Tuttavuutta jatketaan.
Tytön kauniit kasvot ja vartalo ja hänen tavaton pituutensa
olisivat jo isää miellyttäneet, mutta hänen rohkea hurjuutensa ja
palvelijoilta oppimansa raa'at elkeensä huvittivat häntä siihen
määrään ja soveltuivat niin hyvin hänen juomarenttu-luonnolleen, että
hän heti otti lapsen uutena, lystinä leikkikaluna huostaansa.
Unhottaen metsästysretkensä laski hän hänet alas lattialle tahtoen
sovittaa häntä. Aluksi tyttö ei hänestä välittänyt, näyttäytyi vaan
yrmeältä kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta. Viina oli
noussut hänelle päähän, hän tuli iloselle leikkituulelle, niinkuin
ainakin väkeviä nautittuaan. Hänestä oli kuin olisi hän leikkinyt
koiranpennun kanssa, tahi huvitellut katselemalla taistelunhimoista
nuorta kukkoa. Hän käski palvelijat takaisin kyökkiin, ne hiipivät
tiehensä, naiset ihmetyksestä tyrmistyneinä ja miehet salavihkaa
naureskellen, kunnes pääsivät renkitupaan, jossa puhkesivat
röhönauruun.
-- Niinpähän kävi kuin sanoimmekin, nauroivat he. -- Hänen tarvitsi
vain nähdä miten kaunis lapsi oli ja huomata hänet itseään
kiukkuisemmaksi. Olipa hänellä rohkeutta koko lailla -- kuinka hän
löi ja haukkui häntä! Se oli lystintä mitä nähdä voi! Eipä tyttö
pelännyt häntä enemmän kuin koiranpentua ja hän vain nauraa hohotti
haljetakseen.
-- Tiedätkö kuka minä olen? kysyi Jeoffrey herra hymyillen lapselta
laskettuaan hänet alas tammipenkille ja asettuen itse eteen seisomaan.
-- En, sanoi pikku Klorinda neiti, rypistäen mustat kulmakarvansa ja
iskien kauniit huuhkajasilmänsä läpitunkevasti häneen. Vihaansa isän
iloisuus jo lauhdutti, ja hohottava nauru alkoi huvittaa häntä vaikka
hän ei halunnut näyttää että sydän jo suli.
-- Minä olen isäsi, sanoi hän. -- Isääsihän sinä äsken löylyytit.
Sinulla taitaa olla kova käsi -- näytäppäs.
Hän puuttui tyttöä kalvoseen ja työnsi hihaa ylemmä.
-- Koetappas lyödä minua, huusi hän. -- Mene tiehesi!
Isä taas nauramaan. Hän ennätti jo nähdä, että pieni käsivarsi oli
valkoinen ja luja kuin marmorikivi ja lihakset siinä olivat kuin
isoilla pojilla.
-- Saakeli senlaista kuusivuotiasta tyttöstä! huusi hän ylpeänä.
Tahdotko vielä minua löylyyttää? He, ruoska!
Hän otti ruoskan lattialta, jonne tyttö oli sen viskannut ja asetti
sen hänelle käteen. Hän otti sen, vaan ei hän enää halunnut sillä
lyödä. Kulmakarvat kurpistuneina katseli hän vuoroin isää vuoroin
ruoskaa. Äkkiä se juohutti hänelle mieleen hevosen, jota hän oli
lähtenyt etsimään.
-- Missä hevoseni on? kysyi hän käskevällä äänellä. -- Missä se on?
-- Sinunko hevosesi? toisti isä. -- Mikä se on sinun hevosesi?
-- Rake on minun hevoseni, vastasi tyttö, -- se iso, musta. Se
kirottu mies on sen taas vienyt, ja hän sadatteli ja haukkui ja
uhkasi miestä, jonka luuli hevosen vieneen, ja sekös Jeoffrey herraa
ihastutti. -- Rake on minun hevoseni, lopetti hän. -- Sillä ei kukaan
muu saa ratsastaa.
-- Eikö kukaan muu? huudahti isä. -- Ethän ainakaan sinä osanne sillä
ratsastaa?
Majesteetillisen ylenkatseellisesti katsahti tyttö häneen.
-- Missä se on? hän kysyi. Ja kun hän äkkiä ulkoa kuuli kavioiden
kuopivan hiekkaa, hevonen kun näet odotusta pitkästyi, muisti hän
että tallipoika oli sanonut nähneensä hänen lemmikkinsä seisovan
portin luona, hän laahusti alas penkiltä ja juoksi ulos kurkistamaan.
Suustaan pääsi riemunhuuto.
-- Tuollahan se onkin! sanoi hän. -- Minä näen sen; ja hän vieri
päistikkaa portaita alas tullakseen hevosen luo.
Jeoffrey herra kiiruhti jäljestä. Se olisi ollut hänelle koko
kepponen, jos tyttö nyt olisi päänsä halaissut.
-- Hoi! huusi hän tytölle. -- Varo toki hevosen jalkoihin joutumasta,
sinä pikku perkele!
Mutta tyttö juoksi ilosta huutaen hevosen eteen ja tarttui sen
toiseen etujalkaan; Rake taivutti päänsä alas, nuuhkasi lasta ja
näperteli häntä hyväillen. Siten ohjakset tulivat hänen saatavilleen,
hän tarttui heti niihin ja piti hevosen päätä alhaalla niin että voi
sitä hyväillä, tähän tuttavallisuuteen näkyi hevonen olevan hyvinkin
tottunut.
-- Se on minun hevoseni, selitti hän ylpeänä isänsä tullessa heidän
luokseen. -- Se ei anna Gilesin näin leikkiä kanssaan.
Jeoffrey herra katsoi häneen paisuen tyytyväisyydestä.
-- Minä olisin sanonut sitä valheeksi ellen itse olisi sitä nähnyt,
sanoi hän itsekseen. -- Hän tuossa ei ole tytönkakara, sen minä
vannon. Luulin sitä minun hevosekseni, sanoi hän tytölle, -- vaan
päivän selväähän on, että se onkin sinun.
-- Nosta minut sen selkään! sanoi hänen vastalöydetty jälkeläisensä.
-- Oletko ennen sillä ratsastanut? kysyi Jeoffrey herra, joka ei
voinut epäilyksistään päästä. -- Sano isällesi, oletko ennen sillä
ratsastanut.
Pitkien silmäripsiensä alta katsahti hän karsaasti isäänsä, -- se oli
yrmeä, vain samalla vilkkaasti hellyttävä katse, sillä tahtonsa hän
tahtoi saada täytettyä ja hän oli kavala ja älykäs kuin pieni noita.
-- Olen! vastasi hän. -- Nosta minut sen selkään, isä!
Jeoffrey herra ei ollut sukkelaälyinen mies, väkevät juomat kun jo
niin kauan olivat hänen aivojaan turmelleet, mutta raakamainen vaisto
osotti hänelle tytön sanoissa piilevän omituisen kavaluuden, kun hän
imarrellakseen ja viehättääkseen viskasi hänelle viimeksi lausumansa
sanan, vaikka vielä olikin nyreissään. Taaskin hän nauraa hohotti
ihastuksesta.
-- Nosta minut sen selkään, isä! matki hän. -- No, senpä kyllä teen
-- tahdon nähdä miten siellä menettelet!
Hän puuttui tyttöä kainaloihin ja nosti hänet ylös. Päästyään
satulaan istui tyttö siihen heti kahden reisin. Oikein hän oli
haltioissaan, tarttui ohjaksiin lujalla kädellä kuin konsaan vanha
ratsastaja, selkä suorana hän istui siinä, ja kasvot voitonriemusta
ja ihastuksesta hehkuvina. Rake näytti tottelevan hänen iloista
nauruaan yhtä hyvin kuin pienen kätösen ohjaamistakin. Se näytti
vilkastuttavan ja saattavan häntä hyvälle tuulelle. Pienen
ratsastajansa kanssa hytkähti se juosta lönkyttämään lehtikujaa
pitkin, tyttönen puristi jalkansa lujasti sen kupeisin, istui
satulassa tanakkana ja pelottomana ja laski sen nelistämään, hän
oli näet oppinut ohjaamaan sitä yhtä hyvin kuin ratsupalvelijakin,
joka oli hänen ystävänsä ja uskottunsa. Hänen ikäisensä tavallinen
lapsi ei olisi tänlaisessa vauhdissa pysynyt hevosen selässä, mutta
Klorinda istui siinä kuin pieni jockey, ja Jeoffrey-herra seurasi
jäljestä, paukutti käsiään ja kiljui mieltymyksestä.
-- Tuhat tulimaista! sanoi hän. -- Ei kenelläkään koko kreivikunnassa
ole tuonlaista pientä perkeleen kakaraa -- ja Rake on "hänen
hevosensa" ja sillä hän osaa ratsastaa! Sinä miellytät minua,
tyttönen -- lempo vieköön, kuinka sinä miellytätkin!
Pitkän tuntikauden piti Jeoffrey herran leikkiä hänen ja Raken
kanssa, sitten tyttö vei hänet talleihin ja komenteli empimättä häntä
siellä hevosten ja koirain luona milloin minnekin. Hän oli näet
huomannut että tuo iso mies, johon hän oli sattunut yhtymään, oli
vaikutusvaltainen ja mahtava mies, ja että hänestä voi hyötyä olla.
Palattuaan takaisin sisälle tahtoi Jeoffrey herra tytön kanssaan
päivälliselle, hän huusi olutta ja joi sitä ja kunnosti itseään oiva
lailla ja isä oli nauruun tukehtua hänen lapsellisen hävyttömästä
käytöksestään.
-- Enpä ole näin nauranut, sittenkuin kahdenkymmenen vuoden vanhana,
sanoi hän. -- Se nuorentaa minua, ja kun nyt kerran sattumalta
yhdyin häneen, niin en häntä enää luotani laske. Se on hauskaa ajan
kuluketta ikävinä hetkinä, joita näin vanhalla puolen ikää useinkin
sattuu.
Hän lähetti hakemaan tytön hoitajan ja antoi hänelle uusia,
kummallisia käskyjä.
-- Missä hän tähän saakka on asunut? kysyi hän.
-- Vasemmassa kylkirakennuksessa, jossa lasten huoneet ovat, ja
jossa neiti Wimpole asuu Barbara ja Anne neitien kanssa, vastasi
lapsenhoitaja peljästyneellä niiauksella.
-- Tästälähtien hän tulee asumaan samassa osassa linnaa kuin minäkin,
sanoi Jeoffrey herra. -- Laita kuntoon hänen armonsa entiset huoneet
ja valmistaudu asumaan siellä hänen kanssaan.
Siitä hetkestä pitäen oli lapsen kohtalo päätetty. Tyttönen sai
isästään leikkitoverin, joka leikki ja peuhasi hänen kanssaan ja
josta hän kohta oppi enemmän pitämään kuin entisistä tovereistaan
ratsupalvelijoista ja tallirengeistä. Mutta rakkautta ei hän koskaan
ollut oppinut ympäristölleen osottamaan, hän näytti pitävän itseään
liian ylhäisenä henkilönä kellekään osottaakseen hellempiä tunteita.
Niitä, jotka häntä parhaiten palvelivat, suosi hän enin, ja niitäkin
kohtaan osotti hän vain _suosiota_ eikä hellyyttä.
Eräistä koirista ja hevosista hän piti, mieluisin niistä oli Rake
ja isällä oli hänen sydämessään melkein sama sija kuin Rakella.
Hän kohteli häntä kuin renkiään ja hallitsi häntä kuin tyranni,
mutta seurasi ja matki häntä samalla, aivan kuin koiranpentu, jota
juuri opetetaan. Jokaisen äidillisen naisen sydän olisi surusta
pakahtunut kuullessaan siitä elämästä, jota lapsi vietti, mutta
hänen läheisyydessään ei ollut ainoatakaan kunnon naista. Sekä
äitinsä että Jeoffrey herran omat sukulaiset olivat aikoja sitten
katkaisseet kaiken yhteyden heidän kanssaan, sillä Wildairs Hallista
ja sen omistajasta ei ollut kunniaa niille, jotka onnettomuudeksi
sattuivat heihin sukulaissuhteissa olemaan. Vähää ennen hänen armonsa
kuolemaa olivat lähiseudun aatelisperheet herenneet heidän kanssaan
seurustelemasta, siitä lähtien näkyi talossa ainoastaan senlaisia
vieraita, jotka Jeoffrey herran tovereina metsästivät, söivät ja
joivat ja tekivät hänelle seuraa juomingeissa ja irstaisuuksissa.
Näille hän nyt pauhaavalla mieltymyksellä ilmoitti tyttärensä
löydöstä. Nauraa hohottaen kertoi hän heille heidän ensimäisestä
yhtymisestään, kuinka hän hänen omalla piiskallaan löylyytti häntä
ja haukkui kuin katulutka, kuinka hän piti Rakea omana hevosenaan ja
sadatteli sitä lurjusta, joka oli uskaltanut ottaa sen tallista sillä
ratsastaakseen, kuinka hän oli istunut sen selässä kuin pieni jockey
ja miten hän jonkun ihmeellisen voiman avulla osasi ohjata sitä
paremmin kuin kukaan muu. Sitten haetti hän hänet ruokailuhuoneesen,
jossa juomaseura oli koolla, asetti hänet pöydälle, näytteli häntä
heille, kehui hänen kauneuttaan, näytti heille hänen kauniita,
voimakkaita käsivarsiaan ja jalkojaan, mittasi hänen pituuttaan ja
yllytti häntä osottamaan voimiaan nyrkeillään.
-- Oletteko koskaan tuon tyttösen vertaista nähneet? huusi hän
toisten nauraessa katketakseen ja lasketellessa rivoja pilapuheita,
muut puheet kun eivät heitä huvittaneetkaan. -- Onko teistä kukaan
maailmaan hankkinut yhtä isoa ja kaunista poikaa? Hitto vieköön, hän
voisi kymmenvuotiaan pojankin höyhentää kun suuttuu.
-- Me, hurjat velikullat, emme ole naisten suosiossa, huusi
iloisin joukosta, eräs Eldershaven lordi, jonka tila oli muutamien
peninkulmien päässä Wildairs Hallesta, -- ei ainakaan typeräin ja
ulkokullattuin. Otetaanpa ja kasvatetaan tämä tyttönen oman mallimme
mukaan, jommoisiksi kaikki tytöt pitäisi kasvattaa, jos mieli niistä
miesten tovereiksi olla. Neiti Klorinda Wildairsin malja -- Klorinda
neidin, kuusivuotiaan tenhottaren -- täyttäkää maljanne pojat! -- ja
juokaa pohjaan!
Tyttö asetettiin keskelle suurta pöytää, ja hänen maljansa juotiin
seisoalla ja iloista, rivoa laulua hoilottaen. Melun ja naurunrähäkän
kiihottamana hänkin yhtyi lauluun kimakalla, korkealla äänellään;
laulu oli hänelle vanha tuttu, hän oli näet kuullut sitä tallissa
niin usein laulettavan, että osasi jo sanat ulkomuistilta.
Parin viikon kuluttua siitä, kun hän tyttäreensä yhtyi, juolahti
Jeoffrey herran mieleen lähteä Lontoosta hänelle koristuksia
hankkimaan. Hän kävi muutoin ani harvoin kaupungissa, hänellä kun ei
ollut liikoja rahoja kukkarossa eikä sivistyneemmässä seurassakaan
viihtynyt. Hän palasi kotia tuoden mukanaan kalliita ja lapselle
peräti sopimattomia pukuja, jommoisia tuskin kellään lapsella sitä
ennen oli ollut. Paksuja, kultakirjaisia silkkikankaita, kalliita
pitsejä, hienointa pellavakangasta, silkkinauhoja, pönkkähameita,
joutsenen untuvista tehtyjä kauluksia ja pieniä korkeakantaisia
kenkiä. Hänelle tehtiin pukuja, joiden vertaisia tuskin hienoimmalla
suuren maailman naisella oli, niihin tyttönen sitten puettiin,
juhlallisissa tilaisuuksissa hänet vielä koristeltiin äiti vainajansa
jalokivilläkin.
Kummallisia mielenjuohteitaan oli sekin, että hän tyttärelle
teetti useita pojanpukuja, -- sinisiä ja punaisia silkkitakkeja,
polvihousuja valkoisesta, ambravärisestä ja sinisestä silkistä,
pitsiröyhelöitä ja monivärisillä tahi kulta- ja hopealangoilla
kirjailtuja liivejä. Hänellä oli metsästyspukukin, johon kuului
punainen nuttu ja sitä paitsi kaikki muut metsästyskapineet. Kun
Jeoffrey herra oikein halusi huvitella, käski hän kammarineitsyen
pukea hänet pojaksi. Hän antoi sitten tuoda tytön pöytään, johon
juomaseura oli kokoontunut ja tyttö tyhjensi pienen maljansa kilpaa
etevimpien kanssa, mätti kiroussanoja ja lauloi heille tallirengeiltä
opittuja lauluja. Hevoset ja koirat olivat hänestä mieluisammat kuin
kaikki koristukset, ja kun hän ei sattunut sille tuulelle, niin
ei itse pirukaan olisi saanut silkkipukuja hänen ylleen, saatikka
sitten kammarineitsy. Mutta iloinen hälinä ruokailuhuoneessa huvitti
häntä, ja kuta enemmän aikaa kului, sitä mieluummin antoi hän puettaa
itseään kirjaviin hameisiinsa. Hän oikein paloi halusta päästä sinne
itseään näyttämään ja miehiä mielistelemään komeissa, hienoissa
puvuissaan, miehiä, jotka ikänsä puolesta olisivat hänelle isäksi
käyneet ja jotka olivat kyllin kevytmielisiä hänen tapojaan ja
käytöstään nauramaan. Äkäisyydellään ja ykspäisyydellään hän heitä
kaikkia hallitsi. Sillä ellei hänen mieltään kaikessa noudatettu,
niin ei lystin pidosta tullut mitään eikä häntä laulamaankaan saatu,
hän istui vain suuressa nojatuolissa mustat kulmakarvat rypyssä ja
kasvoissa ylenkatseellisen vihan ilme.
Jeoffrey herra, joka oli vaimoaan sortanut, sai nyt tyttärensä valtaa
kokea. Klorinda neiti hallitsi häntä rautavaltikkaalla ja piteli sitä
niin taitavasti, että ennen kuin vuosi kului umpeen, totteli isä
häntä yhtä sokeasti kuin palvelijatkin. Hän ei pelännyt isän kauheata
sadattelemista, hänellä kun itselläänkin oli varastossa vaikka
minkälaisia kiroussanoja, hänen äänensä oli kimakampi kuin isän
ja vaikkei se ollutkaan niin kova, niin ei isä kumminkaan pitkään
jaksanut kuulla hänen korvia halkaisevaa kirkumistaan eikä kestää
masentumatonta itsepintaisuuttaan. On tunnustettava, että tyttö
nuoruudestaan ja isän pahasta maineesta huolimatta, jossain määrin
oli häntä etevämpi sekä rajuluontoisuudessa että tahdon voimassa.
Se täytyikin isän vähitellen myöntää, eikä hän siitä pitäen sille
nauranut, vain piti sitä melkein jonkinlaisena ansiona.
-- Tuota pikku äkäpussia on mahdoton kesyttää, oli hänen tapana
sanoa. -- Ei ihmiset eikä perkeleet voi häntä masentaa. Jos minä
vaikka musertaisin kaikki luut hänen ruumiissaan, niin hän sittenkin
kuolemahetkeensä asti minua haukkuisi ja uhkaisi.
Totta onkin, että jos tytöllä olisi ollut tuhannesosakaan sitä
rajuluontoisuutta, jota hän joka päivä häikäilemättä ilmaisi, eikä
olisi ollut niin kaunis ja vilkas, niin Jeoffrey herra varmaan
minkäänlaisia omantunnonsoimauksia tuntematta olisikin musertanut
kaikki luut hänen ruumiissaan. Mutta hänen kauneutensa näyttä tunti
tunniltaan enenevän, ja onneksi se oli juuri sitä laatuakin, joka
isää enin miellytti. Kymmenvuotiaana hän oli pitkä kuin vankka,
kaksitoista vuotias poika, ryhtiänsä ja vartaloansa olisi Diana
jumalatarkin voinut kadehtia. Pitkät jäsenensä olivat kaunismuotoiset
ja niin voimakkaat, että katsojain täytyi niitä ihailla ja ihmetellä.
Isänsä opetti häntä ratsastamaan mukaansa metsästysretkille, ja kun
hän näyttäytyi hevosen selässä, polvihousuihin, ratsastussaappaisin
ja punaiseen takkiin puettuna, joutui koko metsästysseurue
haltioihinsa. Hän oppi aikaisin mielistelemään ja kauniita silmiään
käyttämään, mutta totta puhuen niin hänen silmäyksensä eivät
koskaan olleet hiukeavia, mutta aina vaan ylpeitä ja masentavia.
Hänen tapansa oli ylenkatseellisella vilkkaudella vain viekoitella
muita hiukeamaan. Viisitoista vuotiaana hän oli koko kreivikunnan
puheaiheena ja -- totta puhuaksemme -- myöskin pahennuksena. Seutu,
jossa hän asui, oli melskeistä metsästysaluetta, jossa hevoset saivat
karata leveiden ojien ja korkeiden pensasaitojen yli ja siellä
oli kivikkomäkiä ja kankaita, joilla hevosten annettiin nelistää,
eikä siellä paljon välitetty kauniista tavoista tahi hyvästä
kasvatuksesta. Mutta sen pahimmissakin osissa löytyi kumminkin tuolla
täällä vakavia rouvia, jotka paheksuivat ja suuresti ihmettelivät
Klorinda neidistä kuullessaan.