Anne sisko löytää erään muotokuvan.
Neiti meni hyvillä mielin tiehensä. Kaiken ikänsä oli hän arkaillut
henkilöitä ja asioita, jotka eivät oikeastaan mitään pelkoa
herättäneet, mutta Klorinda vaikutti hänessä enin alamaista pelkoa.
Häntä hän aina lähestyi salaisella vavistuksella ja kun hän sai luvan
mennä tiehensä tunsi hän aina sydämensä kevenevän. Ja kumminkin
hän enemmän kuin muut kunnioitti ja ihaili hänen kauneuttaan,
sukkeluuttaan ja rohkeuttaan.
Tyhjässä vasemmassa kylkirakennuksessa, josta puuttui sekä hauskuutta
että mukavuutta, löytyi kumminkin soppi, jossa ei pelko häntä
ahdistanut. Molemmat ensimäiset oppilaansa, Barbara ja Anne neiti,
olivat hiljaisia, sävyisiä nuoria naisia. Sisarensa sanoi heistä,
että he olivat yhtä typeriä kuin rumiakin, eikä kukaan voinut
heitä kauniiksi sanoakkaan, mutta mitä Klorinda ylenkatseellisesti
typeryydeksi nimitti oli heidän köyhän sukulaisensa ainoa lohdutus.
Ne eivät häntä toruneet, ne eivät turhia haaveilleet, eivätkä
halunneet muita huvituksia kuin kävellä maantiellä, leikkiä pienen
Kupido nimisen koiransa kanssa, keriä silkkilankaa koruompeluksiin,
ja istua ompelukehyksiensä ääressä.
Sisar oli heistä jumalatar, jota ei julennut lähestyä. Hänen
kauneuttaan piti ylellisillä koristuksilla enentää, mutta he saivat
olla kaiken puutteessa, mikä vähänkin olisi voinut heitä kaunistaa.
Se oli heistä vain oikeus ja kohtuus. He eivät häntä vihanneet
eivätkä kadehtineet, ottivatpa vielä kiitollisuudella vastaan
ne koristukset, joita hän joskus heille lahjoitti, kun ne eivät
hänelle itselleen enää kelvanneet. Hänen aikansa kului niin tarkkaan
huvituksissa, ettei hän joutanut sisariaan huomaamaan, jos hän
luonnostaan olisi ollutkin taipuvainen sukulaisrakkautta osoittamaan.
Kun he tiesivät hänen johonkin kestiin lähtevän kurkistivat he
salaa jostakin ikkunasta hänen lähtöään ja kotiintuloaan. Margery
neiti kertoi heille hänen ihailijoistaan ja voitoistaan, rikkaista
maalaisherroista, jotka kosivat häntä, ja herra John Oxonin elämästä
pääkaupungissa, ja että tämäkin oli hänen ihailijoitaan, vaikkei niin
täydellisesti ollutkaan hänen orjansa kuin ne muut.
Anne oli sisaruksista lahjakkain. Niukasti oli luonto molemmatkin
varustanut, mutta Barbara oli rumempi ja typerämpi kuin sisarensa.
Annella oli sitä paitsi hellä sydän ja taipumusta tunteellisuuteen.
Hän oli laiha ja kulki kumarruksissa, ihonsa oli samea; tukka oli
tosin sankka, mutta se ei ollut kaunis ja näytti päätä painavan,
silmät olivat lempeät ja raukeat. Hän luki salaa romaaneja, joita
hän varkain otti kirjastosta, jonka muuan suvun kantaisistä, jota
Jeoffrey herra sanoi tuhmaksi pöllöpääksi, oli perustanut. Noista
kirjoista, joita hän makuuhuoneesensa piilotti, sai hänen kokematon
sielunsa aihetta monenlaisiin ajatuksiin, ja niissä kerrottujen
sankarien ja kaunottarien romantilliset seikkailut muodostivat
maailman, jossa hän yksinäisyydessään iloitsi. Tyttö raukka, jota
aina oli laimiinlyöty ja jonka viattomat vaistot syntymästä asti oli
tukahdutettu, tarvitsi hauskuudekseen noita kauniita unelmia, vaikka
kohtalo näkyi määränneen, etteivät ne koskaan toteutuisi.
Hänen kaunis sisarensa Klorinda se oli, josta hänen romantillinen
mielikuvituksensa sai yllykettä. Hänen lumousvoimansa se oli, joka
hänen mielestään saattoi ritarit turnajaisissa taistelemaan ja
kuninkaat rikoksia tekemään, ja hän arveli, että niin loistavalle
kauneudelle olisi kaikki anteeksiannettavaa. Alinomaa Klorinda oli
hänen mielessään, ja eräänä aamuna, kun hän luuli hänen menneen
ulos, hiipi hän käytävään, jonka varrella Klorindan huoneet olivat.
Hän aikoi näet jostakin oven raosta silmäillä niitä koristuksia,
joihin sisaren samana päivänä piti pukeutua muutamassa läheisessä
herraskartanossa vietettävissä nimipäiväkemuissa ja joita
kamarineitsy ehkä parhaallaan oli käsille ottamassa. Mutta ovi
olikin auki ja hän pysähtyi sykkivin sydämin kynnykselle. Isolle,
tammipuiselle, veistoksilla koristetulla ja repaleisilla uutimilla
varustetulle sängylle oli levitetty senlainen loistava komeus,
jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut näin läheltä nähnyt.
Klorinda neiti aikoi tänä iltana loistaa sinisessä hopeabrokaadissa
ja tuo kallis puku makasi kaikessa komeudessaan sängylle
levitettynä. Kaunis povi ja olkapäät paljastettaisiin ihailtaviksi,
ja niiden kauneutta enentäisivät hienot pitsit ja helminauhat. Olisi
vaikea selittää, miksei Jeoffrey herra myönyt vaimonsa jalokiviä,
ennenkuin hän mieltyi kuusivuotiseen tyttäreensä. Sängyllä oli muun
muassa jalokivillä koristettu viuhka ja lattialla -- ikäänkuin
kahisevien hameiden alta pilkistämässä -- oli siniset, hopealangoilla
kudotut kengät. Ne olivat korkeakantaiset, rintavat ja hienot.
Annesta niillä näytti olevan kuninkaallinen leima ja että ne oli
tehty vartta vasten sydämiä tallaamaan.
Vaatimaton tyttö raukka, jonka silmissä nämä kapineet näyttivät
olevan kuningattaren vaatehuoneesta kotoisin, ei jaksanut voittaa
kiusausta mennä niitä lähemmin tarkastamaan. Vapisevin sydämin astui
hän kynnyksestä yli. Hän astui sängyn luo, siihen levitettyä pukua
katsomaan, hän uskalsi liikuttaa sen vierellä olevia hajuvedeltä
lemuavia hansikkaita, ja laski vapisevan sormensa vyötäisiltä
suippumuoselle liiville, jonka vyötäys oli kuin lapselle tehty.
-- Voi kuinka kaunis hän on oleva! Kuinka kaunis! huokaili hän. --
Ja kaikki hänen jalkojensa juureen heittäytyvät, eikähän se ole
kummakaan. Niinhän on ollut koko hänen elämänsä ajan siitä asti
kun hän oli pieni tyttönen, jolloin hän kauneudellaan ja tahtonsa
voimalla sai kaikki taivutetuiksi. Barbara ja minä emme ole
senlaisia. Me olemme heikkoja, typeriä, emmekä uskalla ajatuksiamme
julkilausua. Me olemme kerrassaan kuin toisen maailman olentoja.
Mutta Hän, joka kaikki johtaa, on sen niin asettanut. Hän on jakanut
meille perintömme -- perintömme.
Viimeisiä sanoja lausuessa näkyi tyttö raukan rumissa kasvoissa
alakuloisuuden ilme, ja katse kääntyi pieniin, sieviin kenkiin
jotka tyhjinäkin näyttivät sydämiä tallaavan. Hän kumartui ottamaan
toisen niistä käteensä, mutta samassa sattui kätensä esineesen, joka
lattialle pudotessaan näytti vierähtäneen sängynuutimien alle. Se
oli nauhaan kinnitetty pienoismuotokuva, ja hän otti sen ihmetellen
ylös lattialta. Hän tuijotti siihen niin hämmästyneenä, että tuskin
tiesi mitä tekikään. Hän ei tarkoittanut vakoilla; sitä hän ei
olisi uskaltanut, jos olisi mielensäkkin tehnyt. Mutta samassa kun
katse kiintyi kuvaan, vavahti hän ja punastui niin kuin hän ei
elämässään ennen ollut punastunut. Purppurahohde laskeutui kasvoilta
alas kaulallekkin, jota liina siveästi peitti. Silmänsä loistivat
ihastuksesta ja jostakin hänelle aivan oudosta tunteesta.
-- Kuinka kaunis! virkkoi hän, -- aivan kuin nuori Adonis ja ryhti
kuin kuninkaallisella prinssillä! Kuinka se on voinut -- mikä
ihmeellinen sattuma sen on tähän tuonut?
Mutta äkkiä hän pelästyi, hän oli mielestään melkein pulassa.
-- Mitä minun tulee tehdä tämän kanssa, kuiskasi hän vavisten. --
Mitähän hän sanoo, tienneeköhän tahi ei että se on täällä hänen
huoneessaan? Hän suuttuu minuun, kun olen uskaltanut liikuttaa sitä.
Mitä minä teen?
Taas hän katsoi sitä, ja punastuminen ja mielenliikutus antoivat
hänen kasvoilleen elävyyttä ja lämpimän värin.
-- Minäpä panen sen paikolleen sinne, josta sen löysinkin, sanoi hän
-- niin omistaja voi sen löytää. Hän se ei voi olla, hän se ei voi
olla! Jos laskisin sen hänen pöydälleen, niin hän ankarasti toruisi
minua, -- hän osaa olla vihainen kun tahtoo.
Hän kumartui ja laski sen takaisin uutimien suojaan. Kun hän tunsi
sen koskettavan kovaa tammilattiaa kohosi rinnastaan huokaus.
-- Onhan aivan sopimatonta, että minä sen sinne panen, virkahti hän,
-- tuntuu melkein kuin olisin epäkohtelias; mutta minä en uskalla --
minä en uskalla toisin tehdä.
Hän aikoi kääntyä lähteäkseen huoneesta, tuo pieni tapahtuma kun
oli aivan vallannut hänen, mutta kuuli samassa kavioiden kopinaa
sen ikkunan takaa, jonka ohi hän oli kulkemassa, ja katsahti ulos
nähdäkseen palasiko Klorinda ratsastamasta. Klorinda neiti oli
verraton ratsastaja, hän oli hevosen selässä niin kaunis ja upea
ja hän ratsasti senlaisella hevosella, jolla ei muut naiset olisi
uskaltaneet ratsastaa, -- se hevonen oli erinomaisen kaunis,
mutta niin vaarallinen käsitellä, että hänen ratsuruoskassaan oli
lyijynasta kuin herroillakin.
Mutta se ei ollut Klorinda; ja kun Anne huomasi pihalle pysähtyneen
nuoren herran, peräytyi hän, tapasi kädellä sydäntään ja veri
syöksähti taas kalpeisin kasvoihin. Mutta tuokion kuluttua kumartui
hän taas eteenpäin katsoakseen ratsastajaa, ja katseessaan kuvastui
koko sydämensä.
-- Hän se on! läähätti hän; se on hän itse! Hän on tullut sisartani
tapaamaan, ja nyt hän ei olekkaan kotona. Mies parka tuli tänne
niin iloisena ja riemastuneena ja nyt hän saa alakuloisena kääntyä
takaisin. Kuinka kaunis hän on ja hienosti puettu!
Kaunis hän todella olikin komeassa ratsastuspuvussaan, kauniine
kasvoineen ja höyhentöyhtö hattuineen päiväpaisteen kimmeltäissä
vaaleilla kiharoilla. Se oli John Oxon herra, ja hänellä oli nyt
yllään sama puku, jota hän käytti pääkaupungin puistoissakin
ratsastaessaan kun hovista oltiin siellä. Niin koreita eivät
maalaisherrat koskaan olleet, vaikka heillä oli kauniita hevosia, kun
useat heistä olivat mainioita hevosmiehiä.
Hän painoi poskensa ulkonevan ikkunan pieleen, jonka sakea muratti
peitti, ja tähysteli ulos niin jännitetyllä huomiolla, ettei hän
voinut kääntää katsettaan pois. Hän näki ratsastajan kääntyvän
pois kuultuaan ettei häntä voitu vastaanottaa, hän painoi kasvonsa
ikkunaruutuun nähdäkseen miten hän ratsasti tammikujaa alaspäin
ratsaspalvelijansa seuraamana.
Näin hän seisoi tähystellen kunnes ratsastaja katosi näkyvistä
tammien taakse; mutta eipä lumous sittenkään hälvennyt, vaan hän
seisoi yhä tuijottaen siihen paikkaan, jossa hän oli ohi ratsastanut,
kunnes joku ääni hänen takanaan äkkiä vavahdutti häntä. Hän kuuli
äänekästä, heleää naurua, ja kun kääntyi katsomaan kuka se oli,
huomasi hän Klorinda sisarensa kynnykselle pysähtyneenä ikäänkuin sen
näyn pidättämänä, joka täällä hänen katsettaan kohtasi. Anne parka
painoi taas käden sydämelleen.
-- Sisko, sisko! voihki hän. Sen enempää hän ei saanut sanotuksi.
Hän huomasi erehtyneensä. Klorinda ei näet ollutkaan ratsastamassa,
sillä hän oli kotoisessa vaateasussa ja kesken kauhistuksensakkin
johtui hänelle mieleen, että tuo kaunis, nuori herra kentiesi jonkun
palvelijan huolimattomuudesta oli saanut kieltävän vastauksen vastoin
sisaren tahtoa. Omasta puolestaan hän vain odotti, että hänet
vihaisilla ivasanoilla ajettaisiin pois, kun hän oli rohjennut sinne
sisään tunkeutua. Mitäpä muuta hän olisi osannut odottaakkaan tuolta
ihanalta naiselta, joka, vaikka he olivat samaa lihaa ja verta,
kumminkin aina kohteli häntä kuin tarpeetonta palvelijaa. Mutta
Klorindan katse ei ihmeeksi ollutkaan vihainen, hän vain nauroi kuin
olisi tuo näky häntä kovin huvittanut.
-- Sinäkö täällä, Anne, sanoi hän, -- ja vieläpä kevytmielisesti
kauneiden kavaljeerein perään tirkistelemässä! Margery neiti saa
luvan pitää sinua silmällä, muutoin pannaan pian juoruja liikkeelle.
_Sinä_ sisko, kainoine kasvoinesi ja niin arkakin kuin olet! Sitäpä
ei olisi uskonut.
Äkkiä hän riensi lattian poikki sisaren luo ja tarttui häntä
olkapäähän katsoakseen häntä suoraan silmiin.
-- Mitäs nyt, sanoi hän ivallisesti mutta kumminkin ystävällisesti.
-- Mitä tämä on? Voiko yksi ainoa katse salaa ikkunastakin kauniisen
kavaljeeriin semmoisen muutoksen vaikuttaa? En ole koskaan ennen
kasvoillasi tuota väriä ja ilmettä nähnyt; kuinka se sinua kaunistaa!
-- Sisko, sammalsi Anne, -- tahdoin niin halusta nähdä
tanssiaispukuasi, josta Margery neiti on niin paljon puhunut -- minun
teki niin mieleni -- en luullut sen mitään haittaavan että minä
-- että minä oven raosta sitä pilkistäisin ja se olikin sängylle
levitetty. En voinut kiusausta vastustaa, -- vaan astuin -- astuin
sisään.
-- Ja siellä odotti sinua vielä suurempi kiusaus, siellä näit jotakin
vielä vastustamattomampaa -- nauroi Klorinda veitikkamaisesti
silmäillen Annea -- komea, kiharatukkainen pääkaupungin keikari,
joka satulansa nuppiin on ripustanut joukottain naissydämiä. Kumpiko
sinusta oli kauniimpi?
-- Pukusi on komea, vastasi Anne ujosti. -- Lieneekö kellään
kaunottarella moista, ja jos onkin, niin ei kukaan osaa senlaista
kantaa niinkuin sinä.
-- Mutta entäs tuo nuori herra, nauroi taas Klorinda, -- mitäs
hänestä pidit?
Anne rohkaisi itseään sen verran, että katsoi suoraan sisarensa
säteileviin, ilkkuviin silmiin.
-- Sisko, sanoi hän, -- lieneekö minulla mitään tekemistä senlaisten
nuorten herrain kanssa?
Klorindan käsi vaipui alas sisaren olalta ja hän herkesi nauramasta.
-- Onhan se totta, sanoi hän, -- mutta tämän ainoan kerran olit sinä
sisko melkein naisen näköinen.
-- Ei se ole kauneus ainoastaan, joka tekee naisen naiseksi, vastasi
tämä ja päänsä vaipui taas alas rinnalle. -- Jossakin kirjassa olen
lukenut että -- että se useimmin on kärsiminen. Siihen on minussakin
naista kyllä.
-- Sinä olet lukenut -- sinä olet lukenut, matki Klorinda, -- niin
sinähän olet kirjatoukka, muistan minä, ja sinä varastelet romaaneja
ja runokokoelmia kirjastosta. Ja sinä olet lukenut, että kärsiminen
useimmiten tekee naisen naiseksi? Se ei ole totta. Se on katala
valhe! Minä olen nainen, enkä minä kärsi -- minä en _tahdo_ kärsiä,
minä vannon sen! Ja muista, että kun minä vannon valan, niin minä
sen pidänkin! Miesten takia naiset kärsivät -- sitä juuri oppinut
kirjailijasi tarkoitti -- tuonlaisten nuorten herrain takia kuin
tuokin, jonka jälkeen juuri tähystelit. Sitä suurempia hupakoita he
ovat! Ei ainoakaan mies tee itseänsä sillä tavalla naiselliseksi,
sen minä sinulle lupaan! Vaikeroikoot he ja ryömikööt polvillaan --
_minä_ en ainakaan sitä tee!
-- Sisko, sammalsi Anne, -- en luullut sinun olevan kotona. Se nuori
herra, joka ratsasti pois, tiesivätkö palvelijat -- --?
-- Kyllä he tiesivät, sanoi Klorinda taas ilkkuen.
-- Ne tiesivät etten tahtonut häntä vastaanottaa. Sen hän itsekkin
olisi ymmärtänyt, mutta hän on senlainen houkkapää ja luulee kaikkein
naisten ikävöivän kauniita kasvojaan ja mielistelevää puhettaan.
-- Sinä et tahtonut -- et tahtonut ottaa häntä vastaan?
Klorinda viskautui tuolille ja naurahti.
-- Niin, minä en tahtonut, vastasi hän. -- Sinä, Anne raukka, et
voi senlaista kiittämättömyyttä käsittää -- sinä olisit kyllä
ystävällisemmin kohdellut häntä. Istu tuohon kanssani puhelemaan,
niin minä näytän sinulle koristuksiani. Kaikki naiset puhelevat
mielellään vaatteistaan. _Se_ se heidät naisiksi tekeekin!
Anne vavahti ilosta ja ihastuksesta. Tuo tuntui kuin kuningattaren
käskyltä. Hän istuutui melkein palvelijan kömpelön nöyrällä tavalla.
Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Klorindan kasvoissa senlaista
ilmettä eikä ollut uneksinutkaan hänen voivan niin puheliaan
olla. Hän tiesi vain hyvin vähän mihin sisarensa oikeastaan
kykeni, -- kuinka lumoava hän voi olla kun tahtoi, miten ylhäisen
ystävällisesti hän käyttäytyi kun tahtoi miellyttää, miten
veitikkamaisen leikillinen ja sukkela hän osasi olla ja minkälainen
kummallinen vaikutusvoima hänellä oli jokaiseen, niin ylhäiseen
kuin alhaiseenkin, jonka kanssa sattui yhteen. Mutta jos hän ei
sitä ennen tiennytkään, niin hän tänä päivänä oppi sen tuntemaan.
Jostakin syystä, jonka Klorinda itse parhaiten tiesi, oli hän tänään
erinomaisen hyvällä tuulella. Hän pidätti Annen luonaan kokonaisen
tunnin ja oli kaiken aikaa yhtä hurmaava. Hän näytteli koristuksia,
joita hän tanssiaisissa kantaisi, ottipa vielä esille jalokivensäkkin
ja levitteli ne.
Hän kertoi juttuja siitä perheestä, jonka perillinen tänään tuli
lailliseen ikään ja ilvehti poika parasta, hänen kömpelyytensä takia
ja kun hän yhdeksäntoista vuotiaasta asti oli häntä jumaloinut.
-- Tuskin olen häneen katsonutkaan, sanoi hän. -- Hän on moukka,
hänellä on isot, tuijottavat silmät ja punainen nenä. Miehet saa
ansoihinsa katsomattakaan heihin. Ne katsovat meitä ja siinä on kyllä.
Anne parasta, joka ei koskaan saanut missään seurustella, eikä
milloinkaan ollut sattunut viisastelijain seuraan, oli tämä huvi
yhtä ihmeellinen kuin jos hän olisi viettänyt illan teatterissa.
Katsella sisaren eläviä, tunteiden eri vivahduksia ilmaisevia
kasvoja, kuunnella leikillisiä juttuja miehistä ja naisista, jotka
olivat hänen romaaniensa ja sankarittariensa kaltaisia; kuulla
puhuttavan rakkaudesta, jota hän vapisi ja jota ajatellessakin jo
sydämensä sykähteli -- kaikille yhteisenä kokemuksena; kuulla sitä
veitikkamaisilla tahi purevilla kokkapuheilla ivailtavan; kuulla
kuinka kaikenikäiset naiset pitivät sitä joko leikkikalunaan,
nauttivat siitä tahi sen takia syöksyivät onnettomuuteen, -- tämä
kaikki saattoi hänet tuntemaan, kuin olisi hän ollut nunna, joka nyt
äkkiä joutui keskelle maailman melskettä.
-- Sisko, sanoi hän nöyrästi rukoilevalla katseella, -- sinä saat
minun tuntemaan, että romaanini ovat tosia. Sinä kerrot niin
ihmeellisiä asioita. Kun sinua kuuntelee, tuntuu kuin katselisi
kuvia. Ei ole ihme, että kaikki sinua kuulevat, sinä kun niin mainion
hyvin osaat sanasi asetella. Niillä on sinun suussasi väri ja muoto
ja sinä ikäänkuin sommittelet ne kokoon kuviksi. Minä kiitän sinua
ystävällisyydestäsi, minä kun olen niin vähän maailmaa nähnyt, enkä
voi näkemiäni vähäpätöisiä, yksinkertaisia asioita kuvailla!
Lempeä kiitollisuutensa teki hänet rohkeaksi ja hän kumartui
suutelemaan tuolin selustimella lepäävää valkoista kättä.
Klorindan silmissä oli uusi ilme kun hän käänsi ne sisareensa.
-- Tämä ei todellakaan tunnu oikeutetulta, Anne, sanoi hän. -- Minä
en tahtoisi osaani kanssasi vaihtaa. Silmäsi ovat kuin ammutun
fasaanin -- niin lempeät, ja niiden raukean pinnan alla on kirkas
kiilto. Miehet voisivat sinua rakastaa vaikka et olekkaan kaunis,
odotappas, huudahti hän äkkiä, -- luulenpa -- --
Hän nousi ylös tuolilta, meni tammikaapille, ja heitti sen oven
selälleen tarkkaavasti sen sisältöä katsellen.
-- Täällä on muuan puku ja kaulus ja päähine ja nauhoja, joita en
tarvitse, sanoi hän. -- Kammarineitsyeni saa kantaa ne huoneesesi
ja näyttää sinulle miten niitä tulee laittaa kuntoon. Hän on
sukkela tyttö ja sinulle tulisi tuosta melkein kaksi pukua. Ja
jonakuna päivänä kun olen kotona ja kun Margery neiti minua kovin
ikävystyttää, lähetän sinua hakemaan pitämään seuraa minulle tahi
puhelua kuuntelemaan, kun minulla on joku satunnainen vieras.
Anne olisi mielellään suudellut hänen jalkojaan jos olisi uskaltanut.
Kasvonsa sävähtivät tulipunaisiksi ja hän heitti sisareen jumaloivan
silmäyksen.
-- En olisi koskaan voinut niin paljoa toivoa, sammalsi hän. --
Mutta kenties ei se sovi -- ehken voi sopivasti esiintyä. Mutta minä
koetan käyttäytyä arvokkaasti kuin aatelisnainen. Minähän _olen_
aatelisnainen vaikka olen niin vähän saanut oppia. Olenhan minä,
sisko, aatelisnainen, koska olen sinun sisaresi ja vanhempaini lapsi?
jatkoi hän ikäänkuin peläten olleensa liian rohkea.
-- Elä nyt lörpöttele, sanoi Klorinda. -- Eläkä maailman edessä
esiinny liian nöyränä. Minulle voit olla niin nöyrä kuin tahdot.
-- Sisko, minä rupean -- minä rupean palvelijaksesi, minä jumaloin
sinua, huudahti tyttö raukka ja suuteli taas tuota valkoista kättä,
joka senlaisella kuninkaallisella auliuudella oli hänelle näin paljon
iloa antanut, hänelle ei johtunut mieleenkään että käyttämätön puku
ja muutamat nauhat olivat vähäinen lahja vain.
Tuokion kuluttua tuosta kiitollisesta hyväilystä teki Klorinda
äkillisen liikkeen kuin olisi hän jotakin säikähtynyt. Ensin kohotti
hän kuin sattumalta kätensä kaulapitseihinsä, ja sitten hän vavahti,
-- mutta seuraavalla silmänräpäyksellä tuli kasvoihin taas sama ilme
kuin ennenkin.
-- Mitä se on, huudahti Anne. -- Oletko jotakin kadottanut?
-- En, vastasi Klorinda välinpitämättömästi ja kiinnitti taas
huomionsa tammikaapin sisältöön, -- minä kaipasin vain erästä
koristetta, jota vedon takia kannoin; en olisi tahtonut sitä kadottaa
ennenkuin olen vedon voittanut.
-- Sisko, uskalsi Anne sanoa ennenkuin lähti omaan synkkään
maailmaansa vasemmassa kylkirakennuksessa, -- on vielä eräs asia,
jonka mielellään tekisin jos annat minulle luvan. Minä voisin näet
korjata nuo sänkysi uutimet. Olen sukkela ompelemaan ja tahtoisin
vähän taitoni mukaan palvella sinua, eihän se ole sopivaa, että ne
ovat noin rikkonaiset. Kaikki ympärilläsi pitäisi olla kaunista ja
hyvässä kunnossa.
-- Voitko sinä tehdä nämä repaleet kauniiksi? kysyi Klorinda. --
Kyllä minä sen mielellänikin sallin. Tule tänne korjaamaan niitä
milloin vain tahdot.
-- Ne ovat muhkeat nuo uutimet, vaikka ne ovat vanhat ja huonosti
pidetyt, sanoi Anne katsahtaen uutimiin, -- ja olen onnellisempi kun
saan istua täällä työskentelemässä ajatellen kaikkea mitä sinä teet.
-- Ajatellen kaikkia mitä minä teen? nauroi Klorinda. -- Siitäpä
saisit aihetta ihmeellisiin unelmiin, niin että neula varmaan
unohtuisi ja uutimeni jäisivät ennalleen...
-- Minä voin yhtä aikaa ajatella ja parsia, virkkoi Anne. -- Minä
siis tulen.