Jeoffrey herra tekee tuttavuutta tyttärensä kanssa.
Linnan eräässä kylkirakennuksessa, tyhjissä, huonosti sisustetuissa
huoneissa olivat vainajan lapsi raukat elelleet lyhyen aikansa ja
yksi toisensa perästä kuolleet. Jeoffrey herra ei halunnut nähdä
heitä ja jos se joskus ihmeeksi tapahtui, oli siihen syynä joku
onneton sattuma. Ei äitikään surrut kuutta kuollulta lastaan; hän oli
itkenyt sitä onnetonta kohtaloa, joka saattoi heidät maailmaan, ja
kun ne siitä lähtivät, tiesi hän, ettei hänen tarvinnut surra heidän
aikaista kuolemaansa. Niitä kahta, jotka vielä elivät, katseli hän
päivästä päivään suurenevalla surulla, hän kun näki ettei niistä
tulisi kaunottaria, sillä erinomainen kauneus ainoastaan olisi
isän silmissä puolustanut heidän olemassa oloaan, kauneus kun olisi
auttanut heidät hyviin naimisiin, niin että hän pääsisi heitä
elättämästä. Mutta ulkonaista kauneutta oli luonto hyvin niukalti
lahjoittanut Anne ja Barbara raukoille. Pikku neidit olivat iholtaan
kalpeita, kasvot olivat kovin tavalliset ja nykerönenäiset, he olivat
erään naimattomana kuolleen tädin näköiset, ja naimattomina hekin kai
tulisivat kuolemaan. Jeoffrey herra ei sietänyt heitä silmissään, ja
kun he sattumalta kuulivat hänen askeleensakkaan, piiloutuivat he
nurkkiin, ovien taakse ja mihin vain pääsivät. Heillä ei ollut leluja
eikä leikkitovereita eikä huvituksia paitsi mitä lapsellisen viaton
kekseliäisyys itselleen hankkii.
Äitinsä kuoltua oli surullinen nuoruuden aika heillä odotettavissa.
Eräs vanha, naimaton neiti, perheen köyhä sukulainen, oli ainoa
sivistynyt ihminen, jonka kanssa he seurustelivat. Jottei ylhäisessä
köyhyydessä nälkään kuolisi, oli hän tarjoutunut rupeamaan
näiden lasten kotiopettajattareksi, vaikkei hän luonteensa eikä
kasvatuksenkaan puolesta olisi senlaiseksi soveltunut. Neiti Margery
Wimpole oli ymmärrykseltään jotenkin typerä; perin hyväluontoinen hän
oli, mutta häneltä puuttui täydellisesti arvokkaisuutta ja älyä.
Jeoffrey herra ja palvelijat vaikuttivat hänessä alinomaista
pelkoa, palvelijat kun näet tiesivät hänen olevan armoleivällä,
kohtelivatkin häntä sen mukaan. Vasemmassa kylkirakennuksessa olevaan
kouluhuoneesen piiloutui hän oppilaineen, joita hän opetti lukemaan
ja kirjoittamaan ja merkkuukankaalle ompelemaan. Sen enempää hän ei
itsekään tainnut.
Ei silläkään lapsella, jonka synnyttyä äiti heitti henkensä, ollut
valoisampaa tulevaisuutta toivottavana kuin sisarillakaan. Hän oli
isänsä mielestä liikalainen vielä enemmän kuin ne toiset, hänestä kun
kolmen tyttären vaikkapa aivan yksinkertainenkin ylöspito ja vaatetus
tuntui kukkaroa liiaksi rasittavan. Vaimonsa oli ollut kaunotar vaan
ei perintöläinen, ja kun omistamansa tila ei ollut aivan iso, niin
riittivät hänen tulonsa parhaiksi vain juominkein ja peliseurain
tuottamiin menoihin.
Kasteessa sai lapsi nimen Klorinda ja hän kasvatettiin melkein ensi
hetkestä saakka renkituvassa ja piikain kammarissa. Yhden ainoan
kerran näki isänsä hänet aikaisimman lapsuutensa aikana ja silloinkin
vain sattumalta, hän kun ei koskaan pyytänyt häntä nähdäkseen;
arvaamatta hän näki hänet hoitajansa sylissä muutamia päiviä äidin
kuoleman jälkeen. Tyttö oli näet nuori ja kaunis, ja oli antautunut
rakkausseikkailuun erään ratsupalvelijan kanssa; hän meni juuri tätä
tapaamaan ja astui lapsi sylissään tallipihan poikki, kun Jeoffrey
herra, joka tuli uutta hevostaan katsomasta, äkkiä tuli hänelle
vastaan tallin ovessa, juuri kun hän aikoi astua siitä sisään.
Tyttö vavahti peljästyksestä ja oli vähällä pudottaa sylistään
lapsen, joka porahti parkumaan. Siinä nyt sattui Jeoffrey
herra näkemään lapsen ja se näky pani verensä kuohumaan, hän
ilmaisi tottuneella tavallaan vihaansa, niin että hoitaja vapisi
peljästyksestä.
-- No helkkari! huusi hän rientäen tiehensä; -- tuohan on rumin
niistä kaikista! Kirottu keltanaamainen tytönkakara, silmät sillä on
kuin huuhkajalla ja ääni kuin kalkkunalla. Tuskinpa senlaista miestä
löytyy, joka tuostakaan tölleröstä minut vapauttaisi.
Kuuteen vuoteen hän ei tytärtään nähnyt. Mutta suurta älykkäisyyttä
ei tarvittukaan huomaamaan, että oli paras pitää lapset hänen
näkyvistään, ja se olikin helppoa, hän kun karttoi sitä osaa talosta,
jossa ne asuivat, kuin olisi se ollut ruton saastuttama.
Mutta Klorinda näytti olevan tanakampaa tekoa kuin vanhemmat
sisarensa, sen palvelijat ja opettajaneiti kohta suureksi harmikseen
keksivät. Kun eukko Hapannaama veti hänet esiin äitinsä ruumiin
alta, ei hän asettunut huutamasta, vaan kirkui kokonaisen tunnin sen
jälkeen, vaikka muori pudisti ja löi häntä selkään, rauhoittaakseen
häntä. Muija parka teki työtä näännyksiin asti, mutta lapsi vain ei
tahtonut asettua, sillä näytti ikäänsä nähden olevan erinomaiset
voimat ja harvinaista kestävyyttäkin.
-- Enpä ole mokomaa penikkaa vielä nähnyt, ähki vanhus. -- Sillä
on ääntä kurkussa kuin kuusikuisella poikalapsella. Aivanhan siitä
kuulokalvot halkeavat. Ole vaiti, mokoma villikissa.
Tämä oli vain alkua. Lapsi kasvoi ihmeen nopeasti, muutamien
kuukausien kuluttua oli se harvinaisen vankka lapsi, sillä oli
tanakka selkä ja se osasi perheessä ennen huomaamattomalla tavalla
saattaa tahtonsa kuuluville. Kun hän tahtoi jotakin, parkui hän
semmoisella voimalla, etteivät lähellä olevat saaneet rauhaa
ennenkuin tekivät mieliksi hänelle. Palvelijat tekivät parastaan
ollakseen hänelle mieliksi, että rauhassa saisivat jutella ja
häiritsemättä rakastella. Sitenhän he vain noudattivat ylempien
esimerkkiä, sillä sehän on tunnettua, ettei tavallisesti alistuta
kuulemaan jaloja ja viisaita ihmisiä, vain niitä, jotka vastusta
kohdatessaan osaavat käyttäytyä niin epämiellyttävästi, että he
katkeroittavat elämän muilta kunnes saavat tahtonsa täytetyksi. Sen
käsitti pikku Klorindakin sangen pian lapsellisella oveluudellaan,
ja sen kerran keksittyään käytti hän sitä aina hyväkseen. Siitä
ajasta alkaen kun hän ei vielä ymmärtänyt haluta muuta kuin
korppuvelliä, ja hän huomasi, ettei muuta tarvittu kuin huutaa
kurkun täydeltä saadakseen vellikupin eteensä, niin hän sitte
aina koetti samaa keinoa. Päästyään vuoden vanhaksi seisoi hän jo
tanakasti pienillä jaloillaan ja löi sisariaan saadakseen heiltä
leikkikaluja, ja hoitajaansa, kun tämä tahtoi hänelle toista
pukua muuttaa. Hän raivostui vähäpätöisimmästä syystä, ja silloin
hän polki jalkaa ja peuhasi niin, että sitä oli kumma katsella.
Palvelijat kiusoittivatkin häntä usein huvikseen vain. Heidän
parhaita huvituksiaan talvi-iltoina oli asettaa Klorinda neiti
piirinsä keskeen ja siinä ärsyttää häntä kunnes kasvonsa hehkuivat
tulipunaisina kiukusta ja hän ryntäsi heidän kimppuunsa lyöden
pienillä nyrkeillään ja huutaen kuin riivattu.
-- Hitto vieköön! sanoi pöydänkattaja eräänä iltana, -- tyttö on
tullut isäänsä luonnon puolesta, ne ovat niin toistensa kaltaiset
kuin kaksi hernettä. Tyttö peuhaa ja sadattelee täällä aivan kuin
Jeoffrey herra hevostensa ja koirainsa parissa.
-- Samanlainen vartalokin tytölle aikaa myöten muodostuu, sanoi
taloudenhoitajatar.
-- En ymmärrä mikä sattuman oikku se hänestä tytön teki, poika hänen
olisi pitänyt olla. Hänestä olisi tullut herralle komea perillinen.
Hänellä on reidet ja hartiat kuin vankalla poikalapsella, vaikkei hän
vielä ole kolmenkaan vuoden vanha.
-- Siinä Jeoffrey herra suuresti erehtyi, kun sanoi häntä rumaksi,
sanoi lastenhoitaja. -- Hänestä kasvaa kaunis nainen, vaikka
hänestä kenties tulee liian suurikasvuinen. Tummanverinen hän on,
mutta posket ja huulet ovat punaiset kuin raudustammen marjat,
huuhkajasilmänsä ovat sysimustat ja niitä pitkät ripset verhoovat
aivan kuin uutimet ikkunoita. Katsoppas vain miten sankka hänellä
on tukka, ja miten se kiharoina kiemurtelee pitkin selkää! Hänen
äitinsä, armollinen rouva, oli kaunotar aikoinaan, mutta tyttärestä
tulee upeampi, hänellä on kaunismuotoiset jäsenet ja hartiat ja
senlainen luja tahto, että hän voi pakottaa jok'ainoan miehen
itseensä ihastumaan.
-- Niinpä kyllä, sanoi taloudenhoitajatar, joka jo oli
vanhemmallapuolen ikäänsä, -- ja kyllä hänestä täyskasvaneena on
vaivaa ja puheen-ainetta. Hän tulee omia teitään kulkemaan, suokoon
vain Jumala, ettei hänestä tulisi _liiaksi_ isänsä kaltainen, ja
ettei hän hänen jälkiään seuraisi!
Totta se olikin, että hän oli sekä erinäköinen että eriluontoinen
kuin sisarensa. Molemmat vanhemmat lapset, Anne ja Barbara, olivat
liian hyväluontoisia ollakseen kellekään vaivaksi, muita Klorindan
nopea kehittyminen saattoi neiti Margery Wimpolelle tuskaa ja huolta.
Hän ei uskaltanut nuhdella palvelijoita, joiden menettely turmeli
lapsen ja joiden tapoja se jäljitteli.
Jeoffrey herran palvelijat eivät näet olleet parempitapaisempia
kuin isäntänsäkkään, ja kun tyttönen kasvoi heidän keskuudessaan,
niin hän tottui näkemään ja kuulemaan paljon senlaista, jota
useimmat aatelisneidit eivät saa nähdä eikä kuulla. Klorinda neiti
rakasti koiria ja hevosia, ja tallissa hän palvelustyttöjen kerällä
viipyi tuntikaudet, tytöt kun mielellään seurasivat häntä sinne,
saadakseen itse huvitella ja liehitellä miespalvelijoita. Hän leikki
koiratarhassa ja hevosten luona ja oppi häikäilemättä kiroilemaan
aivan kuin Giles ja Tom, jotka hiasinta hoitivat.
Outoa oli kuulla tuon pienen, punaisen lapsensuun kiroilevan ja
sättivän jokaista, ken ei hänelle mieliksi ollut. Raju luontonsa
kuohahti pian ja tallirenkejä kovasti huvitti heidän nuoren neitinsä
vihan vimmassa käyttämät sanat ja lauseparret. Jos häntä estettiin
pienintäkin oikkua täyttämästä, alkoi kaunopuheliaisuutensa heti
tulvailla, ja se oli melkein samanlaatuista kuin riitelevien
kalankaupustelijain tahi kapakkaneidin. Hänellä ei ollut
läheisyydessään ketään, joka olisi ajatellut tahi säälinyt hänen
surkuteltavaa kohtaloaan tahi opettanut häntä intohimojaan
hillitsemään. Tänlaisissa oloissa kasvoi tuo pikkunen äkäpussi,
ja päivä päivältä voimistui hänen ruumiinsa ja kauneutensa kävi
huomattavammaksi ikäänkuin olisi hän kukoistanut ja kasvanut
saamastaan raa'asta ravinnosta.
Vihdoin valkeni päivä -- hän oli silloin kuusivuotias -- jolloin
sattuman oikku ohjasi hänen kohtalonsa uudelle uralle.
Hän ei vielä ollut kolmea ikävuottaan täyttänyt, kun eräs tallirenki
nosti hänet hevosen selkään ja talutti sitä ympäri tallipihan.
Siitäkös tyttönen ihastui, hän kirkui ilosta, kiskoi ohjaksia ja
mauskutti suutaan katsojien raikuvan naurun kajahdellessa. Siitä
hetkestä saakka tahtoi hän joka päivä ratsastaa ja oli niin uskalias
että se suuresti hauskutti hänen palvelijaystäviänsä. Kohta hän
ei suvainnut itseään kiinnipideltävän, vaan istui hevosen selässä
suorana ja kahden reisin kuin poika; milloin hevonen ei astunut
hänelle mieliksi, sadatteli hän, potki sitä kantapäillään ja löi sitä
nyrkeillään. Hän ei koskaan tuntenut pelkoa, ja tallirengit eivät
uskaltaneet hänelle ruoskaa antaa eikä nostaa häntä kovin tulisen
ratsun selkään. Kuuden vuoden vanhana hän jo ratsasti kuin aikamies
ja tunsi yhtä hyvin hevoset kuin isänsäkin, mutta tämä ei tiennyt
siitä mitään, kun aina asetettiin niin, ettei tyttö ollut saapusalla
kun Jeoffrey herra kävi talleissa.
Sattuipa niin, että se hevonen, jolla Jeoffrey herra useimmin
ratsasti, juuri oli tyttärensä lemmikki, ja tämä raivostui aina
milloin ei hevonen ollut pilttuussaan, Jeoffrey herra kun usein oli
sillä ratsastamassa. Silloin hän purki vihaansa tallirengeille ja
sätti heitä kun julkesivat viedä hevosen pois, se suuresti huvitti
heitä kun tyttö ei tiennyt kuka sen kepposen oli hänelle tehnyt.
Hänellä ei todellisuudessa ollut aavistustakaan isänsä olemassa
olosta, hän kun ei koskaan ollut isäänsä nähnyt eikä kuullut hänestä
muuta kuin nimensä, jota hän ei arvannut panna itsensä kanssa
mihinkään yhteyteen.
-- Kunpa Jeoffrey herra vain kerrankaan itse näkisi ja kuulisi häntä,
kun hän raivoo meille ja hänelle siitä, että hän uskaltaa omalla
hevosellaan ratsastaa, sanoi muuan vanhemmista tallirengeistä kerran
kun he parhaallaan nauroivat hänelle. -- Vannonpa että hän nauraa
hohottaisi ja mielistyisi tytön hävyttömyydestä -- hänellä kun on
isänsä luonto. Hänhän on samaa lihaa ja verta ja niin saakelin
vihainen kuin isä itsekin.
Tänä hänelle niin vaiherikkaana aamuna oli hän tavallisuuden mukaan
mennyt talliin, mutta tuon ison, mustan hevosen pilttuu olikin tyhjä.
Heti hänen verensä kuohahti. Hän puristi pienet kätensä nyrkiksi,
polki jalkaa ja kiroili tavalla, jota on sopimaton kertoakkaan.
-- Missä se on, huusi hän. -- Se on minun oma hevoseni, eikä kukaan
saa sillä ratsastaa. Kuka se aina sen ottaa? Kuka se on? Kuka?
-- Se on muuan roisto, nauroi tallirenki, jolle hän vihaansa purki.
-- Hän sanoo sitä hevosekseen, ja aikoo ratsastaa sillä milloin
mielensä tekee.
-- Se ei ole hänen, -- se on minun! huusi Klorinda neiti kasvot
hehkuvina vihastuksesta. -- Minä tapan hänet! Se on minun hevoseni.
Sen pitää olla minun!
Mutta tallirengit vain yhä enemmän härsyttivät häntä, heitä kun hänen
raivonsa huvitti, ja totta puhuen hän oli sitä kauniimpi kuta enemmän
vihansa yltyi, se kun pani poskensa punottamaan ja suuret mustat
silmänsä leimuamaan. Tämmöisinä hetkinä ei hänessä ollut rahtustakaan
naisellisuutta, vaikka häntä ainakin pikemmin olisi luullut
pojaksi kuin tytöksi, hän kun ikäisekseen oli tavattoman kookas ja
kehittynyt. Vihdoin sanoi muuan apulaispoika ilvehtien:
-- Mies, joka hevosen otti, on jättänyt sen portille pääportaiden
eteen. Äsken näin sen seisovan siinä odottamassa. Mies itse oli
mennyt sisään.
Tyttö kääntyi mennäkseen ottamaan selkoa asiasta. Talon etupuolta
hän tuskin tunsikaan, häntä kun aina huolellisesti piiloteltiin
vasemmassa kylkirakennuksessa ja pohjakerroksessa. Aina ulos mennessä
talutettiin häntä salaa erään takaportin läpi; hän ei koskaan saanut
kulkea ison etehisen kautta, jossa olisi voinut isäänsä kohdata.
Nytkin hän juoksi takaportille, kun hän sen tiesi entuudestaan,
aikoen siitä osautua linnan etusivulle. Sisään päästyään marssi hän
vihaisena ja rohkeana käytäväin ja huoneitten läpi, joita hän ennen
ei ollut edes nähnytkään, ja kun hän, kummallisesta itsepäisyydestään
ja rohkeudestaan huolimatta kumminkin oli vain lapsi, niin hän
nähdessään kaikkea tuota uutta melkein unhotti syyn vihastumiseensa
ja pysähtyi tuontuostaankin jotakuta kuvaa katsomaan tahi ottamaan
käteensä jotakin esinettä, mikä sattui hänen uteliaisuuttaan
herättämään.
Muutaman oven kautta, jota hän kaikin voimin sysäsi ennenkuin se
aukeni, saapui hän vihdoin etehiseen. Hän seisattui keskelle lattiaa
uteliaana ja huvitettuna katsellen ympärilleen. Se oli kaunis huone,
seinillä oli hirvensarvia, aseita ja ketunhäntiä, seinäin mustasta
tammesta tehty laudoitus oli veistoksilla koristeltu, lattia ja
huonekalut olivat tammesta. Tässä huoneessa oli kaikki huonosti
hoidettua ja pahoin pideltyä; entisinä aikoina se oli ollut talon
merkillisyyksiä ja olisi kyllä ansainnut paljonkin paremman hoidon.
Seinillä keksi hän useita metsästysretkiltä tuotuja voitonmerkkejä,
joita hänen mielensä teki, mutta kun hän ei yltänyt niihin, niin
täytyi tyytyä vain niitä katselemaan ja ihmettelemään. Eräältä
vanhalta tammipenkiltä löysi hän kumminkin muutamia kapineita, joihin
hän pääsi käsin, hän otti ne heti ja istuutui lattialle niiden
kanssa leikkimään. Metsästyspiiskaa hän letkautteli aikatavalla ja
otti sitten ruutisarven, jonka isänsä Jeoffrey herra sattumalta
juuri vähää ennen etehisen läpi astuessaan oli penkille pannut. Hän
teki näet lähtöä metsästämään ja oli nyt mennyt ruokailuhuoneesen
virvoitusryyppyä ottamaan.
Saatuaan kaapista viinaryypyn palasi hän kiireesti takaisin ja
näki ensimmäiseksi lattialla istuvan tyttärensä, kaatamassa ruutia
sarvesta tammiselle lattialle. Hän ei ollut tytärtään nähnyt
sittenkuin hän hänet syntymisensä perästä sattumalta kohtasi
hoitajansa sylissä, eikä hän vuosikausiin muistanut olevansa isä,
paitsi milloin hän vasten mieltään pakotettiin antamaan rahaa lasten
pieniin tarpeisin. Siitä syystä hän nyt, nähdessään lapsen kaatavan
maahan hyvää ruutiansa juuri kun hän sitä parhaiten tarvitsi ja
kun oli kiire lähtö mielessä, luuli pientä pahantekijää jonkun
palvelijan hävyttömäksi kakaraksi, joka oli hiipinyt hänen alueelleen
pahantekoon. Hän karkasi lapsen kimppuun ja tempasi häntä rajusti
käsivarresta seisalleen, ruutisarven hän kiskasi lapsen kädestä ja
löi häntä kovasti korvalle.
-- Saakelin kakara, huusi hän. -- Niskasi minä nurin väännän, mokoma
syyhyinen pikku ilkiö; ja hän soitti, niin että kellon vedin oli
katketa.
Mutta hänpä ei arvannutkaan kenen kanssa oli joutunut tekemisiin.
Pikku neiti kiljasi että seinät kajahtivat, tempasi ruoskan
lattialta, karkasi sillä isänsä luo ja alkoi kiroten ja raivoisana
sutkia häntä lihaville säärille minkä jaksoi.
-- Kirottu konna! Kirottu konna! kiljui hän. -- Silmät minä päästäsi
revin! Maksan minä ruumiistasi kiskon! Mene helvettiin!
Kiroukset tulvivat hänen suustaan niin pelottoman rohkeasti, että
Jeoffrey herran käsi vaipui alas kellon vetimestä ja hän laukesi
kohti kurkkuaan nauramaan ja nauroi kaiken aikaa kun tyttönen siinä
häntä löi ja peuhasi.
Palvelijat äkillisen soiton kuultuaan ja huomattuaan Klorinda-neidin
kadonneeksi, riensivät peljästyneinä etehiseen, jossa heillä oli
vastassa todellakin kaunis näky, -- pikku neiti, pieksämässä isäänsä,
repien ja kiskoen häntä käsillä ja jaloilla, ja isä siinä nauraa
hohottaen haljetakseen.
-- Kenen tämä vihainen pikku pentu on? huusi hän kyynelten valuessa
alas pitkin punakoita poskiaan. -- Kuka hän on, tuo pieni perkeleen
sikiö? Kuka hän on, saakeli soikoon?
Hetkisen palvelijat ällistyneinä tuijottivat toisiinsa, tietämättä
ja uskaltamatta sanaakaan sanoa. Vihdoin lapsenhoitajatar, joka
läähättäen juoksi huoneeseen, uskaltautui sanomaan totuuden.
-- Sehän on pikku Klorinda neiti, herra Jeoffrey, änkytti hän, --
hänen armonsa nuorin lapsi -- se, jonka jälkeen hän lapsivuoteesen
kuoli.
Hohottava naurunsa katkesi äkisti ja hän jäi ällistyneenä pientä
raivotarta tuijottamaan. Hengästyksiin asti oli tyttönen pieksänyt
häntä, nyt hän jo taukosi ja vetäytyi pari askelta taaksepäin. Hänkin
tuijotti isäänsä, katse vihaa ja uhkaa säihkyen. Suuret mustat
silmänsä leimusivat, pää oli taaksepäin heitettynä, kasvot paloivat
tulipunaisina ja sankka, sysimusta tukkansa törrötti pystyssä
kauniitten, vihastuneiden kasvojen ympärillä ikäänkuin valmiina
Medusan käärmeiksi muuttumaan.
-- Kirottu konna! huusi hän uudestaan. -- Minä tapan sinut, perkele!
Jeoffrey herra puhkesi taas nauramaan.
-- Onko sinun nimesi Klorinda? sanoi hän. -- Jeoffrey olisi nimesi
pitänyt olla, ellei äitisi olisi senlainen hölmö ollut. Vihaisempaa
pientä perkelettä en koskaan ole nähnyt, enkä kauniimpaakaan.
Hän nosti tyttösen ylös ja piti häntä kädenpituuden päässä pitkällä,
tutkivalla silmäyksellä tarkastaen lapsen kesytöntä kauneutta.