sallisi. Isänne seuraa teitä. Menkää vain, rakkaani, heitä johtamaan.
John Oxon herra, joka nykyään vieraili Eldershavessa, yhtyi
metsästysseuraan. Hän ratsasti kreivittären rinnalla vaikkei tämä
tervehdittyään häntä sen enempää puhutellut. Hän ei enää ollut niin
terveen ja verevän näköinen kuin vuosi sitten. Hillitön, irstas
elämänsä kai alkoi nuoruutensa voimia hervaista. Kun metsästysinto
ei kasvoja elvyttänyt, näytti hän oikein riutuneeltakin. Huhuttiin
hänen niin velkaantuneen, että hän vaivoin toimeenkaan tuli ja että
velkojansa armahtamatta hätyyttelivät häntä naimisensa myttyyn
mentyä. Se ja paljon muutakin oli kreivittären tiedossa; mutta hän
lienee hyvin vähän säälinyt Oxonin vaikeaa tilaa, päättäen kasvojensa
ilmeestä, kun Oxon heidän metsästäessään kannustaen hevostaan ehätti
hänen rinnalleen ratsastamaan.
-- Klorinda, mutisi hän hengästyneenä hampaittensa välistä.
Kreivitär olisi voinut ratsastaa tiehensä vastaamatta, mutta hän
hillitsi tulista ratsuaan silmänräpäykseksi ja katsoi Oxoniin.
-- Rouva kreivitär! oikaisi hän häntä.
-- Oli aika jolloin -- -- alkoi Oxon.
-- Aamulla, sanoi Klorinda, -- löysin kirjeen pienestä arkkusesta
toalettipöydältäni. Minä en tunne sitä mieletöntä konnaa, joka sen on
kirjoittanut. En ole koskaan häntä tuntenutkaan.
-- Te ette ole häntä tuntenutkaan, huudahti Oxon kiroten ja
katkerasti naurahtaen.
-- Kirje on tuhkana liedellä sanoi hän taas. -- Se poltettiin
avaamatta. Elkää ratsastako niin lähelle, elkääkä mielettömän konnan
tavalla kohdelko lordi Dunstanwolden vaimoa.
-- Vaimoa! matki Oxon. -- Ja lordi Dunstanwolde! Se on aivan uusi
peli ja kunniani kautta, oikein hyvin pelattu!
Klorindan katse oli yhtä vakava kuin ennenkin.
-- Aivan uusi, hymähti hän, -- aivan uusi. Ja ellen olisi sitä voinut
hyvin ja rehellisesti pelata, en olisi kortteja käteenikään ottanut.
Ajakaa syrjään herra Oxon. Hevoseni on vikuri, se ei kärsi toista
rinnallaan. Kreivitär kosketti hevostaan ratsuruoskalla, se lähti
salaman nopeudella kiidättämään.
Seuraavana päivänä näki Anne Klorindan luona ollessaan hänen tulevan
toalettipöytänsä äärestä kädessä sinetillä suljettu kirje. Hän meni
kellonvetimelle ja soitti.
-- Anne, sanoi hän, -- minä aion torua kammarineitsyttäni ja erottaa
hänet palveluksestani. En minä aio häntä lyödä enkä haukkua niinkuin
ennen aikaan tein. Kenties sinä peljästyt, vaan sinun täytyy jäädä
tänne luokseni.
Hän seisoi tulen ääressä pitäen kirjettä käsivarren pituuden
päässä hyppysissään kun kammarineitsy astui huoneesen; nähdessään
kreivittären kasvojen ilmeen kalpeni hän, mutta alkoi vavistakkin
kirjeen huomattuaan.
-- Te olette ennen palvellut toisenlaisia emäntiä, sanoi kreivitär
hitaasti heleällä äänellään, joka veitsen tavalla viilsi. -- Joku
mieletön houkkio on lahjonut teidät palvelukseensa. Te ette voi minua
palvella yhtä aikaa. Tulkaa tänne panemaan tämä tuleen. Jos sen
näkisin tarpeelliseksi voisin teitä pakottaa kädellänne pitämään tätä
tulisten hiilten seassa.
Kammarineitsy lähestyi vavisten, otti kirjeen ja polvistui sitä
polttamaan. Sen tehtyä osotti kreivitär ovea. -- Menkää tavaroitanne
kokoomaan, teidän täytyy tunnissa joutua pois tästä talosta, sanoi
hän. -- Minä olen itse kammarineitsyeni kunnes löydän rehellisen.
Tytön mentyä istui Anne tuijottaen tuhkaan. Hänkin oli kalpea.
-- Sisko, sanoi hän, luuletko että -- -- --
-- Luulen, sanoi kreivitär. -- Mies, joka ennen minua rakasti, oli
sen kirjoittanut; kurja konna. Hetken aikaa hän luuli olevansa
intohimostaan parantunut, mutta minä olisin voinut sanoa hänelle,
että se uudelleen heräisi ja raivoisi rajumpana kuin koskaan ennen,
kun hän näkisi minut toisen omana. Kurjain konnain tapa on senlainen.
Hän on tullut mielettömäksi uudelleen.
-- Niin, mielettömäksi! huudahti Anne -- mielettömäksi ja kehnoksi ja
katalaksi.
Klorinda katsoi tuhkaan ja huulensa vääntyivät ylenkatseellisesti. --
Kehno hän aina on ollut alusta alkaen ja niin hän nytkin on, sanoi
hän. -- Se on sinun lemmikkisi, Anne, lisäsi hän leikillisesti ja
potkasi jalallaan muuatta hiiltynyttä puuta, -- lemmikkisi, John Oxon.
Anne kyyristyi tuolissaan ja peitti kasvot laihoilla käsillään.
-- Oi, kreivitär! huudahti hän, tuntien ettei hän nyt voinut häntä
sisareksi nimittää, -- jos hän on kehno ja katala ja on senlainen
aina ollut niin säälikää häntä! Kehnoja tulee sääliä enemmän kuin
ketään muita.
Sillä hän oli rakastanut häntä mielettömästi olematta itse siitä
tietoinen ja uskaltamatta katsella hänen kauniita kasvojaankaan,
ajatellen häntä vain sisarensa orjana ja sydämensä pohjassa
säilyttäen ihmeellisiä salaisuuksia! Nähdessään kirjeen oli hän
tuntenut käsialan ja sydämensä alkoi sykkiä pakahtuakseen -- sillä
hän oli ennenkin nähnyt hänen kirjoittamiansa sanoja.
* * * * *
Kun Dunstanwolde kreivittärensä kanssa palasi takaisin pääkaupunkiin,
seurasi Anne mukana. Klorinda tahtoi sen niin. Siellä niinkuin
Dunstanwoldellakin valmisti hän hänelle pienen, rauhallisen asunnon.
Onnellinen sattuma saattoi Barbaran naimisiin muutaman maalaisherran
kanssa, joka oli jäänyt leskeksi monen lapsen kanssa, ja tarvitsi
hoitajaa yksinkertaiselle taloudelleen. Hän oli neiti Wimpolen
kaukainen sukulainen ja oli hänen kauttaan tutustunut entiseen
oppilaasensa, jonka hiljainen, sävyisä luonne näytti tekevän hänet
soveliaaksi vaimoksi hänelle. Kaunotar ja ylhäinen nainen ei olisi
hänelle soveltunut; hän kun tarvitsi taloudenhoitajaa ja äitiä
lapsilleen, ja senlaista toivoi hän tästä nuoresta naisesta, joka oli
ahtaissa oloissa kasvanut ja ollut pakotettu kaikenlaisilla tempuilla
hankkimaan yksinkertaisimmat vaatteensa ja mukavuutensa.
Anne voi siis lähteä Lontoosen tuntematta omantunnon vaivoja siitä,
että sisarensa jäisi yksin maalle. Komea kaupunkitalo, kreivittären
palvelijajoukko, pieni musta palvelijapoikansa, joka palveli häntä
ja kävelytti hänen sylikoiriaan, pukunsa, jalokivensä ja ajoneuvonsa
tuntuivat hänestä niin ihmeellisiltä, mutta sisarelle ne tuntuivat
olevan niin sopivia, että hän kummeksien muisteli niitä päiviä,
jolloin hän korjaili hänen sänkynsä uutimia ja muutti hänen pukujensa
kuosia. Kun hän nyt oli säätynsä mukaisesti, vaikka yksinkertaisesti
puettu, niin ei hän enää ainakaan ulkonaisesti kömpelösti eronnut
ympäristöstään, milloin hän näyttäytyi sisarensa vieraiden joukossa.
Mutta luonteeltaan oli hän yhtä kaino ja arka kuin ennenkin ja vältti
mielellään vieraita ihmisiä. Pari kertaa oli hän Klorindan kanssa
ajelemassa tämän kuusvaljakkoisissa vaunuissa pääkaupungin loistavaa
elämää katselemassa, mutta hän piiloutui vaunujen nurkkaan ujosti
ihmetellen kuin maalaistyttö.
-- Oikein se oli suuremmoista, sanoi hän ensimmäisen matkansa
perästä. -- Mutta elä usein ota minua mukaasi, sisko, minä kun olen
liian kaino ja halpa ja tunnen, ettei minulla siellä ole mitään
tekemistä.
Mutta vaikka hän niin paljon kuin mahdollista pysytteli poissa
suuresta maailmasta, niin sai hän kumminkin tietää kaikki sisaren
voitot; hän asetti niin, että aina sai nähdä milloin hän lähti
kaupungille ajelemaan ja oli aina hänen pukuhuoneessaan, kun
kammarineitsyet hänen lähtiessä vastaanottoihin tahi tanssiaisiin
hovissa pukivat häntä silkkiin ja koristelivat jalokivillä. Ja näissä
tilaisuuksissa niinkuin muulloinkin tiesi hän samanlaisen sokean
rakkauden ja ihailun lordiakin elähdyttävän. Lordin hellyys vaimoonsa
kasvoi päivä päivältä, puolisonsa ystävällisyyden ja herttaisuuden
elvyttämänä.
Eräänä iltana panivat he toimeen loistavan juhlan, jossa muuan
kuninkaallisen huoneen jäsenkin oli läsnä. Sinä iltana pyysi Klorinda
sisartaankin juhlaan.
-- Joskus -- aina minä en sitä vaadi -- mutta joskus täytyy sinun
vieraillemme näyttäytyä. Puolisoni ei ole muutoin tyytyväinen. Hän
sanoo, ettei se ole soveliasta, että hänen vaimonsa sisar aina on
poissa, vieraat kun voivat luulla että sinua ynseydestä pidätettäisi
syrjässä. Kammarineitsyesi saa valmistaa kaikki mitä tarvitset, minä
pidän huolta, että pukusi vaatettaa sinua. Minä olen sen jo tilannut
ja valinnut värin ja kuosin. Minä tahdon sinut oikein sieväksi
Anne. Ja hän suuteli sisartaan keveästi poskelle -- melkein yhtä
lempeästi kuin hän joskus suuteli miehensä harmaata tukkaa. Vaikka
Klorindan käytös olikin yhtä ylpeää ja arvokasta kuin ennenkin, niin
oli hänessä kumminkin tapahtunut jonkunlainen kummallinen, Annelle
käsittämätön muutos.
Juhlapäivänä toi Anne neidin kammarineitsy hänelle kauniin puvun.
Se oli tehty kuvikkaasta silkistä, kangas oli pehmosta ja kiiltävää
kuin kyyhkysen rinta, ja pitsit, jotka sitä koristivat, olivat
hienoja kuin hämähäkin verkko. Puvun kuosi kävi erinomaisesti
hänen vartalolleen, ja kun hän illalla puki sen päälleen, kohosi
poskille vieno puna -- puku somisti häntä enemmän kun hän koskaan
oli rohjennut toivoakkaan. Kun hän tuli komeisiin juhlahuoneisin
oli hän hyvillään kun huomaamatta voi sukeltaa vierasjoukkoon.
Senlaisissa tilaisuuksissa oli hänen ainoa huvituksensa asettua
johonkuhun huomaamattomaan nurkkaan katselemaan vilkasta juhlaseuraa.
Tänäkin iltana asettui hän erään varjostimen varjoon katselemaan
miten kreivi ja kreivitär ottivat vieraitaan vastaan. Jonkun aikaa
oli jumaloimansa tähden loistoa himmentänyt musta varjo, jonka
painosta hän huumautuneena ja herponeena itki ja vapisi. Mutta pilven
hälvettyä loisti tähti korkeudestaan kirkkaammin kuin ennen, ja hän
jumaloi sitä yhä innokkaammin. Ja hän oli täydellisesti onnellinen
syrjästä katsellessaan miten epäjumalansa loisti ja vallitsi ja
kuinka kaikkien silmät ihaillen seurasivat häntä.
-- Tänäkin iltana hän on yhtä ihana kuin tavallisesti, mutisi hän, --
mutta lordi ei ole itsensä kaltainen. Hän näyttää vanhentuneelta ja
kalpealta ja silmäin alla on tummat juovat. Hän on niin onnellinen
ja hyväntahtoinen, että olisi kovin ikävää jos ruumiin voimat nyt
jo alkaisivat riutua. Hän on ollut kalpea jo monet ajat ja Klorinda
kysyi kuinka hän voi, mutta hän vastasi ystävällisesti, ettei häntä
mikään vaivaa.
Hetken päästä huomasi hän erään herran pysähtyvän läheisyyteensä
häntä huomaamatta. Hänelle tuli mieleen että herrakin tuli siihen
saadakseen olla huomaamatta syrjässä ahdingosta.
Ja kun hän katsoi vieraasen näki hän, että se oli jaloin ja komein
mies kuin hän koskaan oli nähnyt.
Hän ei milloinkaan ennen ollut häntä nähnyt, hänen täytyi siis
olla joku muukalainen tahi harvinainen vieras. Niinkuin Klorinda
oli pitempi kuin naiset tavallisesti, niin tämäkin vieras näytti
olevan pitempi kuin useimmat miehet. Hänen käytöksensä oli yhtä
majesteetillista kuin Klorindan, kasvonsa olivat jalot ja kauniit
ja silmät tummanruskeat, tuuheain ripsien peittämät ja tuliset.
Rinnalla loisti ritarimerkkejä ja päässä oli vaalea, kiharainen
tekotukka, joka hyvin vaatetti häntä, sen vaaleus teki hänen silmänsä
tummemmiksi ja tulisemmiksi.
Hänen voimakkuutensa ja majesteellisen ryhtinsä rinnalla olisi herra
John Oxonin kauneus tuntunut äitelältä ja surkealta ja omiansa
irstasten naisten leikkikaluksi.
Kunnioituksen sekaisella ihailulla katseli Anne häneen, samassa
äkillinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, kun hän sattui huomaamaan
missä vieraan katse viipyi ja hän tiesi nyt, että vieraskin oli
vetäytynyt syrjään saadakseen kuin hänkin Klorindaa rauhassa
katsella. Hänestä tuntui kuin olisi äkkiä kummallinen salaisuus
hänelle ilmaistu. Vieraan kasvot ilmaisivat sen, kun hän luuli
olevansa huomaamatta ja sentähden hetkeksi heitti naamarinsa. Hän
seisoi siinä katsellen, ikäänkuin hänen nälkäinen sielunsa silmäin
kautta etsisi ravintoa, kun hän ei voinut sen parempaa ravintoa
toivoa, tahi niinkuin hän raskaan taakan rasittamana hetkeksi olisi
sen heittänyt levätäkseen ja saadakseen voimia jatkamaan. Anne
kuuli hänen raskaasti huokaavan, vaikka se melkein noustessaan
tukahdutettiin, ja hänen kasvoissaan oli ilme, jota hän tunsi,
ett'ei hänen vieraana tulisi nähdä, hän kun oli tietämätön hänen
läsnäolostaan.
Anne nousi hiljaa seisoalleen arvellen hänen huomaamattaan hiipiä
pois; mutta samassa vetäytyi vieraskin paremmin varjoon ja huomasi
silloin Annen. Kasvoinsa ilme muuttui heti jalon rauhalliseksi
ennenkin ja hän kumarsi ylimyksen kohteliaalla tavalla häiriytymättä
hänen odottamattomasta ilmestymisestään.
-- Armollinen neiti, virkkoi hän, -- suokaa anteeksi
tietämättömyyteni teidän läheisyydestänne. Te; tahdoitte päästä
ohitseni? Ja hän väistyi syrjään.
Anne niiasi ja hänen lempeät, raukeat silmänsä katsoivat rukoilevasti
vieraasen.
-- Herrani, sanoi hän, -- minä vain hetkeksi vetäydyin tänne syrjään
tungoksesta lepäämään, kun olen siihen tottumaton. Mutta etupäässä
tulin tähän -- sisartani katsellakseni.
-- Sisartanneko, armollinen neiti? kysyi vieras, melkein kuin
tahtomattaan uudistaen hänen sanansa ja kumarsi uudelleen kuin
puolustellen.
-- Niin, kreivitär Dunstanwoldea, vastasi Anne, -- hänen kauneutensa
katseleminen tuottaa minulle iloa ja nautintoa ja minä otan
sydämestäni osaa kaikkeen mikä häneen koskee.
Hänen hellä ihailunsa pani samanlaiset tunteet vieraan povessa
väräjämään, ja kun hän taas puhutteli Annea, niin se oli
tuttavallisempaa kuin ennen, ja hän maisteli kuulleensa hänen nimensä
ja sukulaisuuteensa. -- Te olette siis neiti Anne Wildairs, sanoi
hän. -- Kreivitär on puhunut teistä läsnäollessani. Minä olen lordin
sukulainen, Osmonden herttua, ja hän kumarsi uudelleen ja Anne niiasi.
Hänen korkeasta arvostaan huolimatta tunsi Anne, että hän oli
suopea ja hyväntahtoinen, eikä hänen käytöksensä ollut ensinkään
alentuvaista. Hänen seurassaan haihtui osaksi hänen luonteelleen
omituinen kainous, joka varsinkin vieraita puhutellessa valtasi
hänet. John Oxonin vaaleat kiharat ja ivallinen hymy olivat aina
saattaneet hänet hämilleen; mutta tämä mies, jonka suhteen Oxon oli
melkein kuin viehättävä, maalattu nukke, hän kun persoonallisuutensa
ja arvonsa ja luonteensa puolesta oli häntä niin paljon etevämpi,
tuntui kuin väkevyydellään hänen heikkouttaan tukevan. Hän
kohteli häntä senlaisella ystävällisellä kohteliaisuudella,
jommoista ei kukaan ennen ollut hänelle osottanut. Hän pyysi häntä
uudelleen istuutumaan ja seisoi itse hänen edessään puhellen
hienotuntoisella myötätuntoisuudella, niin että Anne mielessään
ikäänkuin kohoutui entisestä nöyrästä asemastaan. Hän tunsi kaikki
ohitsekulkijat ja kertoi heistä milloin niitäkin, hän kun tiesi
mitä mikin valtiomies ja sotilas oli toimittanut; kaunottarista ja
aatelisnaisista sanoi hän aina jonkun kohteliaan sanan.
Ja Anne tunsi hänen täydelleen käsittävän, että hän sisartaan
jumaloi, vaikkei hän paljon hänestä puhunutkaan.
Vihdoin tarjosi hän Annelle käsivartensa, ja rohkeudella, joka häntä
itseään kummastutti, antoi hän taluttaa itseään huoneiden läpi ja
houkutella itseään virvoituksia nauttimaan. Kaikki katsoivat häntä
uteliaalla ihmettelyllä, kun hän niin ylhäisen seuralaisen kanssa
asteli huoneesta toiseen, ja heille osotettu kunnioitus melkein
valtasi Annen.
Kun he saapuivat takaisin salonkiin, jossa isäntä ja emäntä ottivat
vastaan vieraitaan, pysähtyi herttua, ja kun Anne katsahti ylös
nähdäkseen miksi hän viivytteli, huomasi hän hänen tarkasti lordia
katselevan.
-- Armollinen neiti, virkahti hän, -- suokaa anteeksi että viivytän
teitä, mutta -- -- minä katson sukulaistani. Hän lienee varmaan
sairas, lisäsi hän huolestuneella äänellä, -- hän näyttää horjuvan.
Mennään hänen luokseen. Pian! Hän kaatuu!
Samassa huudahtivat vieraat heidän ympärillään peljästyneinä ja
alkoivat tunkeilla lordin ympärille. Kun Anne seuralaisineen
tunkeutui taajain ryhmäin läpi, niin kreivi Dunstanwolden päätä ei
enää näkynyt toisten ylitse, -- hän oli kaatunut ja makasi kankeana
lattialla.
Silmänräpäyksen kuluttua olivat Anne ja herttua jo niin lähellä, että
näkivät lordin kalmankalpeat kasvot ja otsalta valuvan kylmän hien.
Kreivitär polvistui jo miehensä vieressä ja viittasi vieraita
poistumaan.
-- Pois! pois! huusi hän. -- Ilmaa, ilmaa! Ja vettä! Puolisoni! Rakas
puolisoni!
Mutta kreivi ei vastannut eikä liikahtanutkaan, vaikka hän kumartui
aivan lähelle ja koetteli kädellä sydämen tykytystä. Silloin
peljästyneet vieraat liikutettuina näkivät miten kreivin kaunis,
jumaloittu puoliso voimakkailla, valkoisilla käsivarsillaan nosti
liikkumattoman ruumiin läheiselle sohvalle, jonka ääreen hän itse
polvistui.
Anne ja Osmonden herttua seisoivat hänen rinnallaan, -- herttua oli
kalpea vain rauhallinen. Hän oli lähettänyt hakemaan lääkäriä heti
kun näki lordin kaatuvan.
-- Teidän armonne, sanoi hän kumartuen Klorindan yli, -- suokaa minun
tulla lähemmä, minulla on hiukan kokemusta tänlaisissa tapauksissa.
Suokaa anteeksi.
Hän polvistui ja puuttui lordin elottomaan käteen koetellaksen suonen
tykytystä. Sitten laski hän kätensä sairaan sydämelle ja katseli
sisäänpainuneita kasvoja.
-- Kallis puolisoni, kuiskasi taas kreivitär, tietäen, että hänen
äänensä jos mikään tunkisi kuolevan korviin. -- Edvard, rakas --
rakas puolisoni!
Herttua piti yhä kättään kreivin sydämellä ja vieraat peräytyivät
kauhun valtaamina. Tuo näky tässä komeassa huoneessa sai heidät
kalpenemaan.
Silloin herttua hitaasti veti kätensä pois sairaan sydämeltä ja
kääntyi rinnallaan polvistuvan naisen puoleen -- kalmankalpeana mutta
silmissä hellää osanottoa.
-- Rouva kreivitär, virkahti hän -- te olette rohkea nainen. Sielunne
tarmon täytyy auttaa teitä tätä raskasta surua kantamaan. Sydän ei
enää syki. Jalo elämä on loppunut.
Vieraatkin kuulivat sen ja vetäytyivät yhä etemmä, muutamat naiset
nyyhkyttivät hiljaa. Eräs lakeija raivasi tietä lääkärille, joka
kiirein askelin lähestyi.
Anne piilotti kasvonsa vapiseviin käsiinsä. Herttua seisoi silmät
maahan luotuina. Kreivitär makasi polvillaan sohvan ääressä ja
piilotti kauniit kasvonsa kuolleen miehensä rinnoille.