Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua.
Naimisensa ensi vuosi oli Dunstanwolden lordista kuin autuaallista
unta.
-- Minusta tuntuu, sanoi hän vaimolleen, -- että onneni on liian
suuri kauan kestääkseen. Mutta mikäpä sen voisi lopettaa, ellet sinä
vain minulta ystävyyttäsi ota pois. Ja minä tiedän sinun olevan
kaikkia muita naisia korkeammalla, tiedän ettet koskaan voi muuttua,
ellen minä olisi kelvottomampi kuin miksi koskaan sinut saatuani
voisin tulla.
Sekä pääkaupungissa että maallakin, johon oli kulkenut kaikenlaisia
huhuja hänen elantotavastaan ja asemastaan, herätti lordi aikanaan
enin kateutta ja ihmettelyä -- kateutta, kun hän oli voittanut niin
harvinaisen onnen, ja ihmettelyä kun ylpeä kaunotar, jonka hän
vanhoillaan oli vallannut niin monelta kilpailijalta, ei koskaan
kohdellut häntä röyhkeästi, vaan aina käyttäytyi nuhteettomasti,
ikäänkuin ei hän olisi ollutkaan kaunis ja lahjakas vaan olisi
lordilta saanut arvon ja rikkauden. Hän näytti kunnioittavan
sekä puolisonsa että omaa asemaansa. Taloaankin hän hallitsi
tavalla, joka kreiviä suuresti ilahdutti. Talo oli vanha, sen
oli rakennuttanut muuan Dunstanwolde, joka oli kuulu ylellisistä
juhlistaan ja meluavista juomingeistaan. Se oli erinomaisen
säännöttömästi rakennettu. Juhlahuoneet olivat isoja ja loistavia,
etehiset ja portaat komeita; pohjakerrokseen olisi sopinut
joukottain palvelijoita, ja siinä oli niin mahdottoman paljon
ruoka- ja viinikellareita, että monta pitkää kivikäytävää suljettiin
tarpeettomina, niistä kun vain uhkuili kylmää, kosteaa ilmaa niihin
käytäviin, joiden varsilla palvelijain huoneet olivat. Dunstanwolden
kreivitär antoi itse käskyn noiden käytävien sulkemisesta, kun hän
taloudenhoitajattaren kera katseli valtakuntaansa, joka suuresti
vaikutti palvelijoihin, se kun antoi aavistaa, että hän korkeasta
asemastaan huolimatta oli yhtä käytännöllinen kuin kauniskin ja aikoi
pitää silmänsä auki varastamiseen nähden.
-- Ravinnostanne ja huoneistanne pidetään hyvää huolta, ja palkkanne
saatte pennilleen, sanoi hän palvelijoille, -- mutta ensimäinen, joka
on huolimaton ja epärehellinen, erotetaan. Minä harjoitan oikeutta --
enkä laupeutta.
-- Senlaista emäntää heillä ei koskaan ole ollut, sanoi kreivi kun
puolisonsa kertoi sen hänelle. -- He eivät koskaan ole uneksineetkaan
senlaisesta hallitsijattaresta -- joka samalla osaa olla niin ankara
ja ystävällinen. Mutta eihän toista sinun laistasi, rakkaani, ole
olemassakaan. Palvelijat tulevat sekä pelkäämään että jumaloitsemaan
sinua.
Vaimonsa hymyili herttaisesti. Säteilevän hymynsä teki hän joskus
niin lumoavan suloiseksi.
-- Minä en tahdo olla niin ylhäinen, etten samalla voi olla hyvä
emäntä, sanoi hän. -- Ruokaanne, rakas kreivini, minä kenties en osaa
laittaa, enkä huoneitanne lakasta, mutta palvelijain tulee tietää,
että minä osaan taloani hallita ja minä aion sitä hallita hyvin.
-- Te olette jumalatar! huudahti lordi hänen eteensä polvistuen. --
Ja olette itsenne lahjoittanut kuolevaiselle miehelle, joka teitä
jumaloitsee.
-- Te olette lahjoittanut minulle kaikki mitä minä omistan, vastasi
puolisonsa, -- te rakastatte minua jalosti ja lämpimästi ja minä olen
kiitollinen.
Hänen vastaanottonsa olivat loistavimmat ja suosituimmat
pääkaupungissa. Nerot ja kaunottaret vehkeilivät tullakseen
kutsutuiksi niihin; ylhäiset naiset ja muotileijonat pyrkivät hänen
suosioonsa. Miehensä sukulainen, Osmonden herttua, oli läsnä kun
häntä majesteetille esitettiin, ja melkein koko ajan katseensa
viipyi hänessä. Sitten meni hän arvokkaan kohteliaasti Dunstanwoldea
onnittelemaan ja kehui innokkaasti hänen puolisonsa kauneutta ja
ylpeätä ryhtiä ja kiitti sukulaistaan, että hän perheesen oli
yhdistänyt senlaiset täydelliset sulot. Siitä hetkestä lähtien saapui
hän aina kaikkiin suurempiin vastaanottoihin sukulaisensa talossa,
ja oli vieraista enin huomattu. Häntä pidettiin lahjakkaisuuteensa
nähden etevimpänä ylimyksenä Euroopassa. Kasvonsa olivat kauniit,
ryhtinsä ylpeä ja sivistyksessä oli hän ajastaan paljon edellä.
Siihen aikaan ei ollut tapana, että hänen säätyisensä miehet
lahjojaan kehittivät, he kuluttivat vain ikäänsä huvituksissa, mutta
hän oli aikaisemmasta nuoruudestaan kehittänyt niitä ja nyt ei
hänellä miehuusiällään ollut vertaistaan sivistyksessä ja hienossa
käytöstavassa. Hän suosi kirjallisuutta ja taidetta; neroja hän
kohteli kunnioituksella ja erityisellä kohteliaisuudella, eikä
niiden koskaan tarvinnut hänen vierailuhuoneessaan odottaa. Hovissa
tiedettiin hänen olevan kuningattaren suosituimpia, kuningatar
sekä rakasti että kunnioitti häntä ja myönsikin sen armollisella
suoruudella ja sanoi, ettei kukaan niin hyvin ansainnut sitä
kuin hän ja ettei hän vielä ollut nainut siitä syystä, kun ei
ollut vertaistaan naista löytänyt. Hänestä ei koskaan liikkunut
minkäänlaisia häväistysjuttuja, mutta se ei johtunut siitä, että hän
olisi ollut kylmäluontoinen. Ei kukaan mies tahi nainen voinut hänen
syvällisiin silmiinsä katsoa, vakaantumatta siitä, että kun rakkaus
kerran hänessä heräisi, niin se olisi voimakas ja intohimoinen tahi
onnettomuus, jos olosuhteet olivat sille epäsuotuisat.
-- Kun hän nyt on päässyt miehuusikäänsä niin hänen olisi aika
hankkia itselleen herttuatar, sanoi Dunstanwolden lordi kerran
miettivästi vaimolleen. -- Se olisi soveliainta ja hän on aina ollut
tarkka perheensä arvosta, eikä koskaan jätä tekemättä mitään, mitä
hänen velvollisuuteensa perheen päämiehenä kuuluu. Minua kummastuttaa
ettei hän mihinkään toimenpiteisiin ryhdy.
-- Ei se ole ensinkään outoa, vastasi puolisonsa mustien
silmäripsiensä alta katsellen hehkuvia hiiliä liedellä, ikäänkuin
ajatuksiin vaipuneena. -- Ei siinä mitään outoa ole.
-- Miksi ei? kysyi miehensä.
-- Hänen vertaistaan kun ei löydy, vastasi hän hitaasti. --
Senlaisella miehellä täytyy olla vertaisensa vaimo, muutoin äänetön
tuska sydämensä pakahduttaisi, tuska sen olennon heikkoudesta, johon
hän olisi yhdistynyt. Tavalliselle naiselle hän on liian voimakas
ja jalo. Jos hän senlaisen naisi, niin se olisi samaa kuin leijonan
yhdistyminen sakaaliin tai lampaasen. Oi, hän tulisi mielipuoleksi
-- -- mielipuoleksi surusta, ja helmassa lepäävät kädet puristuivat
lujasti yhteen, vaikkei sitä kukaan nähnyt.
-- Hänellä pitäisi olla jumalatar, elleivät ne olisi niin
harvinaisia, sanoi Dunstanwolde hiljaa hymyillen. -- Hän saisi minua
katkerasti vihata, kun minä, hänen kelvoton sukulaisensa, olen
ottanut ainoan.
-- Niin, jumalatar pitäisi hänellä olla, sanoi kreivitär taas
hitaasti, -- eikä ole olemassa muuta kuin naisia -- naisia vain.
-- Tarkoinhan sinä oletkin häntä huomannut, sanoi miehensä,
ihmetellen hänen älykkäisyyttään. -- Minusta tuntuu että sinä --
vaikka niin vähän olette puhelleet ja niin nykyisin olette joutuneet
sukulaisiksi -- kumminkin olet paremmin tarkannut ja ymmärtänyt häntä
kuin me muut.
-- Niin, minä olen häntä tarkannut. Hän on senlainen mies, jota
täytyy huomata ja minulla on tarkka silmä. Sen sanottuaan nousi
Klorinda kuin voimakkaan tunteen pakottamana seisalleen ja seisoi
suorana ja upeana tulen edessä hämärässä -- tämä puhelu kun tapahtui
illan suussa. -- Hän on _mies_, sanoi hän, -- hän on mies! Hän on
senlainen kuin Jumala tarkoitti miehen olemaan. Ja jos miehet yleensä
olisivat senlaisia, niin löytyisi heille puolisoiksi vertaisiaan
jaloluontoisia naisiakin, jotka maailmalle lahjoittaisivat heidän
kaltaisiaan miehiä. Ja ellei hämärä olisi häntä ympäröinyt, niin
olisi miehensä nähnyt miten veri syöksyi hänen kasvoihinsa, joista
purpurahohde levisi valkoiselle kaulalle asti.
Elleivät muut sitä tienneetkään, niin herttua itse kumminkin tiesi
Klorindan häntä tarkanneen, vaikka hän aina herttuaa kohteli
arvokkaimmalla suloudellaan. Siitä hetkestä asti, kun hän lumottuna
näki Klorindan leveissä tammiportaissa ja kumartui ottamaan hänen
seppeleestään jalkainsa juureen pudonnutta ruusua, oli hän katsellut
häntä toisella tavalla kuin muut miehet ja tiennyt, että jos hän
olisi tullut hetkeäkään aikaisemmin, niin olisi Klorinda ollut hänen.
Ja joka kerran hänet kohdatessaan syöpyi tuo ajatus yhä syvemmälle
sieluunsa. Hän oli liian jaloluontoinen ja hienotunteinen tekemään
itselleen selkoa siitä, että hän Klorindassa ensi kerran oli tavannut
vertaisensa naisen; mutta asian laita oli kumminkin niin -- tahi
olisi voinut olla niin, jos kohtalo olisi muualle asettanut hänen
nuoruutensa ja jos jalo äiti olisi ollut häntä kasvattamassa ja
valvomassa. Kun hän näki hänet hovissa, ihailijain ympäröimänä, kun
hän näki hänet hallitsijattarena ja emäntänä puolisonsa kodissa
miellyttävällä tavallaan heidän yhteisiä vieraitaan kohtelevan, kun
hän kaikkein katseiden seuraamana ajoi hänen ohitsensa vaunuissaan,
niin hänen sydäntään viilsi ja se tuntui sitä tuskallisemmalta kun
kunniantuntonsa vaati häntä tunnettaan tukahduttamaan. Hänellä ei
ollut minkäänlaisia alhaisia ajatuksia Klorindasta, hän ylenkatsoi
saastuttaa sieluaan kevytmielisellä intohimolla. Hän oli hänelle
vain se nainen, joka olisi voinut olla hänen rakastettu puolisonsa
ja herttuattarensa, joka olisi voinut auttaa häntä sukunsa
kunniaa ja traditsioneja ylläpitämään, ja jonka ihanuus, voima ja
lahjakkaisuus olisivat menneet perinnöksi hänen lapsilleen, jotka
siten syntymästään asti olisivat olleet taivaan suoman korkean
säätynsä vertaisilla ominaisuuksilla varustetut. Näitä hän ajatteli
hänet nähdessään eikä mitään muuta, josta olisi ollut Klorindalle
vähemmän kunniaa. Ja Klorindan silmistä näki hän hänenkin tarkanneen
häntä. Kun he toisiaan tervehtivät näki hän Klorindan suurista,
kauniista silmistä, että hän, jos kohtalo olisi sen niin asettanut,
olisi ymmärtänyt kaikki hänen ajatuksensa ja kunnianhimoiset tuumansa
ja auttanut häntä korkeita päämaalejaan saavuttamaan. Hän tiesi
hänen nyt jo ymmärtävän häntä, vaikka he niin harvoin tapasivat, ja
silloinkin aina puhelivat vain sukulaisten tavalla, joiden toisilleen
tulee osottaa kaikkea mahdollista kunnioitusta. Hän vieraili harvoin
Dunstanwolden lordin talossa, ainoastaan milloin poissaolonsa olisi
kummastusta herättänyt tuli hän sinne. Sukulaisensa piti hänestä ja
osotti hänelle erityistä kohteliaisuutta, vaikka hän oli häntä paljon
vanhempi. Toisinaan koetti hän viekotella herttuaa tuttavallisempaan
seurusteluun, mutta vaikkei tämä koskaan osottanut kylmyyttä tahi
vastahakoisuutta osasi hän kumminkin kohteliaalla tavalla kiertää
läheistä seurustelua.
-- Kreivittäreni täytyy viekotella teitä useammin meillä käymään,
sanoi Dunstanwolde. Jonkun ajan perästä puhuikin kreivitär
herttualle, niinkuin miehensä salaa oli häntä pyytänyt. -- Puolisoni
olisi onnellinen jos teidän ylhäisyytenne useammin kunnioittaisi
taloamme käynnillään, sanoi hän eräänä iltana muutamissa suurissa
tanssiaisissa herttuan heittäessä jäähyväisiä hänelle.
Lempeinä kohtasivat Osmonden silmät hänen katsettaan.
-- Lordi on aina sukulaiselleen ystävällinen ja lämminsydäminen,
vastasi hän. -- Elkää antako hänen luulla minua kiittämättömäksi tahi
epäkohteliaaksi, sillä minä en todellakaan ole kumpaakaan, rouva
kreivitär.
Vakavasti he katsoivat toisiaan silmiin. Herttuan täytyi mielessään
ihailla Klorindan sametinkaltaisia, syviä silmiä.
-- Teidän ylhäisyytenne ei ole niin vapaa kuin alhaisempisäätyiset
miehet, sanoi Klorinda. -- Te ette voi tulla ja mennä, niinkuin itse
tahdotte.
-- En voi, vastasi herttua vakavasti, -- en voi niinkuin tahtoisin.
Siinä kaikki.
Kun koko maailma tiesi, ettei neiti Klorinda Wildairs kauneudestaan
ja voitoistaan huolimatta herra John Oxonille kotonaan maallakaan
erittäin armollisesti hymyillyt, niin se ei herättänyt huomiota
eikä antanut syytä juoruihin, että kreivitär Dunstanwolde aivan
vähän seurusteli hänen kanssaan ja ani harvoin kutsui häntä kotiinsa
kaupunkiin.
Kerran, kaksi ilmestyi hän tosin lordin kutsumana sinne, mutta hänen
armonsa näytti häntä tuskin huomaavankaan, ensimmäiset emännän
kohteliaisuusvelvollisuudet hänelle osotettuaan.
-- Sinä, kultaseni, et koskaan ole hänelle hymyillyt, sanoi
Dunstanwolde vaimolleen. -- Sinä kohtelet häntä aina ylpeästi, niin
kuin armonne tapa oli kohdella kaikkia muita -- paitsi palvelijaanne,
jatkoi lordi hellästi; -- mutta hän kuului kumminkin seurueeseesi,
ja jos nuo iloiset nuoret herrat pysyttelevät poissa, niin maailma
kohta panee sen minun syykseni, kun muka pelkään heidän nuoruuttaan
ja ritarillista käytöstään. Minä en tahdo, että luultaisiin minun
hyvyyttäsi väärinkäyttävän, niin etten sinulle vapauttasi soisi.
-- En minäkään sitä tahtoisi, vastasi Klorinda. -- Mutta minä en pidä
hänestä, enkä toivo hänen usein käyvän.
Oxonin naiminen Länsi-Indiassa rikkauksia omistavan perintöläisen
kanssa oli mennyt myttyyn. Koko kaupunki tiesi sen, sitä ihmeteltiin
ja siitä juoruttiin, kun ensimältä oli luultu neidin olleen häneen
hyvin ihastuneen ja puhuttu että he kohtakin häitään viettäisivät,
josta Oxonin velkojat olivat kovasti ihastuneet, toivoen hänen
vaimonsa rikkauksilla maksavan heidän saataviaan, joista eivät olleet
toivoneet penniäkään enää näkevänsä. Mutta sitten huhuttiin, ettei
perintöläinen olisi ollutkaan niin rakastunut kuin ensin luultiin,
vaan että hän oikeastaan olikin toiseen rakastunut ja oli sitä paitsi
kuullut John herrasta senlaisia juttuja, joista voi päätellä, ettei
se nainen, joka hänet miehekseen sai, tulisi onnelliseksi.
Kun Dunstanwolden lordi vei morsiamensa pääkaupunkiin, jossa yhä
uusia voittoja heti tuli hänen osakseen, kun hän sytytti kaikki
sydämet ja kaikki yhdestä suusta häntä kiittivät, katseli Oxon herra
häntä etäältä niissä loistavissa seuroissa, joissa hän kuningattarena
hallitsi. Klorinda aina käyttäytyi kuin hän ei olisi häntä nähnyt,
tahi niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Hän suvaitsi ensi
kerran puhutella häntä eräissä kutsuissa, jossa hän ahdingon takia
joutui häntä niin lähelle, että pukunsa hiipasi häntä. Oxonin palava
katse oli häneen kiintynyt, ja hänen siitä ohitse astuessa henkäsi
hän niin syvään, että Klorinda kuuli sen, hän kääntyi hitaasti ja
katsoi Oxonia kasvoihin. -- Te ette mennytkään naimisiin, sanoi hän.
-- En, Teidän armonnehan sen tekikin, vastasi Oxon matalalla,
katkeralla äänellä.
Klorinda hymähti.
-- Minä olisin sen kaikessa tapauksessa ennemmin tahi myöhemmin
tehnyt, vastasi hän; -- aviosääty ansaitsee kunnioitusta. Minä
neuvoisin teitäkin siihen rupeamaan.