I.

Vouti Niilo Pedersen oli soma ja väkevä mies. Hän ei tehnyt koskaan

hyvää enempää, kuin hänen täytyi; mutta ei hän kumminkaan tehnyt

pahaakaan enempää, mitä sai käymään päinsä, sanoi kansa. Hän ei ollut

siis suuresti suosittu, mutta kansa kunnioitti kuitenkin voutiaan.

Kun hän siis ylevänä ja vankkana, leveine hartioineen ja pitkine

harmaine hiuksineen, jotka riippuivat paksun, mustan nahkapäähineen

alta, kävi pitkään ja harvakseen astuskellen ulkona, niin väistyi kansa

syrjään ja tervehti häntä, kuten itse kuningasta. Ja kun hän tuli

pahalle tuulelle, niin katsoa tuijotti hän muihin ihmisiin suurilla,

terävillä silmillään niin, että ne oikein vaalenivat siitä. Suunsa oli

aina kiinni kuin kiven sauma, eikä kukaan ollut nähnyt voudin

naurahtavan. Hän oli harva-puheinen, vaan kova ääninen, ja mitä hän

sanoi se oli sanottu.

Niilo Pedersen oli leskimies. Ja ne, jotka tunsivat ja muistivat hänen

vaimonsa, sanoivat tämän olleen tavattoman sorean, vaan mustapintaisen

ja ilkeä-katseisen. Aniharvoin saatiin häntä nähdä ja tuskin

milloinkaan kirkossa. Voudin palvelusväki arveli rouvallaan olevan

semmoisia asioita, joista ei kenenkään muun saisi tietää, ja hänen

kuoltuaan kertoi huhu, että paholainen oli muka nähty hänen

sairastushuoneessaan samana yönä, jona hän kuoli, ja siitä päättivät

kohta kaikki ihmiset, että tuo musta, jäykkä rouva Margareta oli myynyt

itsensä paholaiselle.

Voudilla oli vaimonsa kanssa tytär, jonka nimi oli Gunhilda, ja joka

kaikin puolin oli äitinsä näköinen, vaan että hän oli vaaleapintaisempi

ja kauniimpi. Mutta tämä tuli tietysti hänen nuoruudestaan, arveli

kansa.

Ollessaan kymmenen vuotias, sattui Gunhilda kerran näkemään huoneen

harjalla pöllöhoukan. Tyttö juoksi tupaan kertomaan tätä äitillensä.

Äiti ei vastannut sanaakaan, vaan vaaleni heti kuin ruumis. Seuraavana

aamuna sairastui hän kuolintautiinsa, ja ennenkun viikko oli lopussa,

päätti hän päivänsä.

Sitten sai Gunhilda kasvaa vapaana. Isänsä ei hänestä paljoa huolinut

ja sitäpaitsi oli ukko harvoin kotonakaan. Tyttö kiiti ja heiskalehti

metsissä ja mäillä, kuin lintu, jonka vuoksi häntä ruvettiin

sanomaankin villiksi eli metsistyneeksi lapseksi. Ainoat, joiden kanssa

hän oleskeli ja viihtyi, oli palvelusväki, jotka kertoivat hänelle

satuja ja opettivat iloisia lauluja. Muuten kasvoi hän saamatta paljon

tietoa niissä aineissa, joita muut ihmiset harrastivat, ja niinpä

sanottiinkin, että hän tuskin osasi "Isä meidän", kun hän rippikouluun

meni. Hän oli kaunis, terve ja uljas; mutta silmissänsä oli tytöllä

jotakin omituista, joka muistutti äidistään.

Rippikouluun meni hän viidentoista ijässä. Hänellä ei ollut paljon

yhteyttä muun nuorison kanssa, sillä useat vaan pelkäsivät häntä; mutta

yhtä iloinen oli hän kuitenkin. Hän ei välittänyt muista kuin yhdestä

ainoasta tytöstä, ja se oli Signe Lid; häntä näet sen, Gunhilda

kaihoksui. Signe Lid oli ystävällinen ja vaaleaverinen, leppeä

katseinen ja lempeä koko olennossaan; pojat pitivätkin hänestä paljon.

Bård Neset myöskin oli yksi niistä, jotka loivat suosion silmäyksiä

Signeen. Mutta tämäpä juuri ei ollutkaan Gunhildalle mieluista. Kun

Bård istui ja silmäili Signeä, sai Gunhilda ikäänkuin piston rintaansa.

Gunhilda koki yhä enemmin ja enemmin vetää Bård'in silmäilyjä

puoleensa. Bård tajusikin vihdoin tämän ja piti sen oivallisena

tuumana. Onhan kaikille hyvä asia olla kauneiden neitojen miellykkeenä;

mutta vielä jalommalta tuntuu olla semmoisen tytön lemmittynä, kuin

Gunhilda Niilontytär oli.

Kuluipa aikaa ja Bård sai vakuutuksen, että Gunhilda oli kauniimpi kuin

Signe. Hän oli, näet sen, uljaampi ja hienompi sekä vielä päälliseksi

iloisempi, reippaampi ja soreamman näköisempi kuin tuo valkoisen

kalpea, hiljainen Lid'in tyttö. Tälläiset olivat nuo lumoavat vilkkaat

silmät; Bård kuumeni ja punehtui, kun Gunhilda katsoi häneen. Sitä

paitsi oli hän Signeä rikkaampi ja korkeasukuisempi. Bård'ille tuli

paljon miettimistä tämän asian vuoksi ja usein toivoi hän saavansa

vakaasti puhutella Gunhildaa. Mutta se ei tullut äntiin. -- On myöskin

muistettava, että vouti ei ole koskaan ollut hyvässä kansan suosiossa.

* * * * *

Kun he olivat päässeet ripille, saatiin heitä yhä harvemmin nähdä;

Gunhilda oleskeli enimmäkseen kotona. Muuan vanhanpuoleinen

rouvasnainen tuli tähän aikaan voutilaan, missä hänen piti ruveta

emännöimään sekä opettamaan samalla Gunhildaa hienompiin tapoihin; hän

kuuluu olleen, niin ainakin sanottiin, voudin sukulaisia. Mutta eipä

Gunhilda hänestä paljoa välittänytkään. Enimmälleen oleili hän vaan

piikakamarissa ja keittiössä, taikka heiskalehti toisinaan ulkona,

kuten ennenkin oli tehnyt, hiihteli ja liukuili suksilla, lauleli

totuttuita laulujaan sekä ajatteli Bård'ia. Aina sunnuntaina ja pyhinä,

jolloin messua pidettiin, meni hän halulla kirkkoon ja oli perin

onnellinen saatuaan nähdä lempensä esineen. Mutta Bård ei sattunut

olemaankaan kaikisti kirkossa ja silloin tuli tyttö moneksi päiväksi

pahalle tuulelle. -- Kukaan ei arvannut eikä oivaltanut asian oikeaa

laitaa; mutta vanhat palveliattaret sanoivat hänen tulevan yhä vaan

paremmin ja paremmin äitinsä kaltaiseksi.

Tähän aikaan rupesi Bård uudelleen ajattelemaan Signeä. Hän olisi

paremmin paikallaan omakseni, mietti hän, ja hänen kanssaan yhtymisestä

seuraisi enemmän etua ja mukavuutta. Gunhilda on liian raivoisa ja

vielä muukalais-sukuinen; eikä tuokaan, mitä hänen äidistään on

huhuttu, ole mitään viehättävää muistella, ja eikä niistä seurauksista

tyttökään vapaa liene, ajatteli Bård. Hän mieltyikin Signe'en, ja tällä

tavoin kului vuosi umpeen. Silloin puhuivat kyläläisetkin kaikenmoista

Bård Neset'istä ja Signe Lid'istä. Ja ihmisten lörpötykset levisivät

aina voudin taloon asti.

Kun Gunhilda sai tämän kuulla, tuli hän niin mielipahoilleen, että hän

oikein itki. Hänessä syttyi ankara viha Signeä vastaan, semmoinen viha,

että veri oikein kuohui hänessä. Onko tuo heikko Lid-tynkkä hänen

voittava? Ottaako hän nyt sen pojan, jonka Gunhilda on itselleen

valinnut? Ei sinä ilmoisna ikänä! Gunhilda tahtoo saada tuon pojan, ja

kukaan ei häntä siitä estä. Mitä sitten moinen moukan-tympykkä,

tuommoinen kuollon-kalpea, tyhmä olento hah, hah, kyllä hän saa nähdä,

miten pitkälle hän pääsee Gunhilda Niilon tyttären kanssa! Ja nyt

Gunhilda päätti kun päättikin saada Bård'in vaikka kiven sisästä. Bård

on hänen; Gunhilda piti hänestä, ja sen jonka hän lemmittynään piti,

tahtoi hän saada. Sen hän myöskin tiesi, että Bård'kin pitää hänestä.

Bård oli ujo eikä hän luullut voivansa saada sellaista tyttöä kuin

Gunhilda; sen vuoksi oli hän koettanut kosia Signeä, mutta nyt voipi

hän mietteensä muuttaa, ja Gunhilda tiesi siis hänen olevan tulossa.

Silloin saa Lid-tynkkä vaan pureskella kynsiään hänen peräänsä!

Sittenpä saa hän hävetä oikein luuta silmillä siitä, että hänellä on

ollut niin suuria ajatuksia. Hah, hah, kyllä se nyt kuitenkin toisin

käy! Ja Gunhilda nauroi ilosta. Nyt ei hän voinut olla sisällä, vaan

meni ulos heikkalehtamaan ja mietiskeli mietiskelemistään, kunnes hän

vihdoinkin pääsi ihan selville siitä, että asia oli niin. Ilta läheni

ja hän oli väsyksissä. Erään koivun juurella oli kivi, ja hän istui

sille. Aurinko oli laskeumaisillaan; laajat varjot levisivät lehdoille

ja joille. Hiljaisuus vallitsi metsässä; vaan kaukaa vuorten välistä

kuului jotakin toitotusta. Linnut asettuivat yöpuilleen pesiinsä.

Hyttyset survoilivat laskevan auringon punertavien säteiden

kimalteessa. Gunhilda istui kauvan ja uneksi; vihdoin nousi hän

seisoalleen, katseli loistavilla silmillään laaksoa, hymyili kahdelle

rastaalle, jotka tulivat lentäen, hälvi puunlehvällä sääskiä

kasvoiltaan, ja lähti laulaen kotiinsa.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina meni Gunhilda kirkkoon. Päivä oli ihana; hän

tiesi nyt jotenkin varmaan Bård'in tulevan. Varhain nousi Gunhilda

ylös; hänen sydämmensä tykytti, kun hän meni. Kirkossa asettui hän

istumaan sellaiseen paikkaan, että Bård ainakin näkisi hänet; sillä hän

tiesi nyt ainakin uudessa vaatteuksessaan olevansa kuulun kaunis. Mutta

sittekin tunsi hän itsensä raskasmieliseksi ja kummalliseksi. Hänessä

syntyi nimittäin semmoinen tunne, että ne ajatukset, jotka hänen siinä

istuessaan valtasivat, olivat tuskin luvallisiakaan, ja mikäli kirkko

täyttyi väestä, sikäli tunsi hän itsensä ujommaksi ja alakuloisemmaksi.

Kaikki kirkkoon tuliat kumartuivat rukoukseen; tämä saattoi

Gunhildankin yhä enemmin ja enemmin kumartamaan päätänsä, ja se

kainous, jota hän tunsi, punehdutti häntä. Kun Bård vihdoinkin astui

kirkon-ovesta sisään ja silmäili ympärilleen, tuli hän niin hämillensä,

että kasvonsa vaalenivat; sillä niin kaunista, kuin Gunhilda nyt oli,

ei Bård ollut milloinkaan ennen nähnyt. Oli ikäänkuin hän olisi samalla

kertaa nähnyt sekä Gunhildan että Signe'n: Gunhildan komeana ja

lämpimän ihanana sekä Signe'n hellä tunteisena, hiljaisena, tyynenä ja

lempeänä. Hän painoi silmänsä alas välttääkseen lumousta. Mutta sitten

laskettuaan istumaan ei hän enää voinut hallita silmiänsä. Hän istui

yhdessä kohden ja tähysteli Gunhildaa. Toisinaan kun heidän

silmäilyksensä sattuivat yhteen, punehtuivat he kumpikin. -- Signe tuli

vähää myöhemmin ja kun Bård nyt näki hänen, näytti tämä tuossa

talonpoikaisessa puvussaan ja hiljaisuuteen taipuvassa ujossa

luonteessaan hänen mielestään perin vähäpätöiseltä olennolta; mutta

Gunhilda oli komea ja uhkea, kuin "ritari-impi" laulussa, ja sen

lisäksi vielä niin lemmekäs ja hehkuva. Hienosti ja puhtaasti oli hänen

pukunsa valmistettu, ja sujuvasti ja luonnikkaasti verhosi se hänen

pyöreätä hartiotaan ja pulleaa poveaan; vaan Signe oli lauhkea ja

vaalea, ilman palavuutta ja ryhtiä, hidas ja verkallinen koko

olennossaan, ja kun hän istui tuossa nojaten virsikirjaansa vasten,

näytti hän Bård'in mielestä melkein muukalaiselta. Ei maar, tuo ei sovi

sille, joka voipi saada sellaisenkin tytön, kuin Gunhildan!

Ne silmäilyt, joita Gunhilda Bård'iin loi, olivat niin ihmeellisiä,

niin lumoavia ja niin kainoutta ja hehkuvia ajatuksia täynnä, että joka

kerta kun ne osuivat Bård'iin, tunsi tämä kuuman virin ruumiissaan. Ja

Bård pian vaipui niin syviin mietteisiin ja mietelmiin, että hän

melkein unohti missä hän olikaan. Kun Signe yhden ainoankin kerran

uskalsi häneen katsoa vilaista, niin hän oikein säpsähti; sillä Bård

istuessaan siellä tuijotteli Gunhildaan niin kiintyneenä, kuin hän

olisi hortunut siihen. Tämä tuotti Signelle sellaisen ajatuksen, että

Gunhilda oli kukaties oppinut enemmin äidiltään kuin itse kokenut.

Gunhilda lähti kirkosta ennen Jumalan-palveluksen päättymistä ja

silmäili samassa Bård'ia ikäänkuin olisi tahtonut sanoa odottavansa

häntä, ja että hän tulisi heti perässä. Siitä tuokiosta ruveten ei

Bård'illa enää ollutkaan lepoa. Gunhildan mentyä tuntui hänestä, ikään

kuin koko kirkko olisi pimennyt. Koskaan ennen ei hänestä ollut

tuntunut kirkko pienine ikkunoineen, ahtaine penkkineen ja sen alttaria

ja kuori-ovea kaartavine, siniseksi maalattuine tai kullattuine

puu-enkelinkuvineen niin tukalalta kuin nyt. Hän seurasi ajatuksissaan

Gunhildaa, tämän kulkiessa metsän läpitse vaaleiden kukkasten keskitse

auringon säteiden säihkyessä. Bård'issa oli jotakin joka pakoitti hänen

seuraamaan tyttöä; hän oli näkevinään ikäänkuin Gunhilda olisi

kääntynyt ja katsellut jälkeensä, tuleeko hän. Jumalan palvelus tuntui

hänestä siis kovin pitkältä ja pappi hitaisimmalta nahjukselta, sillä

niinkauan oli se hänestä viipyvänä pienimmissäkin toimissansa! Viimein

ei Bård voinut enää mieltään malttaa; hän nousi äänetönnä ja lähti,

vaikka pahalla omalla tunnolla, ja tuumasi, että ihmisten pitäisi saada

nähdä kenen perään hän meni. Signeä ei hän suvainnut näkevänsä, eipä

edes ajattelevansakaan häntä.

Kirkon edustalla oli vähäinen joukko ihmisiä, jotka puhelivat

keskenään; Bård hiipi heidän välitsensä ja lähti kotia päin. Millään

ehdolla ei hän suvainnut matkatoveria mukanaan tulemaan. Kun hän vaan

pääsisi metsään -- kenties? ehkä hän voi saavuttaa tytön, eihän se

liene kaukana tieltä.

Poika joutui ihan hurmeeseen. Oli juuri kuin ilma olisi hehkunut ja

tuoksunut; jok'ainoa hengähdys tuoksui onnea ja ihmeellisiä tunteita.

Metsäkin, missä hän kulki, näytti mielestään elävän ja liikkuvan;

kaikki yhdistyivät ja heijastuivat auringon lämpimiin säteihin: kauniit

värit, suloinen tuoksu ja lempeät varjot. Kuohuvan ilon valtaamana

sanoi hän itsekseen: hän suosii minua! ja tämän lausui hän kerta

toisensa perään, yhäti samallaisella onnella niin, että hän ikään kuin

hengitti lempeä. Ja nyt oivalsi Bård, että hänkin rakastaa Gunhildaa ja

oli ainakin lempinyt häntä. Mutta Signeä! -- toisella tavalla oli sen

asian laita; eihän se ollutkaan rakkautta, se on ollut aivan toista,

ainoastaan laimeaa, sammuvaa, innotonta unelmaa ilman tällaista tulta

ja lämpöä; se oli vaan tavallista tuttavuutta. Mutta _tämä_, tämä on

rakkautta! Sellaista, jollaisessa rakkaudessa ihminen voipi mennä

vaikka kuolemaankin: mutta rakkaudestaan Signeen, sen hän kyllä tunsi,

ei hän olisi voinut kuolla.

Hän ei ajatellut; hänellä oli vaan mielikuvia ja tunteita, hän

uneksi niin, että hän oikein hehkui. Tulta leimusi hänen mielestään

ilmakin, joka auringon lempeää lämpöä uhkuvana virtaili hänen

ympärillään tuhansien kukkasten suloisessa tuoksussa. Hän oli

onnellisin poika, mitä maa kantaa. Kahdenkymmenen vuotias, kaunis,

rikas ja onnellinen tyttöjen pateissa -- hänellä oli syytä ollakin

iloinen, hän saattoi mielellään uneksiakin. Voudintytär oli tosin

korkeammalla arvo-asteella, mutta eihän Bård Neset'kään ollut

huonoimpia, ja että tyttö häntä rakasti, sen hän tiesi jo entisestään,

ja sen oli hän taas tänäänkin nähnyt. Niin armaita silmiä ei voi kukaan

uneksiakaan; herttaisimmatkin naissilmät, joita hän entuudestaan tunsi,

olivat näihin verraten, vaan sulottomat ja kylmät. Kaikki oli kalpean

kolkkoa Gunhildan rinnalla; kaikki halpaa varjoa vaan hänen mykevään,

luontevaan poveensa, hänen tummiin, kiiltäviin hiuskutriinsa verraten;

hän oli täydellisin, mitä asu voipi kuvaella; hänen ympärillään

aaltoili lemmen-auringon lämmittävä rakkauden lumomeri. -- Metsä tuli

yhä tiheämmäksi, mitä edemmäksi Bård ennätti. Korkea hongikko ja taaja

lehdikko täytti maan; auringon-säteet kimalsivat puiden lehviin,

ikäänkuin kultasateena. Ruskeita oravia hyppi sinne tänne ja kirjava

kissa koputteli hongan-oksaa. Kaikki oli niin hiljaista ja onnellista,

että Bård ei ollut vielä milloinkaan nähnyt tämän päivän vertaista.

* * * * *

Näin iloisena kävellessään, täytyi Bård'in kuitenkin seisahtua, sillä

jälestänsä mäeltä kuuli hän laulun. Tämä oli naisen ääni, raikas, vaan

suloinen ja hellä, ikään kuin varova, toisinaan hieman vapisevakin;

saattoi kyllä arvata, että se oli joku tyttö, joka yli laakson lauleli

sulholleen, vaan oli peloissaan siitä, että joku muukin sen kuulisi.

Bård pysyi yhdessä kohden ja kuunteli laulua, joka tenhokkaasti veti

häntä puoleensa, sillä tuo oli kaunista laulun säveltä, joka kuului

niin viehättävältä metsän hiljaisuudessa ja sopi niin hyvin pojan

omille lämpimille unelmille. Laulu kuului vähitellen lähenevän häntä,

ja kohtapa eroitti hän sanatkin ja tajusi sen tarkoituksen:

Ei o'o hyvä karskin pojan

Suotta kosiskella;

Koht' ei tiedä kenen tytön

Saakaan kullaksensa!

Tyttö vuottaa vuodet, päivät

Uneksien huolissaan,

Nuoruutensa kevät kuluu

Pojat hänt' ei muistakaan!

Tässä seurasi hetkisen äänettömyys ja sitten kuului laulu taas, mutta

nyt vaan pikkuisen matkan päästä mäeltä.

En koskana usko karskia poikaa,

Sen mieli on kylmin ja kankein.

Mä sieväni, sorjani valitsen vaan

Se kaikist' on pulskin ja parhain.

Tässä vaikeni laulu. Bård tunsi mielensä kummalliseksi; hän mietti

ensin hetkisen ja lauloi sitten:

Ken laulaa lehdos' vihannass'

Siimeksessä aikojaan?

Jos hemppu o'ot, niin odotas,

Mua et saakkaan milloinkaan!

Hetkisen kuluttua kuului vastaan:

Sä poikanen karski kuin olletkaan

Niin varo myös aseetonta!

Ei helppo o'o kohdata hempukkaa,

Se hurmannut niin on monta!

Tämä vaikutti Bård'iin; -- Hän tunsi äänen. Nyt kahisi pensaikko, nauru

kuului, ja parin pähkinä-pensaan välistä pilkistihe näkyviin

rattoisasti hymyilevät, hehkuvat ja lempeät kasvot; pyöreä pää ja

paksut, tumman-ruskeat hiukset pistäytyivät esiin. Tämä oli Gunhilda.

Bård katsella töllötteli, ikäänkuin ei olisi voinut uskoa omia

silmiään. Tyttö äkkäsi sen ja nauroi taas. "Ole varoillasi!" sanoi

Gunhilda. "Sinä et keksi lumon livaustakaan, ennenkuin olet

lumo-salissani Skreds-nuten'issa ilkeiden pitkä-kärsäisten noitain

keskellä, ja pyrkiessäsi ulos, ovatkin portit suletut... Nyt poika!" Ja

Gunhilda oli niin lumoavainen, että Bård tahtoi syleillä häntä, mutta

silloin nauroi hän ja juoksi pois ja Bård perässä. Nyt kiidettiin kuin

hengen edestä. Bård'in sydän tykki kuin tuli; veri kihisi hänen

korvissaan, ja hänen silmänsä leimusivat tulta iskien niin, että hän

näki sivultaan levottomia välkytyksiä. "Gunhilda!" Tyttö juoksi -- vaan

nyt alkoi Bård jo saavuttaa häntä. "Suvaitse minun puhella kanssasi,

Gunhilda!" pyysi hän, ja nyt oli hän niin lähellä tyttöä, että siinä ei

pakeneminen enää auttanut. Gunhilda lievahdettuaan syrjään seisahtui,

ja oli nyt vallan vaalea, mutta punehtui kohta. "Nyt tulet sinä

vuorelle, jos et --!" lausui tyttö teeskennellyllä naurulla. "Vuorelle

tai minne tahdotkin; mutta anna minun seurata sinua" pyysi poika. "Sinä

olet kaunein mitä minä olen nähnyt". Suunnaton ilo loisti tytön

kasvoista ja nyt oli hän voittanut! Mutta heti loi Gunhilda silmänsä

alaspäin ja rupesi vakavaksi. "Nyt sinä valehtelet", sanoi hän. "Vaikka

paikalla kuolisin", intti Bård vastaan. "Vaiti", virkkoi Gunhilda, "sen

mitä nyt sanot minulle, olet sinä jo ammoin kerroin vakuuttanut

Signe'llekin." "Ei, sitä en ole tehnyt! sillä tämmöistä rakkautta ei

minulla ole ikänä ollut häneen! Nähdessäni sinut tulen minä oikein

huumeuksiin; en milloinkaan muistele häntä, jos sinä myönnät minulle

lupauksesi." Gunhilda katseli syrjittäin ylös ja naurahteli, jonka

tähden Bård arveli hänen tulleen hulluksi. Sitten sanoi tyttö: "Minä en

usko sinua, ennenkuin näen". "Kaikkia mitä sinä sanot, tahdon minä

tehdä." "Ei kaikkea!" "Kyllä, niin totta kuin tässä olen..." Silloin

katsoi hän vakaasti Bård'iin, sanoen: "Pyydän siis sinun tänä päivänä

sanomaan itsesi irti Signe'stä". "Enhän minä ole ikänä Signeen

minkäänlaisella sanalla itseäni sitonutkaan". "Se ei ole totta!"

"Kyllä, tosiaankin. Ajatellut olen kyllä toisinaan häntä ja puhunutkin

hänen kanssaan; mutta minkäänlaista lupausta en koskaan ole hänelle

antanut". "Voitko sinä sen valallasi vahvistaa?" "Aivan varmaan, niin

kalliisti kuin tahdotkin." "Mutta nyt tulee sinun luvata minulle, että

tästä lähin et milloinkaan puhu hänen kanssaan." "Minä en katso sinne

päinkään, missä hän on ja kulkee." "Onko tuo nyt varmaa?" "On, niin

totta kuin Jumala minua auttakoon!" -- Nyt leimahti koko tuo verraton

17-vuotiaan tytön rakkaus ilmi liekkeihin; ja ylpeä hän oli, sillä nyt

oli hän voittanut. Kauemmin ei hän siis malttanut itseään hillitä: hän

kievahti Bård'in kaulaan niin lemmen lämpimänä ja innostuneena, että

tämä melkein pelästyi, lausuen tyttö samassa: "Nyt olemme aina

yhdessä." -- Pian sitten oli tyttö poissa, ja Bård jäi seisomaan

yksinään lumottuna juuri kuin olisi unesta herännyt.

Kummallista! Tämä jota Bård ei olisi milloinkaan uskonut ... hän,

Gunhilda, joka oli niin erilainen kaikista muista, ... ja jota hän

puolittain oli pelännytkin. Onko tämä nyt totta? Vai onko hän nähnyt

unta? Onko hän ollut aivan huumeuksissa.

Mutta loitolla mäellä huhoiltiin pitkään, miellyttävästi ja suloisesti;

sen kuuli kyllä, että huhoilia oli iloinen. Bård hivahti seisoalleen ja

taas kuului huhoileminen. Totta tämä onkin. Ei hän ollutkaan uneksinut.

Hän lähti monissa mietteissä kotiansa. Tämän tästäkin täytyi hänen

kysyä itseltään: mikä lieneekään syynä siihen, että en ole iloisempi.

Kukaties se, että tuo asia on sattunut niin äkkipäätä.

Mutta tästä lähtien oli Bård ihmisten mielestä kummallinen. Varsinkin

herätti huomiota se, ett'ei hän enää mennyt Lid'in luokse. Kutkaan muut

paitsi Signe eivät arvanneet, mikä tähän oli syynä; mutta tällä tytöllä

oli asiasta omat ajatuksensa ja hän oli siis vaiti.

Gunhilda oli nyt mahtava ja varsin onnellinen. Sulhonsa lemmen oli hän

voittanut ja vielä päälliseksi yhdellä ainoalla yrityksellä, joka

sysäsi Lid'in tytön aivan takapajulle. Nyt sai tuo vaalean-kalpea

moukan-tynkkä nähdä, kumpi heistä oli voimallisempi. Oi, miten Signen

sydäntä mahtoikaan karvastella. Ja miten mahtoikaan hän kadehtia

Gunhildaa. Kyllä, kyllä, vaan mitäpä sinä siihen nyt voit? Olisipa

tosiaankin paikallaan, jos joku pitäjään tytöistä voisi ruveta

häätämään Gunhilda Niilon tytärtä.

Ja nyt oli poika ihan varmaan hänen omansa. Miten voitetun näköisenä ja

suijistuneena Bård olikaan nähdessään Gunhildan; miten nöyrästi hän

pyysikään, ja miten kuuliaisena hän antautuikaan hänelle! Tyttö nauroi

ilosta ajatellessaan sitä, miten kaikki muut ihmettelivät hänen

muuttumistaan aivan toisellaiseksi. Hän juoksenteli ulkona useammin

kuin tavallista, laulellen ja viserrellen lintujen kera kilpaa. Kun hän

pääsi semmoiselle mäen-rinteelle, mihin Neset näkyi, huhoili hän niin,

että seudun kunnaat kaikuivat. Ja silloin taas, kun hän oleili sisällä,

kävi koko huoneessa semmoinen jyty, semmoinen ilo, että vanha vouti ei

tahtonut saada rauhaa missään. Vouti pahkiloitsi tuota, ja kylläpä

siihen jo tuskautuikin; joutuipa hän väliin tavoittelemaankin häntä;

mutta usein jäi ukko seisoa töllöttämään ja huutamaan perään, kun tyttö

kiitihe ympäri metsistyneenä ja keveänä kuin lintu, ja vihdoin tulikin

vouti huomaamaan sen, mitä ei hän vielä ennen ollut älynnytkään: että

tyttärensä oli sorea neito. Tuohan on jotakin ajateltavaa! Hän oli aina

ollut nureissaan siitä, ett'ei Gunhilda ollut poika; mutta kun hän

ajatteli ympäri, niin olihan jo kaunis tyttökin hyvä olemassa.

"Gunhilda, tyttöseni," kysyi hän eräänä päivänä, "tiedätkö kuinka vanha

sinä olet?" "Seitsemän toista vuotias", vastasi tyttö-hempukka

rattoisasti hymyillen -- "seitsemäntoista vuotias!" "Hm!" mumisi

vanhus, "oletko sinä noin iloinen seitsemännestä toista ikävuodestasi?

Sinä et kyllin tiedä, että seitsemäntoista vuoden ikä on vaarallinen

aika?" Tyttö silmäili isäänsä kujeellisesti naurahdellen.

"Mahtaneekohan tuo niin olla?" kysyi tyttö. "Niinpä niinkin, mutta,"

virkkoi vouti, "katso sinä vaan eteesi!" Hänen mieleensä juohtui oman

nuoruutensa muistot silmätessään tytärtään; tuommoinenhan hattara

Margareta-vainajakin oli nuoruutensa aikana. Mutta eivätpä nuo

entisetkään ajat ansaitse juuri miettimistä; vouti meni konttoriin niin

kiireesti kuin pääsi. Nyt on vaan hankittava tyttärelle kelpo mies,

ajatteli Niilo Pedersen.

Mutta Gunhilda ei miettinyt sitä. Tyttö tapasi usein Bård'in milloin

kirkkotiellä, milloinpa missäkin, ja nämä kohtaukset olivat ainoita,

joita Gunhilda piti arvossa. Tämä oli paljasta rakkautta, ilman

ajatusta, vapaaluontoista ja vallatonta ikäänkuin taivaan linnuilla. He

puhelivat paljon keskenään, mutta enimmiten oma-kohtaisuuksistaan, sitä

vastoin vaan harvoin tulevaisuudestaan, sillä tulevaisuutta ei ollut

niin helppo miettiä, kuin he voivat toivoa, mutta sen he heittivätkin

pois mielestään. Gunhilda erittäinkin johti puhetta. Bård joutui vaan

kuuntelemaan, unhottaen itsensäkin, uneksien; useinkaan ei hän tietänyt

mitä Gunhilda sanoi, hän vaan silmäili ja silmäili tyttöä, hänen

liikkuvaa, hymyilevää suutansa valkoisine hampaineen, ja silmiään,

jotka loistivat välähtelevällä hohteella, tuota tuuhevaa tukkaa ja

noita hienoja käsiä. Nämä yhdessä-olot eivät olleet koskaan pitkiä,

mutta sitä enemmän onnellisia; Bård arveli, ett'ei hän niittä voisi

elääkkään.

Syksy läheni lähenemistään. Bård ja Gunhilda tapasivat yhä harvemmin

toisensa. Mutta viimein kuitenkin saivat ihmiset tietoa tuosta

lempi-touhusta. Ja silloinpas levisi kaikellaisia puheita ympäri

pitäjään. Kukaan ei tajunnut Bård'in mielialaa. Kun kyllä olisi saanut

sellaisenkin tytön kuin Signe'n, joka ei tosin ole erin omaisen rikas,

mutta kumminkin kaunis ja sievä, ja päälliseksi niin kätevä ja

työteliäs kaikissa töissään, kuin tyttö ikänä voipi olla, ja hän sen

sijaan ottaa tuon puolihupsun voudin-tyttären, jolla nyt kyllä on

rahoja, vaan joka ei ymmärrä vähintäkään, mitä talossa tarvitaan;

varmaankin on siis poika mieltä vailla. Tälläiset juorupuheet tulivat

vihdoin aina Neset'in väenkin korville. Nyt ruvettiin kääntämään asiaa

niin, että Nesiläiset olivat vanhaa äveriästä talonpoikais-sukua,

vanhin ja etevin sukukunta koko pitäässä; ja Nesiläiset olivat aina

olleet ensimmäisenä ja ikäänkuin johtajina kaikissa niissä kahakoissa,

joita voi syntyä pappien ja ankarain voutien kesken. Olipa Bård'in

iso-isäkin kerran nuoruudessaan ollut mukana tälläisessä kapinassa ja

ajanut voudin pitäjäästä tiehensä, jonka karkoituksen hän teki

semmoisella rajuudella, että vouti hädin tuskin pääsi hengissä

matkoihinsa. Näiden seikkain vuoksi pidettiin Nesiläisiä oikeina

"kansanvoiman" edustajina virkamiehiä vastaan, ja olivatkin he aina

ponnistelleet vanhan talon-poikaistavan pysyttämiseksi ja siten

osoittaneet olevansa etevimpiä vertaistensa joukossa. Kun he saivat

kuulla tätä Bård'ista ja Gunhildasta, tekivät he siitä vaan pilaa.

Mutta näitä puheita ei kuitenkaan sopinut vanhalle iso-isälle kertoa,

sillä moista kuullessaan olisi hän varmaan syleskellyt niin, että se

olisi oikein peloittanut. Tätä kaikkea vastaan oli Bård aseeton, ja se

vielä pahinta, että hänen mielestään olivat vanhat varmaankin oikeassa.

Gunhilda huomasikin pian, että Bård ei enää ollutkaan yhtä iloinen kuin

ennen. Mutta hän arveli kuitenkin ihmisten lörpötysten vaan olevan

tuohon syynä. Gunhilda koki tavalla, jos milläkin saattaa häntä

iloisemmaksi; mutta entiselleen ei Bård sittenkään tullut, ja siitäkös

tyttö oli pahoillaan. "Mitä sinä huolit noin paljon tuommoisista?"

sanoi hän: "minäkään, vaikka olen naisihminen, en välitä niin vähääkään

sellaisista!" Eipä Bård'ikaan, oman sanansa mukaan, ollut noista

piittaavinaan; vaan siinä ei hän ainakaan totta puhunut.

Sitten sai Bård kuulla, että Signe oli hänen tähtensä tullut oikein

kipeäksi. Tämä sattui häneen jotenkin ottavasti, eikä hän voinut

vieläkään olla suosimatta semmoista tyttöä, joka rakasti niin

lämpimästi ja uskollisesti ja kuitenkin niin tyynesti ja puhtaasti

häntä.

* * * * *

Kaikki voutilan väki tunsi Bård'in ja Gunhildan välisen suhteen yhtä

tarkalleen kuin itse talonkin olot. Yhden seikan oli vouti erittäinkin

huomannut, nimittäin sen, että Gunhilda viime aikoina oli suuresti

tasaantunut. Voudilla oli kuitenkin omat ajatuksensa tästä; hän arveli,

näet sen, tuon tulevan siitä, että tyttö oli niin yksinäinen.

Eräänä päivänä kevät-talvella matkusti vouti kaupunkiin. Ja kun hän

palasi kaupungista oli hänen mukanaan muuan hienokäytöksinen

nuorukainen, jota hän nimitti herra Jörgen'iksi, ja jonka hän sanoi

olevan aatelismiehen. "Sepä auttanee", sanoi vouti itsekseen.

Ja kylläpä tuo jonkullaista mieltymystä herättikin; sillä Gunhildan

mielestä oli mies hyvinkin hupainen sen vuoksi, että hän oli niin

erilainen muiden poikien suhteen, joita hän oli tottunut näkemään; ja

sitten vielä puhui hän kauniisti. Tuo nuori herra oli puoleksi

saksalainen ja toisinaan puhui hän sellaisia asioita, jotka kuuluivat

usein hullumaisilta. Gunhilda nauroikin hänelle ja tulipa hänelle

ajatuksia semmoisiakin, että tuo mies on tyhmä. Muuten oli nuorukainen

sangen sorea poika, pikimustalla tukalla ja suurilla tummanruskeilla

viikseillä; kasvoissaan näkyi hieman muukalaisuutta sekä samalla hiukan

hienouttakin, ja hänellä oli iso, köyry-nenä, juuri kuin kotkan tai

haukan nokka. Hän tahtoi aina seurustella Gunhildan kanssa ja vihdoin

juohtui tytön mieleen se ajatus, että hänkin, muka, tullut kosimaan.

"Mitä tuo mies tahtoo ja mitä vehkeitä hänellä on?" kysyi hän isältään.

Vanhus katsoi tirkistelevin silmin tyttäreensä. "Eikös hän ole kunnon

poika?" kysyi hän. "Kukaties hän mielii minua, vai mitä hän kulkee ja

nuuskii?" virkkoi Gunhilda ja näytti välinpitämättömältä. "Niin",

vastasi vouti lyhyesti, vaikka huomasikin, ettei tämä tyttöä ollenkaan

miellyttänyt, "tarkoitus on se, että hän kuitenkin sinun saa. Hän ei

ole rikas, mutta hän on aatelinen ... no niin, minulla on omat

mietteeni asiasta. Muista vaan, että kohtelet häntä kelpo-käytöksellä!"

Vouti lähti paikalta, ja Gunhilda jäi äänetönnä ällistelemään.

Saadessaan sittemmin päivällä nähdä Gunhildan, joutui herra Jörgen

aivan kummastuksiinsa ja kysyi miten nyt mahtaa asiat olla! Hän melkein

lempi tyttöä ja sitä paitsi kun tyttö on ainakin hänen henttunsa, kuten

hän itse arveli, niin olihan hänellä kyllä oikein jotakin kysyäkin.

Silloin sanoi Gunhilda hänelle kaikki suoraan. Hän, aatelismies kun

oli, ei voinut ketään väkisin kosia, kun kerran sai kuulla totuuden. Ja

Gunhilda selitti nyt hänelle pitävänsä eräästä toisesta ja olevansa jo

tämän kanssa kihloissakin; olipahan hän nyt miten kunniakas aatelinen

hyvänsä, niin täytyihän hänen viimeinkin saatuaan tytöltä tämän

kuulla, heittää turhat toiveensa ja peruuttaa tytön isän kanssa

keskustelemansa välipuheet ja matkustaa tiehensä. Herra Jörgen vaaleni

ja pyyteli pyytämistään, mutta Gunhilda oli häntä voimallisempi niin,

että miehen täytyi kuin täytyikin luopua hänestä. Silloinpa oli

Gunhilda mielestään voittanut ja oli siis nyt entistään iloisempi.

Mutta hetken kuluttua tuli tytön isäkin huoneeseen. Ja silloinkos

Gunhilda pelästyi; sillä hän näki nyt vanhuksen olevan vihoissaan. Ukko

ei tosin puhunut monta sanaa, mutta hänen harvatkin sanansa olivat nyt

entistään vakaampia ja sattuvampia. Olisihan nyt tytön pitänyt osata

järkeään käyttää ja ottaa sen miehen, jonka isä ja Jumala hänelle

antoivat; sillä muuten hänen olisi tullut tietää, että isä-ukolla on

sekä voimia että tahtoakin saada tyttönsä taipumaan. Ukko ei suvainnut

itseään pidettävän kaateella omassa talossaan. Eipä Gunhilda ollut

koskaan kuullut moisia sanoja, jotka olivat niin voimallisia kuin nämä;

ne oikein viilsivät häntä ja ne veivät häneltä sekä rohkeuden että

ryhdin. Tyttö taipuu pyytämään: "Älkää olko noin kova! Minä rakastan

toista..." Vouti tömisteli ja telmi lattialla. "Aiotko sinä luulotella

minua mielikuvituksillasi? Kuka on täällä ollut semmoinen, jonka kanssa

sinä olet tuttavuuteen joutanut? Mielinet kai mennä naimisiin jonkun

moukan kanssa -- kukaties?"

Samassa tuokiossa oivalsi Gunhilda sen, mitä ei ollut vielä koskaan

ennen ajatellutkaan, että Neset'in Bård onkin vaan talollissäätyinen.

Mutta oikein ajatellen, hän ei olekaan sentään hetikään samallainen,

kuin muut moukat -- hän on, näet sen, kuin herras-mies muiden

säätyläistensä rinnalla; mutta talonpoikainen on hän kuitenkin kaikissa

tapauksissa. Ja kun vouti oli nyt selitellyt asian selville, hävetytti

tyttöä niin, että hän ujostuksesta oikein kuumeni. Talonpoikainen!

Moukkaa oli hän siis rakastanut ja vielä niin suhdattomasti lempinyt...

Hän peitti kasvonsa ja tunsi itsensä auttamattomaksi. Vouti ei sanonut

nyt tästä sen enempää, vaan muistutti vielä lyhyesti siitä, että

tyttärensä nyt miettisi asiaa huomiseksi. Ja niin poistui vouti

huoneesta. Gunhilda jäi yksinäisenä seisomaan, niin kummallisesti

yksinäisenä, jommoista hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Hän peräili

ja peräili etenevää isäänsä ja mietiskeli, että hänen mukanaan nyt

poistui kaikki, mistä hän oli iloinnut ja mihin hän oli toivonut.

* * * * *

Mutta vähitellen muuttuikin hänen surunsa ja arkamaisuutensa oikein

kuohuvaksi vihaksi. Kuka on se, joka tähän on syypää? Herra Jörgen!

Aatelismies! Sen elävä, jolla on enemmän nenää kuin mieltä ja suurempi

parta kuin ryhti; tuo raukkamainen olento, joka ei edes omin kykyinsä

pystynyt kosimaankaan, ja joka tuskin osasi puhuakaan... Hän puri

hammasta. Tuo se nyt oli, muka, aatelillinen! Lupaa miehevästi ottaa

tytön turviinsa, vaan aikookin pettää hänen, -- hän ei ole edes

niinkään miehekäs, että pitäisi sanansa ... siinä ei hän ole ainakaan

torpan poikaa parempi! Mitä hänellä oli tekemistä? Minkätähden tuli hän

tänne häkähierimeksi juuri nyt, kun tyttö toisen kanssa tahtoo pysyä

lemmen-siteissä? Jos hän luulikin tällä tavoin Gunhildan suosion

voittavansa, niin siinäpä hän kumminkin harhaan joutui.

Ja vanhus sitten. Hän ei ollut koskaan ennen piitannut tytöstä, kun nyt

tahtoessaan naittaa häntä. "Minulla on omat ajatukseni tästä asiasta",

tuumaili hän. Mitä Gunhildalla sitten oli hänen ajatustensa kanssa

tekemistä? Hän tahtoi pitää suosittunsa; hän tahtoi pitää sen hyvänänsä

maailmassa; vanhuksen mietteet eivät häneen koskeneet. Hän oli hänen

isänsä, se on kyllä tosi; mutta kuitenkaan ei Gunhilda voinut

mielipidettään muuttaa, Kun ei Bård tule! -- "Moukkako"? hän ei ole

mikään "moukka". Gunhilda tahtoi päästä hänen luokseen, juuri hänen

luokseen tahtoi hän mennä tänä iltana. Bård'in tulisi ottaa hänen heti.

Sittenhän saisivat muut olla hämillään ja kynsiään pureskellen katsoa

muljostella Gunhildan perään; silloinpa hän onkin rehevää puolestaan

eikä hänellä ole enää mitään tekemistä heidän kanssaan.

Muuan vanha nainen tuli hänen huoneeseensa tuoden illallis-aterian ja

kynttilän. "Missä hra Jörgen on?" kysäsi Gunhilda katsoen häneen. Mummu

siunaili; sillä hänen mielestään oli ikäänkuin hän olisi katsellut itse

rouva Margareetaa, -- niin vaalean ja omituisen näköinen oli Gunhilda.

Tyttö kiivastui yhä enemmän; hän tepisteli lattialla niin, että mummu

oikein vapisi: "Missä herra Jörgen on?" "Lähtenyt, mennyt hyvä neiti",

änkytti mummu ja hiipihe samalla ovea kohti. "Mennyt!" huusi Gunhilda

ja kalpeni kummallisesti; "mutta sittenhän minä olenkin vapaa!" Mummu

oli jo ehtinyt ulos ja puhui nyt ovesta: "herra Jörgen aikoo varmaankin

tulla vielä tänne", sanoi hän.

"Ohoh, onkohan vielä niinkin," ajatteli Gunhilda. "Mutta sittenpä

yritetään!" Viha oli jo taas tehnyt hänen uskaliaaksi. Gunhilda ei

ollut tottunut kumartelemaan ketään eikä kovuudellakaan taipumaan. Hän

oli kuin nuori varsa, joka ensi kerran on valjaissa; hän telmilehti

julmasti irti päästäkseen. Mutta lähtöön hankkiessaan ja aikoessaan

paeta talosta Neset'iin, muistikin hän, että sinnepä ei uskallakaan

mennä, jos ei varmaan tiedä josko Bård sattuisi olemaan kotonansa häntä

vastaan ottamassa. Hän kammosi noita vanhuksia, sillä hän pelkäsi

heidän tahtovan hänelle pahaa; jos hän menisi sinne karkulaisena, niin

lähettäisivät he hänen samaa päätä takaisin. Näitä miettiessään äkkäsi

Gunhilda, että ikkunalasi olikin suurella puuluukulla sulettu. Hän

kirkui tulistuneena ja juoksi ovea kohti tahtoen päästä ulos, mutta

ovikin oli teljetty. Silloin oli hän vähältä tuskiinsa uupua. Sulettuna!

Hän, joka ilmoisen ikänsä on ollut vapaa kuin lintu. Sulettuna ja

eroitettuna kaikesta siitä, mitä hän tahtoi ja mikä oli hänelle

hupaista ja hauskaa, vangittuna kuin varas ja vielä sitten tällä

haavaa. Hänestä tuntui oikein tukehduttavalta ja hän vaipui tuolille;

sydämmensä oli levottomuuden vaivuttamana, hänen mielestään tuntui olo

niin tukalalta, ikäänkuin olisi hän elävänä arkkuun laskettu.

Samassa tuokiossa tunsi hän kummallista mielenliikutusta...

Hän kallisti päätänsä, vaaleni kuin lumi ja heti sen jälkeen hän taas

kovin punehtui. Aivan uudet ajatukset valtasivat nyt hänen. Vieno

hymyily, puoleksi hämillinen ja puoleksi onnellinen loistihe noilta

nuorilta huulilta; rinta sykki raskaasti, ja hän hikoili vesimärkänä.

Herra Jumala, kun se kuitenkin on niin... Hän tosin oli sitä toisinaan

miettinyt, vaan ajanut heti sellaiset ajatukset tuuleen; sillä moista

ei hän tahtonut uskoa... Kuumentava ujous saattoi hänen kumartumaan

alas, joka hämillisyys ei kuitenkaan tehnyt häntä onnettomaksi. Niin

ajatellen Bård'ia tuli hän yhä ujommaksi ja samalla vieläkin

onnellisemmaksi. Jos Bård sen tietäisi! -- hymyili hän ihastuneena.

Miten iloiseksi hän tulisikaan ja miten hän suosisikaan Gunhildaa.

Niin, Kaikkiväkevän kasvoin edessä, _nyt_ on Gunhilda Bård'in oma.

Tyttö vapisi istuessaan siellä: tuhannet epäselvät ajatukset seuloivat

hänen päässään; tuo nuori hempukka tunsi itsensä sekä masennetuksi että

koroitetuksi, sekä nöyryytetyksi että julkeaksi siitä, että hän tiesi

olevansa äiti.

Mutta silloin juohtui hänen mieleensä isänsä ja herra Jörgen.

Mietteensä kääntyivät toiselle suunnalle. Tuo puhdas, luonnollinen

äidintunne, puoleksi neitsyellistä häveliäisyyttä ja puoleksi

äidillistä onnellisuutta, muuttui kuihduttavan häveliäisyyden

tunteeksi. Nyt oivalsi hän, mitä oli tehnyt. Nyt huomasi hän sen. Hän

oli elänyt mitättömien tyttö-retkujen tavalla eikä kunniallisena

neitona. Hän oli unhottanut, että se, mikä talonpoikain kesken kyllä

käypi laatuun, onkin mitä suurin huonomaineisuus paremmille ihmisille;

hän oli aivan häpeissään; kunniallisten ihmisten joukkoon ei hän enää

julkene mennä ja vieläpä moukkaväkikin rupeaa häntä pilanaan

pitämään... Tuo oli suurempi häpeä, mitä ihminen voipi sietääkään.

Tämän tukalan tunteen valtaamana vääntelehti hän kuin sairas ja

kyyristeli ikäänkuin olisi tahtonut piiloutua. Tämän perästä ei hän

enää julennut katsoa muihin ihmisiin. Hänen täytyy nyt paeta koko

seudulta. Hänen täytyy lymyytyä kivien ta'a ja luoliin kuten varkaan;

ja itse lapsikin, josta hän oli raskaana, tulee olemaan kunniaton.

Mihin hän suunnittaa tiensä? Isänsä olisi ajava hänen pois; jos hän

menisi Neset'iin, niin sielläkin nuo vanhukset usuttaisivat koiran

hänen kimppuunsa, ja Signe! -- Gunhilda hypähti kiukkuisena

seisoalleen; -- _nyt_ oli Signe voittanut.

Ei maar, Signe ei ole voittava. Olkoot muut asiat miten ovatkaan, mutta

Signe ei voita. Gunhilda rupesi tuumimaan jos millekin taholle, mikä

paras olisi. Kun hän kaikki oli päänsä ympäri miettinyt, niin ei

kuitenkaan ollut ketään, joka mitään tiesi; mutta kaiken kaihonkin

takana kuvautui kumminkin Bård hänelle. Bård oli nuori eikä vapaa;

mutta nyt tuli hänen kuitenkin auttaa. Eikä hän olekaan pettäjä. Kun

Gunhilda menee Bård'in luokse yksinäisenä ja turvatonna ja tämä saa

kaikki tietää, niin tottakai Bård ottaa hänen vastaan; kunpa hän sitten

lähtisi koko talosta ja tiluksilta lemmittynsä kanssa. Tämä ajatus

saattoi hänen uudestaan liikkeelle. Hänen täytyy koettaa sanoa kaikki

isälleen. Silloin ei hra Jörgen'istä enää jupakoitaisikaan. Sitten oli

Gunhilda menevinään Neset'iin. Bård otti hänen vastaan; mutta jos

vanhukset eivät tätä suvaitse, niin lähtee hän morsiammensa mukana

jollekin toiselle paikkakunnalle, missä kukaan ei tunne heitä, ja

siellä saavat he sitten omin päinsä elellä siksi, kunnes kaikki vanha

on unhotettu. Sillä tavoin voi hän kumminkin voittaa. Oli nyt vaan

rupeaminen rohkeaksi, puhuakseen isälleen. Ja sen voi Gunhilda kyllä

tehdä; hänen täytyykin uskaltaa puhua ... kun hän vaan ajattelee

Signeä. Gunhilda istui näiden ajatusten ajelehtimana siksi, kunnes hän

ei enää jaksanut enempää miettiä. Kun tuo vanha palveliatar aamulla

ylösnoustuaan tuli hänen luokseen, nukkui tyttö istuallaan tuolilla.

* * * * *

Gunhilda kapsahti seisoalleen ja katseli ällistyneenä ympärilleen eikä

tiennyt, josko hän oli ollut valveillaan, vai untako nähnyt. Heti kohta

selvilleen tultuaan punehtui hän ja piileili itsekseen; kukaan ei

saanut siis häntä nyt nähdä, parasta oli vaan saada heti kaikki

selville ja ratkaistuksi. "Pyytäkää isän tulemaan sisälle," satoi hän.

Tyttö käveli ja mietti itsekseen, että jos hän menee nyt jo, niin ei

hän olekaan äitinsä kaltainen; eikä isänsäkään kaltainen, lisäsi hän

sitten.

Gunhilda rupesi vapisemaan. Hän istui pöydän ääressä pää käsiin

nojautuneena pitääkseen itseään kohdallaan; sillä niin säälittävän

peloissaan oli hän. Hän koki röyhistellä itseään, mutta tuska ahdisti

rintaansa niin, että hänen oli raskas hengittääkin ja hän tunsi

mielestään kielensäkin kankistuvan sillä tavalla, että kasvotkin olivat

ikäänkuin elottomat ja ryhdittömät. Puhuttavansa laatu näytti hänestä

yhä vaikeammalta ja vaikeammalta aina sen mukaan, kun hän aikoi mennä

ja mennä sitä isälleen kertomaan. Ja nyt kuului astuskeleminen, jytkävä

ja verkallinen jalan kapse. Tulia oli vouti. Gunhilda pelästyi yhä

enemmin ja enemmin mitä likemmäksi vouti läheni; ja rykäisi pari kertaa

kovasti; tuntui ikäänkuin kurkku olisi kutistunut. Sitten aukeni ovi ja

vouti oli paikalla.

Ukko oli levollinen kuten tavallista eikä näyttänyt vähintätäkään

kummeksivan sitä, että tytär oli tullut toisiin mietteisiin. "No

niin,", sanoi hän, "sinä olet siis muuttanut mielesi? Niinpä minä

tiesin kyllä, että sinä et ole niin aivan kehno. Mutta aina ne tekevät

tuommoisia mutkia, nuo nuoret... Noh, hyvä. Niin pian kun vaan sanot:

'kylläkin', niin olet sinä vapaa. En ole koskaan ollut kova sinulle.

Tahdotko?" Gunhilda painoi kasvonsa käsiään vastaan eikä hiiskunut

sanaakaan; mutta vouti kyllä näki miten hän vapisi. "Noh", esitteli

vouti, "etkö vastaa mitään?" Gunhilda pelkäsi niin, ett'ei saanut sanaa

suustaan. Oi toki, kun tämmöiseen pulaan on ihminen joutunut. Oi jospa

maa katalan nielisi! -- "Gunhilda!" ärjyi vanhus niin julmasti, että

tytär oikein säpsähteli; sitten kumartui tämä alas ja pyrskähti itkuun.

"Vai niin", yrähteli vouti. "Tätäkö varten sinä pyydätytit minun

tulemaan? Et kai luule, että minä olen jo ennenkin nähnyt naisväen

itkevän? -- No niin; jollei sinulla ole mitään muuta sanottavaa

minulle, niin olkoon nyt se sinään huomiseen asti. Tahtoni sinä kyllä

tiedät." Ja niin kääntyi vouti tavoittaen oven ripaa. Mutta samassa

alkoi haikea kirkuminen: "Isä!" mikä ääni kuului itkun voittamalta

porinalta. Vouti kääntyi katkeramielisenä takaisin ja hän ei enää

tuntenut tuota ääntä, niin kummallinen se oli. "Oletko sinä taidolta

pois?" kysyi hän, "eikö sinulla enää ole kieltäkään suussasi. Sinä olet

noudattanut liiaksi omaa päätäsi elämäsi varrella, sinä; se on paha se;

kun olisin masentanut sinun jo ennemmin, niin olisi se silloin käynyt

helpommasti. Näin se nyt käypi. Tahdotko totella vai etkö?"

Näin kova saattoi vouti olla, vaikka kyllä näki, miten tytär kärsi!

Gunhilda tunsi vihansa jo taas kiihoittuvan ja sepä antoikin hänelle

voimia. Väkinäisellä ponnistuksella hillitsi hän itkuansa ja pelkoansa

luottautuen siihen uhkarohkeaan ajatukseen että kävi miten kävi, eihän

kumminkaan enempää mene kuin henki. "Minulla ei ole ... ei ketään muita

kuin hän, joka..." hän henkäisi, "hän joka on sen isä, jota kannan

sydämmeni alla." Gunhilda laskihe pöydälle kyynärpäilleen nojaamaan

likistäen kasvonsa kättensä väliin; ja nyt oli kaikki sanottu.

Vanha vouti oli ilettävän vaalea. Hän tarttui ovipieleen pysyäksensä

pystyssä ja siinä seisoen katsoa tuijotteli hän tytärtään niin

peloittavasti, kuin olisi hän ollut kummitus-haamu. "Mitä sinä oikein

sanot", kysyi hän vihdoin ja tätä sanoessaan värisi hänen äänensä

kamalasti. "Oletko sinä raskaana?" -- "Olen," kuiskasi Gunhilda. Nyt

kohotti vouti päätään ja heitti ovipielestä irti. "Kuka on tuon sikiösi

isä?" kysäsi vouti nyt. Gunhilda henkäisi ja koki niellä pyrkivää

valitustaan; nyt oli pula pahin. "Onko se vaan talonpoikainen?"

tutkaili vouti taas jääkylmällä äänellä. "On"...

Gunhilda pelkäsi vielä pahempaakin. Mutta vanhus vaikeni. Vihdoin lähti

vouti huoneesta ja Gunhilda kuuli hänen raskaat, epävarmat ja

kummallisen verkkaiset askeleensa. Hän kuunteli kuuntelemistaan,

pidätti nyyhkytyksensä ja kuuhoili ... minne isänsä aikoi mennä. Mitä

ajatteli hän? Menikö hän ulos hakemaan asetta? ... kuolettava, ajua

ahdistava tuska poltti Gunhildaa. Hän juoksi pihalle ja tahtoi lymytä

piiloon, mutta ei tuntenut turvaa missään; hän kiitihe edes-takaisin

värisevänä, vimmastuneena ja peloissaan niin, että tuskin eteensäkään

näki. Tuolta tulee vanhus. Tyttö vaipui surkeasti kirkuen polvilleen ja

kuroitti vapisevat kätensä siten sekä suojellakseen itseään että

osoittautuakseen nöyränä, rukoilevaisena syntisenä. Vanhus ei voinut

olla osaksi säälimättä häntä, kun hän säikähtyneenä ja auttamattomana

vaikeroitsi tuossa; mutta tämä ei kuulunut asiaan. Vouti seisahtui ja

alkoi puhua tyttärelleen niin tyynimielisesti ja niin jäykästi, että

tämä heti selvisi oikealle tajulleen ja häpesi liiallista

arkamaisuuttaan. "Olisitpa kyllä kuoleman ansainnut," sanoi vouti,

"mutta en minä ainakaan sinua surmaa. Minulla ei ole enää mitään

kanssas tekemistä. Tässä on äidin-perintösi, ota se ja mene menojasi

äläkä koskaan enää tule silmieni eteen. Moista naisväkeä ei vouti,

Niilo Pedersen, suvaitse talossaan, ja näillä rahoilla saat itse

elantosi hankkia. Hyvästi!"

Tämän sanottuaan kääntyi vouti ja lähti pois. Gunhilda kuuli enää

jytkävän astunnan loitolla eräästä käytävästä, muuan ovi kävi, ja

sitten oli kaikki hiljaa.

Näin kului hetkinen ennenkuin Gunhilda uskalsi edes liikahtaakaan;

vihdoin koetti hän josko hänellä olisi enää voimiakaan liikkua, ja niin

hapuroihe hän seisoalleen. Tästä horjuihe Gunhilda takaisin kamariinsa,

rupesi käärimään vaatteitaan mokioon, haeskeli arkkusestaan

kultakoristeensa ja hopeahelunsa, jotka nekin olivat perintöä

äidiltään, pisti varovasti virsikirjan poveensa, suori ja palmikoitsi

hiuksensa ja puki itsensä. Hän oli aivan kuin huumeessa; koko tuo

touhunsa kävi niin verkallisesti ja niin juhlallisestikin, että hänen

olisi luullut valmistautuvan viimeiselle matkalleen. Ja niin kalpeakin

oli hän, kuin todellakin olisi ollut hautaan saatettava. Jos kuka

tahansa sitten vähän ajan päästä olisi nähnyt, kun muuan nainen mokio

kädessä hiljaa ja huolestuneen näköisenä hiipi talon pihasta ulos, niin

ei hän millään ehdolla olisi voinut aavistaakaan, että tuo on sama

tyttö-hempukka, joka täällä vielä pari päivää sitten heiskalehti ja

juoksenteli keveänä ja rajuna kuin naaras-hirvi metsässä. Vanha

palveliatar katsoa tähysteli kyökin ovesta ja huusi meniää takaisin,

vaan vastausta ei kuulunut.

Gunhilda poistui yhä loitommalle, vaikka matka kuluikin aivan

hiljalleen ja vitkallisesti. Päästyään edemmäksi metsän syrjään,

istahti hän muutamalle kivelle, silmäillen vielä sinne päin, mistä

äsken oli niin omituisella tavalla lähtenyt, ja ajatellen: tuolla on se

talo, joka on ollut hänen kotinsa. Siellä on asunut ja asuu vieläkin

hänen isänsä, siellä ovat muistot hänen äiti-vainajastaan ja siellä oli

hän isoisena elellyt kahdeksantoista lapsuutensa ja nuoruutensa

herttaista vuotta. Tuolla kohouu se metsä, mistä hän oli noutanut

kukkasia ja marjoja ja jossa oli laulellut rattoisia laulujaan,

silmäillyt ihanaa seutua sekä lempinyt ja ajatellut niin suloisia

mielikuvaelmiaan. Nyt laskihe päivä mailleen, hämärä ja pimeys verhosi

ja peitti maisemat. Hänen täytyi lähteä täältä. Heti nousikin hän

vilusta väristen ja lähti matkalle, joka vei nyt Neset'iin.

Ilta oli jo kun hän sinne pääsi, pimeä ja märkä ilta; tämä oli

kevätpuolella ja kuu ei ollut vielä noussut. Pilvien välitse päilähteli

pitkissä juovissa sininen taivas muutamine vaaleine tähtineen, jotka

kiiluivat niin salaperäisesti tuolta äärettömältä avaruudesta. Gunhilda

oli viluinen ja väsyksissä. Kohtalonsa painoi häntä raskaana taakkana;

hänellä ei ollut voimia omatakeisuudeksensakaan eikä hän osannut

selvittää edes omia ajatuksiaan: Kauan seisoi hän pihalla sykkivällä

sydämmellä odottaen, että joku tulisi ulos; sillä tupaan ei hän

uskaltanut mennä. Ainoastaan yksi asia oli hänen tärkein toivonsa,

nimittäin se, että hän nyt vaan tapaisi Bård'in. Ajatellessaan tätä,

tuntui hänestä ikäänkuin valkeus olisi koittanut, ja toivon lämmin

lohdutus tuikki hänen sydämmensä syvimmästä pohjukasta. Jospa vaan

saisi tuntea hänen vakavan kättelemisensä ja nähdä hänen levolliset ja

lempeät silmänsä hohtavan kuin auringon loisteen ... niin kyllä...

Jospa nyt Bård vaan hyvisi häntä. Sitä ei hän vast'edeskään

katuisi. Gunhilda rakastaisi häntä lakkaamatta ja kaikki entiset

hullutuksensakin olisi hän sovittava. Silloin saisi Gunhilda tuhlatun

kunniansa takaisin, jonka rikoksen sitten kaikki, voudista ruveten,

antaisivat hänelle anteeksi.

Mutta vanhuksia hän pelkäsi. Nämä röykkeät, juromaiset rahvas-ihmiset

olivat kaikkia muita pahempia ja kovempia kuin kutkaan muut ihmiset

koko paikkakunnalla; olipa talon iso-isä kerran ollut voudin

karkoitus-retkelläkin... Hänessä kytee viha ja kaiho tämmöisiä

sääty-henkilöitä vastaan ja hän ei ollut semmoinen kuin heidän tyttönsä

ovat. Ja nyt ei hän enää ollut edes rikaskaan. Ennen olivat rahat hänen

toivoansa elähyttäneet, sillä hän tiesi talonpoikain mielistyvän

rahoista; mutta nyt oli hän kerrassaan Signeä köyhempi: nyt kysytään

vaan Bård'in lujamielisyyttä. Mutta jollei mitkään muut neuvot auta,

niin lähteehän Bård hänen mukaansa. Seuranneehan hän Gunhildaa vaikka

jo tänä iltana yli tunturien ja harjujen, halki metsien ja erämaiden,

ja jos lemmittynsä väsyisi, niin kantaa hän häntä, jos hän joutuisi

unen helmoihin, niin Bård kumminkin valvoo ... oi, hän tunsi pojan, hän

takasi sulhonsa; mitään siis ei ollut vielä kadotettu.

Mutta pitkäksi kävi aika ja vilukin tuli tuossa pihalla seisoessa ja

hän oli päälliseksi vielä niin väsyksissä. Kunpa toki tohtisi mennä

tupaan! Ei; hänen täytyi pyrkiä; henkensä edestä täytyi koettaa eikä

pelätä. Uskaltaa pitää saavuttaakseen voiton. Hän meni oven taakse;

kätensä vapisivat ja sydämmensä sykki. Mutta nyt kuului kävely. Hän

säpsähti ja sivahti syrjään; kukahan se oli? Jumala suokoon

loppumattomassa armossaan, että se olisi Bård. Mutta ei; se oli vaan

eräs talon renki.

Hänen täytyi uskaltaa; niinpä astuikin hän esiin; meni melkein

vastapäätä häntä ja sanoi: "hyvää iltaa." -- "Hyvää iltaa", vastata

venytteli renki ja tirkisti lumeen, "onko näin myöhällä vielä

vieraitakin liikkeellä?" -- "Onpa kyllä ... onko Bård kotona?" --

"Eiköhän se ole." -- Bård? Pojan mieleen näytti muistuvan jotakin! hän

läheni Gunhildaa ja tirkisti yhä tarkemmin ja tarkemmin häneen. "Kuinka

jaksatte ... ettehän vaan ole Gunhilda Niilon tytär?" -- Gunhilda

huomasi hänen siunailevan ja aikoi vetäytyä syrjään. "Olen kyllä",

vastasi hän, "mutta ... oi, pyydä Bård'ia tulemaan ulos. Minun täytyy

puhua hänen kanssaan, kahteen käteen puhutella häntä. Tee, mitä pyysin,

niin olet kiltti!" Poika vetäytyi yhä edemmäksi ja edemmäksi hänestä.

"No niin, sehän kohtuullista", virkkoi renki, "mutta ... täällä on

vieraita tänä iltana." "Vai niin." -- "Lid'in pojat ovat nyt Bård'in

luona." Gunhilda tunsi pahan piston mielessään. "Lid'in pojatko?" --

"Niin kyllä, Olli ja Asla, Signen veljet, tietääkseni." -- Gunhilda oli

mielestään vähältä maahan masentua. "Pyydä Bård'in tulemaan ulos!"

sanoi hän niin rukoilevalla äänellä, että renki-poikaa kummastutti ja

hän siis arveli: paras on täyttää hänen pyyntönsä. Poika meni puoleksi

viivyttelevällä kiireellä tupaan. Ovi sulkeutui hänen peräänsä ja niin

jäi Gunhilda oven taakse.

* * * * *

Bård oli taas viime aikoina ajatellut yhä enemmän ja enemmän Signe'ä.

Häntäpä oikeastaan Bård olikin kauimmin rakastanut ja häneenpä oli

hänellä enimmän luottamustakin. Ja vanhukset olivat siis oikeassa:

Signe sopii hänelle, vaan tuo toinen ei! Mutta enimmän oli tässä

suhteessa kumminkin häiriötä tehnyt pitäjäässä levinnyt huhu, että

Gunhilda Niilon tytär on muka oppinut äidiltään "kuumat" konstit. Mistä

huhu oli alkuun tullut, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Bård; hän,

näet sen, tiesi tämän lähteneen Lid'istä Signen alkuun panemana. Sillä

Signe oli kertonut veljilleen, mitä kummaa hän luuli nähneensä

sunnuntaina kirkossa ja veljekset taas olivat kertoneet sen Bård'ille.

Ja kun Bård sai kuulla tämän, putosi kerrassaan peite hänen silmiltään.

Nyt tajusi hän kaikki: Gunhilda osaa noitua. Taikatemppujen

lumo-voimallahan Gunhilda olikin hänen voittanut ja lemmen-pauloihinsa

kietonut; paholaisen tenho-avullahan hän oli vetänyt niin lujasti pojan

puoleensa. Ja tämä tuli aivan helposti ymmärrettäväksi. Hän muisti nuo

silmät, joilla tyttö kerran viime vuotena hänen miellytti. Niissä oli

hehkuvampi voima kuin tavallisella ihmisellä, kamala tenho-veto ja

helvetin tuli; noilla silmillään hän poltti pojasta entisen lemmen

Signe'en ja herätti hänessä uuden, jumalattonan rakkauden itse

puoleensa. Bård oli tullut tenhotuksi. Hän oli ollut hitoilla

huumeuksissa. Nyt luopui hän säikähtyneenä kaikesta tästä; rakkaus

Gunhildaan muuttui peloksi ja hän tunsi itsensä sydämmestään iloiseksi

siitä, että hän oli ajoissa herännyt, ja että hänellä kuitenkin vielä

oli Signe. Hän rupesi yhteyteen Lid'in poikien kanssa, jotka viime

aikoina yhä enemmän olivat mailakoineet häntä. Ja muuanna iltana oli

Bård jo uskaltanut mennä heidän mukanaan Lid'iin. Siellä häntä

hyvittiinkin oivallisesti. He olivat ottaneet hänen vastaan vanhana

tuttavana ja Signe oli ollut aivan hyvä ja ystävällinen, ei vähintäkään

tylyyttä kasvoissa, lempeä ja kiltti, ja sitä paitsi niin ihana ja

sorea, varsin hyvällä käytöksellä .. hän ei siis voinut käsittää, miten

hän oli ruvennut pitämään Gunhildaa parempana kuin Signeä. Sitten oli

Bård saanut olutta, voimakasta hyvää olutta ja niin se solui lopuksi,

että hän ja Signe kihlasivat toisensa sillä välipuheella, että häät

pidetään keväällä. Tämä oli tapahtunut eilen illalla; siis samana

iltana kuin Gunhilda oli sulettuna kamariinsa. Nyt istuivat Lid'in

pojat Bård'in ja vanhusten kera Neset'in isossa tuvassa, juoden ja

iloiten sekä jutustellen tulevista häistä.

Mutta pihalla seisoi Gunhilda Niilon tytär viluisena. Aika venyi niin

hirveän pitkäksi. Mutta ketään ei tullut ulos. Hän odotti ja odotti,

hän kuuli kyllä kävelyjä, vaan eihän se auttanut; hän kuunteli

kuuntelemistaan, hän toivoi ja pyysi; tuntui ikäänkuin verensä olisi

surusta ja ikävästä vuotanut. Mutta ei; ketään ei tullut. Sitä ei hän

uskaltanut ajatellakaan, että Bård olisi hänen pettänyt, sillä kun tämä

ajatus vaan johtui hänen mieleensä, rupesi hänen päänsä raskaasti

humisemaan ... ei! pois semmoinen ajatus; pois. Bård ei ole sellainen.

Hän on hyvä, uskollinen, rehellinen ja Herra kaikkisäätävä on laupias

ja armahtavainen; semmoista ei siis voi maan päällä tapahtua. Sch! joku

tulee ... Bård! se täytyy olla Bård -- ja -- noin raskain, kolkkivin

askelin! Hirveä ajatus synkistytti Gunhildan mieltä. -- Sitten aukeni

ovi ja raaka, karkea ääni huusi.

"Onko täällä ketään?"

Herra Taivaan Jumala, tuo on nyt se vanhus; se pelätti iso-isä, joka

nuorempana oli kerran voudinkin karkoittanut.

Nyt ymmärsi Gunhilda kaikki. Ukko, joka kerran oli karkoittanut voudin,

ajaa nyt tietysti voudin tyttärenkin matkoihinsa. Bård ei suvaitse

näkevänsäkään vanhaa kultaansa; hän on kavala ja peloissaan kuten

petturi ainakin ja nyt hän varmaankin aikoo päästä erilleen; hän aikoo

päästä Gunhildasta. Ja Gunhilda henkäisi huokaavasti, sillä kaikki

tuntui hänestä nyt niin tyhjältä. Purot rupesivat solisemaan ja

kohisemaan harjulla. "Minä tahtoisin puhutella Bård'ia", sanoi hän.

"Bård on lähettänyt minut sijassaan. Hän arvelee varmaankin, että

minuun eivät pysty mitkään taikatemput eikä tenhovoimat, -- jos mitä

aikonetkin!"

Gunhilda ei käsittänyt hänen sanojaan. Taika-temppuja? Tenhovoimia!

Vihdoin sai hän sanotuksi: "Sanokaa, että minä saisin puhutella häntä

-- viimeisen kerran."

"Vai niin? Tahtoisit, muka, sanoa: 'hyvästi'. Sitä ei tarvitse.

Sopiihan minun sanoa terveisiä Bård'ilta ja mainita, että hänellä on

niin kiirettä häitä puuhatessaan, ett'ei hänellä ole enää aikaa

juoksennella hullutuksia voudin tyttären ja noita-temppujen perässä."

Nyt ei Gunhilda enää jaksanut enempää. Hän käänsi äkkiä selkänsä ja

läksi tiehensä. Nyt ymmärsi hän asian oikean laidan; nyt oivalsi hän

sen. Täällä ei ole enää mitään tekemistä, -- ainoastaan paeta, paeta...

Hän ei ollenkaan tietänyt, miten hän menikään. Tiensä oli

umpimähkäinen, epätasainen ja kaita; usein luiskahteli hän kyllä, mutta

ei kuitenkaan kompastunut; menonsa oli enemmän kiitämistä, kuin

kävelemistä. Tiheä metsä kohoui kaikkialla; tulvivia puroja virtasi

pauhaten ja kohisten harjanteilta ja ne tahtoivat paikoin katkaista

häneltä tien; mutta Gunhilda ei välittänyt tiestä eikä polusta; sillä

nyt sai kaikki olla miten tahansa. Hän ei tietänyt, minne mennä. Mutta

kauas, kauas hän vaan halusi. Hiki valui noilta vaaleilta poskilta ja

utuinen kevät-tuuli vilpastutti hänen kuumaa otsaansa. Viimein nousi

kuu ja taivas selkeni. Yö oli valkoinen mutta hämärän kalpea ja kylmä;

kaikista rotkoista, minne vaan katsoi, kohousi kummittelevia haamuja

viittoen ja heiluen, ja purojen solina kohisi kaikkialla ympäri --

humisi, kohisi ... vaan hän ei pelännyt. -- Tuolla loitolla hämärtää

kirkko. Vanha punertava kirkko, vinokas ja ruma kuin karjanlato. Mutta

tuo kirkko saattoi heti Gunhildan muistamaan kaikkea sitä onnea ja

iloa, joka hänellä ennen oli ollut ja joka nyt oli kadonnut. Hän muisti

tuon ensimmäisen sunnuntain mennyt vuonna; hänen mieleensä tuli niin

monta sen jälkeen ollutta onnellista hetkeä. Silloin koski kaikki tämä

häneen niin surullisesti, niin voimakkaasti, että hän heittäytyi maahan

ja itki. Tämä oli kovaa ja katkeraa itkua; mutta, se ei kestänyt kauan.

Hän oli nyt kyllä lannistettu, vaan ei murtunut. Hänen nuori, vapaasti

kehittynyt luontonsa rupesi tuon viemistyksen perästä nousemaan.

Ajatukset -- harmilliset ja kolkot ajatukset -- juohtuivat hänen

mieleensä; ne häikensivät itkun ja tekivät mielen vilppaaksi ja pään

kylmäksi. Minkä tähden oleilee hän nyt täällä, yksinäisenä ja

auttamattomana, kaikista eroitettuna -- hän, joka ei ollut niin nuori

ja iloinen?

Täällä kuleskeli hän vuosi sitten ylevänä ja onnellisena luullen kaikki

voittaneensa. Hän oli silloin ikäänkuin uusi ihminen; hän rakasti

kaikkia asioita eikä hänessä ollut mitään pahuutta. Valittuansa kohtaan

oli hän rehellinen kulta; kaikesta sydämmestään oli hän rakastanut

sulhoaan eikä hän ollut pitänyt mitään edes hänen vertaisenaan sitä

vähemmin kalliimpana häntä. Koko elämällään oli hän tahtonut maksaa

sulholleen sen, että tämä häntä rakasti ja ilostutti. Eikö se ollut

oikein? Oliko se niin paha synti, että tuolla vanhalla juonikkaalla

ukolla kotona oli sen vuoksi oikeus ajaa tytön metsään? Jos se olisi

ollut herra Jörgen, niin ei ukko olisi virkannut sanaakaan ... mutta

Bård oli yhtä hyvä kuin herra Jörgen.

Ei, sepä hän ei ole. Vouti oli oikeassa, moukka on aina moukka, josko

hän sitte muutenkaan oli niin hyvä. Koska Gunhilda oli heittäynyt

kyllin alhaiseksi rakastamaan moista petturia, niin saa hän myöskin

itse karvastella sitä. Nyt huomasi hän kaikki. Bård ei ollutkaan

koskaan häntä rakastanut. Tuommoiset ihmiset eivät voi rakastaa. Hän

oli pitänyt Gunhildaa huvinaan, tehnyt pilaa hänestä, mutta oikeastaan

olikin hän ajatellut Signeä. Oi, mitä hävyttömyyttä ja vehkeilyä, oi,

mitä tunnotonta ilveilyä! Miten häpeällisesti ja ilettävästi hän

olikaan pettänyt, miten synnillisesti ja kunniattomasti hän olikaan

tahrannut neidon nuoruutta ja kunniallista lemmellisyyttä! Hirveä kaiho

kuohui hänessä. Hän lasketteli Bård'ille haukkumanimiä, niin rumia,

ett'ei hän itsekään tietänyt mistä hän niitä tempoi, hän kirosi häntä,

toivotti hänelle kaikkea pahaa, mitä vaan ymmärsi ja pyysi, että

tulkoon Signe vielä kerran yhtä onnettomaksi, kuin hän itse nyt tunsi

olevansa. Hän tulistui niin, että hän oikein säti. Se mitä häneltä oli

poistunut, on liian paljon ja se kohtalo, jota kohden hän nyt kulkee,

on kovin surkea. Verensä kiehui ikävästä; hän hehkui koston-halusta,

raa'sta ja tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä kaikki

mitä hän omi ja sitten karkoittanut hänen metsään; heidän mielestään on

samantekevä, putosi hän koskeen tai syvänteeseen. Oi, jospa ihminen

olisi mies ja voisi kostaa! jospa löytäisi vuoren rotkon, saisi rajuja

miehiä kokoon, ja niin sitten yön pimeydessä pääsisi hävittämään seutua

ja murhalla ja poltolla! Ja hänen tarvitsikin kostaa. Se, mitä he ovat

tehneet hänelle, ei saa jäädä niin, kuin se olisi tehty metsän kukalle.

Suvaitsiko hän nuoren elämänsä noin sorrettavan ja menetettävän,

pitäisikö hänen taipua ottamaan kaikki vaan hyvänä... Hän aikoo nauttia

rivakkaa nuoruuttaan. Ja jos hän ei saa sitä päinsä käymään jo

ajattelemallansa suunnalla -- niin tekee hän sen vielä jollakin

pahemmalla tavalla! Nyt on hän napaa eikä hänen tarvitse enää

kenestäkään huolia eikä ketään pelätä; he saavat vielä nähdä, että

tyttöä ei niin hevin masennetakaan, ja ett'ei hän anna elämäänsä

alttiiksi heidän tähtensä; ja niin totta kuin Jumala taivaassa on,

saavat he vielä katua sitä, mitä ovat tehneet. Viimeisellä

elon-hetkellään karvastelevat he vielä hänen tähtensä ja tuomiopäivänä

saavat he hänestä vastata. Gunhilda kavahti seisoalleen kuutamossa

ikäänkuin nuori naaras-jalopeura, voimakkaana, muhkeana ja tavattoman

kauniina, pudistaen päätänsä ja koko vartaloansakin vimmastuneena

siitä, ett'ei hän ole ollut varovaisempi. Ja hän painoi kätensä

rintaansa vastaan vannoen, että tästä hetkestä lähtien elää hän

raivoisasti, niin rajusti, että he vaalenevat sitä kuullessaan, niin

uhka-hurjasti, että he saavat katua itsensä mielipuoliksi, samoin kuin

hän itse tänä yönä oli vähältä menettää mielensä. Mitään ei hän ota

varoakseen enempää, kuin eivät hekään ole vähääkään välittäneet

menettelyssään hänen suhteensa; kunniattomasti ja syntisesti, aikoo hän

kulkea elämässään eteenpäin, koskapa kerran hekin ovat kunnian ja

kaiken hyvän häneltä ryöstäneet; ja vihdoin viimein -- vielä kerran

palaa hän takaisin kotiinsa, äveriäänä ja mahtavana kuin kuningatar ja

on naimisissa soreimman kanssa mitä maailmassa on.

Hän yritti rukoilemaan apua taivaan ja maan Herralta, vaan ei voinut;

hänen mieleensä juolahti samassa, että paholaisenhan puoleen

tämmöisessä pulassa oli käännyttävä. Niin varmaankin! -- paholainen! Ja

Gunhilda nauroi kuin vuori-peikko niin, että nuo sumuiset tunturit

kaikuivat surullisesti. Paholaisessa on voimaa ja halua auttamaan

häntä! Eikös hänen äitinsä ole ollut noita-akka? ja eikö Gunhildaa

itseäänkin ole pidetty loitsiana? Hah, hah! Paholaisessa on miestä

auttamaan! Hän kotonaan, hän, tuo Bård-raukka -- Bård olkoon syypää;

vastatkoon hän syyllisyydestään tuomiopäivänä, sen hän on ansainnut! --

Onko hän pois taidolta? Sama se; mutta on hän kuitenkin moisia

pettäjiään viisaampi. Tätä eivät he kai ole koskaan arvanneet

ajatellakaan; he ehkä luulevat hänen menneen virtaan tahi lähteneen

mieron-tielle taikka ruvenneen palvelemaan ruokansa edestä kunniallisia

ihmisiä ... niin, senpä he näkevät! he tulevat huomaamaan, että hän ei

olekaan turhan-vuoksi rouva Margareetan tytär...

Uudelleen tunsi hän tuon kummallisen, levottoman liikunnon sydämmensä

alla. Ja hän käänsi koko raivoisan vihansa tuota viatonta kohtaan,

jonka hän itse on synnyttävä. _Hänen_ lapsensa! syy kaikkeen siihen,

mitä hän sai kärsiä! Silloin muisti hän satuja miehestä, joka sai

paholaiselta avun ja siitä kiitollisena lupasi sille lapsensa, joka ei

vielä ollut syntynytkään. Rajut, kammoittavat ajatukset valtasivat

Gunhildan. Niin se pitää olemankin! _Bård'in_ lapsi on luovutettava

helvetin valtaan. Olkoon se hänelle kostoksi! Lapselle se taas on saman

tekevä! avioton äpärä se kaikissa tapauksissa kuitenkin on, eikä se

kumminkaan pääse taivaan-valtakuntaan... Hän tempasi neulan

povivaatteestaan ja pisti sillä syvälle pikkusormiinsa, otti esille

virsikirjan ja repäisi irti sen alkukannelta tyhjän lehden, missä oli

kirjoitettuna hänen nimensä sekä vuosiluku, jona hän oli syntynyt tähän

syntiseen maailmaan ... hän vapisi, naurahteli ja laskihe istumaan sekä

otti hienon korren ja kirjoittaa töhri venkuraisilla, epäselvillä

kirjaimilla:

"Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, silloin kun hän on

18-vuotias, jos sinä autat minua pyrintöjeni perille.