"Minua ei keksitä."
Tästä lähtien ei Klorinda enää metsästänyt pojanvaatteissa, hän
käytti vain silkkipukuja, hienoimmasta pellavakankaasta tehtyjä
vaatteita ja kalliita pitsejä. Ahkerasti täytyi kammarineitsyen
ommella uusia pukuja ja valmistaa hyvän hajuisia hajuvesiä; neidille
piti niin usein muuttaa pukuja ja kammata tukka jollakulla uudella
tavalla, että elämä palvelija raukasta tuntui raskaalta taakalta.
Ennen oli tämä palvelus, emännän kiukkuisuudesta huolimatta,
ollut huokeaa ja mukavaa, mutta nyt oli aivan toista. Klorinda
neidille ei löytynyt vertaista vaativaisuudessa ja kiivaudessa,
kun häntä ei mieltä myöten osattu koristella. Vierasten naisten ja
herrain läsnäollessa suvaitsi hän nyt kyllä käyttää sivistyneempää
kieltä ja paremmin hillitä itseään, mutta ollessaan kahden kesken
kammarineitsyn kera vaatetushuoneessa oli hän jos kuin hävytön,
kun eivät nauharuusut ja pönkkähameet sattuneet mieleisiään.
Tässä piilopaikassaan sadatteli hän ja pieksi kammarineitsyttään,
kiskoi yltään puvun ja tallasi sitä jaloillaan tahi viskasi
hiusvoidepurnukat tyttöraukalle päähän. Ja tätä omavaltaisuutta
harjoitti hän niin sukkelasti ja häikäilemättä, että häntä palveltiin
verrattoman joutuisasti ja suurimmalla alamaisuudella.
Sama rohkeus ja taipumaton tahdon voima, jolla hän aikaisimmasta
lapsuudestaan oli tottunut panemaan tahtonsa täytäntöön, auttoi
häntä nytkin saamaan aikaan sen, mitä hän naisellisella viekkaudella
oli päähänsä pannut, että nimittäin kauneudellaan voittaa koko
kreivikunta ja hallita yksinvaltiaana sen tunnustettuna kaunottarena,
kunnes hänen onnistui voittaa rikas ja ylhäinen puoliso.
Yleistä hämmästystä herätti kaikkialla se sanoma, että neiti Klorinda
Wildairs oli muuttanut kummalliset ja sopimattomat tapansa ja että
hänestä oli tullut sukunsa ja kauneutensa arvoinen hieno ja hyvin
kasvatettu nuori nainen. Tämä ilmeni ensi kerran, kun hän eräänä
sunnuntaina tuli kirkkoon neiti Wimpolen ja molempain sisartensa
seurassa, joiden rumuus, moukkamainen käytös ja halpa vaateasu
oli sopivana taustana Klorinda neidin lumoavalle kauneudelle.
Hyvin harvoin Wildairs Hallen isot vaunut pysähtyivät kirkkotarhan
portille, joskus vain sunnuntai-aamuina pitkän loman perästä, kun
Jeoffrey herra sattui hyvälle tuulelle ja kuski oli taipuvainen,
sai neiti Wimpole oppilaineen ajaa jumalanpalvelukseen. He astuivat
tavallisesti jalan ja lämpimällä säällä saapuivat he kirkkoon kasvot
tulipunaisina ja kiiltävinä ja sateella ja likaisella kelillä hameet
lian vallassa.
Mutta kun hovin vaunut tänään ajoivat kirkolle, olivat hevoset hyvin
suitut, kuski oli siistissä puvussa ja lakeijan seuraama, joka
hyppäsi alas vaunujen ovea avaamaan.
Tyhjäntoimittajat kirkkotarhassa ja kirkkoon menijät tuijottivat
silmät selällään tuota ihmeellistä näkyä, ne kun eivät koskaan olleet
senlaista nähneet eikä kuulleet.
Viimeisen muodin mukaan puettuna silkkiin ja hopeapitseihin astui
Klorinda neiti alas vaunuista ylpeänä kuin kuningatar, ja niin
majesteetillisen rauhallisena kuin olisi hän kaiken ikänsä senlaisia
vaatteita kantanut ja säädyllisesti joka sunnuntai käynyt kirkossa
aina siitä asti kun pääsi ulos lastenkammarista.
Hänen sisarensa ja opettajatar ujostelivat eivätkä näyttäneet
tietävän mihin silmänsä loisivat, mutta Klorinda neiti kulki
eteenpäin pää pystyssä ja ylpeällä ryhdillä. Kun hän astui sisään
pääovesta, siirtyi siitä muuan nuori herra syrjään ja tervehti
syvällä kumarruksella. Klorinda katsahti häneen ja vastasi
tervehdykseen suloudella, joka sai katsojat ihailusta vaikenemaan.
Useimmat alhaisemmasta kansasta eivät tuota herraa tunteneet, mutta
jotka vähänkään olivat yhteydessä seudun aatelin kanssa, tiesivät
että se oli sukulaisensa luona Eldershawe Parkissa vieraileva herra
John Oxon.
Ainoastaan Klorinda neiti itse tiesi miten hän sen sai aikaan,
että hän kirkossa käytyään myöskin ilmestyi muualla. Häntä
nähtiin päivällisillä hienoissa perheissä sekä iltakemuissa
ja tanssiaisissa. Kaikkialla missä hän näyttäytyi, loisti hän
ihmeellisellä kauneudellaan naimaikäisiä tyttäriä omistavien äidein
suureksi mieliharmiksi. Ja kerran seuraan päästyä oli mahdoton
häntä syrjäyttää, hän kun oli jalosukuinen, ja hänellä oli sekä
isän että äidin puolelta ylhäisiä sukulaisia ja sitä paitsi hän
hoiti korttinsa erinomaisen taitavasti ja viekkaasti. Ensimäisissä
metsästystanssiaisissaan sytytti hän kaikki kreivikunnan miesten
sydämet tuleen. Silmäinsä tulista säihkettä, jalomuotoisen vartalon
suloutta, naurun heleää sointua ja terävän kielensä ilvehtiviä
sukkeluuksia ei kukaan voinut vastustaa. Niillä aseilla olisi voinut
tusinankin naisia varustaa, mutta nyt hän yksin omisti ne kaikki ja
siinä oli vielä ensimäisen nuoruuden tuoresta, viehättävää suloakin.
Hän pani niin monen miehen pään pyörälle ja antoi aihetta niin
moneen riitaan, ettei hän olisi ehtinyt niitä yhden yön kuluessa
laskeakkaan. Hän meni isänsä kanssa vaunuilleen ihailijajoukon
seuraamana, joista jokainen oli valmis toisensa lävistämään
kaunottaren suoman hymyn takia. Hymynsä oli hurmaava, mutta siinä
tuntui aina ivan tahi ylenkatseen vivahdusta, joka teki sen
muistettavammaksi, kuin jos se olisi ollut lempeämpi.
Eräs mies löytyi kumminkin, joka hänen ylpeässä katseessaan ei
pelkkää ylenkatsetta huomannut, mutta tämä mies oli tottunut lempeään
kohteluun ja olisi nytkin toivonut hellempiä silmäyksiä, kuin mitä
hänelle suotiin. Nuori herra John Oxon oli näet näissä tanssiaisissa
ollut naisten suosikki, niinkuin Klorinda oli miesten. Kaksi tanssia
vain oli Klorinda hänelle suonut, mutta toiset kavaljeerit eivät
voineet siitäkään kerskailla ja katselivat häntä karsain, kateellisin
silmin.
Jeoffrey herra oli tänä iltana tarkannut tytärtään, kun hän istui
juopottelijain, keikarien ja kunnon maalaisherrain ympäröimänä,
ja oli ihka uudella tunteella pannut huomiolle näiden kiihkeän
suosittelemisen. Sen verran kuin hän ylipäänsä kykeni rakastamaan
muita kuin itseään, oli hän oppinut rakastamaan tuota nuorta,
kaunista äkäpussia, joka oli hänen omaa lihaansa ja vertansa ja
kenties siitäkin syystä, että hän oli ainoa, joka oli koskaan häntä
pelännyt, vain oli aina osannut taivuttaa hänet oman tahtonsa mukaan.
Vaunujen vieriessä eteenpäin katsahti hän tytärtään, joka istui siinä
hänen vierellään suorana ja upeana aikaisessa aamuvalossa ja oli niin
raitis, verevä ja kirkassilmäinen, kuin olisi hän vasta vuoteeltaan
noussut ja pessyt kasvonsa aamukasteessa. Jeoffrey herra ei enää
ollut niin juovuksissa kuin sydänyön aikana, mutta ei ollut aivan
selväkään vielä.
-- Sinä olet peijakkaan kaunis, Klo! virkkoi hän. -- En ole koskaan
kauniimpaa naista nähnyt!
-- En minäkään ole, vastasi Klorinda, -- ja siitä kiitän taivasta.
-- Hävytön sinä olet, senkin kaunis lutka, nauroi isä. --
Dunstanwolde vanhus ihastui sinuun tänä iltana. Hän ei saanut
silmiään sinusta, kerran sinut huomattuaan.
-- Sen asian tiedän minä paremmin kuin sinä, isä, sanoi nuori
kaunotar. -- Ja minä näin, ettei hän voinut, vaikka olisi
tahtonutkin. Ellei ketään nuorempaa ja rikkaampaa aatelismiestä
ilmesty, niin on hän tuleva puolisokseni.
-- Sinulla on tarkka silmä ja terävä äly, sanoi Jeoffrey herra
vilkaisten häneen -- hänen päähänsä kun äkkiä pälkähti uusi ajatus.
-- Etkä sinä koskaan tuhmuuksia tekisi, sen päältä minä uskallan
vaikka veikan panna. Kyllä ne sinua tiukalla pitävät, eikä niiden
lemmenlaverruksia ole aivankaan helppo vastustaa, mutta minun ei
tarvinne nousta hevosen selkään ja pistolit tuppeihin varattuna
ratsastaa hakemaan kunniatonta roistoa, pakottaakseni häntä naimaan
sinua, niinkuin Chris Crowellin täytyi tehdä nuorimman tyttärensä
takia. Mutta sinä et koskaan tule tuhmuuksia tekemään, -- vai kuinka,
Klo?
-- Minäkö, en, vastasi tämä. -- Ole siitä varma. _Minua_ ei keksitä.
Voitollisen kaunottaren osaa näytteli hän niin taitavasti, ettei
viekkain äitikään olisi voinut paremmin hänen asioitaan asetella.
Kosijat tappelivat hänestä; kunnioitettavat miehet lankesivat
hänen jalkainsa juureen; haaveilevat nuorukaiset kirjoittivat
hänestä runoja, joissa ylistettiin hänen silmiään, valkosta
poveaan, rusoposkiaan ja majesteetillista ryhtiään. Kemuissa hän
kuningattarena hallitsi, kauneuden kilpailuissa oli hän voitollinen
Venus, voittojuhlissa kaikkien hallitsijatar.
Dunstanwolden lordi, jonka suku oli vanhimpia, ja joka omassa
ja lähimmässä kuudessa kreivikunnassa omisti rikkaimmat hovit
ja nuoruudessaan oli nainut rakkaudesta, mutta vuoden kuluttua
kuoleman kautta kadotti sekä vaimonsa että pienen poikansa, oli jo
kauan saattanut kaikki tytöt ja äidit epätoivoon, kun häntä oli
mahdoton saada naimahaluiseksi. Mutta metsästystanssiaisten jälkeen
alkoi tuo sureva aatelismies, joka nyt jo oli vanhemmalla puolen
ikäänsä, taas ottaa osaa seuraelämään, jossa hän ei moneen vuoteen
ollut näyttäytynyt. Eikä monta kuukauttakaan kulunut, ennenkuin
jo yleisesti tiettiin lordin mielistyneen nuoreen kaunottareen ja
luultiin hänen vain odottavan tältä pientä vihjausta, pannakseen
kreivinarvonsa ja tilansa hänen jalkainsa juureen.
Pari vuotta tätä ennen olisi sitä pidetty puolihulluna haaveilijana,
joka olisi viitannutkaan senlaiseen mahdollisuuteen, että tälle
nuorelle naiselle semmoinen kunnia tapahtuisi. Mutta Klorinda
neiti oli häikäisevällä kauneudellaan ja arvokkaalla käytöksellään
kohonnut, senlaiseen asemaan, että nyt löytyi niitä, jotka rohkenivat
epäillä, pitäiskö hän lordia kyllin rikkaana ja arvokkaana
ruvetakseen hänen kreivittärekseen. Harvinaisella etevämmyydellään
hän muka pääkaupunkiin ja hoviin päästyään voisi jonkun herttuankin
siepata.
Neiti Klorinda Wildairsin päiviä muisteli vielä seuraava miespolvikin
päivällispöydässä maljoja tyhjennellessä, vaikka useat ainoastaan
olivat kuulleet isäinsä hänen kauneuttaan kehuvan. Tuntui siltä,
että hänen kauneutensa joka suhteessa oli täydellinen. Hänellä
oli ruumiinmuoto kuin Diana jumalattarella; sysimustat kiharansa
olivat niin pitkät ja tuuheat, että hän voi kääriytyä niihin kuin
kauhtanaan. Isot silmänsä säihkyivät ja vaikka sanottiin, ettei
kukaan koskaan ollut niissä ikävöimisen ilmettä huomannut, niin
ihailijansa joutuivat epätoivoon, ajatellessaan miten hurmaavalla
tavalla ne voisivat rakkautta ilmaista, jos hän nimittäin
alentuisi ketään rakastamaan. Kädet ja jalat, niska, hoikka
vyötäys, ruusunpunainen ja hohtavanvalkoinen iho, pienet korvat,
purppurahuulet, helmenkaltaiset hampaat ja pitkä, valkoinen kaula --
kaikki oli yhtä täydellistä.
-- Hänen sulonsa ovat senlaiset, sanoi muuan hänen ihailijoistaan,
-- että täytyy tyhjentää jokaisen malja erikseen, hänen maljaansa ei
voi kerrallaan juoda niinkuin tavallisen naisen. Ja sulonsa ovat niin
lukuisat, että hänen orjansa hoiperrellen lähtee pöydästä, jos vain
on ne kaikki muistanut.
Muuan seikka oli kumminkin olemassa, joka ei ollut aseena hänen
kädessään, hänellä kun näet ei ollut perintöä. Jeoffrey herra oli jo
niin kauan juopotellut, ettei omaisuudestaan paljoa enää jäljellä
ollut. Hän oli kaatanut metsät ja laskenut tilan rappioon, kun ei
ollut millä sitä ylläpitää. Iso herraskartano, joka ennen oli ollut
komea, vanha linna, oli nyt melkein rauniona. Veistoksilla koristetut
tammilaudoitukset, komeat kammiot ja salit olivat ainoat tähteet sen
muinaisesta loistosta. Kaikki oli myöty mitä myödä voi, eikä ollut
varoja minkäänlaisia. Koko kreivikunnassa ihmeteltiin mistä Klorinda
sai komeat vaatteensa ja kaikki tiesivät vallan hyvin miksei häntä
hoviin viety kuningattaren eteen polvistumaan. Kadehtijat olivat
varmaan tietävinään, että hän säästi valintansa sinne ja kuiskailivat
siitä jotenkin kuuluvasti.
Puhuttiin, että yksi rikas ja ylhäinen aatelismies toisensa perästä
kosi häntä ja jollakin ihmeellisellä tavalla tuli ilmi, että hän oli
antanut kaikille rukkaset. Mutta tiedettiin heidän kumminkin häntä
jumaloivan sa että hän milloin hyvään voisi parhaimmankin heistä
kutsua takaisin. Kaikki olivat häneen rakastuneet, mutta ei kukaan
näyttänyt voivan intohimoansa voittaa, vaikka se olisi ollut kuinka
toivoton tahansa.
Hän oli yhtä teräväkielinen kuin kauniskin. Ja aina valmis antamaan
sanan sanasta. Kun hän ei kenestä sattunut pitämään, ivaili hän sitä
aika tavalla. Sananvaihtoa hänen kanssaan säilytettiin tarkasti
muistissa ja lausumiansa sanoja leviteltiin maailmalle -- hänen
terävä kielensä ja sukkeluutensa oli niin verraton.
Nuori herra John Oxon palasi Eldershavesta takaisin pääkaupunkiin,
jossa hän eräitä viikkokausia huvitteli ja sai uutta mainetta
naissydänten valloittajana. Uusia hajuvesiä ja miekankannattimia
saattoi hän muotiin. Mutta hän kyllästyi kohta näihin voittoihin
ja palasi maalle takaisin, tällä kertaa hän ei kumminkaan mennyt
sukulaisiinsa, vaan itse Jeoffrey herran vieraaksi, joka paljon piti
hänestä, ja meluavalla tavallaan sitä ilmoitteli.
Paljon oli siitä huhuttu, miten Klorinda neiti, jonka käytös ennen
osotti ettei hän tapoihinsa nähden siveysohjeista mitään välittänyt
ja luultiin hänen tehneen sitä tietämättömyydestä, nyt kumminkin
todisti sen vallattomuudesta tapahtuneen, hänen kun nyt huomattiin
parhaimmassa koulussa oppineen taitavaa käytöstä. Luonnollisella ja
majesteetillisellä suloudella seurasi hän säädyllisyyden pienimpiäkin
vaatimuksia. Mutta hänen käytöksessään ei ollut teeskennellyn
turhamaisuuden vilahdustakaan, siinä oli vain ylhäisen aatelisneidin
huolellisen kasvatuksen kautta saavutettua ylpeää arvokkaisuutta.
Ja sen hän oli saavuttanut yksistään suurella älykkäisyydellään ja
taipumattoman tahtonsa voimalla. Muutamat naiset ovat kauniita ja
toiset taas älykkäitä ja teräväpäisiä, mutta Klorinda oli sekä älykäs
että kaunis ja sitä paitsi siinä määrässä rohkea ja lujaluontoinen,
että moni mies olisi voinut häntä kadehtia.
Sukkeluudestaan, purevasta ivallisuudestaan ja sanasutkauksistaan
huolimatta ei hänen käytöksessään ollut kevytmielisyyden
vivahdustakaan. Hän liikkui aina neiti Margery Wimpolen seuraamana,
kuin olisi hän ollut espanjalaisen ylimyksen tytär, jota vain
duennansa läsnäollessa sai puhutella. Neiti Margery raukka oli nyt
päässyt entisistä huolistaan, mutta sai uusia sijaan. Hänen voimansa
ja rohkeutensa kun nyt tuskin riittivät Klorinda neidin röyhkeää
ylpeyttä ja suuria vaatimuksia tyydyttämään.
-- On kuin olisin itse hänen majesteettinsa kuningattaren luona
kammarirouvana, huokaili hän yksinäisinä hetkinään ja kun muuten
sattui uskaltamaan. -- Mutta en luule kuningattarenkaan olevan niin
äksyn ja ankaran. Hän vaatii minua käyttäytymään niin, ettei hänen
tarvitse minua hävetä ja minulla pitäisi olla herttuattaren ryhti.
Voi, kun olen tuntikaudet opetellut niiaamaankin, ettei hän suuttuisi
minuun! Ja minun täytyy tietää mitä kasvojeni milloinkin tulee
ilmaista ja missä saan istua, minun täytyy aina olla käsillä, mutta
en saa mitään nähdä! Joka paikkaan täytyy minun laahustaa ja tekeytyä
miellyttäväksi, vaikka ruumistani kolottaa kun jo olen vanha ja vähä
voimainen.
Muori raukka pelkäsi nuorta holhottiansa ja ihaili häntä samalla,
niin että häntä oli surkea nähdä.
-- Aika älliö hän onkin, tuumaili Klorinda neiti isälleen. -- Mainio
duenna hän olisi nuorelle tytölle, jota tarvitseisi silmällä pitää.
Kymmeniä kertoja päivässä minä voisin hänet pussiin pistää. Minähän
häntä vahdin eikä hän minua! Mutta näyttää siltä, että kaunottarella
aina täytyy olla vartija mukana ja hän kuulee kutsuani kuin koira.
Meillä ei ole varaa parempaan ja hän on jalosukuinen, ja ostettuani
hänelle punaisen silkkipuvun ja uudet päähineet, on hän siksi komea
kuin häneltä voi vaatiakkaan.
-- Dunstanwolden ei tarvitse sinun suhteesi mitään pelätä, sanoi
Jeoffrey herra. -- Sinä olet viisas ja ymmärtäväinen tyttö, Klo.
-- Ei Dunstanwolden eikä muidenkaan, vastasi hän. -- Minä en aio
antaa kellekkään puheen aihetta. Pidä sinä, isä, vain Annea ja
Barbaraa silmällä, ettei rumuutensa viekoittele heitä kellekkään
liiallista hellyyttä osottamaan. Minun kauneuteni on myöskin
rikkauteni!
Kun John Oxon herraa odotettiin vieraaksi vietti Margery neiti
huolellisia päiviä. Hänen tulonsa edellisenä iltana kutsui Klorinda
neidin vaatetushuoneesensa, antaakseen hänelle käskyjä tavallisella
ylpeällä tavallaan. Hänen pitkä, musta tukkansa valui tuolin
selustimen yli lattialle, kun kammarineitsy kutri kutriltaan harjasi
sitä, ja hän säteili kauneutensa täydessä loistossa. Hän lienee ollut
joko vihastunut tahi iloinen, sillä poskensa hehkuivat tavallista
enemmän ja pitkien silmäripsien alla säteili kuin timantteja.
Ensi silmäyksellä luuli Margery neitikin häntä vihastuneeksi, --
silmissä kun paloi senlainen tuli ja kun povi kohoili nopeasti
hengityksestä; mutta lähemmin tarkastaessa näytti kun olisi hän ollut
hyvällä tuulella, sillä hymykuopat suupielissä olivat tavallistaan
syvemmät ja täyteläisillä huulilla väikkyi hymy. Mutta katse kohosi
äkkiä ja kasvojen sävy muuttui taas majesteetilliseksi.
-- Tiedättekö mitään siitä aatelisherrasta, John Oxonista, joka
huomenna tulee tänne vierailemaan?
-- Hyvin vähän, armollinen neiti, vastasi neiti Wimpole pelokkaalla
alamaisuudella.
-- On siis parasta, että saatte lähempiä tietoja, koska minulla hänen
suhteensa on annettavia käskyjä, sanoi nuori kaunotar.
-- Se on minulle kunniaksi, vastasi duenna parka. Klorinda neiti
katsoi häntä suoraan silmiin.
-- Hän on pääkaupungista ja Eldershaven lordin sukulainen. Hän on
kaunis mies ja on viekoitellut monta naista mielettömyyksiin, ja
hän tahtoo saada mainetta aatelisnaistenkin sydänten ja siveyden
valloittajana. Jos hän senlaisen maineen on pääkaupungissa saanut,
mitä sitten maalla. Mutta täällä hän ei senlaisista voitoista saa
riemuita. Hän suvaitsee suositella minua, hän on isäni vieras ja
komea kavaljeeri. Antaa hänen lörpötellä niin paljon kuin haluaa.
Minä kuuntelen kun sattuu, miten mieleeni juohtuu. Minä olen sanoihin
tottunut. Mutta asettakaa niin, ettemme koskaan jää kahdenkesken.
Kammarineitsy pörhisti kuuntelemaan. Klorinda näki hänet peilissä.
-- Tee tehtäväsi, ellet tahdo saada korvillesi, sanoi hän äänellä,
joka pani tytön vavahtamaan.
-- Te ette tahdo jäädä kahdenkesken nuoren herran kanssa, änkytti
Margery neiti.
-- Jos hän tulee voidakseen kerskata uudesta valloituksesta,
sanoi Klorinda, taas katsoen häntä silmiin ja rypistäen mustia
kulmakarvojaan, -- niin aion pelata yhtä taitavasti kuin hänkin.
Mutta hän ei saa paljon kerskailemisen syytä kun saa seurustella
kanssani ainoastaan vanhan sukulaiseni läsnäollessa. Muistakaa nyt
vain tehtävänne.
-- Kyllä minä sen muistan, armollinen neiti. Minä täytän tahtonne.
-- Se on hyvä, sanoi Klorinda. -- En tahdo pitemmältä vaivata teitä.
Voitte mennä nyt.