Rehellinen kauppa.
Kuukauden kuluessa oli Klorinda jo Dunstanwolden kreivittärenä,
hän hallitsi puolisonsa komeaa taloa kaupungissa, hänellä oli iso
palvelijajoukko, puuteroittuja, komeita lakeijoja, uhkeita ajoneuvoja
ja nämä olivat komeimpia mitä hienossa maailmassa koskaan oli nähty.
Hänet esitettiin hovissa, kaunistettuna Dunstanwolden perheen
loistavilla jalokivillä, joita sulhasensakin vielä oli lisännyt uusia
ostamalla, hänellä kun oli kiihkeä halu koristaa häntä kaikella,
mikä loistavaa kauneuttaan enensi. Siitä hetkestä saakka kun hän
polvistu majesteetin kättä suutelemaan, oli koko pääkaupunki häneen
ihastunut. Kohtalo näkyi määränneen hänen elämänsä valloittajan
voittoretkeksi. Lapsena hän hallitsi renkituvassa, koiratarhassa
ja tallissa, myöhemmin isäänsä ja tämän meluavia juomatovereita,
viidestätoista ikävuodestaan koko kreivikuntaa, jossa hän asui, ja
nyt pääkaupungin hienoa maailmaa. Ja hän vallitsi niin kuin ei kukaan
vertaisensa tahi häntä arvokkaampi aatelisnainen. Yhtaikaisensa
naiset olivat hänen rinnallaan kuin pieniä tyttösiä, joko he sitten
olivat naimisissa tahi naimattomia ja seurustelutapoihin kuinkakin
perehtyneitä. Naimisiin mennessään oli hän kahdeksantoista vanha,
mutta verevyydestään ja kukoistuksestaan huolimatta ei hän näyttänyt
nuorelta tytöltä. Hän oli pitempi kuin naiset tavallisesti, mutta
hän oli niin kauniskasvuinen ja ryhtinsä niin kuninkaallinen, että
vaikka hän oli pitempi kuin monet miehet, niin hänen pituutensa
vain sulostutti häntä, ja teki kaikki muut naiset hänen rinnallaan
mitättömiksi. Kuinka kaunis tuo jalokivien koristama kaula, kuinka
kauniit nuo olkapäät ja tuo povi, jota kalliit pitsit reunustivat,
kuinka kaunis kreivikruunun koristama otsansa! Puolisonsa jumaloi
häntä. Ensimäisen vaimonsa kuoltua oli hän melkein yksinomaan
elellyt sukukartanossaan maalla, joka oli kaunis ja komea, mutta
jossa vuosikymmenen kuluessa oli vallinnut synkkä yksinäisyys.
Vaimonsa kuoltua oli talonsa kaupungissa suljettu ja nyt palasi hän
vanhoillaan takaisin siihen iloiseen maailmaan, jonka hän melkein oli
ehtinyt unhottaa, nuoren ja kauniin morsiamen seuraamana. Eipä siis
kummaakaan, että tämä ihana, myöhäinen onnensa ja uusi loistava elämä
joskus melkein pyörrytti häntä.
Kun hän ennen maalla asuessaan kuuli puhuttavan herra Jeoffrey
Wildairsin tyttären vallattomista elämäntavoista, hänen
rohkeudestaan, vihaisuudestaan ja intohimoisuudestaan, kauhistui hän
ajatellessaan minkälaisen vaimon hiljaiseen elämään tottunut mies
hänestä saisi, ja hän taisteli kovasti sitä mieltymystä vastaan,
jonka Klorinda jo ensimäisissä tanssiaisissaan hänessä herätti.
Mutta taistelunsa oli turha ja hän sai sen takia valvoa monta
unetonta yötä. Kun hän ajan pitkään yhä useammin tapasi Klorindan
ja sekä omin silmin näki että muiltakin kuuli Klorindan tapojen ja
luonteen muuttumisesta, kiitti hän hartaasti taivasta siitä, aivan
kuin olisi se ollut hänelle suotu erityinen armonosotus. Hän oli
kyllin viisas älyämään ettei häntäkään lujaluontoisempi mies voisi
Klorindaa vallita eikä masentaa, mutta kun hän alkoi hillitä itseään
ja käyttäytyi säädylleen ja kauneudelleen arvokkaalla tavalla,
uskalsi lordi ruveta haaveilemaan mitä mahdollisesti voisi tapahtua
onnen myötäisenä ollessa.
Ensi aikoina häittensä jälkeen hän melkein nöyrästi ihmetteli
vaimonsa hänelle joka hetki osottamaa suloista ystävällisyyttä. Hän
tiesi että monet nuoremmat ja kauniimmat miehet, joiden vaimot olivat
kaunottaria, saivat väistyä heidän ihailijainsa edestä. Mutta vaikka
Klorindaa enemmän ihailtiin kuin kaikkia muita, niin hän aina kohteli
miestään hänen arvonsa ja persoonallisten ansioittensa mukaisella
kunnioituksella. Hän seisoi puolisonsa rinnalla eikä hänen edessään,
ja jakeli hänelle niin hyvin kuin muillekkin hymyjä ja sukkeluuksia.
Äkäpussista ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä, hänen suustaan ei
kuulunut ainoatakaan kovaa eikä tuimaa sanaa vaikka käytöksensä oli
ylpeää ja arvokasta ja palvelijansa osottivat hänelle pelon sekaista
kunnioitusta. Hänen olennossaan ja katseessaan oli jotakin, jota
heikommat ja jokapäiväisemmät luonteet vapisivat. Kaikki ne ylhäiset
herrat, jotka häntä suosittelivat, tunsivat katseen ja äänen soinnun,
joka veitsen tavalla viilsi, milloin hän niin tahtoi. Mutta lordille
oli hän jumaloittu puoliso.
-- Te olette tehnyt minut onnellisemmaksi kuin miksi
kolmikymmenvuotiaanakaan uskalsin toivoa tulevani, oli lordilla
tapana kunnioittavan hellästi sanoa. -- En tiedä millä tänlaisen
onnen olen ansainnut.
-- Kun suostuin vaimoksenne rupeamaan, vastasi Klorinda kerran,
päätin itsekseni ollakkin senlaisena, hän meni puolisonsa luo --
Klorinda oli juuri pukeutunut hovitanssiaisia varten -- ja kumartui
suutelemaan hänen harmenevaa tukkaansa.
Illalla ennen häitä oli Anne myöhällä hiipinyt sisarensa huoneen oven
taakse. Kun nakutukseensa vastattiin, että hän saisi tulla sisään,
meni hän sinne, sulki oven jälkeensä ja nojautui siihen, tuijottaen
eteensä silmät selällään ja kasvot kalpeina mielenliikutuksesta.
Huone loisti vahakynttilöiden valossa ja Klorinda seisoi keskellä
lattiaa peilinsä ääressä yllään valkoisesta silkistä ja kalliista
pitseistä tehty morsiuspuku, päässä timanteista tehty puolikuu, puvun
poimeista loisti jalokiviä. Peilissä huomattuaan Annen, kääntyi hän
ja tuijotti häneen hämmästyneenä.
-- Mitä nyt, mitä tämä on? huudahti hän. -- Mitä asiaa sinulla on?
Kunniani kautta -- sinulla lienee jotakin erinomaista sanottavaa --
vai oletko tullut hulluksi?
Anne riensi hänen eteensä vapisevana, kädet ristissä rinnoilla ja
viskautui nyyhkyttäen hänen jalkainsa juureen.
-- Minä tulin -- minä tulin -- rukoilemaan sinua! -- Siskoni --
Klorinda, ole kärsivällinen kanssani -- kunnes rohkeuteni palajaa!
vaikeroi Anne puuttuen hänen hameesensa.
Klorinda tunsi jotakin vavahduksen tapaista ruumiissaan, vaan
se lakkasi heti, ja hän liikutti sattumalta Annea jalallaan
vetäistessään pois hameensa.
-- Elä tahraa pukuani kyyneleilläsi, sanoi hän, -- se olisi paha enne.
Anne peitti kasvonsa käsillä ja jäi polvistuneeseen asemaansa.
-- Ei ole vielä myöhäistä! sanoi hän, -- ei ole vielä myöhäistä.
-- Mikä ei ole myöhäistä? kysyi Klorinda. -- Mikä -- ole hyvä ja
selitä, jos sinulla on senkään verran järkeä jäljellä. Sinä koettelet
liiaksi kärsivällisyyttäni tuhmuuksillasi.
-- Ei ole liian myöhäistä -- katua ja kääntyä, virkkoi Anne.
-- Mitä -- mitä minä sitten katuisin? kysyi Klorinda käskevästä.
-- Naimistasi, mutisi Anne vavisten ja käsiään väännellen. -- Sen ei
pitäisi tapahtua.
-- Hupakko! huudahti Klorinda. -- Nouse ylös. Sitäkö tulit tänne
sanomaan, ettei ole myöhäistä kieltäytyä rupeamasta Dunstanwolden
kreivittäreksi? -- hän naurahti katkerasti.
-- Mutta se ei saa tapahtua -- se ei saa? vaikeroi Anne. -- Minä --
tiedän -- minä tiedän sisko -- --
Klorinda kumartui hitaasti ja puuttui hohtokivillä koristetulla,
voimakkaalla kädellään sisaren olkapäähän ja piteli sitä kuin
pihdissä. Hänen käytöksessään ei ollut rahtustakaan kiivautta, mutta
ainoastaan sormiensa voimalla pakotti hän Annen taivuttamaan päänsä
taaksepäin, että voi häntä kasvoihin katsoa.
-- Katso minuun, sanoi hän. -- Minä tahdon että vakavasti katsot
minuun, jotta silmäni estävät sinua järkeäsi kadottamasta. Sinä olet
miettinyt naimistani kunnes pääsi on mennyt sekaisin. Itsekseen
elävät naiset tulevat senlaisiksi, ja aivosi ovat aina olleet heikot.
Mitä sinä tiedät? Katso minua silmiin ja sano.
Silmäänsä katse tuntui tunkevan Annen aivojen syvimpään soppeen
saakka. Hän koetti kestää sitä, mutta voimansa raukesi ja hän
olisi hervotonna vaipunut sisaren jalkain juureen ellei hänen luja
valkoinen kätensä olisi häntä pidellyt.
-- Rohkaise nyt itsesi ja puhu selvästi, käski Klorinda. Anne
ponnisti turhaan päästäkseen irti ja puhkesi hillittömään itkuun.
-- Minä en voi -- minä en uskalla! nyyhki hän.
-- Minä pelkään. Sinä olet oikeassa; aivoni ovat heikot ja minä -- --
mutta se -- se nuori aatelismies -- joka sinua niin suuresti
rakasti -- --
-- Mikä? kysyi Klorinda ylenkatseellisesti naurahtaen.
-- Hän, joka oli niin kaunis -- -- vaaleine kiharoineen ja komeine
ryhtineen -- -- --
-- Hänkö, jota ikkunasta tähystelit ja johon rakastuit, sanoi
Klorinda taas naurahtaen. -- John Oxon! Hän olisi voinut sinun
laistasi säästää, onhan hänellä muutoinkin jo kylliksi uhreja.
-- Mutta hän rakasti sinua! huusi Anne valittaen, -- ja sinäkin --
sinäkin, sisko -- muutoin -- muutoin -- -- nyyhkytykset tukahduttivat
äänen, Klorinda laski hänet irti ja oikasihe suoraksi.
-- Hän ei minusta mitään tahdo -- -- enkä minäkään hänestä, sanoi hän
kummallisen ankarasti. -- Meillä ei enää ole toistemme kanssa mitään
tekemistä. Nouse ylös ellet tahdo tulla heitetyksi käytävään.
Klorinda kääntyi taas peilin eteen kiinnittämään päähänsä diadeemia,
joka oli irtaantunut Annen koettaessa riuhtaista irti. Anne
puoleksi istui, puoleksi polvistui lattialla ja tuijotti Klorindaan
epätoivoisilla, kyyneleisillä silmillä.
-- Elä nyt enää ole siellä polvillasi, sanoi sisarensa käskevästi, --
tule tänne.
Anne totteli käskyä ja hoippuroi ylös. Hän näki peilissä loistavan
kuvan, mutta Klorinda ei suvainnut häneen kääntyä puhuessaan,
laittelihan vain hohtokivikoristetta tukassaan.
-- Kuuleppas, Anne sisko, sanoi hän. -- Minä ymmärrän sinua paremmin
kuin luuletkaan. Typerä hupakko sinä olet, mutta sinä rakastat minua
ja minäkin pidän sinusta hiukan -- omalla tavallani. Sinun mielestäsi
minun ei pitäisi mennä naimisiin miehen kanssa, jota et luule minun
voivan rakastaa siinä määrässä kuin nuorempaa ja kauniimpaa miestä.
Tyttömäiset rakkauden unelmasi panevat pääsi sekaisin. Minä rakastan
lordi Dunstanwoldea yhtä paljon kuin ketä toista hyvänsä ja enemmän
kuin useampia muita -- sillä minä en häntä vihaa. Hän omistaa kauniin
tilan ja on ylimys -- ja jumaloitsee minua. Annettuani lupaukseni
hänelle myönnän silmänräpäyksen ajan nähneeni toisen miehen, joka
_kenties_ -- -- mutta se oli vain aivan hetkellistä ja on nyt jo
ohitse. Silloin oli jo myöhäistä. Jos kahta vuotta ennemmin olisi
tavattu, niin ei olisi käynyt näin. Lordi antaa minulle rikkautta,
arvoa ja loistavan elämän hovissa. Minä annan hänelle, mitä hän
kaikesta sielustaan himoitsee -- oman itseni. Se on rehellinen kauppa
ja minä aion puolestani rehellisesti sopimuksen täyttää. Minulla
ei ole minkäänlaisia hyveitä -- mistäpä minä ne olisin saanut.
Tarkoitan, ettei minulla ole naisellisia hyveitä, mutta minulla on
muuan hyve, joka usein -- vaikka ei kumminkaan aina -- kunnostaa
miehet. Minä näet en ole kurja petturi, minä pidän sanani, kun kerran
olen sen antanut. Sinä pelkäät minun katkeroittavan vanhan lordin
elämän. Ole huoletta sen suhteen. Hän saa elää rauhassa, minä en
aio hänelle minkäänlaisia kärsimyksiä saattaa. Hän saa rehellisesti
sen, mistä hän maksun suorittaa. Minä en aio häntä pettää, niinkuin
heikommat naiset miehiään pettävät; sillä hän maksaa -- -- ukko parka
-- hän maksaa.
Ja katse yhä peiliin kiintyneenä osotti hän sormellaan ovea, josta
sisarensa oli tullut, ja käskevää liikettä totellen hiipi Anne hiljaa
tiehensä.