Mitä kuutamossa tapahtui.
Tästä hetkestä pitäen oli Annen elämä hiukan vaihtelevampaa. Hänestä
itsestään tämä muutos tuntu hyvin suurelta, vaikka se muista oli
vähäinen. Hellä luontoinen hän oli ja kotitoimia harrastava nainen,
hän olisi ollut parhain vaimo ja äiti, jos kohtalo olisi hänet siksi
määrännyt. Hänen luonnolliset ominaisuutensa pääsivät nyt osaksi
käytäntöön sisarelle tekemänsä palveluksen kautta, ja tämä sisar
oli hänen sielunsa hallitsijatar. Rikkonaiset uutimet parsi ja
paikkaili hän erinomaisen taitavasti. Ne tunnit, jotka hän vietti
sisarensa huoneessa, olivat hänestä melkein yhtä pyhät, kuin jos hän
olisi ne rukouksiin käyttänyt, tahi niinkuin hetket ovat nunnille,
jolloin he alttari vaatteita kirjailevat. Huoneessa näytti olevan
senlaista kirkkautta kuin ei muualla talossa löytynyt, ja ilman hieno
lemu siellä oli hänestä kuin pyhää savua. Hän koetti salaa pitää
huonetta paremmassa järjestyksessä kuin Klorindan Rebecka niminen
kammarineitsy. Hänen onnistui myöskin saada tehdäkseen muutamia
Rebekalle kuuluvia töitä. Hän osasi korjata pitsejä, solmeilla
aistikkaita nauharuusuja ja muuttaa puvun kuosia. Liiallisen työn
rasittama kammarineitsy oli kiitollinen tästä avusta ja säilytti
tarkasti Annen salaisuuden, joten häntä usein kiitettiin senlaisesta,
jota hän ei ollut neulallaan edes liikuttanutkaan. Älykkäästi
hän sitten aina Annelle kertoi emäntänsä tyytyväisyydestä, siten
kiihottaakseen tätä uusiin ponnistuksiin.
Anne tapasi joskus sisarensa tämän makuuhuoneessa, ja kun Klorinda
sattui hyvälle tuulelle, pidätti hän Annen hetkeksi sinne
juttelemaan. Näytti siltä, että hän tahtoi näyttää naisihailijalleen
kuinka vastustamattoman hurmaava hän voi olla. Annen rumat kasvot
olivat silloin melkein kauniit ihastuksesta, ja lempeät silmänsä
loistivat. Muotokuvasta hän ei sen koommin kuullut mitään. Hän
vavahti väliin ajatellessaan, että se kenties vielä oli sängyn alla,
että kauniit kasvot hymyilivät ja sinisilmät katselivat häntä siinä
istuessaan ja sisarta kaikessa kauneudessaan kun häntä riisuttiin ja
puettiin.
Kaiken taitonsa hän käytti muuttaakseen itselleen sopiviksi ne
käyttämättömät koristukset, joita hänelle lahjoitettiin. Hänellä
oli kaikki valmiina jo aikoja ennen kuin Klorinda muisti lupaustaan
kutsua häntä luokseen kun hänellä oli vieraita.
Mutta eräänä päivänä hän syystä tahi toisesta muisti sen ja lähetti
häntä hakemaan.
Anne riensi makuuhuoneesensa ja puki vapisevin käsin ylleen
korjaamansa puvun. Nähdessään peilissä rumat kasvonsa naurahti hän
hiukan katkerasti. Tukkansa koetti hän kammata uudella tavalla, mutta
tunsi tekevänsä sen rumasti ja siivottomasti eikä ollut enää aikaa
sitä korjata. Kun olisi ollut ihoväriä, olisi hän poskensa maalannut,
mutta senlaisia turhuuksia ei ollut Barbaralla eikä hänellä.
Siispä hän vain hieroi ja näpisteli poskiaan, että ne näyttivät
kuin olisivat olleet huonosti maalatut. Hänestä näytti nenäkin
punottavalta, eikä se olisi kumma ollutkaan, kätensä ja jalkansa kun
olivat jääkylmät.
-- Hän saa nyt hävetä minua, huokaili Anne parka. -- Ja sitten hän
suuttuu ja lähettää minut pois, eikä koskaan enää lähetä minua
hakemaan.
Hän ei ainakaan itseään pettänyt luuloittelemalla, että hänen
suhteensa oltaisiin liiaksi kärsivällinen.
-- Klorinda neiti pyysi neitiä joutumaan, sanoi Rebecka koputtaen
ovea.
Hän sieppasi nenäliinansa, jossa kuten kaikissa vaatteissaankin oli
kuivien, puutarhasta keräämiensä ruusunlehtien lemu, ja meni vavisten
alas kukkassalongiin.
Tämä salonki oli iso huone, siinä oli valkeaksi maalattu laudoitus
ja huonekaluilla oli kukkaiset päälliset. Joukko herroja ja naisia
seisoi siellä nauraen ja pakisten. Herroja oli enemmän kuin naisia,
ja useimmat seisoivat Klorindan ympärillä, joka suorana ja ylpeänä
istui isossa nojatuolissa hymyillen ivallista hymyään, ikäänkuin
uhitellen heitä äänekkäästi tunteitaan ilmaisemaan.
Hiljaa kuin hiiri hiipi Anne sisään. Hän ei tiennyt miten käyttäytyä,
mutta kun ei uskaltanut jäädä itsekseenkään seisomaan, pujahti hän
sisarensa tuolin taakse. Sydän sykki pakahtuakseen.
Seurassa oli ainoastaan maalaisherroja, mutta Annesta ne näyttivät
komeilta kavaljeereilta. Hän ei koskaan ollut nähnyt sen
hienompia miehiä ja siitä syystä ei se heidän miellyttävyyttään
hänen silmissään vähentänyt, että useilla heistä oli punainen
nenä ja punoittavat posket, että he puhuivat kovalla äänellä,
ja että käytöksensä oli meluavaa. Ne edustivat tuota suurta
valloittajaluokkaa, miestä, jota kaikkein naisten täytyy koettaa
miellyttää, mutta nämä kaikki koettivat nähtävästi Klorinda neitiä
miellyttää eikä hän heitä.
Ja Anne tuijotti heihin ihailevalla kunnioituksella odottaen sopivaa
tilaisuutta jollakin tavalla huomauttaakseen sisarta läsnäolostaan.
Mutta ennenkuin hän ehti päästä selville miten parhaiten voisi
ilmoittautua, kuuli hän äkkiä takanaan hopean heleän äänen.
-- Ainoastaan jumalattaret levittävät ympärilleen Arabian ruusutarhan
lemua, sanoi ääni. Kun tulette pääkaupunkiin meitä hallitsemaan,
armollinen neiti, on ruusulehtien lemu tuleva muodikkaaksi ja se on
täyttävä ilman kaikissa salongeissa.
Ja Annen rinnalle ilmestyi kumartaen, kultaan ja purpuraan puettuna
ja hohtokivinapit samettinutussa, sama nuori, kaunis aatelismies,
jonka vaaleilla kutrilla aurinko kimalteli sinä aamuna, kun hän näki
hänen tiehensä ratsastavan -- hän, jota mielivaltainen kaunotar ei
ottanut vastaan, ja jota hän houkkioksi nimitti.
Klorinda vilkasi häneen kääntymättä katseen silmäripsiänsä alta ja
huomasi silloin tuolinsa takana odottavan Annen.
-- Koreat sananne eivät nyt paikalleen sattuneet, herra Oxon, sanoi
hän, -- vaikka ne näin maalaisoloissa kyllä kauniilta kuuluvat. Minä
näet en ruusunlehtien lemua käytä, vain Anne sisko tässä, jota ette
saa karsain silmin katsella. Tule tänne sisko, eläkä piiloudu kuin
pelkäisit näyttäytyä.
Hän veti sisaren esille, ja siinä seisoi nyt Anne ja kaikki
tuijottivat hänen rumiin, punastuviin kasvoihinsa ja kultaan ja
purpuraan puettu aatelismies kumarsi syvään kuin olisi edessään
ollut herttuatar, sillä hän kohteli samalla tavalla kaikkia naisia,
ylhäisiä ja alhaisia, kauniita ja rumia, tyttöjä, vaimoja ja leskiä.
Hän ei koskaan voinut olla vetämättä puoleensa naisen sydäntä,
josko hän siitä sitten välitti tahi ei, ja hänellä oli erinomainen
lumousvoima. Anne vapisi niiatessaan ja ihmetteli oliko taivaan alla
ennen nähty niin kaunista ja komeaa aatelismiestä.
Harvoin Anne tähän huoneesen tuli, ja silloin hän aina seisattui
takapuolelle, hän kun enemmän pelkäsi että häntä puhuteltaisiin kuin
että hän jäisi huomaamatta. Hän oli tottunut elämään huomaamattomana
ja häntä oli aina pidetty vähäpätöisenä, toisenlainen kohtelu
saattoi hänet hämille. Häntä huvitti kuunnella muiden puhetta,
vaikkeivät sukkeluudet aina hienoimpia olleet ja nähdä Klorindan
kuningattarena vallitsevan ihailijainsa ja orjainsa keskessä. John
Oxon herrasta hän ei usein uskaltanut puhua -- ani harvoin hän hänen
nimeäänkään mainitsi -- mutta ihmeteltävällä taitavuudella hän osasi
hankkia tietoja hänestä. Viekkaasti viekotteli hän Margery neidin
puhumaan hänestä ja kertomaan pitkiä juttuja valloituksistaan ja
miellyttävästä käytöksestään. Neiti Wimpole tiesi paljon senlaisia,
häntä kun vanhuudestaan huolimatta tämän aatelismiehen tavat hyvin
huvittivat. Tuntui melkein siltä -- jos hänen pitkäveteisiin
kertomuksiinsa oli uskomista -- että kaikki seitsemääkymmentä vuotta
nuoremmat herttuattaret olivat hänen tähtensä kyyneleitä vuodattaneet
ja rauhansa menettäneet ja että hän oli saattanut kaikensäätyisiä
naisia tuhmuuksia tekemään.
Kun Anne sai hänet kertomaan, istui hän kuunnellen ompelukehyksen yli
kumartuneena ja kummallinen mielenliikutus oli hänen neitsyeellisen
rintansa melkein pakahduttaa. Öisin valvoi hän sykkivin sydämin
ja mietti pimeässä. Varmaan ei maailmassa löytynyt toista miestä,
joka olisi niin hyvin Klorindalle sopinut kuin hän, ja joka niin
hyvin kuin hän ansaitsi voittaa tämän ylpeän kaunottaren käden.
Ei yksikään nainen, vaikka olisi kuinka kaunis ja ylpeä tahansa,
voine hänelle rukkasia antaa. Sitte Anne parka mielessään kuvaili
heidän rakkautensa onnea, vaikka hän senlaisesta rakkaudesta niin
vähän tiesi. Mutta täytyihän senlaisen onnen olla täydellistä, ja
kenties -- ajatteli hän nöyrästi -- saisi hänkin etäältä sitä nähdä
ja siitä kuulla. Ja kun Klorindalla sitten pääkaupungissa olisi
iso talo ja paljon palvelijoita, joille valppaan emännän silmä oli
tarpeen, niin kenties voisi tapahtua, jos hän nyt hyvin osaisi
häntä palvella ja silloin uskaltaisi pyytää, että hän pääsisi hänen
talouttaan hoitamaan ja saisi siellä jossakin sopessa itsekseen
elellä. Ja sitten rohkeat ajatukset kuvailivat -- hän oikein punastui
pelottomuuttaan -- lasta, joka syntyisi heille, kaunista poikaa
ja perillistä, jonka tukka kiharoina valuisi hartioille, jota hän
saisi hoitaa ja jonka orjana hän olisi -- ja jota hän rakastaisi --
rakastaisi, rakastaisi, ja joka kenties sitte joskus huomaisi miten
hellä hoitaja hän oli ja että häneen aina voi luottaa, ja joka isänsä
hymyilevillä, mairittelevilla silmillä katselisi häntä ja kenties
häntä hiukan rakastaisikkin.
Samana iltana kun Klorinda neiti herra John Oxonin suhteen antoi
käskyjä neiti Wimpolelle, kiiruhti tämä ijäkäs neitonen molempain
oppilaittensa luo kielevästi kertomaan kummastustaan ja ihailuaan.
-- Hän on erinomainen nainen, sanoi hän, -- erinomainen hän on, toden
totta! Ei vain kauneutensa mutta myös rohkeutensa ja älykkäisyytensä
takia. Ajatelkaas vain kuinka hän huomaa kaikki pienimmätkin asiat
ja miten viisaasti hän osaa menetellä, aivan kuin olisi hän jo
kokenut vanha nainen. Hän tuntee maailman menon ja tahtoo estää
juoruja syntymästä tavalla semmoisella, ettei kukaan voi hänen suurta
siveyttään epäillä. Hän on niin ylpeä, ettei hän edes tahdo näyttää
olevansa pääkaupungin naisten kaltainen. Senlaisesta hän ei tahdo
tietääkään! John Oxon herralle ei ole helppo häntä suositella. Hän
ei tahdo, että tämä herra voisi kellekkään kerskata olleensa edes
silmänräpäyksen ajan hänen kanssaan kahden kesken. Jos kaikki naiset
olisivat yhtä viisaita, niin vähemmän häpeäjuttuja kuuluisi.
Tähän tapaan hän jutteli kotvan aikaa ja kertoi heille, että Klorinda
suurilla, mustilla silmillään oli katsonut häntä suoraan silmiin
senlaisella tavalla että häntä melkein vapisutti ja kuinka hän oli
istunut, sankka tukka levällään tuolin selustumella ja kuinka ensin
näytti siltä, että poskensa punottivat vihasta, mutta että hän sitten
näyttikin hymyilevän.
-- Väliin, sanoi neiti Wimpole, -- oikein pelästyn, kun hän hymyilee,
mutta tänä iltana hän kai ajatteli jotakin hauskaa. Luulen, että
häntä huvitti ajatella, miten hän, joka on niin monta naissydäntä
vallannut, nyt saisi kokea miltä tuntuu tulla kavaluudessa voitetuksi
ja narrina pidetyksi. Ne, jotka hänestä ovat hävyttömiä, näkee hän
mielellään voitettuina. Hänestä oli hauskaa jo lapsena ollessaan,
sutkia tallirenkejä ruoskalla selkään kunnes ne lankesivat polvilleen
pyytämään anteeksi.
Sinä iltana kun Anne meni makuuhuoneesensa mylläköivät hänen
sielussaan harhailevat ajatukset, joita hän ei voinut hillitä eikä
karkoittaa, -- eikä hän sitä juuri halunnutkaan. Hän ajatteli
Klorindaa ja mietti surullisena, kuinka hän voi olla niin
uhkamielinen ja ylpeä ja käyttäytyä kuin ei hänen rinnassaan olisi
ainoatakaan inhimillistä heikkoutta, ei edes naisellista sydäntä.
Kuinka hän voikkaan ylenkatseella kohdella tuota jaloa kavaljeeria,
jos tämä rakasti häntä, jota ei voinut epäilläkkään. Olihan hän itse
nähnyt lämpimän hehkun hänen sinisilmissään jo tuona ensimäisenä
iltana, kun hän niin sulavasti kumarsi hänelle ja puhui ruusunlehtien
lemusta, jonka hän luuli Klorindan puvusta leviävän. Kuinka nainen,
jota hän rakasti, voi häntä vastustaa. Kuinka hän voi kiusata häntä,
pitämällä häntä etäällä itsestään, kun hän hartaasti halusi hänen
jalkainsa juuressa kuiskailla rakkaudestaan?
Riisuutuessaan hiljaisessa kammarissaan huokasi Anne syvään, mutta ei
itsekkään tiennyt, että sen vaikutti suru siitä, että rakkautta, --
jota toisille oli niin niukasti suotu -- voitiin halveksia ja hylkiä.
Maata pantuaan hän ei voinut nukkua, vaan viskautui sinne tänne
vuoteellaan sydän raskaana huolista.
-- Hän on niin nuori ja kaunis ja ylpeä, ajatteli hän. -- Minä
oivallan kaiken tämän kun olen niin paljoa vanhempi -- oivallan että
hän on ainoa, jonka kanssa hänen tulisi mennä naimisiin. Onhan niitä
paljon muitakin, vaan niistä ei yksikään ole hänen vertaisensa,
niitä hän vain ylenkatsoisi ja vihaisi, kerran heidän omakseen
jouduttaen. Mutta tämä on lahjakas ja sukkela ja urhoollinen. Häntä
olisi mahdoton ylenkatsoa, jos hän väliin kuinka suuttuisikkin. Voi,
ei hänen pitäisi häntä luotaan torjua, sitä hänen tosiaan ei pitäisi
tehdä.
Hän oli niin levoton ja mielensä niin haikea, ettei hän voinut
maata vuoteellaan vaan nousi ylös, niinkuin ainakin, milloin ei
unta saanut. Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja koetti rauhoittua
katselemalla tähtiä, joiden hän lapsuudesta asti oli luuloitellut
ystävällisesti häntä katselevan ikäänkuin tahtoisivat ne häntä
lohduttaa.
Mutta tänä yönä ei tähtiä näkynytkään. Olisi ollut kuutamo, mutta
iltamassa oli taivaalle kokoutunut synkkiä pilviä, jotka peittivät
kuun näkymästä, paitsi kun tuulen puuska sattui repäisemään halkeaman
mustaan huntuun.
Hän laskeutui polvilleen yöpuvussaan. Yöllinen hiljaisuus vallitsi
kaikkialla. Koko talonväki olivat aikoja sitten menneet levolle,
niin että kaikki nyt jo nukkuivat. Hän vaan yksin valvoi, ja kun
hänellä oli lapsellisen yksinkertainen mieli, jonka aina täytyy uskoa
huolensa Korkeimmalle, niin hän nytkin katseli synkkää, pilvistä
taivasta ja rukoili menestystä sille miehelle, joka ei ajatustakaan
hänelle uhrannut sen perästä, kun hän tuona iltana kumarsi hänelle.
Hän oli liian ruma ja liian ikävystyttävä tullakseen muistetuksi.
-- Kenties, mutisi Anne, -- hänkin juuri tällä hetkellä ikkunastaan
katselee pilviä, kun ei voi nukkua ajatellessa, että hän parin
päivän päästä on täällä ja saa nähdä ihanan Klorindan, ja ehkä hän
miettii mielessään miten sanansa asettaisi, jos Klorinda näyttää
suosiolliselta, jota Jumalalta rukoilen.
Polulta ikkunan alla kuului samassa kuin keveää liikettä, mutta
se oli niin keveää, että hän luuli erehtyneensä. Tuokion aikaa
vallitsi taas äänettömyys, ja ellei sen enempää olisi kuulunut,
olisi hän unhoittanut koko asian tahi luullut sitä mielikuvituksensa
luomaksi. Mutta sitten taas kuului samanlaista ääntä, ja nyt
oli hän erottavinaan, että se oli kuin hiekan narskamista jalan
alla. Askeleet tuntuivat niin varovaisilta, kuin kulkisi kävelijä
hiipimällä eteenpäin ja tuskin uskaltaisi liikahtaakkaan. Sitten
taas kaikki hiljeni. Pelko valloitti hänet hetkeksi, sillä hän ei
ollut rohkea ja oli nykyään kuullut kerrottavan eräästä uskaliaasta,
kuleksivasta mustalaisesta, joka muutaman toverin seuraamana
murtautui erään naapuritalon alakertaan. Talon isäntä keksi hänet,
mutta vasta kovan vastarinnan perästä saatiin hänet vangituksi,
pyssyjäkin oli kahakassa käytetty ja muuan palvelija siinä saanut
surmansa. Hän kumartui sentähden eteenpäin kuuntelemaan, miettien
miten parhaiten saisi talonväen herätetyksi. Silloin kuului taas
samanlaista liikettä ja tukehdutettu kirous. Hän ponnisti nähdäkseen
ja erottikin mustan olennon seisomassa polulla. Varovasti kohosi hän
seisalleen ja nojasi hetkisen vavisten ikkunapieleen, ajatellen kenen
hän palvelijoista ensiksi herättäisi ja miten hän parhaiten pääsisi
isänsä huoneesen. Sydän tykytti ja hengitys oli raskasta. Silloin
äkillinen vihuri häiritsi yön hiljaisuutta, se taivutti puiden latvat
ja repi pilvet kaistaleiksi. Askeleet kuuluivat taas, ne tuntuivat
vähemmän pelkäävän omaa ääntään tuulen pauhinassa. Haalea valo näkyi
kahden mustan pilven välistä; se kirkastui, siekaleinen halkeama
suureni ja laski kuun hetkeksi häikäisevän kirkkaasti loistamaan,
sitten taas pilvet syöksyivät sen yli ja peittivät sen näkymästä.
Juuri silloin Anne uudelleen kuuli askeleet ja näki selvästi mustaan
kauhtanaan ja lakkiin puetun olennon livahtavan ison puun varjoon.
Mutta hän näki vieläkin enemmän -- ja puristi käsillä suutaan ettei
päässyt parahtamaan. Sillä vaikka lakki peitti vaaleat kiharat ja hän
näytti kummalliselta ja melkein rumalta, niin olivat ne kumminkin
John Oxon herran kasvot, joita kuu siekaleisten pilvien lomasta
valaisi.