Eräs kohtaus ruusutarhassa ja eräs kihlaus.
Kului kolme päivää kahden sijasta, ennenkuin herra Oxon palvelijansa
seuraamana ratsasti linnan pihaan. Häntä oli viivytetty matkalla,
mutta se ei näyttänyt tehneen häntä kärsimättömäksi, sillä hän oli
kauniimpi ja hilpeämpi kuin milloinkaan. Jäätyään kahden kesken
Jeoffrey herran kanssa, kyseli hän herttaisimmalla tavallaan naisia
ja tiedusteli heidän terveyttään.
Klorinda ilmestyi vasta päivällisille, jolloin hän kuningattaren
tavoin Anne sisarensa ja neiti Wimpolen seuraamana astui huoneesen.
Anne sai nyt ensi kerran kaikessa komeudessa syödä päivällistä
perheensä kanssa.
Tästä kunniasta oli hän niin säikähtynyt, että kasvonsa olivat aivan
kalpeat ja hän näytti niin rumalta, jotta Jeoffrey herra hänet
nähdessään rypisti otsaansa ja matalalla äänellä torui Klorindaa,
joka oli antanut hänen tulla sinne.
-- Luvallanne, armollinen herra, minä tiedän itse parhaiten, miten
minun tulee menetellä, vastasi Klorinda yhtä hiljaa, mutta katse
liekehti. -- Häntä on tarkoin opetettu.
Ja niin häntä olikin ja neiti Wimpolea myös ja kaiken aikaa kun
John Oxon herra oli vierailemassa, täytyi heidän tarkoin muistaa
hyvin osaansa näytellä. Kaksi viikkoa viipyi hän ja ratsasti sitten
hilpeänä takaisin pääkaupunkiin. Kun Klorinda neiti kukkaissalongin
kynnyksellä syvään niiasi hänelle jäähyväisiksi, niiasivat sekä Anne
että neiti Wimpole askeleen päässä hänen takanaan.
-- Nyt kun hän on mennyt matkaansa, ja te olette osottaneet voivanne
mieleisesti palvella minua, sanoi hän kääntyen heihin kun hevosten
kavioiden kalke herkesi kuulumasta, -- niin minua ei huoleta jos
hänelle jonakuna päivänä pistää päähän tulla takaisin. Hän ei saanut
mukaansa paljoa, josta kerskailisi.
Maailma luulikin todella, että Klorinda oli pitänyt häntä lujissa
ohjaksissa. Jos hän oli tullut sinne huokailevana rakastajana, niin
jokainen kreivikunnassa tiesi, että häntä oli hyvin vähän suosittu.
Klorinda oli monasti kutsunut vieraita taloon ja jokainen tiesi
miten hän häntä kohteli. Hän osotti hänelle ylpeää kohteliaisuutta
niinkuin isännän tyttären sopikin, mutta terävä kielensä ei säästänyt
häntä, ja kun ivansa joskus oli purevampaa kuin tavallisesti,
huomattiin herra Oxonin vavahtavan, vaikka hän silloinkin aina osotti
ritarillista kohteliaisuutta. Muutamat olivat olleet huomaavinaan
hänen silmissään rakkauden hehkua, katseensa kiintyessä Klorindaan
milloin ei luullut kenenkään häntä huomaavan, mutta sitä kesti vain
silmänräpäyksen ajan, sitten hän taas äkkiä tointui ja kääntyi pois.
Parin kuukauden ajalla oli Klorinda koettanut kiivasta luontoaan
hillitä, kun hän huomasi etunsa hienona naisena vaativan sitä. Hänen
kammarineitsyensä Rebecka hengitti keveämmin häntä pukiessaan ja
kertoi muillekin palvelijoille nykyisestä paremmasta olostaan.
Mutta kahden päivän kuluttua vieraan lähdöstä joutui hän senlaiseen
vihan vimmaan, jommoista tuskin Rebeckakaan lienee kokenut, ja syynä
siihen oli aivan vähäpätöinen asia, mutta kenties se toisaalta oli
arvokaskin, se kun näet koski hänen kauneuttaan.
Hän istui toalettipöytänsä ääressä ja kammarineitsy harjasi juuri
hänen pitkää tukkaansa yöksi. Neiti Wimpole oli tullut huoneesen
jotakin käskyä täyttämään ja odottaessaan katseli hän lattialle
valuvaa mustain kiharain paljoutta ja huomasi silloin jotakin, joka
sai hänet vavahtamaan ja typeryydessään huudahtamaan:
-- Armollinen neiti! Armollinen neiti!
-- Mitä nyt? kysyi Klorinda suuttuneena. -- Te säikäytätte minua!
-- Tukkanne! Kaunis tukkanne! Siitä on poissa pitkä kihara,
armollinen neiti! änkytti neiti Wimpole aivan typerryksissä.
Klorinda ponnahti seisalleen ja käänsi mustat kiharansa valkoisen
olkansa yli nähdäkseen niitä peilissä.
-- Poissako? huusi hän. -- Mistä? Kuinka? Mitä tarkoitatte? No voi!
Viimeiset sanat hän melkein kiljasi kun näki tuhopaikan, josta noin
viiden jalan pituinen kihara oli leikattu.
Hän kääntyi ja karkasi kammarineitsyen kimppuun, kauniit kasvot
kiukun vääristäminä ja silmät tulta säihkyen. Hän tarttui häntä
olkapäihin ja löi korville kunnes tyttö parkaa pyörrytti.
-- Sinä sen teit! kiljui hän. Sinä, sinä -- sen kirottu, katala
luuska! Sinä teit sen saksia pidellessäsi kun koetit sitä uutta
päähinettä, jonka ompelit minulle. Sinä laittelit siihen nauharuusua
ja satuit silloin tuon kiharan leikkaamaan etkä tohtinut siitä
minulle virkkaa.
Musta tukkansa liehui ympärillään kuin raivottaren harja, ja kun
kätensä väsyivät, sieppasi hän harjan pöydältä ja muokkasi sillä
tytön täyteläisiä olkapäitä jotta seinät kaikuivat.
-- Neiti, neiti, en minä sitä tehnyt, en minä sitä tehnyt, armollinen
neiti! huusi tyttö nyyhkyttäen ja puolustellen.
-- Te lyötte hänet vaivaiseksi, armollinen neiti, itki neiti Wimpole.
-- Minä rukoilen teitä! Elkää lyökö, elkää -- se ei ole soveliasta.
Klorinda työnsi kammarineitsyen luotaan ja heitti harjan neiti
Wimpolelle päähän, kiljuen hurjassa raivossaan.
-- Kirottu soveliaisuutesi -- ja kirottu saat itsekin olla! Mene
tiehesi -- menkää molemmat -- pian pois silmistäni!
Molemmat naiset pakenivat nyyhkyttäen ovesta ulos.
Monta päivää sen perästä hän murjotti suuttuneena ja tyttö parka teki
parastaan peittääkseen tuhopaikkaa kammatessaan. Kyökissä vannoi
hän olevansa viaton, vaikka hän kyllä oli saksilla leikannut poikki
muutaman nauhan päähineestä, mutta ei hän ollut hiuskarvaakaan
katkaissut.
-- Jos hän olisi toisenlainen, niin vannoisinpa jonkun kavaljeerin
sen häneltä varastaneen, arveli tyttö, -- mutta eihän ne pääse häntä
niin lähelle. Eikä viiden jalan pituisista hiuksista, kun ne ovat
päälaelle ruunuksi muovailtu, niinkään helposti kiharaa leikata
vaikka aivan vieressäkin seisoisi.
Kului kaksi vuotta. Kaunis Klorinda neiti yhä vaan teki valloituksia
maalla, kun Jeoffrey herralla ei ollut varoja viedä häntä
pääkaupunkiin. Raha-asiansa sekaantuivat yhä enemmän, ja hän oli
siihen määrään velkaantunut, että hänen väliin oli vaikea hankkia
talouteen tarvittavat vähät rahat.
Yhä enenevällä uteliaisuudella ja kiihkolla seudun aateli keskusteli
Klorinda neidin tulevaisuudesta. Mitenkään sitten kävisi, ellei
hän pääsisi suureen maailmaan loistamaan kauneudellaan ja
älykkäisyydellään eikä saisi panna näytteille harvinaista sulouttaan
siellä, jossa olisi rikkaita ja ylhäisiä sulhasia. Tähän asti ei
hän ollut suvainnut suostua tarjouksiin ja luultiin hänen syystä
tahi toisesta estäneen Dunstanwolden lordinkin kosintaa. Oli
kumminkin aivan huomattavaa että lordi oli häneen hyvin ihastunut ja
arvoituksena oli miksi hän ei jo ollut Klorindaa kreivittärekseen
tehnyt. Siitäkös juttua riitti. Eräät väittivät että lordi Klorindan
kauneudesta ja mielistymisestään huolimatta oli varovainen ja
odotti, toiset taas että Klorinda itse oli asian niin järjestänyt
siitä syystä, että hän ensin tahtoi julkisesti maailmalle näyttää
täydellisesti valloittaneensa John Oxon herran, ennenkuin hän
päätti suostua ylhäisemmän sulhasen kosintaan. Muutamat luulivat
että Klorinda, ylpeydestään ja kunnianhimostaan huolimatta kyllä
menisi naimisiin Oxon herran kanssa, jos tämä häntä kosisi, mutta
Oxon oli muka niin kiintynyt huvituksiin ja iloiseen pääkaupungin
elämään, ettei hän niistä halunnut luopua voittaakseen kaunotarta,
jolla ei ollut perintöä tiedossa. Hänellä itsellään ei ollut
minkäänlaista varallisuutta, ja senkin vähän mitä hänellä oli tuhlasi
hän ruhtinaallisesti. Sillä hän oli maineensa perustanut ja tullut
kuuluisaksi ylhäisten piireissä.
Usein hän kumminkin vieraili sukulaisensa Eldershaven luona,
ja Jeoffrey herra oli aina hyvällä tuulella milloin sai hänet
toverikseen viekotelluksi. Silloin neiti Wimpole ja Anne aina
olivat vahdissa. Klorinda ei suvainnut heidän tätä velvollisuuttaan
laiminlyövän ja vihdoin neiti Wimpole niin tottui tähän valppauteen
ettei enää yhtään arkaillut, mutta Anne ei vaan siihen perehtynyt.
Hän oli aina niin kalpea ja ruma kun Oxon herra oli talossa ja
katseli hänestä Klorindaan surullisella ihmettelyllä ja kainolla
ihailulla. Joskus sattui kun katseensa kiintyi John Oxon herraan,
että kasvonsa sävähtivät tulipunaisiksi, pari kertaa vieras sen
huomasi ja hymyili kun Anne ujostellen loi silmänsä maahan, hän kun
piti tätä valloitustaan arvottomana.
Eräänä päivänä metsästämässä ollessa kulki miesmieheltä huhu, jota
Jeoffrey herra heti sen kuultuaan riemastuneena nelisti tyttärelleen
ilmoittamaan.
-- John Oxon on viekas veitikka, virkahti hän ilonen hymy punakoilla
kasvoillaan. -- Hän kävi meillä tällä viikolla, me olemme hyvät
ystävät ja toverukset eikä hän ole sanaakaan hiiskunut siitä, josta
koko maailma nyt lörpöttelee.
-- Hän on oppinut suutaan hallitsemaan, sanoi Klorinda sen enempää
kyselemättä.
-- Helkkarissa! Naimistaanhan hän on niin salannut, huudahti Jeoffrey
herra. -- Eikä sitä asiaa voi kauan omana tietonaan pitää. Sanotaan
hänen kohtakin naimisiin menevän. Armollinen äiti rouva on hänelle
keksinyt vasta kaupunkiin tulleen, rikkaan kaunottaren. Hän kuuluu
paitsi rikkauksiaan Englannissa Länsi-Intiassakin omistavan suuret
tilukset. Koko maailma piirittää häntä, mutta kun Jack poika pääsi
häntä huokaillen kumartelemaan ja hänelle runoja kirjoittelemaan,
niin sieppasi hän hänet heti toisilta.
-- Alkaa jo olla aika, että hän nai jonkun, joka voi hänen
velkansa maksaa ja velkavankilasta pelastaa, johon hän taitaa olla
joutumaisillaan, virkahti Klorinda. Jeoffrey herra vilkasi katsoa
häneen hieroen punaista leukaansa.
-- Minusta olisi ollut mieluista, että sinä Klo, olisit taipunut
häneen, sanoi hän; -- ja että varallisuussuhteennekin olisivat
paremmin käyneet yhteen. Poika miellyttää minua, ja teistä olisi
tullut komea pariskunta.
Klorinda neiti nauroi, istui suorana satulassa eikä silmääkään
räpäyttänyt vaikka päivä paistoi hänelle suoraan silmiin.
-- Varallisuussuhteemme sopivat mainiosti, sanoi hän, -- minä kun
olen kerjäläinen ja hän tuhlari. Kas tuossa tulee lordi Dunstanwolde.
Lordin ihastuneista silmistä näytti aurinko sentähden niin säteilevän
kirkkaasti Klorindaan paistavan, että hän oli taivaasta tullut
jumalatar, jonka käskystä sitä tulvaili alas.
Neiti Wimpole oppilaineen keskustelivat myöskin tuosta John Oxon
herran naimisjutusta.
-- Minä en voi sitä huhua uskoa, selitti neiti Wimpole, -- sillä jos
mies milloinkaan on ollut rakastunut, niin oli hän Klorinda neitiin,
vaikka hän pyrki sitä salaamaan.
-- Mutta Klorinda, änkytti Anne kalpeana ja liikutettuna, -- Klorinda
kohteli häntä aina ylenkatseella eikä suvainnut häntä lähelleen. Minä
-- minä olisin toivonut hänelle ystävällisempää kohtelua.
-- Ei hän koskaan miehiä ystävällisesti kohtele, sanoi neiti Wimpole.
Lieneekö puheessa ollut perää tahi ei -- olihan niitäkin, jotka
sitä vain juorupuheena pitivät, semmoista kun oli ennenkin huhuttu,
-- mutta herra Oxon ei moneen kuukauteen käynyt sukulaisensa eikä
Jeoffrey herrankaan luona. Kerran jo puhuttiin hänen matkustaneen
Ranskaan, ja että hän hovissa siellä esiintyi yhtä loistavasti kuin
Englannissakin, mutta siitä seikasta ei sukulaisensa Eldershavekaan
sen varmempaa tiennyt.
Jos Dunstanwolden lordilla oli kosiminen mielessä, niin näyttivät
hänen tuumansa näinä päivinä menestyvän. Asiasta oli kaikenlaisia
arveluita. Muutamat luulivat Klorinda neidin ja Oxon herran keskenään
riitaantuneen, toiset taas sanoivat, että herra Oxon muka olisi
kyllästynyt rakastelemiseen, niin kuin monasti ennenkin ja kun hän
oli tuhlannut varansa ja oli vaikeassa rahapulassa, niin hänen
täytyi pikaisesti kohentaa asioitaan naimalla ensimmäisen rikkaan
perintöläisen, mikä eteen sattui ja muutoin sopi hänelle. Nämä olivat
vain naisten tuumia. Miehet taas vannoivat ettei kukaan senlaiseen
naiseen kyllästyisi eikä vapaaehtoisesti hänestä luopuisi, Oxon herra
kai vaan käskyä totteli, Klorindalla kun muka vaan oli ollut mielessä
jonkun aikaa pitää häntä leikkikalunaan. Olihan hän aina suutaan
valjastanut hänen suhteensa ja nimittänyt häntä milloin miksikin,
eikä hän suinkaan huolisi muista kuin rikkaista ja ylhäisistä
kosijoista.
-- Kyllä me hänet tunnemme, sanoivat Klorindan lapsuuden toverit
puhellessaan hänestä maljojensa ääressä. -- Kahdeksan vuotiaana
tiesi hän jo arvonsa ja osasi sillä kauppaa hieroa, häntä näet ei
saatu suutelemaan ja laulamaan, ellei niitä leluilla ja makeisilla
maksettu. Kreivi hänelle pitää olla, ja kreivinkin hän ottaa vain
sentähden ettei herttuaa satu saapusalle. Kyllä me hänen tunnemme ja
tiedämme miten hemmoiteltu hän on. Mutta he eivät häntä tunteneet; ei
kukaan häntä tuntenut paitsi hän itse.
Vasemmassa kylkirakennuksessa, jossa kaikki yhä enemmän kului ja
rapistui, kalpeni ja laihtui Anne. Lempeät silmänsä näyttivät kahta
suuremmilta ja niiden katse oli käynyt tuijottavaksi ja surulliseksi.
Eräänä päivänä kun hän työskenteli Klorindan huoneessa ja Klorindakin
istui siellä, sattui tämä vilkaisemaan Annen kasvoihin ja huudahti
kummastuneena.
-- Miksi noin minuun katsot? sanoi hän. -- Silmäsi ovat kuin
vasta kuorestaan päässeellä höyhenettömällä kananpojalla. Niiden
kummallinen, kysyvä katse kiusoittaa minua. Miksi minuun tuijotat?
-- En tiedä, änkytti Anne. En voi sitä sinulle sanoa, sisko.
Silmäni tuijottavat kun olen niin laihtunut. Peilissäni olen niitä
tarkastanut.
-- Miksi sinä sitten laihdut? kysäsi Klorinda tuimasti. -- Ethän sinä
ole sairas.
-- En -- en tiedä. Eihän minua mikään vaivaa. En tiedä. Anna -- anna
anteeksi!
Klorinda naurahti.
-- Hupakko rukka, sanoi hän, mitäpä anteeksi antamista siinä on?
Voisinhan yhtähyvin pyytää _sinulta_ anteeksi, että olen yhtä
täyteläinen kuin ennenkin ja ettei minua mikään kuihduta.
Anne nousi tuoliltaan, riensi sisaren luo, polvistui hänen viereensä
ja suuteli hänen kättään.
-- Sisko, sanoi hän, -- kukapa sitä uneksikkaan, että sinä anteeksi
antamusta tarvitseisit. Minä rakastan sinua niin, että kaikki mitä
sinä teet tuntuu minusta oikealta -- kaikki, mitä ikään tehnetkin.
Klorinda laski ylpeän näköisenä valkoiset kätensä ristiin päälaelle
ja katsoi sisareen kauniilla silmillään.
-- Kaikki mitä minä teen, sanoi hän hitaasti kopealla
itseluottamuksella, -- kaikki mitä minä teen, _on_ oikein --
itseni suhteen. Luuletko niiden lakien minuakin vallitsevan, joita
muut naiset orjailevat ja joista he valittavat, kun heillä ei ole
rohkeutta niitä rikkoa vaikka kuinka mielensä tekisi. _Minä_ olen
itselleni laki -- ja joillekuille muille myöskin.
Oli kesän ensi kuukausi ja samana iltana oli taas
syntymäpäivätanssiaiset, joissa nuori kaunotar kaikki silmät
lumoisi. Ja hän, jonka kunniaksi niitä nyt pidettiin ja joka nyt
tuli täysi-ikäiseksi, peri vanhan nimen ja tilan ja oli aikaisin
jäänyt orvoksi. Sitä paitsi hänellä oli ylhäisiä sukulaisia. Hänen
perheensä oli näet heimoa Osmonden herttualle, joka oli Englannin
rikkaimpia ja mahtavimpia ylimyksiä, hänen hallussaan oli yksi maan
vanhimpia herttuakuntia ja sitä paitsi komeita hoveja ja esi-isänsä
olivat olleet mainehikkaita. Herttua oli myöskin Dunstanwolden lordin
etäinen heimolainen. Näihin tanssiaisiin ilmestyi John Oxon herrakin
taas monesta ajasta.
Hän saapui iloiseen seuraan vasta jotenkin myöhällä. Mutta sitä ennen
oli eräs henkilö tavannut hänet, vaikkei kukaan kuolevainen siitä
tiennyt.
Wildairs Hallen rappeutuneilla tiluksilla oli muuan ruusutarha, joka
ennen oli ollut talon naisten ylpeytenä ja ilona. Mutta siitä oli
kulunut pitkä aika; nyt se oli yksinäisenä erämaana, jossa ruusuja
kasvoi vain siitä syystä, että Jeoffrey herran puoliso vainaja oli
niitä rakastanut ja Anne ja Barbara omin käsin niitä hoidelleet
lapsuutensa ja ensimäisen nuoruutensa aikoina. Mutta viime vuosina
hekin olivat sen unhoittaneet tahi olivat kenties väsyneet sitä
hoitamaan kun heillä ei ollut puutarharenkejä karkeampaa työtä
siellä toimittamaan. Siellä oli korkeita häkkejä ja kiemurtelevia,
ruohottuneita polkuja. Voimakkaammat pensaat kasvoivat sotkuisina
ryhminä ja kukkivat rikkaruohon seassa, aremmat lajit heikkonivat
vuosi vuodelta ja heittivät kukkimisen. Pitkät oksat kasvoivat maata
pitkin, varomattomain jalkain poljettavina, mutta moneen kuukauteen
ei kukaan ollut jalkaa sinne astunut, se sai olla ihanana erämaana.
Ruusutarhan keskellä seisoi vanha rikkonainen päiväkello, jota upea
punakukkainen ruusukiehkura rohkeana kierteli. Unhoituksesta ja
huonosta hoidosta huolimatta loistivat punaruusut päiväpaisteessa.
Ja vaikkei täällä kukaan koskaan käynyt, näytti nurmi vanhan,
ruusuilla koristetun päiväkellon ympärillä tallatulta ja tuon nuoren
perintöläisen syntymäpäiväaamuna seisoi siellä joku kirkkaassa
päiväpaisteessa ikäänkuin odottaen.
Odottaja oli itse Klorinda neiti. Hänellä oli yllään valkoinen
aamupuku. Hän oli majesteetillisemman näköinen kuin koskaan ja
muistutti enemmän jumalatarta kuin kuolevaista naista. Päiväkellon
päälle on hän kerännyt suuren joukon purpuraruusuja, joista
seppelettä sitoi. Hän kantoi päätään pystymmässä kuin tavallisesti,
mutta silmissä, joita hän piti ruusuihin luotuina, vilkkui
kummallinen hymy, se väikkyi täyteläisillä huulillakin, jotka olivat
ruusuja punaisemmat. Kenties neiti Wimpole juuri tuota hymyä vapisi,
sillä siinä ei ollut ystävällisyyden eikä hellyyden vivahdustakaan.
Jos hän täällä ketään vartoi, niin hänen ei tarvinnut kauan odottaa,
eikä se olisi hänelle mieleen ollutkaan.
Mutta hänen kärsivällisyyttään ei pitkään koeteltu. Ratsupukuun
puettu mies lähestyi kiirein, kepein askelin ruohokentän poikki,
ikäänkuin peläten askeleensa kuuluvan hiekkakäytävällä. Tulija oli
John Oxon herra.
Hän pysähtyi päiväkellon toiselle puolen vastapäätä Klorindaa ja
kumarsi niin syvään, että tarkka silmä siinä melkein ivaa huomasi.
Hatun höyhentöyhtö veti maata, josta pudonnut ruusu puuttui siihen.
Ja kun hän taas oikasihe, oli kauneutensa ihanaa kuin aamun heräjävä
luonto ympärillään. Klorinda vaan ei katsettaan kohottanut,
katselihan vain ruusujaan ja sitoi seppelettään.
-- Miksi tänne tulitte? kysyi hän.
-- Miksi te tulitte yhtymäpaikalle viestiäni totellen? kysyi Oxon
vastaukseksi.
Nyt katsoi Klorinda suurilla säteilevillä silmillään häntä suoraan
silmiin.
-- Halusin kuulla mitä sanottavaa teillä olisi, sanoi hän, -- ja
vielä enemmän halusin teitä _nähdäkseni_.
-- Ja minä, alkoi Oxon, -- minä tulin -- -- --
Klorinda kohotti valkoista kättään, joka piteli pitkävartista ruusua
-- aivan kuin kuningatar kohottaa valtikkaansa.
-- Te tulitte, katkaisi hän hänen puheensa, -- enemmän näkemään kuin
kuulemaan _minua_. Te erehdyitte.
-- Te suvaitsette esiintyä jumalattarena ja ylenkatsotte minua
taivaallisesta korkeudestanne, sanoi Oxon. -- Minä olin kylliksi
älykäs sen jo ennakolta arvaamaan.
Klorinda pudisti kummallisesti hymyillen päätään.
-- Se ei ole totta, sanoi hän varmuudella. -- Vasta minut nähtyänne,
ajattelitte niin. Olihan se sukkela ajatus -- teiltä -- mutta ei
kumminkaan kyllin sukkela. Ja katseen hymyilevä iva olisi voinut
saattaa miehen mielettömäksi. -- Te tulitte näkemään itkevää,
sortunutta naista, joka hapset hajallaan ja kyynelvirtain vuotaessa
kohottaisi katseensa taivaasen -- ja teihin -- rukoillen ja
vannoen ettei taivaskaan kykenisi häntä niin auttamaan kuin teidän
jalomielisyytenne. Te olette ennenkin nähneet naisten niin tekevän
ja tahdoitte _minunkin_ senlaisena nähdä -- jalkainne juuressa
huutamassa, että olisin hukassa -- ijäksi hukassa. _Sitä_ te
odotitte! Mutta te erehdyitte.
Vaikka tuo nuori ylimys olikin irstainen ja vaikka häneltä puuttui
sydäntä ja omaatuntoa -- hän kun lapsuudestaan oli kasvanut
juopottelijain ja ylhäisten roistoin parissa -- ja kuinka perinpohjin
hän luuloittelikin tuntevansa naiset ja naisten tavat, kun ne
pettävät tahi petetään, niin tämä nainen kumminkin nyt herätti
hänessä eloon aivan uuden tunteen ja voiman, ja se iski häneen
salaman tavalla.
-- Saakelia! huudahti hän peräytyen. -- Tehän ette olekkaan nainen!
Klorinda nauroi taas, ja sitoi seppelettään, mutta katse oli yhä
Oxoniin kiintynyt.
-- Vastahan te sanoitte minua jumalattareksi ja puhuitte
taivaallisista korkeuksista, sanoi hän. -- Mutta minä olenkin
nainen -- nainen, joka tahtoisi osottaa muille naisille, miten
heidän tänlaisina hetkinä tulee käyttäytyä. Miksi minä polvistuisin
sentähden, että olen nainen, ja itkisin ja valittaisin? Mitäpä
minä kadotin, teidät kadottaissani? Samanhan olisin vaimonannekin
kadottanut. Miksi naiset itkevät ja surevat -- -- sentähden että
he miestä rakastavat -- -- sentähden kun he hänen rakkautensa
kadottavat! Mutta eiväthän he sitä milloinkaan omistakkaan.
Seppeleensä oli nyt valmis ja hän kohotti sitä tarkastaen. Hän oli
ihmeen ihana seisoessaan siinä raskas, uhkea seppele valkoisissa
käsissä ja pää taaksepäin heitettynä.
-- Tehän menette kohta naimisiin? kysyi Klorinda -- jos puheessa on
perää?
-- Menen, vastasi Oxon katsoen häneen ja vasten tahtoaan alkoi
taaskin katse ja sydän hehkua.
-- Se ei voi liian pian tapahtua, sanoi Klorinda kääntyen häneen ja
molemmin käsin pidellen seppelettä kuin kruunua korkealla päänsä
päällä. Ympärillä kimalteli päiväpaiste -- koko hänen olentonsa
näytti liekehtivän riemullisessa sädeloistossa, joka Oxonin silmiä
häikäsi. Tuokion perästä laski hän seppeleen päähänsä, jota se
ympäröi kuin kuningattaren diadeemi.
-- Te tulitte minua näkemään, sanoi hän leimuavin silmin; -- minä
käsken teitä nyt katsomaan minua -- katsokaa nyt miten suru on
kasvojani kalventanut näinä viimeisinä kuukausina, ja miten murhe
minua painaa. Katsokaa minua tarkoin, jotta muistaisitte!
-- Minä näen, vastasi Oxon melkein vaikeroiden.
-- Hyvä, sanoi Klorinda, ylpeästi osottaen edessään kiemurtelevaa
polkua -- menkää siis -- menkää takaisin jalopeuran luolaanne!
* * * * *
Tanssiaisissa iltamilla kantoi Klorinda päässään ruususeppelettä.
Itse hän oli tuon hiuskoristeen keksinyt eikä muilla naisilla
senveroista ollut. Se kaunisti häntä ja teki hänet majesteetillisen
näköiseksi, aivan niinkuin silloinkin kun hän sen ensi kerran
päähänsä asetti. Kun hän astui sisään, kääntyivät kaikki silmät
häneen, ja kun hän isänsä rinnalla nousi leveitä tammiportaita,
jotka olivat maan kuulut leveydestään ja uhkeudestaan, kuului
vierasjoukosta ihmettelevää sorinaa. Vieraat tunkeilivat alhaalla
etehisessä, ja kaikkein silmät seurasivat Klorindaa. Ylhäällä
olevassa etehisessä asteli myöskin vieraita, ne puhelivat keskenään
ja katselivat portaissa tulijoita.
-- Neiti Wildairs, mutisivat he Klorindan nähdessään. -- Klorinda,
jumalain nimessä! huudahti eräs vanhanpuoleinen herrasmies
toverilleen. -- Ja vieläpä ruusuilla kruunattuna! Tuon kauniin
äkäpussin päässä ne näyttävät säteileviltä jalokiviltä.
Portaiden yläpäässä seisoi muuan herra, jonka Klorindan ensi
näkeminen siihen paikkaansa lumosi. Hän oli kasvultaan pitkä,
ryhtinsä oli majesteetillinen ja hänellä oli päässä vaaleakutrinen
valetukka. Pitsinsä ja koruompeluksensa olivat kalliita taideteoksia
ja rinta välkkyi ritarimerkkejä. Klorinda ei häntä huomannut, mutta
kun hän ehti portaiden yläpäähän ja käänsi kasvonsa niin, että vieras
herra ne näki kaikessa ihanuudessaan, väistyi hän takaperin. Samassa
Klorindan seppeleestä irtautui ruusu, se putosi vieraan jalkain
juureen. Veret vaihtelivat hänen kasvoissaan, kun hän kumartui kukkaa
ottamaan. Mutta Klorinda neiti näki vain Dustanwolden lordin, joka
vierasjoukon läpi tunkeutui häntä tervehtimään. Klorinda tervehti
häntä säteilevällä hymyllä ja katseensa pani lordin silmät loistamaan.
Kun Klorinda oli tervehtinyt isäntäväkeä ja onnitellut nuorta
perillistä, tuli lordi hänen luokseen ja kuiskasi hänelle hiljaa ja
lämpimästi:
-- Tänä iltana, armollinen neiti, kai suvaitsette lupanne mukaan
vastata minulle?
-- Viekää minut johonkin, jossa parin silmänräpäyksen ajan saamme
olla kahden, kuiskasi Klorinda.
Lordi vei hänet muutamaan tyhjään sivuhuoneesen, siellä polvistui
hän ja suuteli hänen valkoista kättään hellästi ja tulisesti kuin
nuorukainen.
-- Elkää antako minun kauan odottaa! Olkaa armollinen! Liiaksi monta
kuukautta on jo hukattu.
-- Teidän ei tarvitse ainoatakaan tuntia odottaa -- ei ainoatakaan,
vastasi Klorinda. Ja kun lordi siinä polvistuneena suuteli hänen
kättään äänettömällä ihailulla, katseli hän säteilevillä silmillään
ruusudiadeeminsa alta lordin harmenevaa päätä, ja katse oli niin
kummallisen surullinen.
Tunnin kuluessa tiesi koko seura jo tapauksesta. Nuoremmat miehet
katselivat lordiin murhaavasti, ja vanhemmat näyttivät kateellisilta
ja juroilta. Naiset kuiskailivat, että he kyllä aikoja ennen olivat
asian arvanneet ja ihmettelivät että se nyt vihdoinkin tapahtui.
Kuin kuninkaallinen morsian astuskeli Klorinda tulevan puolisonsa
taluttamana huoneesta huoneesen.
Kun hän kaikkein katseiden seuraamana ja kukoistuksensa loistossa
kierteli tanssisalia, astui John Oxon herra sisään ja pysähtyi
oven suuhun. Hän oli hymyilevän ja simasukaisen näköinen kuin
tavallisestikkin, ja kun Klorinda tuli hänen läheisyyteensä, kumarsi
hän syvään ja Klorinda niiasi vieläkin syvempään.
Seuraavassa huoneessa vei sulhonsa hänet erään herran luo, jonka
ympärille kokonainen seura oli kokoutunut. Se oli tuo pitkä
muukalainen, vaaleine kikaratukkineen ja kiiltävine ritarimerkkineen
-- hän joka peräytyi nähdessään Klorindan portaissa. Punaruusu oli
vielä hänen kädessään, ja kun katseensa sattui seppeleesen, punastui
hän.
-- Kunnioitettu sukulaiseni, Osmonden herttua, esitti lordi. --
Teidän korkeutenne -- tässä on tuleva puolisoni.
Ja kun muukalaisen tummat, säkenöivät silmät kumartaessaan
kohtasivat Klorindan katseen, täytyi tämän ensi kerran elämässään
luoda katseensa maahan, ja sydämensä sykki rajusti kunnioittavasti
tervehtiessään.