Kirkkoherran vierailu ja Klorinda neidin syntymäpäivät.
Mutta vaikka tyttö eleli tänlaista sivistymätöntä, melkeinpä raakaa
elämää, ja vaikka hänen luonteeltaan puuttui järjestetyn kasvatuksen
vaikuttamaa hillitsemiskykyä, niin ei kukaan, joka sattui hänen
kanssaan yhteen, voinut olla huomaamatta hänen terävä-älyisyyttään,
selvää järkeään ja masentamatonta nerokkaisuuttaan. Hän oli aina
täysin tietoinen siitä, mitä halusi voittaa ja mitä välttää, ja
kerran päätettyään saavuttaa jotakin, osotti hän senlaista viekkautta
ja kekseliäisyyttä, ja senlaista valtaa itsensä ja muiden yli,
että se raivasi tieltään kaikki esteet. Hän ei koskaan erehtynyt,
siitä syystä ettei hän voinut tunteittensa ilmauksia hillitä, ja
laskiessaan kiukkunsa valloilleen tapahtui se siitä syystä, että hän
niin tahtoi ja että hän tiesi sillä ei mitään alttiiksi panevansa.
Senpä tiesivät vallan hyvin Jeoffrey herran iloiset toveritkin hänen
kanssaan ilvehtiessään.
-- Jos hänellä olisi salaisuus säilytettävänä, sanoi Eldershawe, --
niin sitä ei kukaan voisi hänestä houkutella eikä pelottaa, ja se on
naisella ihmeteltävä ominaisuus.
Päivät pitkät seurusteli hän isänsä ja tämän juomatoverein kanssa.
Puolittain häntä kohdeltiin kuin poikaa ja puolittain kuin
jonkunlaista kuningatarta, kunnes hän täytti neljätoista vuotta. Hän
ratsasti ja metsästi, ampui lintuja, ajoi täyttä karkua ojain ja
pensasaitain yli, hänellä oli valtikka meluavissa juomingeissa ja hän
mielisteli noita vanhoja miehiä, ikäänkuin hän ei ijällään arvelisi
muuta tehdäkkään.
Mutta eräänä päivänä kun hän isänsä seurassa oli käynyt
metsästämässä, ratsastaen Rakelia, jonka hän oli omakseen saanut, ja
punaiseen takkiinsa, polvihousuihin ja ratsastussaappaisin puettuna,
lähetti muuan hänen äiti vainajansa elossa olevista sukulaisista
kirkkoherransa varoittamaan ja neuvomaan Jeoffrey herraa, ettei hän
vastedes antaisi tyttärensä käyttää niin sopimatonta vaateasua.
Se oli todella mieltäjännittävä kohtaus, kun sanansaattaja
tuli viestiänsä tuomaan. Kirkkoherra oli kömpelöliikkeinen ja
kainosteleva, ja hän oli kuullut Wildairs Hallesta ja sen omistajasta
niin monta kummallista juttua, että hän vapisevin sydämin suostui
asiaa toimittamaan. Jos hän kieltäytyi isäntäänsä tottelemasta
menettäisi hän virkansa, ja kun hän siitä seikasta oli vallan varma,
niin ei muu auttanut kuin vyöttää kupeensa ja rohkaista mielensä ja
lähteä etsimään jalopeuraa sen omasta luolasta.
Tultuaan isoon etehiseen näki hän siellä ensimäiseksi pitkän,
kauniin nuorukaisen, jolla oli pitkä, vankka, musta tukka ja yllä
punainen metsästystakki. Hän leikki koiran kanssa, antoi sen hyppiä
ratsuruoskansa yli ja nauroi ja sadatteli koiran kömpelyyttä. Hänen
iloinen, hymyilevä katseensa kohtasi kirkkoherraa, hän nyökkäsi
vastaukseksi miesparan nöyrään kumarrukseen, ja kuunteli kun tämä
alkoi asiaansa selvittää.
-- Minä tulen herranne sukulaisen Twemlow lordin lähettämänä, änkytti
kirkkoherra; -- minulla on käsky etsiä isäntänne käsiini ja jos
mahdollista puhutella häntä, hänen armonsa toivoo että Jeoffrey herra
ottaisi minut vastaan. Twemlow lordi -- --
Kaunis nuorukainen jätti leikin sikseen ja tuli kirkkoherran luo
ryhdillä ja käytöksellä, joka ilmaisi talon nuorta isäntää.
-- Vai Twemlow lordin lähettämänä, virkahti hän.
-- Hänen armonsa ei ole pitkiin aikoihin lähettänyt meille
minkäänlaisia tietoja. Lowatt, missä herra Jeoffrey on?
-- Ruokailuhuoneessa, vastasi palvelija. -- Hän meni juuri sinne,
armollinen neiti.
Kirkkoherra vavahti, niin että leveälierinen hattu putosi kädestään.
"Armollinen neiti!" Se oli siis hän -- tuo kaunis nuori olento,
joka oli kyllin pitkä ja vahva varreltaan ollakseen komea miehenkin
vaatteissa. Hän nosti ylös hattunsa ja kumarsi niin syvään että
hatun lieri lattiaa veti. Hän ei ollut tottunut naisten hymyileviin
silmäyksiin, hänellä kun oli sijansa Twemlow lordin ruokapöydän
alapäässä, johon naisten katseet eivät kääntyneet.
Mutta tämä kaunotar katsoi häneen kuin olisivat omat ajatuksensa
huvittaneet häntä. Vavisten arveli kirkkoherra, että hän kenties
arvasikin hänen asiansa ja tiesi miten isänsä sen vastaanottaisi.
-- Seuratkaa minua, sanoi hän, -- minä vien teidät hänen luokseen.
Hän ei muutoin ottaisi teitä vastaankaan, hän kun ei juuri lordia
rakasta. Ylpeällä ryhdillä hän astui edeltä ja kirkkoherra seurasi
silmät maahan luotuina, etteivät katseensa pääsisi harhailemaan
papilliselle puvulleen sopimattomalla tavalla. Senlaiset jalat
ja senlaiset -- --! Hänestä oli turvallisempaa ja soveliaampaa
luoda katseensa kattoon kuin olisi hän rukouksissa. Jeoffrey herra
seisoi viinapöydän ääressä kädessään olutpullo, hän oli näet juuri
satularyyppyä ottamassa. Nähdessään vieraan ja päällepäätteeksi papin
rypisti hän kummeksien kulmiaan.
-- Mitäs nyt! huudahti hän. -- Mitä sinä, Klo, nyt mielit? Ei minulla
ole aikaa saarnoja kuunnella.
Klorinda neiti meni viinapöydän luo, täytti maljan ja otti sen
mukaansa ruokapöydälle, jonka laidalle hän istuutui toisella
jalallaan nojaten lattiaan ja toinen ilmassa roikkuen.
-- Saatpa nyt joutaa, isä, virkkoi hän hymyillen, niin että valkoiset
hampaansa hohtivat. -- Tämä herra on Twemlow lordin kirkkoherra,
jonka hän on lähettänyt tänne teitä nuhtelemaan, pyynnöllä että
tahtoisitte kuulla häntä.
-- Hitolle kaikki nuhteet ja Twemlow lordi kanssa! ärjäsi Jeoffrey
herra, joka oli huonoissa väleissä lordin kanssa ja katkerasti
vihjasi häntä. -- Mitä tuo tekopyhä tomppeli arvelee?
-- Herra, änkytti lähettiläs parka, -- hänen armonsa on -- on hyvin
huolestunut -- kuultuaan että -- -- --
Pöydän laidalla istuva kaunotar otti maljan huuliltaan ja nauroi.
-- Kuultuaan että tyttäresi ratsastaa metsästämässä polvihousuihin
puettuna ja käyttäytyy sopimattomasti, mokoma tytön heilake, huusi
hän, -- ja sentähden hänen armonsa nyt lähettää kirkkoherransa
pitämään siitä pienen saarnan -- kun hän ei pidä soveliaana itse
tulla. Sehän asianne on, korkea-arvoinen herra?
Kirkkoherra raukka kalpeni, sillä hän oli huomannut miten veret
nousivat Jeoffrey herran kasvoihin tyttärensä puhuessa.
-- Armollinen neiti, änkytti hän kumartaen -- armollinen neiti,
pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta jos suvaitsisitte -- -- jos
suvaitsisitte antaa minun --
Klorinda laski maljan pöydälle, maksautti suutaan, pisti kädet
housuntaskuihin ja laukesi äänekkääsen nauruun; se oli kuin soittoa
tuo heleä täyteläinen nauru, jota vanhemmiten lukuisat ihailijansa
sointuvissa runoissa ylistelivät.
-- Josko suvaitsisin mennä tieheni, että saisitte vapaasti puhua,
kun te muka nuoren naisen läsnäollessa kainostelette, jatkoi hän.
-- Mutta minä en nyt suvaitse sitä tehdä, ja kun jään tänne, niin
läsnäoloni suojelee teitä.
Suojelusta hän todella tarvitsikin. Jeoffrey herra alkoi kauheasti
sadatella. Hän kirosi sukulaistaan ja kirkkoherraa, heidän
julkeutensa lähestyä häntä sai hänet raivoon ja hän vannoi antavansa
hänen armolleen selkään, milloin vain hänet yhyttäisi, kirkkoherran
uhkasi hän potkituttaa ulos porttien ulkopuolelle. Mutta Klorinda
neiti oli hyvällä tuulella ja piti leikkinä koko asiaa. Hän nauroi
isänsä raivoa, jota kirkkoherra kalpeana ja epätoivoisen näköisenä
kuunteli.
-- Suljeppas suusi hetkeksi, isä, huusi hän isän pahimmin peuhatessa,
-- että hänen korkea-arvoisuutensa saa sanoa meille asiansa. Emmehän
vielä ole sitä edes kuulleetkaan.
-- Minä en tahdo sitä kuullakkaan! ärjyi Jeoffrey herra. -- Luuletko
sinä, että minä aion hänen hävyttömyyksiään kuunnella! Se ei ikänäni
tapahdu!
-- Mikä asianne olikaan? kysyi Klorinda neiti kirkkoherralta. --
Ette voi palata kotia sitä toimittamatta. Sanokaa se minulle. _Minä_
tahdon että se sanotaan.
Kirkkoherra hypisteli hattuaan, kalpeana ja silmät pelvosta maahan
luotuina.
-- No mies, rohkaise nyt mielesi, sanoi Klorinda. -- Minä autan
sinua. Sano pois asiasi!
-- Luvallanne armollinen neiti, -- se kuului näin, änkytti
kirkkoherra. -- Hänen armonsa käski minun sanoa korkeasti
kunnioitetulle isällenne -- että ellei hän pyydä teitä heretä
käyttämästä noita -- noita --
-- Polvihousuja, jatkoi Klorinda lyöden kättä polveen.
Kirkkoherra punastui kainoudesta, vaikka hän tavallisesti oli
kasvoiltaan kellertävän kalpea.
-- Niin ei kukaan aatelismies, jatkoi hän yhä vaikeammin saaden
sanoja suustaan, -- suuresta kauneudestanne huolimatta -- -- ei
kukaan aatelismies -- --
-- Tahtoisi naida minua? lopetti Klorinda neiti lauseen suopealla
laupeudella.
-- Sillä jos teidän -- jos nuoren naisen annetaan käyttäytyä tavalla,
joka saattaa hänet pahamaineiseksi, niin hän ei voi mennä naimisiin
tuottamatta suvulleen häpeää -- ja -- ja --
-- Ja voisi käydä hullumminkin! virkahti Klorinda neiti ja nauroi
että seinät kaikuivat.
Jeoffrey herra oli kiukusta haljeta. Tyttärensä pidätti häntä,
kun hän yritti heittää maljansa kirkkoherralle päähän, ja työnsi
pappiparan huoneesta ulos ottaen lattialta hatun, jonka hän kiireessä
ja peljästyksissään oli pudottanut ja pisti sen hänelle käteen.
-- Tervehtäkää hänen armoansa lordia, sanoi hän nauraen, -- että
_minusta_ hän on oikeassa -- ja että minä kyllä pidän huolta siitä,
ettei hän minusta häpeää saa.
-- Toden totta, isä, sanoi hän takaisin palattuaan -- tuo -- eräs
ruma sana -- vanha poika -- kenties ei ole niinkään typerä. Minä
puolestani aion tehdä hyvät naimiskaupat, enkä minä tiedä tässä
seudussa ketään, joka minulle sopisi, paitsi lordi Dunstanwolde;
hänestä sanotaan, että hän hylkii kaikkia naisia, jotka eivät ole
kainoja, ja polvihousuni kenties olisivat hänestä säädyttömät. Minä
en enää käytä niitä metsästyksillä.
Lupauksensa hän pitikin, vaikka hän pari kertaa iloisella tuulella
ollessaan ja kun isällä oli vieraina niitä tovereita, joista hän
enin piti, esiintyi heidän seurassaan hienoimmissa miesvaatteissaan
ja hurmasi heidän viinistä verestäviä silmiään kauneudellaan ja
rohkealla käytöksellään.
Hänen viidentenätoista syntymäpäivänään laittoi Jeoffrey herra isot
päivälliskestit iloisille tovereilleen. Klorinda neiti määräsi itse
ettei juhlaan saisi naisia kutsua; sillä hän suvaitsi ilmoittaa,
ettei hän vastedes enää ottaisi osaa senlaisiin kemuihin, hän kun
oli kyllin älykäs tajuamaan, että hän oli liian vanha lapsellisiin
hullutuksiin ja että sillä ijällä jo pitäisi alkaa naimistakin
ajatella.
-- Tästä lähtien minä kyllä saan naisten seurassa ikävystyä, sanoi
hän. -- Sinä olet huono naittaja, isä, muutoin kyllä sitä asiaa
minun puolestani valvoisit. Mutta sinä et ole kertaakaan ajatellut,
ettei minulla ole äitiä, joka puolestani voisi pyydyksiä asetella
ja opettaisi minua nuoriin miehiin helliä silmäyksiä heittämään.
Tästä lähtien täytyy minun käyttää laahus ja pönkkähameita ja
kasvolaastaria ja vilkuilla viuhkan takaa, -- kunnes vihdoin, jos
hyvin osaan kortit asetella, joku mahtava lordi iskee silmänsä minuun
ja mieltyy kauneuteeni ja käytökseeni.
-- Kauneuteesi kyllä Jumal'auta joka ikinen mies mieltyy, nauroi
Jeoffrey herra, mutta tuskinpa käytökseesi, pelkään minä. Sinulla on
huonot tavat, ja ne ovat käyneet toiseksi luonnoksesi.
-- Ne ovat synnynnäisiä, vastasi Klorinda neiti. -- Minä olen ne
isältäni perinnyt, eikä hän ole tehnyt mitään parantaakseen niitä.
Mutta nyt -- hän niiasi syvään ja oli niin hävyttömän ja säteilevän
kaunis, että isä melkein lumoutui -- nyt syntymäpäiväni jälkeen minä
parannan tapojani. Mutta tänä iltana minä pidän lystiä viimeisen
kerran.
Kun vieraat tuona muistettavana iltana marssivat tammella
laudoitettuun ruokailuhuoneesen, löysivät he nuoren, ylimielisen
emäntänsä siellä odottamassa, hän oli heistä kauniimpi ja rohkeampi
kuin milloinkaan ennen. Hänellä oli yllään polvihousut valkoisesta
silkistä, vaalean punainen hopearuusuilla kirjailtu silkkitakki,
valkoiset silkkisukat ja isoilla hohtokivisoljilla koristetut
kengät, joista näkyi niin pyöreät, voimakkaat ja kauniit pohkeet ja
niin sievä, rintava jalka, että vieraat vannoivat, etteivät kellään
naisella olleet semmoisia nähneet.
Hän seisoi hajasäärin uunin edessä selin tuleen ja tervehti
sisääntulijoita nenäkkäillä sukkeluuksilla. Tukka oli puuteroittu,
mustien silmäinsä tulinen säihke lumosi miehet, ja poskensa
punottivat kuin kypsät kranaattiomenat. Nenänsä oli kauniin kaareva,
huulet purppurapunaiset, kaula pitkä ja notkea ja leuka pyöreä ja
kuoppainen. Hänen kauneutensa oli lumoavaa ja hän ylvästelikin
sillä mielellään. Jeoffrey herra oli jo vanhanpuoleinen mies, hän
oli naimisiin mennessäänkin jo neljänkymmenen vanha. Useimmat
hänen ystävistäänkin olivat hänen kanssaan yhtaikaiset. Klorindan
seuralaiset eivät siis nuorukaisia olleet. Mutta tänä iltana oli
vieraiden joukossa eräs muukalainen. Hän oli muutaman vanhemman
herran sukulainen ja nykyään hänen vieraanaan. Kaikki pitivät
hänestä, hän kun nuoruudestaan huolimatta oli aika hulivili, rohkea
ratsastaja ja metsästäjä ja valmis antautumaan rakkausseikkailuihin
ja vehkeilyihin. Hän oli melkein yhtä kaunis kuin itse Klorinda
neiti. Vartalonsa oli kaunis, solakka ja voimakas, kasvot kauniit ja
iho verevä, vaalea tukkansa valui kiharoina hartioille ja miehevästä
voimakkuudestaan huolimatta olivat hänen jalkansa ja pohkeensa yhtä
kaunismuotoiset kuin Klorindankin.
Hän oli neljänkolmatta vanha ja Klorinda vain viidentoista, mutta
tämän pitkä, voimakas vartalo teki hänen nuorukaisen vertaiseksi,
ja nuo kaksi kaunista, hienosti puettua nuorta miestä, kun ne siinä
vastakkain hymyilivät, olivat kuin kaunis eriskummallinen kuvamaalaus.
Pääkaupungin hienossa maailmassa oli nuorukaisen kauneus ja
seikkailunhalu hyvin tunnettu. Nuoruudestaan huolimatta osasi hän
hyvin naisten sydämet voittaa. Epäiltiin hänen salaa pyrkivän muodin
määrääjäksi sekä kaunotarten että vaateasujen suhteen. Taidokkaasti
hän osasi heittää helliä silmäyksiä naisiin ja lörpötellä
rakkaudesta. Ja kun hänellä oli kauniit, siniset silmät, kaunis
vartalo ja sievät, valkoiset kädet, niin hän oli hyvin varustettu
valloituksiaan varten. Ruokapöydässä heitti hän jo Klorindaan palavia
silmäyksiä. Hän oli Lontoossa kuullut kerrottavan tästä nuoresta
tytöstä, joka oli kasvanut isänsä toverien, hänen koirainsa ja
hevostensa seassa ja että hänestä kasvaisi kaunotar, jonka rinnalla
Lontoon naisten kauneus olisi mitätön. Hän joutui aivan epätoivoon
kuullessaan Klorindan vannoneen heittävänsä miesvaatteiden pitämisen,
sillä hän halusi hartaasti nähdä minkälaisia suloja kantamansa
pojanpuku paljastaisi. Kun hän sukulaiseltaan kuuli, että tyttö
syntymäpäivänään kantaisi sitä viimeisen kerran, innostui hänkin
sinne menemään ja sukulaisensa toimitti hänellekkin kutsun kestiin.
Ensi silmäyksellään nuori kaunotar jo lävisti hänen herkkätuntoisen
sydämensä kuin tikarilla. Hänen vertaistaan kauneudessa ei
nuorukainen ollut vielä ennen nähnyt. Ja hänen käytöksensäkkin oli
omiaan vanhemman ja vakavammankin miehen sydäntä sytyttämään.
Jos Klorinda olisi ollut hellämielinen tenhotar, niin olisivat
he jo viinipullojen pöytää kierrellessä lempeitä silmäyksiä
vaihtaneet, mutta Klorinda neidillä ei ollut vähintäkään taipumusta
helläsydämisyyteen. Arkailematta kohtasi katseensa nuorukaisen
tulisia silmäyksiä, mutta hän ei alentunut niihin vastaamaan.
Hän näytteli sukkeluudella ja innolla nuorukaiseksi puettua
kaunotarta. Iloiset tilanomistajat, jotka niin kauan olivat
olleet hänen leikkitovereinaan, katselivat häntä mieltyneinä ja
nauroivat katketakseen hänen sukkeluuksilleen. Heidän pilapuheensa
ja mielistelynsä ei juuri säädyllistä ollut, mutta häntä ei
oltu säädyllisyyteen ja häveliäisyyteen kasvatettukaan ja hänen
mielestään kuului tämän illan huviinkin, että he käyttäytyivät niin
kuin hänen valepuvulleen parhaiten sopi. Vaikka maalla kasvaneena
oli hän aina ujostelematta seurustellut hienon maailman tapoihin
tottuneiden miesten kanssa, ja niiltä oppinut niin paljon, että
hän viisitoistavuotiaana tunsi kaikki vehkeet ja juonet yhtä hyvin
kuin neljäkymmenvuotiaanakin. Näihin asti ei hänen kumminkaan ollut
tarvinnut niitä käyttää, kun harvoin joutui ikäistensä seuraan, ja
nekin olivat senlaisia, joita hän suvaitsi moukiksi nimittää.
Mutta se nuori herra, joka tänä iltana oli seurassa mukana, ei
ollutkaan moukka, vaan pääkaupungin keikareita. Hänen nimensä
oli John Oxon ja hän oli vasta päässyt nimen ja kauniin tilan
omistajaksi. Hänen kätensä olivat yhtä valkoiset ja sormuksilla
koristetut kuin Klorinda neidinkin, hänen pukunsa oli viimeistä
muotia ja vaaleista kiharoista levisi hienon ranskalaisen hajuveden
lemu, jonka nimeäkään ei Klorinda neiti tiennyt.
Mutta vaikka tämä hyvin huomasikin kaikki nämä edut ja piti niitä
arvossa, sai tuo nuori herra kumminkin harmikseen havaita, että
hän vaan ylpeällä hymyllä kohtasi hänen lemmen silmäyksiään, eikä
kertaakaan edes punastunut tahi silmiään maahan luonut. Mutta hän
vannoi ennen kemujen loppua saavansa tilaisuutta kuiskata hänelle
jonkun hellän sanan, ja koetti olla kärsivällinen kunnes odotettu
tilaisuus sattuisi.
Kun ruoka oli kannettu pois ja viinipullot ja maljat asetettu
pöydille, hyppäsi Klorinda neiti tuolilleen seisomaan, katseli
hymyillen seuraa, pisti kädet keikarimaisesti taskuihin, oikaisihe
suoraksi ja asetti yhteen pienet jalkansa ja kaunismuotoiset pohkeet.
Kaksikymmentä paria miesten silmiä ahmi hänen kauneuttaan, mutta
vastapäätä istuvan nuorukaisen silmät olivat kaikista hehkuvimmat.
-- Katselkaa viimeisen kerran kaunista vartaloani! huusi Klorinda
raikkaalla, täyteläisellä äänellään. -- Sen alapuolesta te ette
tästedes paljoa näe, kun pönkkähameet ja laahustimet peittävät sen.
Katsokaa nyt viimeisen kerran, ennen kuin puen itseni poimukkeihin ja
naisten koristuksiin.
Ja kun he kohottivat täytetyt maljansa ja huusivat hänelle
leikillisiä mieltymyssanoja, alkoi hän laulaa tallirengiltä opittua
laulua ja lauloi sen liritellen kuin leivo.
Ei kukaan seurasta ollut tottunut osottamaan hänelle naiselle
tavallista kohteliaisuutta. Se ei juohtunut kellekkään mieleen, he
kun jo niin kauan olivat tottuneet häntä poikana pitämään, ja kun hän
lopetti laulunsa, hyppäsi alas tuolilta ja juoksi ovea kohti, niin
tuli herra Oxonille kauan odotettu hetki. Hän riensi edeltä ovelle
ja avasi sen syvään kumartaen, käsi sydämellään ja vaaleat kutrit
kasvoille valuen.
-- Te riistätte meiltä tilaisuuden hurmautua kauniista muodoistanne,
armollinen neiti, sanoi hän matalana, kiihkeällä äänellä. -- Mutta
toden totta tulee teidän vain _yhdelle_ suoda onni katsella niin
täydellisiä suloja.
-- Täytän tänään viisitoista vuotta, eivätkä silmäni ole vielä häntä
nähneet, sanoi Klorinda.
-- Kuinka sen tiedätte, armollinen neiti? kysyi hän vielä syvempään
kumartaen.
Klorinda nauroi raikasta nauruaan.
-- Enpä tosiaan tiedäkkään, vastasi hän. -- Hän voinee olla täällä
tänä iltana, tässä seurassa ja senpä tähden kiiruhdankin pukeutumaan
häveliäisyyteni kaapuun.
Hän viittasi nuorukaiselle miellyttävällä keikarimaisella tavallaan
ja katosi.
* * * * *
Kun ovi hänen peräänsä sulkeutui ja herra John Oxon palasi
pöytään, vallitsi seurassa hetken aikaa ikävä mieliala. Mutta kun
nämä juopottelevat maalaisherrat eivät olleet liian tunteellisia
eikä teräväpäisiä, niin he eivät myöskään olleet tietoiset
alakuloisuudestaan ja todellisen iloisuuden puutteestaan. Ikäväänsä
haihduttaakseen täytettiin lasit ja malja toisensa perään
tyhjennettiin, ja naururähäkkä ja melu oli kohta ennallaan.
He puhuivat parhaastaan nuoresta leikkitoveristaan, jonka he nyt
himmeästi tunsivat kadottavansa, he ilvehtivät Jeoffrey herran
kanssa, kertoivat kohtauksia Klorindan lapsuudesta ja vertailivat
hänen tuoretta kauneuttaan niihin naisiin, jotka olivat tunnustettuja
kaunottaria.
-- Niiden joukossa hän tulee purjehtimaan kuin kuninkaallinen
sotalaiva, sanoi muuan, -- ja hänen loistonsa himmentää kaikki muut
aivan kuin ilotulitus talipätkän.
Kello löi kaksitoista ennen kuin hän palasi takaisin. Juuri kun
viimeinen kellonlyönti helähti, avattiin ovet ja Klorinda ilmestyi
kynnykselle. Molemmin puolin häntä seisoi kammarineitsy, ne kantoivat
korkealla hänen päänsä päällä hopeajaloissa palavia vahakyntteliä,
niin että hän oli kuin valovirran keskessä.
Hänen pukunsa oli paksusta purpura ja hopea brokadista, ja hänellä
oli yllään leveä pönkkähame, josta hoikka vyötärys kukanvarren tavoin
kohosi; musta tukkansa oli korkealle kammattu ja sitä kaunisti
jalokivi koriste, timantteja välähteli valkoisella kaulalla, ja hän
oli niin häikäisevän kaunis, että koko seura hänet nähdessään kavahti
seisoalleen.
Hän niiasi syvään ja seisoi siinä heidän edessään pää ylpeästi
taaksepäin heitettynä ja suu pilkallisessa hymyssä. Hän katsoi heitä
kuin mahtava kaunotar alamaisiaan.
-- Polvillenne! huusi hän, -- juokaa polvistuneina maljani. Tästä
hetkestä pitäin täytyy kaikkein miesten näin nöyrtyä, -- kaikki,
joita minä suvaitsen silmäilläkkään.