Pitemmältä ei hän mietiskellyt, hän vaan nauroi outoa nauruaan, käveli
sitten kirkon luokse, myttysi paperin kierteelle ja pisti sen sitten
kirkon oven alle. Nyt on tehty mit' on tehty; nyt oli hän saanut
kostaa. Miten Bård vaivautuukaan saatuaan tämän tietää. Miten se häntä
karvastelleekaan! Gunhildalle on tuo saman tekevä, mutta -- oma
sikiönsä --! Kammottavat ajatukset häilyivät ja seuloivat hänen
mielessään, sairas kun hän oli; hän kuuli teeskenneltyjä nauruja ja
kummallisia huutoja ylt'ympärinsä mä'iltä ja metsistä; kalmiston
kuolleita nousi haudoistaan pitkissä lakanoissaan liehuen ja huojuen
sekä mumisten kalmistuneilla leukaluillaan. Hän potkasi huimeaan ja
taukoamattomaan juoksuun, pötki kuin hengen edestä kiveltä kivelle,
puulta puulle ja valkoinen kummajais-parvi haamuili hänen perässään
viuhutellen ja viittoen...