Marraskuun neljäntenäkolmatta päivänä vuonna 1690.
Eräänä usvaisena talviaamuna vuoden 1690 lopulla kaikui Wildairs
Hallin linnan pihalla koirien haukuntaa, huutoja ja kavioiden
kalketta. Jeoffrey herra teki näet lähtöä metsästysretkelle, ja kun
hän oli kiivas luontoinen ja karkeaääninen herra, jolla hyvällä
tuulellakin ollessaan oli taipumusta kiroilemiseen, niin vallitsi
aina aika mellakka kun hän ystävineen lähti ratsastamaan. Tällä
kertaa meluttiin tavallista enemmän, sillä herralla oli mukana
edellisenä päivänä tulleita vieraita; iltaruoka oli syöty vasta
iltamyöhällä ja juotukin oli vahvasti, siitä syystä vaivasi tänään
ketä päänsärky, ketä pahoinvointi, ketä taas ainoastaan pahat
tuulet, niin että he milloin sadattelivat levottomia hevosiaan,
milloin taas laukesivat kohti kurkkuaan nauramaan, kun joku joukosta
laski raakaa pilapuhetta. Niitä kuuluikin kosolta, sillä Jeoffrey
herra ja hänen toverinsa olivat koko kreivikunnassa kuulut sekä
rohkeapuheisuudestaan että irstaista huvituksistaan ja oli todellakin
onni, ettei heillä ollut naisia seurassa tänään, kun rivot puheet ja
sadatukset kajahtelivat kylmässä talvi-ilmassa.
Jeoffrey herra oli kaikista äänekkäin, sillä hän oli juonut enin,
ja vaikka hän aina kehui sietävänsä enemmän kuin muut ja pysyvänsä
pöydässä viimeiseksi, olivat yölliset juomingit kumminkin saattaneet
hänet pahalle päälle. Hän laaposti paikasta toiseen, sadatteli
koiria ja sätti palvelijoita, ja kun hän nousi ison, mustan ratsunsa
selkään, haukkuivat koirat ja rähisivät ihmiset niin, että olisi
voinut luulla helvetissä olevansa.
Jeoffrey herra oli pitkä, lihavanläntä mies, kasvot olivat
punakat ja kauniit ja silmät mustat; nuoruudessa oli hän ollut
kuulu suunnattomasta väkevyydestään, sekä ratsastustaidostaan ja
urotöistään juomingeissa. Rajusta elämästään liikkui rumia huhuja,
vaikkei hän suinkaan itse niitä rumina pitänyt, vain luuli niistä
pikemminkin olevan hänelle aatelismiehenä kunniaa, sillä kun nämä
juorut tulivat hänen korvilleen, purskahti hän riemuisaan nauruun.
Hän oli nainut kreivikunnan mainioimman, viisitoistavuotiaan
kaunottaren, mutta aivan lyhyen ajan kuluttua oli intohimonsa
sammunut, ja sittemmin oli hän vihannut vaimoaan, kun tämä muka
laiminlöi velvollisuutensa. He olivat olleet yhdeksän vuotta
naimisissa, ja vaikka vaimonsa säännöllisesti joka vuosi lahjoitti
hänelle lapsen, niin ei niistä yksikään sattunut olemaan poika, ja
kun hän oli pahoissa väleissä lähimpien sukulaistensa kanssa, oli
jokainen pieni tytär mielestään solvaus hänelle.
Ani harvoin seurusteli hän vaimonsa karissa, joka oli
lempeäluontoinen ja suri sorrettua tilaansa ja miehensä osottamaa
ylenkatsetta. Lapsista oli elossa ainoastaan kaksi, toiset
sairastuivat ja kuolivat jo aivan pieninä. Hänen miehensä tuskin
muisti häntä olevan olemassakaan milloin ei nähnyt häntä eikä hän
suinkaan tänäkään aamuna häntä ajatellut. Mutta yhtäkaikki sattui
niin, että hän erään tallirengin oikastessa jalustinta hänelle ja
sättiessään tätä kömpelyydestään, katsahti ylös erääsen tuuheaan
muratin ympäröimään ikkunaan. Siellä huomasi hän vanhan vaimon, joka
veti uutimet syrjään ja katsoi alas häneen ikäänkuin olisi hänellä
jotakin sanottavaa ollut.
Hän huudahti suuttuneena:
-- Saakelia! Onko tuo eukko Hapannaama taas siellä, sanoi hän. --
Mitä se muori siellä tekee?
Uudin laskettiin alas ja eukko katosi näkyvistä, mutta hetken päästä
tapahtui jotakin tavatonta. Tuo sama muori tunkeutui näet äreänä ja
kiirehtien palvelijoiden ohi etehisessä ja liikkasi kivisiä portaita
pihalle Jeoffrey herran luo.
-- Piru vieköön! huusi tämä. -- Mitä te täällä teette? Ei suinkaan
hän taas liene julennut hankkia minulle tytärtä elätettäväksi?
-- Hävytöntähän se kyllä on, vastasi eukko jurosti, herraa
jäljitellen. -- Mutta tyttölapsi se sittenkin on; se on nyt
tuntikauden vanha ja armollinen rouva --
-- Olkoon hän kirottu! murahti Jeoffrey tuikeasti. -- Se on jo
yhdeksäs, -- se on niin paljon kuin yhdeksän liikaa! Tuohan on
jo enemmän kuin mies jaksaa kärsiä. Hän tekee sitä vain minua
ärsyttääkseen.
-- Niinpä vain; harmittaahan se herrasmiestä, joka poika-perillistä
haluaisi, vastasi eukko yhtä epäkunnioittavasti kuin herra itsekin,
hän kun oli vanha liukastelija ja vallan hyvin tiesi, ettei
kannattanut senlaisia rouvia kursailla, jotka eivät miestensä
mielistä välittäneet.
-- Se olisi ollut pulska poika, mutta kun se nyt kerran ei ole poika
ja armollinen rouva --
-- Saakeli niitä valitusvirsiä! huusi Jeoffrey herra nyhtäen
ohjaksia, niin että hevonen karkasi takajaloilleen.
-- Hän ei antanut minulle rauhaa ennenkuin lähdin alas teidän
luoksenne, armollinen herra, sanoi hoitajatar harmistuneena. -- Hän
käski minun sanomaan, että hän tuntee itsensä niin kummalliseksi ja
haluaa teitä puhutella ennenkuin lähdette metsästämään.
-- Minä en voi tulla, enkä minä tulisi jos voisinkin, en minä
nyt sillä tuulella ole, vastasi hän. -- Mitä hittoa hän nyt taas
luulottelee? Tämä on nyt jo yhdeksäs kerta kun hän tuntee itsensä
kummalliseksi, minua on oksettanut yhtähyvin kuin häntäkin, -- mutta
yhdeksää ei kärsivällisyyteni siedä.
-- Jospa hän hourailee, sanoi hoitajatar. -- Hän kyyröttää käppyrässä
kuin kerä, silmät tuijottavat ja suu höpöttää, eikä hän antanut
minulle rauhaa, ennenkuin lupasin sanoa teille: "Pikku Daphne-raukan
tähden, jota varmaan ette ole unohtanut!" Hän puristi kättäni ja
kertoi nuo sanat moneen kertaan.
Jeoffrey herra nyhtäsi kiroten ohjaksia.
-- Silloin hän oli viidentoista vanha, eikä ollut lahjoittanut
minulle yhdeksää keltaihoista tytönheilakkaa, sanoi hän. --
Sanokaa hänelle, että myöhästyitte, kun jo olin kerinnyt lähteä
metsästysretkelle. Hän letkautti ruoskansa siimalla mustaa ratsuaan,
joka lähti nelistämään, koirat, metsästäjät ja toverinsa lähtivät
jäljestä. Tovereilla oli huulilla ivan hymy, he kun olivat keksineet
syyn isäntänsä suuttumiseen.
* * * * *
Huone, jossa rouva pienen lapsensa kanssa makasi isossa, uutimilla
varustetussa sängyssä, oli iso, seinäverhot riippuivat repaleina ja
siinä oli vain harvoja huonekaluja. Äiti ei katsonut lastaan eikä
liikuttanut sitä, näytti pikemmin siltä, kuin olisi hän siirtynyt
syrjään päänalukselta, missä pienokainen kapaluksissaan makasi.
Pienikasvuinen hän oli, ja maatessaan tuossa isossa sängyssä, kasvot
ja vartalo kuihtuneina kärsimyksistä, näytti hän melkein lapselta.
Muinoisina lyhyinä onnensa päivinä olivat ne, jotka tyhjensivät
maljoja hänen kunniakseen, nimittäneet häntä Titaniaksi hänen
verrattoman ihanuutensa takia, mutta silloin valuikin kiharainen
tukkansa maahan asti, kun kammarineitsy heitti sen hajalleen,
iho oli ruusunkarvainen, silmät suuret ja kauniit kuin hirvellä.
Noin kuukauden ajan oli Jeoffrey herra kiihkeästi ihaillut häntä,
hänen rajut tunteensa ilmaukset ja kuuluisuutensa voittivat hänen
sydämensä, niin että hän -- vaikka olikin vielä aivan nuori ja
lapsellinen -- piti itseään onnellisimpina kuolevaisista sentähden,
että Jeoffrey herran mustat silmät lempeästi katsoivat häntä. Mutta
naimisiin jouduttuaan oli joka vuosi ja jokaisen lapsen syntyminen
vähentänyt hänen kauneuttaan. Kaunis tukkansa harveni harvenemistaan,
iho kalpeni ja vartalo turmeltui. Hän laihtui ja iho kävi
kellertäväksi, entisistä pitkistä kiharoista ei enää ollut paljoa
jäljellä ja silmänsä olivat suuret ja syvällä kuopissaan. Kun hän oli
mennyt naimisiin vastoin sukulaistensa tahtoa, ja kun Jeoffrey herra
inhosi vierailuja ja kutsuja, missä hänen omat toverinsa eivät olleet
mukana, niin hänellä ei ollut ketään ystäviä ja hän tunsi itsensä yhä
yksinäisemmäksi kuta enemmän kolkkoja vuosia kului. Tämä toivoton
ja surullinen elämä vaikutti sen, että lapsensa olivat heikkoja ja
rumia ja kohta kuolivat tuottaen vain tuskaa hänelle syntymisellään
ja kuolemallaan. Yhdeksäs makasi nyt tänä talviaamuna siinä hänen
rinnallaan; melu, kavioiden kalke, koirain haukunta ja huudot olivat
hiljenneet, ja muratin ympäröimästä ikkunasta tunkeva heikko valo
vivahti kellertävän punaiselta.
Häntä vilutti ja tuli paloi huonosti liedellä, siinä kun oli niukasti
puuta; hän oli yksin ja tiesi kuolemahetkensä lähestyvän. Vallan
varmaan hän sen tiesikin.
Hän oli yksin, sillä puolisonsa hylkäämänä ja kaino- ja
lempeäluontoisena hän ei voinut pakottaa harvalukuisia palvelijoitaan
kuuliaisuuteen, eikä kukaan heistä täyttänyt velvollisuuttaan häntä
kohtaan. Vaimo, jota Jeoffrey herra eukko Hapannaamaksi nimitti,
oli viimeisten viiden vuoden kuluessa tänlaisissa tapauksissa ollut
hänellä ainoana hoitajana siitä syystä, ettei hän niinkuin moni
osaavampi hoitaja suuria palkkoja vaivoistaan vaatinut, Jeoffrey
herra oli näet vannonut, ettei hän rupea maksamaan saadakseen tytön
huitukoita niskoilleen. Se oli siivoton juopotteleva vanha akka,
joka piti suustaan hyvän huolen ja vaati hyvää, voimakasta ruokaa
jaksaakseen muka vaikeita tehtäviään täyttää, vaikka hän kyllä
ymmärsi asettaa niin, etteivät ne häntä suurestikaan rasittaneet, kun
näet ei kukaan välittänyt pitää hänen töistään lukua.
-- Yöllä oli niin levotonta, mutisi hän tuoden Jeoffrey herran
vastausta vaimolleen. -- Vanhat jalkani ovat uupumaisillaan enkä
jaksa selkäänikään oikaista. Minä menen alas kyökkiin saamaan hiukan
ruokaa ja lämmittelemään. Teidän armonne oma kammarineitsy voi istua
täällä sen aikaa.
Mutta hänen armonsa "oma kammarineitsy" oli myöskin Annen ja
Barbaran ainoa hoitaja, heidän huoneensa olivat linnan toisessa
kylkirakennuksessa, ja hänen armonsa tiesi vallan hyvin, ettei hän
käskettynäkään tulisi ja ettei häntä käskettäisikään.
Hän tiesi myös, että tuli oli sammumaisillaan, mutta vaikka hän
värisi vilusta peitteen alla, niin hänellä ei ollut voimia huutaa
muijaa takaisin kun näki hänen poistuvan lisäämättä puita liedelle.
Siinä hän nyt makasi yksin, vaimo raukka, ei pienintäkään ääntä
kuulunut hänen ympärillään; ohuet huulensa alkoivat vavahdella, ja
suuret, vuoteen uutimiin tuijottavat silmänsä herahtivat kylmiä
kyyneleitä täyteen, ne valuivat hitaasti kasvoille ja tuntuivat
laihoja poskia viilistävän, eikä hän edes jaksanut pyyhkäistä pois
vesi-juovaa kasvoiltaan.
-- Yhdeksän kertaa tällä tavalla, läähätti hän voipuneena, -- ja
ainoastaan sadatusten ja moittivain kovain sanain takia. Olinhan
itsekin vain lapsi, ja hän rakasti minua. Hän rakasti minua vielä
tavallaan niinkauan kun nimitti minua omaksi Daphnekseen, omaksi
kauniiksi, pikku Daphnekseen. Mutta nyt -- hän käänsi hitaasti päänsä
toisaalle. -- Me naisraukat -- suolainen kyynel vierähti huulille, ja
hän tunsi sen katkeran maun, -- olemme luodut silmänräpäyksen ajaksi
hyväiltäviksi ja sitten näin makaamaan -- sitä varten, ainoastaan
sitä varten. Toivoisin että pienokainen tuossa olisi kuollut.
Hengitys kävi raskaammaksi ja läähättäväksi ja silmät yhä suurenivat.
-- Olin lapsi vain, kuiskasi hän -- lapsi vain -- kuin -- kuin tuo
pienokainen -- on oleva -- jos hän elää viisitoista vuotta.
Huolimatta suuresta voimattomuudestaan, jota jok'ainoa läähättävä
henkäys enensi, ponnisti hän viimeiset voimansa lähetäkseen
tyynyä, jossa lapsensa makasi, ja kun se vihdoin onnistui, makasi
hän siinä tuijottaen lastaan ja sisäänpainunut rinta kohoili
suonenvedontapaisesti. Selällään ammottavia silmiä alkoi jo
kuoleman lasinkaltainen kalvo peittää, mutta himmenevä katse
näki kuitenkin tuossa nukkuvassa lapsessa jotakin ihmeellistä ja
levottomuutta herättävää. Muutamia tuntikausia se vasta oli elänyt,
mutta kumminkaan sen kasvot eivät olleet punaiset ja ryppyiset
kuin vastasyntyneen lapsen, vaan pienten kasvojen piirteet olivat
omituisen selvät ja pientä päätä peitti sankka, musta, pehmonen
tukka. Paremmin nähdäkseen hän koetti vetäytyä vielä lähemmäksi.
-- Ei hän ole toisten lasten näköinen, sanoi hän. -- Ne eivät olleet
kauniita -- ja ovat turvassa. Tämä -- tämä tulee olemaan -- Jeoffreyn
ja -- _minun_ näköinen.
Ratisten sammui kituva tuli.
-- Jos hänestä tulee kaunis -- ja hän äidittömänä jää isänsä
hoteille, kuiskasi hän vaivaloisesti, -- ei hänelle voi tapahtua
muuta kuin pahaa. Ensi hetkestään hän, onneton pikku raukka, saa sitä
kokea!
Kurkussa kuului korahdus hengittäissä, mutta lasinkaltaisissa
silmissä välähti äkkiä kummallinen kiilto, ja hän vetäytyi hohottaen
yhä lähemmä lasta.
-- Se ei ole oikein, voihki hän. -- Jos minä -- jos minä voisin panna
käteni suusi päälle -- estääkseni sinua poloinen hengittämästä --
niin se olisi parempi -- mutta -- voimani eivät -- riitä.
Kuoleva ponnisti kaikki tahtonsa voimat pannakseen kätensä lapsen
suulle. Kuihtuneissa kasvoissa leimahti raju ilme, korahdukset
kurkussa yltyivät ja hän kaatui suulleen lapsen rinnoille. Se heräsi
ja avasi kaksi suurta mustaa silmää, sen vastasyntynyt elämä taisteli
äidin kuolevaa heikkoutta vastaan. Hänen kylmä kätensä oli sen suun
päällä ja pää painoi sen ruumista, sillä hänellä ei ollut voimia
liikkumaan jos olisi tahtonutkin. Mutta tuolla pienellä olennolla oli
ihmeelliset voimat. Hän taisteli ja väänteli pieniä jäseniään kunnes
käsi luiskahti pois ja saatuaan suunsa vapaaksi alkoi hän kirkua.
Eikä kirkunakaan ollut kuin vastasyntyneen lapsen, vaan se oli kovaa
ja kimakkaa ja tuntui siinä kuin lapsellista kiukkuakin. Ei hän ollut
niitä, jotka nöyrästi taipuvat, hän oli luotu taistelemaan.
Kenties lapsen kimakat huudot kuuluivat äidille, sillä hän hengitti
kolmasti syvään ja vaikeasti -- viimeisen kerran vavahdellen ja
katkonaisesti -- ja liedellä sammui viimeinen tulen kipinä.
* * * * *
Kun hoitajatar toimekkaana astui huoneesen, oli se kylmä ja kolkko
kuin hauta, -- liedellä oli vain hiipunutta tuhkaa, kolkkoa
hiljaisuutta häiritsi pienokaisen kirkuna ja hänen armonsa makasi
kuolleena, pää lepäsi lapsen jaloilla ja lasinkaltaiset, ammottavat
silmät tuijottivat lapseen, ikäänkuin Kohtalolta vaatien vastausta
kamalaan kysymykseen.