II.

Bård Bård'inpoika oli tuon pienokais-raukan nimi, joka jo ennen

syntymistään oli paholaiselle luvattu. Gunhilda itse oli pannut pojalle

tälläisen nimen. Hänellä oli, näet sen, ollut omituiset ajatuksensa

asiasta.

Bård Bård'inpoika kasvoi eräällä kaupungin kulmanteella ilman isää ja

ilman äitiä. Häntä hoiti ja kasvatteli muuan mummu, jota sanottiin

Juditha-äidiksi ja poika, kun kuuli muidenkin hänen hoitajaansa

nimittävän äidiksi, alkoi hän todellakin sanoa häntä äidikseen. "Mutta

_oikea_ äitisi, poika-parka, en minä ole", sanoi hän usein pojalle,

josta tämä rupesi vähitellen ihmettelemään: mikä eroitus mahtanee olla

oikean tai nimitetyn äidin välillä. "Sinun oikea äitisi on toisellaista

säätyä, hän," puheli Juditha-äiti, "sillä kaikkina aikoina on ollut

eroitetusta 'parempien' ja 'huonompien' ihmisten välillä, näetkös.

Äitisi ei ole tällainen vanha ruma ämmä kuin minä ja moni muu; hän on

kaunis, hän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid mutta vielä paljoa

ihanampi -- niin herttaisen kaunis, että hän näkönsä vuoksi olisi hyvin

paikallaan vaikka prinsessaksi. Mutta nyt on hän somuuksineen

ihanuuksineen missä olleekaan, tässä avarassa maailmassa, näetkös;

kukaties hän kohtaa kuleskellessaan jonkun prinssin ja silloin sinäkin

tulet prinssiksi, sinä pieni poika-putikka ymmärrätkö tätä? Mitä?" --

Ei; tuo pieni poika-poloinen ei käsittänyt tätä. Mutta hän mietti

kuitenkin yhä enemmän tuota asiaa sen mukaan kuin hän kasvoi ja

miehistyikin.

Juditha-äiti oli jo yli 50 vuoden ikäinen, paksu ja pyöreä

heinäkuupano, leveillä ja lihavilla kasvoilla; hänellä oli pienet,

harmaat ja kireät silmät, jotka tavallisesti näyttivät rattoisilta,

mutta toisinaan voivat kyllä olla terävät ja pahan-näköisetkin ja

väliin taas niin kahtalaiset, että kukaan ei varmasti tietänyt, josko

mummu oli pahalla vai hyvällä tuulella. Hän oli viisas ja sukkelakin

sekä kaikin tavoin eteensä katsovainen, mutta kaikissa tapauksissa

kuitenkin hyvä-sydämminen, oikein laadullinen ihminen, eikä hän koskaan

tehnyt kenellekään ihmiselle tietensä eli ehdollaan edes penninkään

edestä vääryyttä. Oli hän tosin ollut naimisissakin, mutta lapsiton

hän kuitenkin oli; hän eleli miten milloinkin sattui, tehden

"tohtori-temppujaan", paransi kipuja ja vammoja sekä auttoi onnettomia

rakkauksia, povasi eli ennusti korteista ja kahvista sekä askaroitsi

eläinlääkärinä ja kätilöimenä. Ingrid, sisarensa tytär, auttoi häntä

taloustoimissa ja hänen hoidettavaksensa Bård'kin enimmäkseen joutui.

Ingrid oli hento hempukainen 16-17 vuotias tyttö-hattara, iloinen ja

kiltti eikä ensinkään ruma. Bård-poikanen viihtyi hänen luonaan

kylläkin hyvin, mutta oli kuitenkin paljoa kiltimpi aina silloin kuin

itse vanha-mummukin oli paikalla. Kun ei Juditha-äitiä vaan ollut

sisällä, oli pojan mielestä kuin yksi seinä tuvasta olisi ollut pois.

Ja kun vanha äiti oli ulkona, tuli heidän luokseen usein muuan poika,

joka siellä lörpötteli Ingrid'in kanssa niin paljon, että tämä ei

joutanut hoitelemaan lasta ollenkaan niin, kuin olisi pitänyt. Hän

antoi siis Bård'in hoidella vaan itse itseään, laittoi hänelle vähäisen

kaikellaisia leikki-kaluja eikä huolinut sitten enää mistään muusta

maailmassa, kuin tuosta vieraasta pojasta. Silloin ei Bård ollutkaan

enää hyvän-kurinen. Hän rupesi väliin parkumaan, mutta sittenkös Ingrid

suuttui ja hosui häntä. Ja kun ei tuokaan auttanut, peloitti vieras

poika Bård-rukkaa paksulla kepillä ja näytti samassa hirveän tuimalta.

Bård tottui kumminkin vähitellen tuohonkin yreyteen. Hän loikuili

useinkin pitkät ajat lattialla leikitellen yhtä ja toista, mutta

välimiten katseli hän kummastuksella ja juroudella noita kahta, joilla

näytti olevan keskenään niin paljon puhelemista. Nämä hetket olivat

ensimmäisiä, jotka painuivat syvälle Bård'in nuoreen mieleen.

Mutta näkipä hän monenlaisia temppuja vanhan äidinkin tekevän. Kun

mummu oli kotona ja hänellä oli jouto-hetkiä, otti hän useinkin pullon

kaapistaan, asettui hiljakseen aivan pöydän ääreen, kaasi lasillisen ja

joi -- "se lievittää rintaa", sanoi mummu -- ja aina silloin tulikin

hän varsin hyvälle tuulelle. Hän, näet sen, puheli ja nauroi, kertoi

satuja ja piti oikein taivaan elantoa Bård'in kera, jonka mielestä tämä

oli erittäin viehättävää. Mutta mitäs ollakkaan, antoipa hän pojallekin

tipan pullosta. "Juoppa, poika-nulikka, niin tulet väkeväksi!" kehoitti

hän. Bård ryyppäsikin, mutta äimisteli pahoin. Juditha nauroi. Ja kun

Bård älysi, että tämä oli miehuudenkoe, niin ryyppäsi hän yhä useimmin

ja useimmin, vaikka se vähän karvastelikin kurkkua. Vihdoin tuli hän

niin pulloa ahvaavaksi, että hän pyysi viinaa silloin kuin muut lapset

pyytävät sokeria. Juditha-äiti nauroi ja arveli tuon pojan olevan

hirveän viisaan. Ja useinpa poika saikin mitä vaan pyysi. Mutta kerran

nuuski hän paikkoja ja löysi pullon jostakin kaapin komerosta. Ja nyt

kulautti hän viinaa niin runsaasti, että tuli kipeäksi. Tämän perästä

sai "pullo" kauan aikaa olla olojaan koskematta; niin, -- mutta tämäpä

oli myöskin yksi niistä asioista, jotka tarttuivat pojan muistiin.

* * * * *

Neljän vuoden ikäisestä makaili ja teuhusteli hän kadun varrella ulkona

huoneesta. Ensimmäinen, jonka kanssa hän täällä pihalla tutustui, oli

koira. Mutta tämä koira olikin naapuritalon, joka talo sijaitsi noin

kiven-heittämän päässä pojan kodista ja sillä tavoin tutustui hän

sanotun talon lastenkin kanssa ja näiden kautta sitten heidän

ystäviensä kanssa, joten siis viimein karttui kokonainen lauma tuota

pikku-väkeä. Näiden joukossa sai Bård kasvatuksensa loppupuolen. Kaikki

olivat he köyhäin lapsia. Muutamat näistä, ollen vanhimpia, noin 7-8

vuotiaita, olivat johtajina. Siten kokoutuivat he kokonaisiin

parveihin, niin sopivasti kuin vain osasivat. Sitä purjehdittiin

vesilammikoissa, ajettiin tiellä, pidettiin vieraspitoja puunpalasilla,

hiekalla ja savivoilla y.m. sellaisilla, tehtiin kivilehmien ja muiden

kalujen kauppaa sekä oli niin paljo, oikein paljo kaikellaista

hupaisuutta. Aina sen mukaa kuin Bård kasvoi, tuli hän etevimmäksi

kaikissa rattoisuuksissa. Hän osotteli Juditha-äitiä, kun tämä

"pouvasi" kahvista ja jälittelipä hän mummua ryyppäämisessäkin; pianpa

rupesivat he jok'ainoa juomaan, olivat päissään ja pitivät vilkasta

elämää. Vihdoin sai Bård päähänsä matkia tuota poikaa, jonka hän oli

monasti nähnyt Ingrid'in luona Juditha-äidin ulkona ollessa. Ja kohtapa

jakautui koko joukko pareihin ja oltiin niin olevinaan kosioisilla. Tuo

oli vasta hauskaa. Väliin kun ihmisiä kulki ohitse täytyi heidän

pysähtyä katsomaan tuota vehettä, ja kun he ihmettelivät ja nauroivat,

niin sitä hupaisempaa oli lasten mielestä. Vanhan Judithan täytyi

myöskin nauraa nähdessään tuota leikkimistä ja sitten kujeilikin hän

illoin aamuin Bård'in kera tälläisillä leikeillä. Mutta Ingrid

nähdessään tätä punehtui kuin rusko.

Vuodet vierivät ja Bård kasvoi samassa. Hän olikin ikäänsä verraten

ko'okas, väkevä ja kaunis, mutta niin huusti ja rohkea, että hän

luuli voivansa tehdä mitä vaan tahtoi. Niinpä siis syntyi usein

tappeluitakin; mutta hän piti aina puoliaan mitä kauimmin ja sai

sitä paitsi tavallisesti apuakin, jollei muiltakaan niin ainakin

tyttö-hattaroilta. Ja niin tuo lopuksi kävi, että useimmat arvelivat:

kyllä on parasta pysyä tuollaisen "prinssin" ystävänä. Hän tuli

ikäänkuin johtajaksi suurelle katu-juoksia-joukolle, ja niin

kulettiin ympäri kaupunkia tehden kaikellaisia koirankureja ja

poikaveitikka-juonia. Tappelut tulivat yhä tavallisimmiksi. Nuo

katupojat kävivät tosiaankin sotaa keskenään. He jakautuvat suuriin

"sotajoukkoihin", pohjoispuolis-kaupungin pojat eri joukkoonsa ja taas

eteläisen puolen pojat omaan joukkoonsa, niin sitten pidettiin

säännöllisiä otteluja. Bård oli "prinssi", "satu-prinssi", joksi häntä

sanottiin, oli "pohjoisen sotajoukon" johtajana ja hän olikin

raivoisimpia poikalaumassa. Monasti tuli hän iltasin kotiinsa niin

verisenä ja revittynä, että häntä oli ilettävä nähdäkkin. Tällainen oli

se kasvatus, jonka Bård Bårdin poika yhä edelleen sai.

Äiti Juditha, joka vuosi vuodelta tuli aina paksummaksi ja tuimemmaksi,

piti perinpohjin pojasta, mutta kuitenkin hän haukkua mankutti yhtä

myötään poikaa raivoisuudestaan ja kun oikein pahimmalleen pani, niin

käski hän hänen mennä matkoihinsa, mieluimmin merelle; sillä sinne ne

olivat omiaan tuollaiset villit poika-veitikat. Bård ei tuosta paljoa

huolinut; hänen mielestään oli hauska olla kotona ja hän ajatteli vaan:

antaa mummun haukkua. Ja toisinaan huomautti poika äiti-vanhaansa

siitä, että tämän ei saisi pitää häntä niin aivan mitättömänä ja että

Juditha-äidin on paras olla vaiti niin kauan kun poikakin on puhumatta.

Tämän hän oli oppinut kaupungilla. Ja joka kerta kun hän tätä

jankutteli, vaikenikin Juditha-äiti. Mutta yhä hävyttömämmäksi tuli

Bård hänelle, kuten kaikille muillekin. -- Yksi ainoa asia veti

kuitenkin pojan toisiin mietteisiin ja se oli ajatus hänen "oikeasta

äidistään". Hänestä oli Juditha kertonut niin paljon, että pojalle tuli

kummallisia mielikuvituksia siitä. Hän ajatteli häntä "prinsessana",

kuningattarena; tuon äidin luona olisi varmaankin ihana olla. Noin 14

vuotiaana tunsi Bård nämä ajatukset yhä valtaavammiksi kuin ennen ja

hän rupesi kyselemään äiti-armastaan sekä ihmetteli: minkä tähden ei

hän yhtä hyvin kuin muut pojat saa olla äitinsä tykönä. Mutta

Juditha-äiti ei vastannut näihin kyselemisiin niin mitään. Vaan kerran

oli poika saattanut hänen niin raivoisaksi ja suuttuneeksi, että hän ei

voinut enää pysyä maltillaan, ja silloinkos rupesi sanoja satelemaan.

"Sinä tässä olet niin rehevää ja luulet olevasi, muka, kaikkia muita

ihmisiä etevämpi", sanoi mummu, "hyh! senkin äpärä-kakara"! -- Tästä

päivästä lähtien tunsi Bård itsensä vähä-arvoisemmaksi kuin ennen. Hän

arveli mielestään tulevansa huonoon huutoon ja pelkäsi, että ihmiset

saattavat nähdä ja huomata hänen olevan häjynkurisen. Tuopa vaikutti

senkin, että hän nyt telmi vähemmän ulkona kuin ennen, joten entiset

toverinsa rupesivat kaihoksumaan häntä sitä enemmin, mitä harvemmin hän

heihin yhtyi.

Mutta mitä hylitymmäksi hän itsensä tunsi, sitä enemmän koki hän

osoittaa olevansa mies. Kun hän nyt oli ulkona kaupungilla ei hän enää

huolinut pikkupoikain kanssa taistella; vaan hän yritti täysikasvuisten

kanssa. Ja sattuipa niinkin, että tuo 14 vuotias poika huimasi 17-18

vuoden vanhoja jätiköitä mäkeen. Hän olikin niin suuri kuin

16:nellatoista oleva poika, ja päälliseksi oli hän kuulun väkevä. Ja

kun hän kerran taisi tapella kuin mies, niin osasi hän muutenkin

miehevästi rehennellä. Tulipa hän vielä joskus juovuksissa kotiinkin.

-- Ja mitäs tästä ollakaan. Kohdakkoin sai Juditha kuulla, että poika

on jo kihloissa. Bård oli nyt, näet sen, kihlannut yhden niistä

tytöistä, joiden kera hän pikkupoikasena olikin jo kosinta-leikkisillä

ollut. Pojasta oli niin miesmäistä se, että hänelläkin oli morsian. Nyt

ei Juditha-äiti enää nauranutkaan. Kovasti teki hänen mielensä

aikalailla löylyttää tuota pitkää tyttö-letkua, jos hän vaan olisi

voinut. Mutta, -- jollei hän voi käyttää asetta, niin tottapa ainakin

suuta. Bård sai nyt kuulla niin tulvilta ilkeää ja pahaa, että hänen

mielestään alkoi tuntua kotona olo tukalalta. Vaan vieläkin ikävämmästi

sattui kerran, kun Bård muuanna iltana, kuten mies ainakin, aikoi mennä

henttuansa tervehtimään. Hän tulla veturehti, näet sen, taloon,

uhkeana, lakki kallellaan ja puolipullonen lakkarissaan, näyttääkseen

oikein, että tässä onkin poikaa! Mutta tytön isä, kunnollinen

rakennusveistäjä, saikin silloin pojan käsiinsä ja nyt sai tämä

sellaiset tuliaiset, että Bård ei ollut moista melua vielä elämässään

koskaan ennen kokenut. Nyt sai hän tietää, miten hän käytti

itsensä ja mikä heittiö hän oli oikeain ihmisten joukossa. Mitä

pahimpia haukkumanimiä sai hän kuulla, ja mikä vielä kaikkein

loukkaavimmalta soi hänen korviinsa oli se, että häntä nyt sanottiin

"repale-prinssiksi", "katuryökäleeksi" ja "epatoksi", joka elää muiden

vaivan-näöllä eikä kelpaa mihinkään muuhun, kuin syyhymättä saunaan

menemään, ja joka tekee itsensä koko kaupungin ivaksi ja nauruksi. Sinä

iltana Bård lannistuikin. Selkä pehmitettynä ja häpeissään hiipi hän

kotiinsa ja unhoitti sekä tytön että miehevyytensä. Nyt aikoi hän

lähteä pois koko kotiseudultaan. Moisissa oloissa ei hän enää viihdy.

Merelle lähtee hän, ja kun hän on siellä valmiiksi oppinut, niin menee

hän äitinsä puheille saadakseen häneltä rahoja, ostaa sitten

purjealuksen ja palajaa iloisena miehenä kotiinsa, ja silloinpa saa

kyllä tuo kirvesmies-raiska katua sitä, että hän on tehnyt itsensä

"prinssin" vihamieheksi. Seuraavana päivänä pysyi hän sisällä. Ja

kuukauden päästä pakeni hän matkoihinsa eräällä laivalla, joka oli

Englantiin menevä. Jos kukaan niin ainakin Juditha-äiti oli tuosta

asiasta erittäin iloinen.

Mutta jos kenellekään niin ainakin "hänen hentulleen" oli tuo sulhonsa

merelle lähtö raskaaksi mielipahaksi. Tyttö istui eräässä kamarissa

kotona itkien ja hieroen kaadillaan silmiänsä niin, että kasvonsa

oikein pöhistyivät. Hän piti Bård'ista niin paljon, kuin 16-vuotias

katu-tyttö voi lempiä; mutta nyt oli hän mennyt -- ja kuinka paljon

voivatkaan asiat muuttua ennenkuin hän takaisin tulee! Suoraan sanoen

ei tytöllä ollut ensinkään varmaa luottamusta odottaessaan sulhoansa

palajamaan. No, sen hän nyt kyllä tiesi, että Per Lauritsen ja Jens

Nielssen tulevat häntä kosimaan, ja hän tunsikin kyllä luonnossaan,

ett'ei hän tässäkään voisi enää mitään vastaköyttä vetää. Mutta; ei Per

Lauritsen eikä Jens Nielssen ole hetikään niin kaunis eikä niin

kelvollinen kuin Bård Bårdsen. Tuota asiaa tyttö-raiska itki

itkemistään, ikään kuin se sillä olisi parantunut.

* * * * *

Äiti Juditha ei ollut kertonut Bårdille sitä, missä hänen äitinsä

oleskelee. Sillä sitä ei Juditha tietänytkään. Oikeastaan ei hän

tietänyt Gunhildasta muuta kuin sen, että tämä myöhään eräänä iltana

oli tullut ja pyytänyt huoneen suojaa. Laivuri Erik oli osoittanut

hänelle tietä sinne, sanoi hän -- ja antanut Judithalle rahaa pojan

kasvattamista varten. Gunhilda tahtoi vaan lähteä "maailmalle", oli hän

itse sanonut, ja kun Juditha oli kysynyt häneltä: eikö mielestään ole

renttumaista lähteä moiselle mieron matkalle, nuori ja yksinäinen kun

on, niin oli hän silloin kummallisella tavalla nauranut ja aivan

huoleti sanonut, että hän kyllä neuvonsa pitää. Sillä vanha Erik on

rehellinen kauppamies, lisäsi hän vielä. Sen koommin ei Juditha ollut

kuullut Gunhildasta niin mitään.

Mutta kotiin vouti Nils Pedersen'in törmille tuli senkin seitsemiä

huhuja Gunhildasta, jotka puheet pian saattoivat vanhuksen pään

harmaisiin. Sanottiin, että Gunhilda on mennyt Tanskaan, ja elänyt

siellä kovin huonosti. Hän kuuluu antautuneen ilvehtelijäin

(komeljanttien) joukkoon, sanottiin, ja harjoittaa näiden ihmisten kera

teaatterissa ilveilytemppuja, ja vielä kuuluukin hän suorittavan

temppunsa hyvin, niin, -- hän on etevimpiä. Hän on siis hyvin suosittu,

varsinkin nuoret herrat häntä imartelevat, semmoiset, jotka eivät juuri

rahojaan surkeile saadakseen vaan pitää iloisia päiviä, ja jotka eivät

vähääkään halua pyhimyksen eli jumalisen mainetta. Minkä verran nyt

näissä huhuissa lienee ollut perää, vaan mitään hupaista ei tuo

ainakaan ollut isälle kuulla; mutta vouti, joka tunsi heimokuntansa,

voi kyllä ajatella, että tyttö kai osaa keksiä yhtä ja toista. Kun

sitten vouti muutamia vuosia tämän jälkeen kuoli, ho'ettiin ja luultiin

kauttaaltaan koko seudulla, että huolestuttavat mietteet tyttärestään

olivat murtaneet tuon voimakkaan miehen.

* * * * *

Eräänä päivänä täydelleen kolme vuotta siitä, kuin Bård oli

lähtenyt merelle, tuli Judithan luokse muuan vieras vaalea ja muhkea

rouvas-nainen, jota mummu ei tuntenut -- vaikka tämä olikin Gunhilda.

Hän oli muuttunut arvaamattoman paljon. Hän oli nyt pulleampi ja

lihavampi ruumiiltaan kuin ennen, mutta samassa myöskin kasvoiltaan

surkastuneempi; kasvonsa olivat kalpeammat ja otsaansa ja suunsa

ympärille oli ilmautunut hienoja ryppyjä, joten hän siis näytti melkein

vanhalta. Mutta silmänsä olivat tuijottavaiset ja kovan näköiset, ja

kun hän ne äkkiä loihe ylös, näyttivät ne kivulloiselta ja koko hänen

olennossaan ilmestyi tukalaa levottomuutta. Harvoin istui hän kauan

hiljaa, vaan kavahti yht'äkkiä seisoalleen, käveli, asteli

heikkohermoisilla ja kiireillä liikunnoilla, työnnähti sitten äkkiä

eteenpäin, pysähtyi taas sekä istahti ja katseli epävakaisilla, ja

aroilla silmäyksillä ympärilleen. Tämän johdosta ajatteli Juditha-mummu

itsekseen: onpa hän varmaankin tästä maailmasta kyllänsä saanut.

Poikansa tahtoi Gunhilda löytää. Kuultuaan, että tämä oli matkustanut

pois, tuli hän aivan kuin huumehduksiin; mutta Juditha osasi kuitenkin

lohduttaa häntä sanomalla hänelle terveisiä pojalta ja ilmoittaen

samalla, että häntä odotetaan pian kotiin. Tuopa ihastuttikin. Gunhilda

kyseli kaikkia asioita pojastaan ja erittäinkin sitä, josko hän on

vaurastunut hyvin. Mummu vastasi, että hän on ollut samallainen kuin

useimmat muutkin ihmiset sillä ijällä, aina vähän vilkkaampikin; sillä

siinä on hehkuvaisuutta siinä pojassa, vakuutti hän. Gunhilda huokasi

raskaasti, ja kun hän kuuli, että poika oli kauniimpi ja uljaampi kuin

moni muu, huokasi hän vielä raskaammasti. Hän antoi Judithalle rahaa

ja pyysi hänen lähettämään sanan hänelle kohta kun hän vaan saa pojasta

jotakin kuulla; itse oleskeli Gunhilda siellä ja täällä missä

milloinkin sattui. Sitten lähti hän, mutta tuli takaisin ja kyseli

vielä monioita asioita; lähti viimeinkin oikein toden perästä, mutta

palasi vieläkin takaisin illalla. Ja nyt oli hän entistään

rauhattomampi ja näytti vielä enemmän sairasmoiselta. Mummu Juditha

arveli itsekseen: hän on saanut jo _enemmän_ kuin kyllänsä maailmasta.

Gunhilda kävi hienossa vaatteuksessa ja näyttipä hänellä olevan kosolta

rahojakin. Hän oli ollut, kuten itse sanoi, naimisissa erään rikkaan

aatelismiehen kanssa; mutta nyt oli miehensä kuollut ja hän oli siis

taas yksinäinen. Oliko hän viihtynyt tuossa avio-elämässään hyvin? --

Ei; kaukana siitä. "Hyvin?" hän hymyili hiljaa ja nurkuvasti tätä

miettiessään, ikäänkuin tuo ajatus olisi tuntunut hänestä aivan

vieraalta. Mutta tottapa on hän ainakin ollut rikas. Ja eikä hän kai

ole kärsinyt mitään puutetta, vaan saanut kaikkea mitä ikään on

halunnut? -- Niin varmaankin... Tuo nurkuva hymyily ilmautui uudelleen

hänen kasvoissaan. "Miehesi on ollut aatelinen." -- "Kuka?" -- "Vanha

Erik, tietääkseni." Juditha tuli yhä enemmän ja enemmän siihen luuloon,

että tuo hieno rouva ei olekaan oikein viisas.

Päivä kului toisensa perään; Gunhilda tuli tiedustelemaan poikaansa

aina yhtä säännöllisesti kuin aurinko nousee taivaalle. Ja hän kyseli

semmoisella levottomuudella ja semmoisella yhä lisääntyvällä tuskalla,

jommoista hätää voi ajatella olevan äidillä, joka taistelee

kuoleman-kielissä ja odottaa lastansa sanoaksensa sille jäähyväiset.

Tämän vuoksi tuli hän pian tunnetuksi kaupungissa; häntä sanottiin

"prinssin äidiksi" eikä sitä oikein tietty, josko hänelle nauraisi vai

surkuttelisiko häntä. Mutta kaikki kummeksuivat sitä, että tuolla

"katu-prinssi"-roikaleella on tuommoinen äiti, ja että tämä ei ole

huolinut pojastaan ennenkuin nyt vasta niin, että on hänen tähtensä

aivan taidolta pois, ja pian keksi kaupunki koko sadun -- ja monta

satua, jotka sitten yhteen kutoutumalla kasvoivat kasvamistaan yhä

suuremmaksi kokonaiseksi -- tästä hienosta ja kummallisesta rouvasta.

Mutta Gunhilda ei itse tuosta tietänyt mitään; hän meni vaan joka päivä

totutulla tavallaan Juditha-äidin luokse, tiedusteli poikaansa ja niin

sai kasvatus-äiti taas kertoa pojastaan; sitten lähti Gunhilda taas

kotiin ajatellen poikaansa -- ja hirveää syntiään. Öillä hän taas näki

unta tuosta vanhasta kirkosta ja tuosta verellä kirjoitetusta

virsikirjan lehdestä. --

Seitsemäntoista pitkää vuotta oli hän kokenut niin paljon, kuin voi,

tukahuttaa näitä karvaita muistoja ja unhoittaa poikaansa; pahatekonsa

sekä itsensäkin. Kymmenenä edellisenä vuotena olikin hän tässä

onnistunut: sillä hän kohtasi näinä vuosina niin paljon kaikellaista

uutta ja hänellä oli luja tahto, koska hänen täytyi pakostakin

tahtoa ... näin kului kymmenen vuotta ja kuluipa vielä kaksi; hän ei

itsekkään oivaltanut, miten hän voi olla aivan ilman ajatusta; mutta

kolmantenatoista vuotena rupesi tuo "uusi elämä" vanhentumaan hänelle

ja neljäntenätoista oli hän jo ikävystynyt aikoihinsa; viidentenätoista

ajast'aikana taisteli hän vanhoja muistojaan vastaan samoin kuin

patriarkka muinoin enkelin kanssa -- sillä _turha vaiva_ oli mielestään

näitä muistella --; mutta kuudennentoista vuoden kuluella pääsi muisto

valtaan, ja tästä ajasta ruveten muuttui hänen syvä pelkonsa

kivulloisuudeksi. Hän antautui yhä enemmän ja enemmän kammoittavien

ajatustensa valtaan, ja se ajatus, minkä hän ennen oli jollakin tavalla

unhoittanut -- että lapsi oli _Bård'in_ eikä hänen lapsensa -- ilmautui

hänessä nyt yhä voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi, että hänellä

itsellään on poika. Ja tuon pojan pitäisi nyt oleman suuren ja kauniin,

poikaa tulisi nyt rakastaa, häntä tulisi nyt neuvoa ja auttaa, hänen

kanssaan olisi elettävä siveellistä elämää. Tätä ajatellessaan voi hän

kyllä kaipauksesta itkeä. Rakkaus oli hänelle enimmän tarpeen --

äidillinen-rakkaus; kaikkeen muuhun hän väsyi, sillä hän huomasi nuo

olevan petollisuutta ja tyhjää, hottoa valetta; mutta rakkaudesta,

hyvästä ja viattomasta rakkaudesta lapseen -- siitä voisi hän antaa

henkensä alttiiksi. Kummoinen on poikansa? miten hän elelee? mimmoisen

kasvatuksen on hän saanut? Ja mitä ajatellee poika äidistään, joka

kaikkina näinä vuosina...

Näin tällä tavalla hän uneksi, ja sitten taas juohtui hänen mieleensä

tuo veristynyt hirveä muisto... Poika on paholaiselle luvattu. Äidillä

ei ole enää mitään oikeutta häneen; hän oli luovuttanut oikeutensa

lapseen _eräälle toiselle_. Poika on nyt pirun oma... Hän siis ei

julkee tulla poikansa näkyviinkään.

Tämä seuloi hänen mieltänsä kauan aikaa. Mutta muuanna päivänä tuli

hänen mieleensä tällainen, ikäänkuin huimaava ajatus: sinä voit

kavaltaa paholaista tuossa kaupassa. Voit kyllä antaa itsesi sijaan,

osaathan sinä keksiä joitakin kujeita ja mutkia... Peijata perkelettä

ei voi olla edes syntikään. Kyllä kai paholainen tässä asiassa on ollut

rehellinen sinua kohtaan; mutta ajatteleppas muutoin tuota

viekoittelevaa henkeä --! Sinun sopii kyllä koettaa petkuttaa

paholaista! --

Tämä houkutus tarttui lujasti hänen aivoihinsa, niin lujasti kuin

sairas-mieli, ja kuin salainen hullumaisuus. Hah, hah, paholainen on

tyhmä; monihan on paholaisen petkuttanut. Joutuuko hän helvettiin sen

vuoksi -- helvettiin joutuu hän kumminkin, ja mahtaisihan itse Kuoleman

asunnossakin olla hyvä kerskata siitä, että on pelastanut lapsensa

häjyläisen kynsistä. Niin, varmaan. Sillä tavalla on tehtävä. Näin

aikoo hän. Kotiin nyt vaan, kotiin, etsi poikaa, pelasta poika,

tiedustele pappia, sillä papin apu on välttämätön pelastaaksesi

poikasi! Kun hän nyt vaan ennättäisi hyvissä ajoissa! Kun ei asia vaan

viipyisi liian myöhään!

Gunhilda meni eräälle laivalle matkustaakseen "kotiin". Ja jos tuo

hänen kalvava ikävänsä ja vapistuttava levottomuutensa olisi voinut

purjetta kiidättää, niin pian olisi hän päässyt perille. Mutta heikko

ja väliin vastainenkin tuuli teki heidän kululleen haittaa. Gunhildan

mieleen juolahti jo vihdoin semmoinenkin ajatus, että se on paholainen

sekin, joka kokee häntä estää perille pääsemästä; sillä se tajuaa

Gunhildan mietiskelemiset; paholainen tietää hänen aikeensa...

Nyt viimeinkin oli hän perillä, mutta poikaa, jota hän niin

sydämmellisesti ikävöi, sitä ei tullutkaan. Ajatuksia, toiset toistansa

tukalampia mietelmiä ilmestyi hänelle. Varsinkin rupesi häntä

peloittamaan se ajatus, että paholainen on saanut oikeuden ottaa omansa

ennen aikaansa, koska hänkin on ajatellut mokomaa petosta.

* * * * *

Kaupunkiin oli tähän aikaan tullut muuan nuori pappi, johon kansa

suuresti luotti. Pappi, jonka nimi oli hra Olaus oli kalpea, laihahko

mies, hienolla punaisella parralla ja soukalla korkealla otsalla.

Sanottiin hänen olevan monessa kohden vanhoja pappeja ankaramman sekä

hirmuisen viisaan. Hän oli ollut pappina maaseudulla, ja siellä oli hän

osoittanut olevansa yhtä tuttu mustassa-kirjassa kuin raamatussakin.

Pappilassa oli kummitellut -- tuosta oli oikein pitkä kertomus: --

kopistellen oviin ja ikkunalaseihin kello kahdentoista ajoissa yöllä,

romahdellen ja elämöiden portailla ja käytävissä --; mutta pappi oli

saanut kerrassaan tuon jytinän vaikenemaan. Hän kukisti koko

perkeleellisen joukon alas maahan eikä hän siinä viipynyt puoltakaan

tuntia. Hän oli siis suuressa maineessa vielä kaupungissakin, ja kansa

osoitti hänelle kunnioitusta semmoista, joka oli oikein pelon

voittoista.

Tuon miehen tykö, ajatteli Gunhilda, olisi hänen mentävä. Ja hän

menikin. Hra pastori Olaus otti hänen suurella vakavuudella vastaan;

näytti siltä, kuin hän olisi tuntenut Gunhildan. "Sinulla on varmaankin

synnin vaivaa?" lausui hän sitten.

Gunhilda ei ollut tottunut moiseen puhutteluun, joten se siis

säikähdytti häntä; vihdoin vastasi hän, että syntinsä hän mieluummin

säästää rippituolille; mutta oli eräs toinen asia, jota hän haluaisi

kysyä papilta, jos hän saisi luvan siihen. Kyllä; luvan hän sai.

Niin, asia oli se, josko pappi luulee, että ... että käypi laatuun ...

niin ... papin oli suotava anteeksi, jos hän kysyikin suoraan

ujostelematta ja kummallisesti ... mutta -- josko käy laatuun

kavaltaa ... paholaista? Josko se on oikein ja josko sitä ollenkaan

saisi tehdyksi --? "Minä en kysy tätä itse tähteni"; lisäsi hän

levottomasti liikahdellen; "mutta jos voisin saada säännöllisen

vastauksen, niin olisi se hyväksi sekä minulle itselleni että muille."

Pappi katsoa tuijotti kauan ja vakaasti häneen; Gunhilda loihe silmänsä

alas eikä voinut istua rauhassa.

"Onkohan se oikein?" tutkasi Gunhilda vieläkin vihdoin. "Epäilettekö Te

sitä, josko on vähääkään oikein peijata paholaista?"

"Kaikki meidän työmme", jatkoi pappi, "ja kaikki hyvät työt maailmassa

tarkoittavatkin juuri paholaisen kavaltamista. Tämä on se, mitä

_sanomme_ hyviksi töiksi. Pirulla on oikeus meihin kaikkiin; sillä

kaikki me olemme synnin tähden hänen matkassaan, oikein hänen

omaisuutensa sielunemme ja ruumiinemme. Mitään meissä ei ole meidän

omaamme; hän omistaa meissä kaiken syntymisestämme saakka. Perisynnin

kautta hän omistaa meidän ennen kuin mitään tiedämmekään, niin, jopa

äitimme kohdussa. Ja sitten saa hän meidän yhä lujemmasti ansoihinsa

omien syntisten ajatustemme, puheidemme ja tekojemme vuoksi. Mutta koko

elämämme, niin totta kuin oikein elämme, tarkottaa aivan sitä, että me

tämän omaisuuden suhteen häntä peijaamme. Kaikki hyvä, mihin ryhdymme

tähtää siihen suuntaan, että me Jumalan avulla pääsisimme pois

perkeleen kynsistä, irtaudumme hänen syleilystään. Sillä hän itse on

hirveä ryöväri ja valehtelia alusta. Ja kuitenkin sinä kysyt, josko se

on oikein?"

"Mutta jos joku on _antanut_ itsensä hänelle -- _luovuttanut_

itsensä..."

"Se on aivan sama. Kaikissa vehkeissään on hän ryöväri ja rosvo, ja sen

joka menee niin pitkälle, että hän antaa itsensä paholaisen valtaan,

niin onhan paholainen sellaisen ihmisen jo sitä ennen vietellyt. Mutta

miten se käypi laatuun? Niin, se on toinen asia."

"Mutta voihan tapahtua --?"

"No, kyllähän se käy."

"Jos toinen ihminen antaisi itsensä sen sijassa, joka on luvattu?"

"Silloin täytyy sen ihmisen olla niin hyvän ja puhtaan, että

perkeleellä ei ole mitään oikeutta häneen."

Gunhilda vaaleni. Tuota ei hän ollut ajatellut. Hän oli nyt niin

hajamielinen, ett'ei hän virkannut sen enempää, vaan nousi ja lähti

pois. Pappi jäi katsoa tuijottelemaan hänen peräänsä ja pudistaen

päätänsä ajatteli hän itsekseen: siinä ihmisessä asuu monta henkeä.

Kun Gunhilda samana päivänä vaaleampana ja pelokkaampana kuin

milloinkaan ennen tuli Juditha-mummun luokse, tapasi hän täällä erään

vieraan, merimiehen, joka näytti siltä kun olisi hän ollut kotoperää

näiltä paikoilta. Gunhilda säpsähti nähtyään hänen, mutta tointui oitis

jälleen; sillä, arveli hän, tuo ei voi sittenkään olla Bård. Siksi

olisi hän liian ruma ja vanhakin, koska näyttää olevan jo vähintäänkin

40 vuoden ikäinen. Ei: Bård ei se olekaan. Hän on Hans Mikkelsen,

Ingrid'in mies; mutta on hän retkeillyt Bård'in kera samalla laivalla

ja tuopi siis terveistä häneltä. Terveisiä häneltä --! Nyt Gunhilda

riemastui. Kohta meni hän Hans Mikkelsen'in ääreen; mutta tämä pakeni

pois ja Gunhilda perässä kysellen ja pyytäen niin, että, paitsi hänen

puhettaan myöskin hänen silmänsäkin ja vapisevat kätensä ilmaisivat

todellista pyytäväistä tiedustelemista -- missä on hän? koska hän

tulee? oliko hänen laitansa hyvin? mitä varten ei hän tullut jo

mukanasi? oliko hän kipeä? onko hänelle mitään erinomaista tapahtunut?

onko hänelle jotakin tapaturmaa sattunut? onko hän itse itsensä

menettänyt? onko hän hädässä?... Hans Mikkelsen arveli, että tuo rouva

ei ole oikealla järjellään.

"Suvaitsetteko sana-vuoroa minullekin", sanoi mies, "niin kerron

tuossa." Gunhilda arvellen miehellä olevan siihen oikeuden, koki olla

vaiti. "Mutta yhden asian täytyy sinun heti sanoa: missä hän on? ja

tuleeko hän pian? ja mitä varten ei hän tullut jo mukanasi?" Nyt joutui

Hans Mikkelsen nauramaan. "On paras, että maltat hetkeksi ja suvaitset

minun kertoa asian laidan", huomautti hän. "Kyllä, mutta kiireesti,

kiireesti", pyysi Gunhilda, joka nyt oli kuin hehkuvilla hiilillä.

"No niin, Bård ei olekaan niin aivan kaukana ja hän tervehtää

äitiään. Hän jäi naapurikaupunkiin, ja käypä niinkin, että tuo ärmätti

-- hoh, hoh! Niin, hän on hienoa poikaa, oikea hulivili! mokomin

kalastelia mitä laiva milloinkaan kannellaan kantaa! -- niinpä, sanalla

sanoen; mutta onpa hän saanut naisväenkin suosion, melkein nuoren

tyttö-hempukan ... no niin, tyttö oli muutenkin kaikkia ihmisiä

miellyttävä; sillä hän oli kaunis ja sorea, lumoava, tenhoavan ihana,

aivan yli kohtuuden, sanoivat ihmiset; ja jotakin siinä olikin; mutta

niin vietävän mahtava, niin suhdattoman isonen, ei myöntävää vastausta,

ei hyvää sanaa häneltä saanut kuulla eikä hymyilyä simasuullensa

ilmautunut! ei, kyllä se oli saakelin juromainen naisihmiseksi. Mutta

muuten joka tavalla mainio. Moni nuori poika oli häntä kosinut; sillä

hän, muka, piti olleen oikein lempeä hehkuva neitonen ... kun hän ei

vaan olisi ollut noin mahtava. Hm! Noh, tuo hulluittelia Bård joutui

hänen rakkautensa leimuksi. Ja poikakin arveli, että kyllä tuo on komea

tyttö. Bård kyllä tuskautui noihin tavallisiin -- hm! Hän arveli, että

tämä on jotakin uutta, mutta Jumala armahtakoon tuota raukkaa; sillä

tuon tytön kanssa hän yhtyy. Hän, poika, joka ei tiedä mitä tuo

merkitsee saada 'ei' -- oi, Jumala hellästi sääliköön! niin monta on

tämä poika peijannut -- hän, joka ilmoisen ikänsä on ollut paljaassa

haeskelemisessa ... hoh, hoh! hän ei antanut vaimoväelle enempää arvoa

kuin vanhoille rahoille tai kintaille; eipä hän ollut ällistynyt

Espanjan kuningattarenkaan edessä! ... sillä hän on pirun hilpeä

poika; hänen vertaistaan ei tavatakkaan aina ... pitkä ja karski,

vehmas-kasvuinen ja leveä-hartiainen, kasvonsa ovat kuin tytön kasvot

ja tukka kuin kuningas Absalon'illa! Ja sitte vielä niin rattoisa! --

hm! rattoisa ja villi, iloinen kauniilla ilmalla ja vielläkin iloisempi

pahalla säällä, terve kuin lintu, vapaa ja rohkea kuin merirosvo ...

jopahan, minä taitaisin jupakoida paljokin siitä pojasta, minä! --

mutta varmaa on ja kaikki sanovat, että _hänestä_ tulee jotakin, hän

pitäisi oleman kuningas; vaan siksi ei hän kuitenkaan ole syntynyt;

mutta amiraali hänestä kyllä tulee, taikka joku muu semmoinen. On

muutamia, jotka sanovat, että hän on vaan turhanaikainen loppi;

mutta aina hän kumminkin on miehestä käynyt, ja neidonkin lemmen

voittanut ... mutta, no niin! Tuon kassapään! Niin kaunista tyttöä en

ole milloinkaan nähnyt; hän oli ihan kuin luotu semmoiselle pojalle

kuin Bård ... kun ei hän vaan olisi noin mahtava. Hah! Jos he kysyisivät,

mitä he ilman meitä olisivat, niin olisivatpa he tarpeeksi äkeitä, nuo

kummat lumottaret. Hän ei katsonutkaan meihin. Kolmen askeleen päästä!

niin se oli aina ... eikä hän pelännyt ketään niin kuin Bård'ia. Tämä

koki jos jollakin tavalla; ei! ei edes hyvää sanaa; tuo tyttö oli aivan

kuin kivestä. Semmoisten pitäisi antaa mennä menojaan mahtavuudessaan,

niin saisivat he nähdä miten hauskaa se on. Noh! mutta mitä enemmän

tyttö vastusteli, sitä halukkaammaksi tuli Bård, ja vihdoin kulkea

nuuski hän ikäänkuin hupelo eikä osannut ajatellakaan mitään muuta,

kuin tuota tyttöä! niin varmaan, täydellä totisuudella, tietysti. --

Niinpä, tuo oli oikein ilettävää. Bård kuleskeli haeskellen ja oli niin

raivoisa ja vihainen, kuin olisi hammastaudin kanssa taistellut. Kerran

meni hän tytön luokse ja sanoi hänelle tämän, vannoen ja kiroten, että

hänen sydämmensä mietiskely on se, jotta hän aikoo mennä naimisiin

hänen kanssaan ja ottaa hänen kotiin luoksensa sekä elellä hänen

kanssaan kunniallisesti ja siveästi kuten hyvä aviomies ainakin, ja hän

kirosi ja vannoi edelleen siksi, kunnes tyttö uskoi häntä. Ja oitis

muuttuikin tyttö. Kuuna päivänä ei ole vertaistaan nähty! Paljasta

tulta ja hehkuvaisuutta kiireestä kantapäähän asti. Rakkautta ja lempeä

aina pikkusormeen saakka. Hän oli nyt niin ahvattu Bård'in perään,

ett'ei voinut ainoatakaan päivää pysyä erillään hänestä! Niin, noin se

on laita niiden, jotka ovat oikein tärkeitä ... pahemmin kuin kaikki

muut ... tyynessä lahdessa kalat kutee. -- Mutta muuten oli hän hyvä

tyttö, rehellinen kulta, uskollinen kuin suur-ankkuri; Bård aivan

raivostui, hän. Juosta nelisteli kuin hullu. Hän oli niin iloinen, että

joutui sen takia koko laiva-miehistön ivaksi; pitäähän olla suhta

kaikessa. Hän pieksi yhtenä ainoana iltana kolme miestä siitä, että

nämä olivat sanoneet tytöstä vähän sellaista, mikä ei ollut hänen

mieleensä. Löylytti heitä siksi kunnes he loikuivat ja vääntelehtivät

itseään kuin angeriaat hulikassa. Hah! niinpä tuo oli oikein ilettävää.

Minä en tuntenut poikaa. Ja niin päätti hän naida kiireimmän kautta.

Ka noin, yks kaks, vaan. Siinä ei auttanut mitkään rukoukset. Hän oli

tuommoinen yreä nainen ... muuten vaan köyhän leskivaimon tytär; hänen

isänsä oli kerran maailmassa ollut laivuri, sanotaan, ja kova peto...

Mutta Anna ei tahtonut erota Bård'ista, ei edes päiväksikään.

Sitten saimme sopivan tuulen ja purjehdimme; hän seurasi silloin

muassamme ... sai luvan laivurilta, ymmärrättehän ... ja minulle sanoi

hän seuraavansa Jens Villumsen'ia kotia ja silloin on hän tuleva

naineeksi mieheksi sekä näyttävä peijakkaan kaikille naisihmisille,

niin täällä kuin muuallakin maailmassa. Voitte nyt siis odottaa häntä

kotiin kuukauden tai parin perästä; tietysti rippuu se siitä

minkälaiset säät ja tuuletkin ovat; nyt vähän aikaa on ollut kelpo

purjetuuli; mutta näyttää siltä kuin se kohta taas kääntyisi."

Hans Mikkelsen käveli edes takaisin lattialla kertoen, loruten ja

nauraen; Juditha-mummu istui keloillen; Gunhilda tunsi jok'ainoasta

sanasta, mitä mies puhui, piston mielessään. Semmoinen poika, niin

kaunis, onnellinen ja josta oli niin hyvät toiveet -- ja tuo poika nyt

turmeltuu, turmeltuu, -- juuri nyt, kuin hänen pitäisi ruveta

kukoistamaan. Kukaties ei hän ehdi kotiinkaan ennenkuin paholainen

tulee näyttämään hänelle tuota verellä kirjoitettua kirjettä...

Hän istui tuijottaen ja tirkistellen niin vaaleana ja kamalan

näköisenä, että Hans Mikkelsen rupesi pelkäämään ja lähti pois.

Moisista surkeista naisista en minä ensinkään pidä, virkkoi hän

itsekseen, mutta arveli samalla, että kyllä hän on kertonut jo

enemmänkin, kuin tuo sairasmielinen rouva halusi kuullakaan.

Sitten meni Gunhilda vielä kerran papin pakinoille. Poika on

pelastettava. Papin tulee siihen neuvon keksiä. Hän puheli kauan tuon

paimenen kanssa, kertoeli hänelle satuja ja tarinoita useista

semmoisista, jotka olivat petkuttaneet paholaista, ja tiesipä pappikin

moista tapahtuneen. Mutta vaikea on kuitenkin tietää, josko sellaista

voipi nyt enää tapahtua. Siinä tarvitaan kovin paljon. Ja tähän

maailman aikaan on vähän tai ei ollenkaan sellaisia pappia, joilla

olisi moinen voima paholaisen ylitse. Ainoa mitä Gunhilda sai papin

lupaamaan oli, että hän sanoi puhuvansa asiasta paholaiselle luvatun

miehen kanssa, _josko_ löytyy mitään neuvoa. Paljon riippuu siitä,

josko mies on elänyt niin, kuin hänen tulisi elää, taikka taas jos hän

kenties on käyttäynyt sillä tavalla, että hän oikeastaan ansaitseekin

joutua paholaisen kynsiin.

* * * * *

Tästä hetkestä lähtien oli Gunhildalla uusi takka kannettavana. Hän ei

ollut nyt ainoastaan luovuttanut poikaansa, mutta hän oli myöskin

saattanut kaikki asiat sille kannalle, että häntä ei enää voida

pelastaakkaan. Kaksin kerroin oli hän siis sysännyt poikansa

paholaiselle. Hän oli, näet sen, heittänyt hänen kadulle huonojen

toverien joukkoon, missä ei poika voinut oppia muuta kuin pahaa, joten

hän on tullut niin saastaiseksi, että hän tuskin enää omienkaan

synteinsä vuoksi voipi armoa saada.

Gunhilda mietti kaikkea sitä, mitä merimies oli hänelle kertonut. Ja

kun Bård kerran tuommoisen raakaluontoisen merenkulkiaimenkin mielestä

oli ollut muita reimampi, niin onhan arvattava, että seikka ei olekaan

vähäpätöinen! Tuo 17-18 vuotias poika täytyy olla kadotettu.

Se vasta pahinta, että hän on ollut moinen tyttöjen-veijari. Samoin

kuin isänsäkin. Viekoitellut tyttöjä, monia tyttöjä. Gunhilda ajatteli

omaa kohtaloansa. Hän tiesi hyvin, mitä tuo on, ja mitä se maksaa,

joutua moisten loikkujen pauloihin. Ja nuori Bård'kin on jo turmellut

monta. Hänen tähtensä on moni menettänyt elämänsä kauneimmat toiveet;

hänen tähtensä on moni tyttö joutunut pahimpaan hätään. Kuinka monta

raskasta valitushuutoa painaakaan jo polttavana hänen nuorta mieltänsä;

kuinka syvään hänen olivatkaan kironneet nuo monen monet toiveissaan

pettyneet armastajat, joita hän pahoissa himoissaan oli saastuttanut.

Gunhilda käveli edes takaisin suuressa huoneessaan, rauhatonna ja

pelokkaana, väännellen hikoilevia käsiään; väliin seisahtui hän isoksi

aikaa ja katsoa tuijotti ulkoilmaan taikka taas ajatuksissaan silmäili

omaa itseään; sillä omissa mietteissään hän nyt oli eikä maailmassa.

Kerrassaan selvisi hänelle vielä nyt sekin, että hän itse lopuksi onkin

tähän kaikkeen syypää eikä poika. Mitäs tuon poloisen pojan siihen

auttoi, että hän oli heitetty renttumaiseen katuseuraan ja oppinut

siellä kaikkea ilkivaltaisuutta. Ne tytöt ja naiset, jotka kiroavat

poikaa, tehnevät siinä väärin; äitiähän, joka poikansa noin

huolettomasti jätti, heidän pitäisikin kirota. Hän yksin on syntinen.

Mutta eipä vielä yksistään hänkään, mutta tuo petturi kotonaan. Bård

Neset, hän on Gunhildan pillanut, _hän_ on synnintekiä, _hänen_

päällensä pitäisi kaikki nämä valitushuudot kokoutuman; hänen pitäisi

saaman kärsiä kaikesta, mitä on tapahtunut; siis itsensä, Gunhildan ja

pojan edestä, kaikkien noiden nuorten turmeltujen ihmis-elojen tähden

sekä niiden lasten-lasten edestä, jotka kuleskelevat ympäri maailmaa

pahaa ja ilkeyttä oppien ja harjoittaen; syyllinen ja vikapää koko

ilmoisen ikänsä aina tuomiopäivään saakka, on tähän kaikkeen Bård

Neset!

Mutta poika, poika, hän on syytön ja on siis pelastettava. Kun hän vaan

tulisi. Aika oli koht'ikään kulunut; Gunhilda voi laskea kuukaudet

päiviksi. Hän meni papin luokse ja antoi hänelle rahaa siitä, että tämä

rukoilisi hänen poikansa edestä illoin aamuin. Ja sitten ensi

sunnuntaina kirkossa rukoilisi oikein kauniisti myötäistä ilmaa.

Pappi rukoilikin. Tuuli kääntyi jo lauvantai-iltana ennen kuin

kirkkorukouksia vielä oli pidettykään. Silloin sai siis Gunhilda lujan

uskon tähän pappiin. _Hän_ täytyy olla oikea mies taistelemaan

paholaisen kanssa.

* * * * *

Gunhildalla oli kova luonto; mutta nyt hän tunsi käyvänsä yhä

heikommaksi ja heikommaksi joka ainoa päivä. Viimein vihdoin tuli

Juditha-mummu eräänä päivänä hänen puheilleen. Mummun kasvoissa loisti

nyt juhlallisuutta, mutta myöskin lempeyttä, jonka tähden Gunhilda heti

oivalsi, että kyllä vaan mummulla nyt on hyviä sanomia ilmoitettavana.

Kävi ikäänkuin kuuma vihlaus hänen läpitsensä: "hän on tullut?" --

kuiskasi hän. Vanha kasvatus-äiti näytti olevan peloissaan mitään

vastaamaan. -- Voihan sitä kaikkea tapahtua.

Gunhilda nousi oitis ja aikoi lähteä ulos. Levottomuus valtasi hänen

niin, että se näytti saattavan häntä enemmän pelokkaaksi kuin

iloiseksi. Mutta Juditha arveli, ett'ei mitään kiirettä ole. "Kuinka

niin? onko jotakin tiellä?" Eikä juuri olekaan; mutta voipi tapahtua,

että kaivattu tulee yhtä pian tänne kuin Gunhilda ehtisi lähteä hänen

luokseen. "Onko hän jo täällä? -- kiireesti!" Oli semmoinen kuume nyt

Gunhildassa, että vanha mummukin vavahteli. "Oi, noin kaunis pari!"

Gunhildan sydän sykki niin, että hänen täytyi asettautua alalleen.

Useoita kertoja henkäisi hän syvästi eikä voinut mitään puhua; Juditha

rupesi pelkäämään ja tahtoi auttaa häntä. "Antaa heidän tulla!"

kuiskasi Gunhilda. "Te ette varmaankaan pysy maltillanne siinä", arveli

Juditha. "Antaa heidän tulla!" toisti hän heittäytyen kärsimättömäksi.

Äiti Juditha vetäytyi ulos ja pian kuuli Gunhilda useiden tulioiden

kävelyn. Ovi aukeni. Hän riensi ikäänkuin oudon voiman ajamana heitä

vastaan, eikä ollenkaan nähnyt heitä, mutta ikäänkuin sumun läpitse

haamoitti kuitenkin hänen silmiinsä suuri, sorea poika, jonka musta ja

tuuhea tukka selvästi loistavana kuvautui Gunhildan silmiin. Ja hänen

takanaan valkoverinen nainen, suurilla säteilevillä silmillä. Gunhilda

kiitihe edes ja voimakkaat kädet tarttuivat häneen; kaikki kolme

seisoivat nyt yhdistyneenä piirissä käsivarret toinen toistensa

ympärillä, ja Gunhilda vapisi ja itki eikä voinut mitään puhua. Mutta

Bård sitten sanoi: "Minä tiesinkin sen, että kohtaisin ja löytäisin

sinun nyt." Anna kummeksui sitä, että heitä ei toivotettukaan

tervetulleiksi; kukaties ei Gunhildalle olekaan mieluista tavata

poikaansa aviomiehenä?

Sitten he istuutuivat; Gunhilda noiden kahden nuorison keskelle. Ja hän

silmäili heitä, mutta ei koskaan kuitenkaan uskaltanut katsoa heidän

silmiinsä. Sydämmensä hehkui rakkaudesta tähän poikaansa, jonka hän

huomasi ihmeellisen kauniiksi. Vehmaat, muhkeat kasvot, joiden

nuorukaisellisesti leppeissä juonteissa esiytyi vähän lempeyttä ja

vilppautta; silmät olivat iloiset ja kirkkaat, hymyily hurmaava. Ja

Anna sitten! Niin kaunisveristä ja hienoa ei Gunhilda ollut ikänä

nähnyt. Hänelle joka oli kammottavien muistojen ja tukalain ajatusten

raskauttamana, näytti tuo miniänsä niin sulostuttavalta kuin taivaan

enkeli. Jopa vihdoin otti Gunhilda hänen syliinsä ja likisti häntä

rintaansa vasten; olipa ikäänkuin olisi hän etsinyt pelastusta häneltä.

Bård istui katsellen tuota hymysuin, ylevänä kuin kuningas; nyt oli hän

mielestään kyllin varma siitä, että hänen armaansa on paras tyttö mitä

maa kantaa. Ja sangen iloisena nousi hän seisoalleen ja veti syvän,

onnea uhkuvan henkäyksen. "Nytkös meidän kelpaa elellä, äiti!" sanoi

hän.

Ja sitten kertoili Bård puolella todella ja puolella pilalla, että Anna

juuri onkin hänen tehnyt ihmiseksi ja mieheksi. -- "Ennen en minä

ollutkaan mikään mies, kun ainoastaan heittiö. Muuan noita-temppuilia

oli antanut minulle karhunsappea; käyttäydyin siis niin villisti kuin

susi metsässä ja hävitin kaikki, mitä nä'in, jopa oman itsenikin. Nyt!

nyt olen siitä lakannut. Tuo pieni 'prinsessa' tuossa on minun

pelastanut, ja nyt olen vielä päälliseksi löytänyt äitini; nyt on

minulla kaikki mitä tarvitaan onnelliseen elämään, ja nyt luulen, että

me kukin saamme mukavuutta." Anna nojausi onnellisena Bård'iin; tämä

hymyili ilomielin silmäillen äitiään.

Kahta vertaa vaikeammaksi tuli nyt elämä Gunhildalle. Tuossa on poika,

kaikkein onnellisin maailmassa, nuori, reipas, iloinen, elämänsä

kukkulalla oleva ja niin ihanilla toiveilla tulevaisuudestaan, kuin

ikänä voi uneksia; ilkeyden ja pahan on hän taistellen kukistanut,

hyvän ja onnellisuuden on hän siis saavuttanut; mutta nyt kun hänen

pitäisi alkaa onnellista elämän suuntaa kulkemaan, juuri samalla

helkettä tuleekin hänen äitinsä hänen surkeudekseen ikäänkuin synkkänä

sallimuksena kuolon kauhulla ja hautakelloilla; muutamain päiväin

kuluttua täytyy sinun pois elämästä, muutamain päiväin perästä

temmataan sinä äskettäin valmistamastasi morsius-sängystä ja työnnetään

helvetin syvyyteen.

Nuo kaksi nuorikkoa, poika ja miniä, olivat ikäänkuin unehuksissa.

Gunhilda vaaleni, loihe raivoisia katsahduksia ympärillensä ulkoilmaan

ja vaipui tainnuksiin. Mitä Jumalan tähden on nyt matkassa?

"Hän tuli varmaankin liian iloiseksi", sanoi Bård. "Eihän anoppi

mahtane kuolla?" kysyi Anna. "Ei", arveli Bård. He olivat asettaneet

hänen makuupenkille maata ja valelleet kylmällä vedellä hänen otsaansa,

ja oitis hän sen perästä tointuikin. Anna oli vähältä ruveta ilosta

itkemään, nähdessään hänen uudelleen silmänsä avaavan. "Armahin

anoppini, mikä sinua niin kovin painaa?" tutkaisi hän, ja kumartui

sitten rakastavaisena hänen ylitsensä. Gunhilda katsoi häneen

kankeilla, levottomilla silmillä äänetönnä. Vihdoin puhkesi hän

huokauksen tavoin sanoihin: "Kurja lapseni, kurja lapseni!" Mitään

muuta vastausta ei ollut saatavissa.

Bård rupesi ihmettelemään. "Miten on laitasi äiti", kysyi hän. "Sinä et

saa tulla sairaaksi nyt, kun olemme kohdanneet toisemme ja meillä siis

pitäisi täst'edes olla mukavuutta!" Gunhilda suojeli itseään

kädellänsä. "Ei nyt, ei nyt", pyysi hän, "ei mitään siitä! Sitten! oi,

Herra Jumala, sitten!"

Bård ja Anna katselivat toinen toiseensa. Tämä, näet sen, näytti heistä

pahalta aavistukselta; he eivät ymmärtäneet tätä, mutta kuitenkin

saattoi se heitä surullisiksi. Gunhildan täytyi makuulle. Siellä

sängyssä makasi hän hetken aikaa kädet silmilleen laskettuna; sitten

sanoi hän tahtovansa levätä, ja Bård lähti ulos. Anna jäi istumaan

makaavan ääreen; Gunhilda vaipui vähitellen unenhortoon.

Yöllä istuivat he valvoen hänen luonaan. Gunhilda oli kuumeessa ja

levoton. Puoliyön jälkeen tuli hän huonommaksi ja rupesi hourimaan.

Kumpikaan nuorikoista ei saanut käsitystä siitä, mitä hän puhui; mutta

sen, että hän jotakin tarkoitti, he kyllä oivalsivat. Olipa todellakin

kummallista näille kahdelle nuorelle ihmiselle tulla hää-ilosta ja

lemmellisyyden hommista sairas-vuoteen ääreen; mutta vielä haikeammalta

tuntui heistä olo kuunnellessaan näitä itkullisia sanoja, joita heidän

korviinsa soi, ikäänkuin varoituksena kaiken maallisen onnellisuuden

vähäpätöisenä pitämiseen. Tuo oli siis ikävintä ja surullisinta, mitä

nuoret iloiset ihmiset milloinkaan saavat kuulla! Oikein aavistaen

kuiskasi Anna Bård'ille: "sinusta hän puhuukin." Ja tämä nuori vaimo

valkeni kuin liina. Bård kuunteli. --

"-- -- Minä sanon sinulle, Bård ... sinun täytyy uskoa minua! älä kysy!

älä kysy! Voitko ajatellakaan semmoista omalta äidiltäsi? Ei, ei ...

semmoista ei tapahdu ... semmoista -- ei." Voivotus ja levottomuus.

"Mitä Jesuksen nimessä se mahtaa olla," virkkoi Bård. Anna tirkisti

levotonna mieheensä. Hetkisen perästä kuului ikäänkuin ärjynnällä

sanat:

"Mene papin tykö, sanon minä! -- tuon nuoren papin luokse, hän on

voimallinen. Kymmenen päivän perästä on loppu ... silloin --

silloin --." Sairas rupesi kovasti vapisemaan ja koki nousta: "mene

papin tykö, kuuletkos!" ja hän valittaa vaikeroi taas kauan ja

levottomasti.

Anna katsoi Bård'iin; tämä oli yhtä vaalea kuin hänkin. "Bård! tajuatko

sinä --?" kuiskasi Anna. Bård puisti päätänsä. Anna istui hänen

polvelleen ja likistihe aivan häneen. "Minä olen kovin peloissani,"

kuiskasi Anna hiljaa. "Lörpötystä", vastasi Bård hymyillen.

Sitten palasi sairas taas yhä enemmän samaan asiaan. He istuivat

kuunnellen ja voivat kyllä eroittaa toinen toisensa sydämen sykkimisen.

Anna likistyi vielä tiviimmästi mieheensä samoin kuin pelkäilevä lapsi

äitiinsä. Bård ajatteli itsekseen: tuo nainen voipi tietää enemmän kuin

kukaan luuleekaan. Hän näyttää siltä kuin hänellä olisi näkyjä. "Mene

papin tykö ... kymmenen päivän perästä on loppu" --? Kuolleeko hän?

Tietääkö hän silloin kuolevansa? Tuoko pelko saattoi hänen sairaaksi

sen sijaan, kun hänen olisi pitänyt olla iloinen saadessaan nähdä

poikansa? -- Ei, ei, ei. Tässä ei ole mitään aatteloa. Se on

taikaluuloa, sairas-houretta, kipeän ihmisen luulottelua, kukaan ei

tuommoisista piittaa. Ja hänkö sitten, nuori ja hilpeä mies; --

lörpötystä.

Sairas tuli tyynemmäksi. Aamupuoleen nukahtui hän. Nuoret saivat siis

tästä hyviä toiveita.

* * * * *

Mutta tyynesti ei hän nukkunut, ja tunnin kuluttua heräsi hän jo

kiivaalla kirkunalla, kavahti puoleksi pystyälleen ja oli aivan

huumehduksissa. Anna hiipihe aivan hänen ääreensä, lohdutteli häntä

sekä pyysi itkien ja hellästi, että hän olisi levollisena; he kumpikin

pysyivät hänen luonaan. Bård joutui kamalalle mielelle.

Noin tuskaisia ja kummallisia silmiä kuin nuo äitinsä silmät, jotka nyt

häneen tähtäsivät, ei hän ollut milloinkaan nähnyt. Ne osoittivat

paljasta tuijottelevaa mielettömyyttä. Viimein näyttivät ne avautuvan.

Ne vetäytyivät kireämmälle ja rupesivat tähtäämään. "Oletko sinä

siellä", ähkyi hän. "Kyllä, äiti, mutta älkää pelätkö minua", virkkoi

Bård niin lempeästi ja tyynesti kuin taisi. Gunhilda pyyhki silmiään,

pudisti päätänsä, laskeutui rahille istumaan ja rupesi kiivaasti

itkemään. Anna istui hänen vieressään, hyväillen silittäen hänen

päätään ja poskiaan sekä itkien hänen kanssaan. "Nukkuos, nukkuos;

kyllä me valvomme", pyyteli hän. "Te tarvitsette nukkua." Gunhilda itki

vielä yltyisämmin; hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi sulanut tuosta

rakkaudesta ja suloisesta puhuttelusta. Hän itki itsensä väsyksiin ja

nukkui uudelleen, ja nyt lepäsikin hän levollisesti. Tällä kertaa oli

hän pelastettu.

Tuonnemmin aamupäivällä nousi hän istuskelemaan. Bård'ia ei hän

suvainnut olemaan sisällä, vaan ainoastaan Annan; mutta hänkään ei

saanut mitään puhua. Hän oli kysellyt Bård'ista niin paljon, että

Gunhilda ei enää ollenkaan halunnut kuulla enempää. Mutta kuitenkin oli

hänestä mieluista se, että miniänsä oli hänen luonaan. Gunhilda

taputteli ja hyväili häntä kuin rakasta lastaan ja näyttikin häntä

itseään tuo hyviväisyytensä rauhoittavan.

-- Valittaisiko hän vaivojaan Annalle? Ei, kaukana siitä; kuolisihan

tuo lapsi-raukka tästä, tai ainakin pakeneisi ja kammoisi häntä kuin

noita-akkaa...

Mutta päivittelisikö tuota hätää Bård'ille? ei; sitäkään ei hän voi

tehdä. Työläs on sitä nyt sanoa hänelle, tuolle uljaalle, onnelliselle

nuorukaiselle, joka on nyt aivan iloinen siitä, että hän on äitinsä

löytänyt! -- Mutta sanoa se kumminkin täytyy. Hän mietiskeli surren

tätä niin, että hän melkein unhoitti kaiken muun. Papille? Sanoisiko

tuon papille ja antaisi sitten papin kertoa Bård'ille? -- Ei; sekään ei

paljon auttaisi. Tuommoista olisi ilmaistava niin äärettömän lempeästi

ja sävyisästi; pappi ei tuota osaa sillä tavoin sanoa, ei; mutta hän

peloittaisi pojan ihan taidottomaksi.

Valehtelisiko --? Pitäisikö Gunhildan valehteleman? Sanoisiko tuota

osaksi sinne päin, vaan ei hetikään kaikkea? -- Niin! sen hän tekeekin.

Hän aikoo sanoa vaan unta nähneensä; uneksuneensa sitä, että hän itse

on kuoleva, sekä vakuuttaa päälliseksi uniensa olleen aina perustavia.

Niin! tuon hän tekeekin! Mutta kun Bård sitten menee papin puheille?

Pappi tietääkin asiasta enemmän, pappi. Itse pojan äiti on kertonut

hänelle siitä liiankin paljon. -- Mutta jos Bård ei olekaan saanut

totuutta tietää, niin kukaties ei pappi voikaan tehdä pulan

poistamiseksi mitään.

Ei; se ei sovi; kyllä hänen täytyy sanoa kaikki. Mitään muuta neuvoa ei

löydy. Mutta ei kuitenkaan tänään. Vasta huomenna, ylihuomenna; tai

vasta jonakuna muuna päivänä. Onhan vielä kymmenen päivää jälellä;

eihän siis ole vielä aivan kiire, parempi on pojallekin se, ett'ei se

sitä vielä saa tiedokseen. Minkä tähden hänen tarvitsisi olla tuossa

tuskassa kauemman aikaa kuin on välttämätöntä. Vihdoin viimeinkin

heittäytyi Gunhilda huolettomaksi.

Hän käski Annan mennä maata. "Minä olen nyt parempi; tänä yönä saa

tyttö valvoa." Anna joka olikin unettomuudesta ja väsymyksestä jo

melkein menehtymäisillään, noudatti heti Gunhildan käskyä.

Tulipa päivä tämänkin yön perästä; Gunhilda oli kuitenkin edelleen

liian heikko. Bård tuli väliin sisälle hänen luokseen; ja nähdessään

poikansa ei äidille juolahtanut ajatusta, josta olisi voinut sanoihin

päästä. Gunhilda ei kestänyt; hän vaan pelkäsi poikaansa. Tämä kuin jo

muutamalla julmalla silmäykselläkin voisi hänen maahan vaivuttaa.

Bård puolestaan oli taas salaisessa, mutta raskaassa tuskassa. Joka

kerta kun hän vaan näki ruumissaaton vaikutti se syvästi häneen, ja kun

kirkonkellot kaikuivat, tuntui se mielestään ikäänkuin hänelle

itselleen olisi soitettu. Jos hän nyt kuolisi; -- ja sulettaisiin

mustaan ruumisarkkuun, niin mustiin vaatteisiin puetut ihmiset

hautauskellojen soidessa ja suru-virtten haikeissa sävelissä

kantaisivat häntä, ja hän sitten laskettaisiin kolkkoon multaan

kalmistuneiden ruumiiden joukkoon, hautaan, pois elävien ilmasta

ja auringon sulosta, peitettäisiin kolmen jalan paksuisella

multa-kerroksella sulettune arkkuneen maan mustaan poveen! -- hän tunsi

sydämmensä pelosta ja kammosta värisevän.

Mutta nähdessään äitinsä ei hän tahtonut häneltä mitään kysyä. Äitinsä

näytti hänestä, näet sen, niin heikolta, että Bård ei saattanut hänelle

tuskaansa ilmaista. Mutta tuo äitinsä kummallisuus rupesi häntä

peloittamaan. Mitä outoja tietoja tuo kalpea nainen säilyttäneekään

synkeän mielensä salaisuudessa? Onko hän tietäjä-akka? Onko hänellä

näkyjä? Tuo aaveellisuusko on se, joka esiintyy ja hehkuu syvällä

noissa suurissa ja tuijottavissa silmissä?

Päivät kuluivat äärettömän hitaasti ja kuitenkin samalla

hirveän joutuisasti. Bård'in mielestä tuntui olonsa kuin elämä

maahanpaniaistalossa. Kaikki oli hiljaa, äänetöntä, sulotonta, jokaisen

kasvot kalpeat ja kaikkien silmät surusta vaahtoavaiset. Tämä kaikki

saattoi Annallekin haikeutta. Hän kysyi Gunhildalta, mutta ei saanut

vastausta; tiedustelipa hän Bård'iltakin, mutta tämäkään ei tuosta

huolinut, vaan rupesi muihin puheisiin. Tuo saattoi siis Annan

raskaalle mielelle, oikein pulaan. Onko se jotakin inhoittavaa? jotakin

salaperäistä? jotakin häntä koskevaa? Mitä varten tuo sairas niin usein

on hyväillyt häntä päätä silitellen ja virkkaen: "lapsi raukka!" Onko

hän tullut tänne miehensä kotiseudulle kärsimään?

Sairas tuli yhä kummallisemmaksi. Niinpä kavahti hän väliin äkkiä

seisoalleen ja kirkui: "Pyydä Bård'in tulemaan sisälle!" ja kohta sen

jälkeen hän voivotteli: "ei, ei, minä en voi! minä en voi!" Taikka taas

pyysi hän Annan lähettämään pyynnön papille, että hän tulisi, mutta

seuraavassa tuokiossa jäi se kuitenkin sikseen. Toisinaan rupesi hän

tiedustelemaan kummallisia asioita, jutustelemaan raivoja ja kamaloita

tarinoita kertoen niitä ihmeellisellä totisuudella ja levottomuudella;

sitten pyysi hän Annan kertomaan muita samanmoisia aavejuttuja ja

kyseli häneltä kaikkia näiden kohtauksia aivan kuin ne olisivat

Gunhildaa itseään koskeneet! Väliin taas unhoitti hän oman itsensä ja

puheli hirveitä asioita paholaisesta ja miten sitä petkutetaan... Anna

rupesi pelkäämään tätä vaalean-kalpeaa vaimoa tullen yhä enemmän ja

enemmän siihen luuloon, että tuo anoppinsa ei ole täysimielinen. Tästä

ei hän kuitenkaan raskinnut sanoa; mutta yhä piinatummaksi ja

neuvottomammaksi tunsi hän itsensä.

Oli enää kolme päivää jälellä noista kymmenestä. Silloin ei Bård enää

viihtynytkään ulkona. Hän meni huoneeseen äitinsä puheille ja kyseli

häneltä vakavasti: josko todellakin on jotakin erinomaista

pelättävissä. Hän kertoi äidilleen mitä tämä oli sairaana ollessaan

sanonut sekä mitä hän itse tästä mietiskelee. Gunhilda piilotti

kasvonsa eikä vastannut mitään. Bård kyllä näki miten hänen koko

ruumiinsa värisi. Todellisesti peloissaan ollen pyysi hän: "Vastaa

minulle äiti! Olenko minä kuoleva? Minä olen levottomuudesta sairas,

minä en saa laisinkaan rauhaa en yöllä enkä päivällä; sano minulle

siten, että pääsisin väärästä pelostani! sano, että en olekaan kuoleva!

että se on vaan sairasta luulottelua. Sano se, äiti! Pyydän sinua! --

sillä minä en voisi nyt kuolla." Gunhilda ei vastannut sanaakaan,

mutta istui vaan väännehtien itseään. Viimein juoksi hän

makuukamariinsa ja sulki ovensa. Bård kuuli hänen siellä ähkyvän ja

puhkuvan ikäänkuin hän olisi ollut ähkytaudissa.

Sielunsa hädässä meni Bård tohtorin pateille. Tohtori vakuutti hänen

olevan terveen kuin kalan "ja etkä sinä kuole -- jollei se nyt ole

oikein niin määrätty." "Mutta minä en aiokkaan kuolla!" vakuutti Bård.

"Vaiti, poika!" huomautti tohtori, "Jos se on Jumalan tahto, niin

täytyyhän sinun kaikkiin taipua". -- Jumalan tahto! Miten voisi Jumala

semmoista tahtoa? Pahinkaan maailmassa ei raskitsisi tahtoa eli sallia

sitä...

Hän meni papin luo; ei sen nuoren, mutta erään vanhan papin luo, jonka

hän tunsi. "Voiko Jumalan tahto olla sellainen?" kysyi hän. "Me emme

voi mitään tietää", sanoi pappi. "Jumalan ajatukset eivät ole meidän

ajatuksiamme, ja Hänen tiensä eivät ole meidän teitämme! mutta niin

paljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin paljon korkeammat ovat

Hänen ajatuksensa meidän ajatuksiimme ja Hänen tiensä meidän teihimme

verraten." Bård poistui huumehduksissa ovea kohden. Mitä huolii hän

Jumalan ajatuksista ja Jumalan teistä. Hän aikoo elää, elää; hän

_tahtoo_ elää; hän ei tahdo kuolla! syntihän se olisi katkaista hänen

elämän lankansa nyt, synti häntä itseään, synti hänen äitiään ja synti

tuota nuorta naista vastaan, jonka kera hän oli lempiliiton sitonut;

hän ei ai'o kuolla!

Mutta joka kuluva tunti tuli hän yhä rauhattomammaksi. Anna huomasi

hänen olevan suuressa hädässä, jonka tähden hiipikin hänen tykönsä

itkien ja pyytäen hänen kertomaan: mitä tuo nyt on. "Minulle on tämä

kovin haikeaa", sanoi Anna, "sillä olen niin levoton kun en edes saa

mitään tietääkkään". Silloin sanoi Bård hänelle asian laidan. Anna koki

lohduttaa häntä niin hyvin kuin taisi. "Äitisi on kipeä", puheli hän,

"eikä se siis paljoa merkitse, mitä sairaat ihmiset oirailevat". Mutta

oikeastaan oli hän todellakin yhtä peloissaan kuin miehensäkin. He

likistyivät toisiaan ja pitivät kiinni toinen toisestansa. "Et saa

kuolla", pyysi Anna; "minä en aiokkaan kuolla"! virkkoi Bård

valittavaisesti; "rukoile edestäni kaikkivaltiasta Herraa! sinuahan,

joka olet noin hyvä, suloinen ja kaunis, hän ainakin kuulee!"

* * * * *

Pelätty päivä oli tullut. Tänään täytti Bård kahdeksannentoista

ikä-vuotensa.

Gunhilda vaikeroitsi sairasvuoteellaan. Bård istui viereisessä

huoneessa vaaleana ja neuvotonna; Anna käveli levotonna toisesta

toiseen huoneeseen ja koki, vaikka turhaan, olla apuna kummallekin. Hän

pyysi Bård'in pysymään sisällä; sillä se tuntuisi ikäänkuin

turvatummalta, arveli hän, varsinkin tämmöisenä pahan ilman päivänä

kuin tänään. Bård arveli: sama se, ja pysyi huoneessaan. Mutta heti sen

perästä huomasi hän, että kyllä se on yhtä turvatonta täälläkin.

Salaman räjähtävä isku voipi osua tännekin sammuttaen hänen elämänsä

kuin kynttilän; myrsky voipi yltyä ja kukistaa koko huoneen ... ja mikä

vielä kaikista pahin: on tapahtunut että terveet, voimakkaatkin ihmiset

vaipuvat istuimeltaan kuolleena maahan eikä kukaan tiedä mistä turmasta

he kuolivat. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. Tuon tuostakin kysyi hän

Annalta: saisiko hän tulla äitinsä luo toiseen huoneeseen. Anna pudisti

päätänsä. "Hän houraa yhä pahemmin ja pahemmin". "Mitä hän sitte

puhuu?" kysyi Bård.

"Sitä en minä tajua", virkkoi Anna, "puheensa ovat niin kamalia. Se on

mielihäiriötä. Oi, Bård, kaikki hokemisensa ovat luullakseni vaan

outoja uneksimisia ja luulotelmia." Samassa kuului sairaan-huoneesta

kirkuna. He säpsähtäen kuuntelemaan. "Bård! Bård!" kuului äidin

valittavainen ääni; -- kohta riensikin hän sisään. Anna jäi seisoa

töröttämään kuin lumottu, kumartuen etunojaan kuunnellen sekä silmin

että korvin vieläpä avosuinkin niin tarkoin, ett'ei uskaltanut edes

hengittääkään; mutta mitään ei selvästi kuulunut. Kaiken selvän

saamisen häiritsi kuiskutus, itku, oihkaminen ja rukoileminen ...

voivotus... Herra Jumala, mitä mahtaa tuo olla. Ja se kesti päälliseksi

niin kauan. Siitä ei näyttänyt ollenkaan loppua tulevan. Väliin se

taukosi, ja Anna kuuli miten Bård lisäytyvällä levottomuudella, yhä

kärsimättömämpänä ja maltittomampana kehoitti ja vaati jotakin. Tuo oli

todella jotakin semmoista, jota ei saata kertoakaan. Vihdoin viimein

hiljeni se pitkälliseksi kuiskutukseksi, mutta sitten taas kuului

peloittava kirkuminen: "Ei! Ei! Sano se! Sano se!" virkkoi Bård,

"vaikka se sitten olisi miten hirveää hyvänsä, minun täytyy sen

tietää!" "Ei, minä en voi! Mene pois tyköäni!" huusi äiti. "Minä en

lähde ennen, kuin saan sen tietää", vastasi Bård niin jylheällä

äänellä, että Anna sitä kuullessaan vapisi. Sitten taas tuli hiljaisuus

hetkeksi. Mutta taas rupesi Bård ärjymään, jommoista karjumista

kestikin kauan; Anna ei voinut enää kauemmin odottaa; tuolla sisällä

oli tällä hetkellä hänen, Annan, tuomionsa julistettu; hän konttosi

tärisevin polvin kammottavalla mielellä sisään heidän luoksensa. Ja

täällä jurotteli Bård, kädet tukkaansa vanuneena, tuijotellen vaaleana

ja näytti ikäänkuin hänellä ei enää olisikaan ollut valtaa oman itsensä

ylitse; äiti se taas vaikeroitsi kovin ja lakanan välissä täristen

niin, kuin olisi hän ollut suonenvedon kiskomana. Anna taisteli

saadakseen ääntä suustaan, mutta ei voinut sitä; hän likeni Bård'ia ja

nykäisi häntä käsivarresta kuiskaten: "Mitä on tuo?" Silloin heräsi

Bård kavahtaen ja remahti kammottavaan nauruun vastaten:

"Minä olen paholaiselle luvattu".

Anna vaipui polvilleen hänen eteensä; hän luuli Bård'in tulleen

hulluksi. "Armahani, älä sano tuommoista; sitä et kumminkaan todella

ajattele; tiedäthän, ett'ei se ole totta. Mitä pahaa olet sinä tehnyt,

että semmoista olisi tapahtuva?" -- Ikäänkuin alituisella itkumielellä

ollen vastasi Bård semmoisella äänellä, jota ei Anna enää tuntenutkaan:

"Äitini luovutti minun ennen kuin vielä olin syntynytkään."

Anna oli aivan huumeuksissa. Silmissään pimeni maailma ja oudot

välähdykset leimahtelivat. Hän juoksi vuoteen viereen, pudisti

Gunhildaa käsivarresta ja kirkaisi: "Se on valetta! Semmoista ei

tapahdu! Se on valetta!" Mutta Gunhilda kohotti silmänsä, jotka olivat

niin täynnä vaivaa ja tuskaa ikäänkuin hän olisi jo ollut tuomittu, ja

sanoi sitten Annalle: "Jos voit nyt pelastaa hänen, sinä Jumalan

enkeli, niin tee se; sillä minä olen tehnyt niin, kuin hän nyt itsekin

sinulle sanoo; ja yöllä on aika päätingissä."

* * * * *

"Mene papin puheille, tuon nuoren papin puheille," oli äiti sanonut.

Ja mitään muuta neuvoa ei tässä nyt ollutkaan. Bård ei tuntenut enää

omaa itseäänkään; sillä hän oli muuttunut toisellaiseksi kuin ennen

oli. Onpa tosiaankin tämä oikein tukalista tukalin kohtalo olla

luovutettuna, ei omistaa omaa itseään, olla oikeudettomana ja voimaton

tahdossaan kuin eloton kappale niin, että kun omistaja tulee, niin

täytyy vaan seurata samoin kuin vehriäisellä laitumella iloisena

röhkivän ja syöskentelevän sian täytyy seurata teurastajaansa! Mutta

tuo teurastaja, se onkin paholainen, se henki, joka kaikesta tuomitusta

sielustaan vihaa sekä Jumalaa että ihmisiä, ja jonka elämä on paljasta

pahan-tekoa ja ilonsa ja lohduksensa nähdä ihmisiä piinattavan.

Vähäisen hetken perästä on maa halkeava ja pitkät, terävät kynnet

pistäytyvät esille...

Bård riensi läpi myrskyn kuin pelkäävä lintu. Ja hän ryntäsi papin

konttoriin tuijottavin silmin ja suu ammollaan, kokien ilmaa läähöttäen

saada ääneensä: "pelasta minut, pappi!" Pappi nousi paikalla: tuo mies

on varmaankin hullu. Mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että se

onkin Bård, tuon vaalean rouvan poika. Ja pappi nyökäytti keveästi

päätänsä ikäänkuin omille mietteilleen ajatellen: vihdoin tuli hän.

Hän sai Bård'in siksi tyyneytymään, että tämä voi puhua. Ja niin

rupesikin hän kertomaan. "Mutta sitä mitä minä nyt puhun", sanoi Bård,

"ei saa kenenkään tietää!" "Sitä mitä sinä sala-ripillisesti ilmaiset

minulle", virkkoi pappi, "ei saa kutkaan muut tietää kuin yksin

Jumala." "Vaikkako ilmaistavan laatu olisikin kaikista pahinta?" --

"Niin se on, vaikka se olisi pahimmasta pahempaa."

Ja Bård kertoi. Mutta koht'ikään kavahti hän seisoalleen. "Tässä ei ole

aikaa pitkiin puheisiin; sano vaan minulle, pappi, voitko lumota

paholaisen?"

"Sinä et tiedä mitä sanotkaan," huomautti pappi. "Niinpä, paha kyllä",

vastasi Bård. "Tänä päivänä, tänä iltana tulee paholainen minua

perimään; sillä se omii minun, se on kauppa-sopimuksella saanut minun

omakseen." ... "Oletko _sinä_, joka olet noin nuori --?" "En minä,

mutta toinen, _toinen_ on luovuttanut minun!" -- "Toinen? Kuka toinen

on voinut luvata sinun paholaiselle?" kysyi pappi kummastuen. Bård ei

ollut kuulevinaankaan.

"Nyt ai'on vaan kysyä sinulta", jatkoi Bård, "pitääkö sellainen kauppa

paikkansa? Onko muilla oikeus tehdä minun kanssani sillä tavoin?"

"Oikeudesta emme tässä rupea puhumaan", virkkoi pappi. "Mutta josko

kauppa seisoo, se riippuu taas siitä, kuka toinen ihminen sinun on

luvannut." "Se oli ... mutta onko varmaa, ett'ei vaan kukaan saa sitä

tietää?" -- "Epäiletkö sitä?" -- "Oh, ei, se on tosi... Niin aivan, se

oli ... se oli oma äitini."

Pappi oikein säikähti. Onko moinen mahdollista? Voiko nainen mennä niin

pitkälle? Saattaako äiti luvata oman lapsensa paholaiselle? eikö ole

kirjoitettuna, että se on mahdotonta, jotta äiti voisi unhoittaa

lapsensa? Toden totta on ihmissydän hirmuinen, kamala kapine, täynnä

ilkeitä metkuja ja salaisia pahoja juonia, jumalattomia ajatuksia ja

perkeleellisiä haluja uhkuva sopukka; mutta sittenkään ei hän olisi

tuommoista arvannut ajatella. "Kerro", sanoi hän Bård'ille. "Jos tuo on

totta, niin on se tosiaankin surullinen tapahtuma. Kerro kaikki ja

joudu hyvissä ajoissa; jos paholainen tulee, niin ei hän ainakaan tule

ennen kuin puoliyön aikana."

Bård rauhoittui vähän ja rupesi kertomaan. Hän puhui kaikki mitä hän

oli äidiltänsä kuullut, ja sitten kertoi hän itsestään. Ja siinä

kertoellessaan juolahteli hänen mieleensä monia itse kokemiansa

asioita, mitä milloinkin, ja hän oivalsi nyt, että nämä olivatkin

olleet viittauksia ja enteellisiä varoituksia siitä, mikä häntä kohtaa;

ne olivat olleet enimmiten unia ja muita semmoisia aaveita. Ennen ei

hän vielä ollut ottanut noita huomioonsa; mutta nyt puheli hän näitä

asioita oikein kovassa tuskassa, ja tällä uudella tavalla otaksuen

selvisivätkin nuo enteet perustaviksi ja aivan kummallisiksi. Ja pappi

uskoi yhä totisemmin sitä mitä Bård kertoi ja yhä synkemmiksi siis

kävivät hänen ennestäänkin kovan-näköiset silmänsä. Mokomaa

ilkeysjuttua ei hän ollut koskaan kuullut!

"Nyt tiedät kaikki pappi", virkkoi Bård, "sano Jumalan tähden nyt

minulle, josko moinen kauppa voipi pitää paikkansa." Pappi oli hetken

aikaa ääneti, mutta sitten lausui hän: "Kyllä."

Bård oli kyllä itsekin niin ajatellut; mutta kuitenkin oli kovaa kuulla

sitä vahvistavan sellaisen miehen, joka ainakin sen tiesi. "Ei, ei,"

pyysi hän, "se ei _ole_ totta! semmoista ei _voi_ meidän Herramme

sallia."

"Ethän toki tahtone mestaroida Jumalan säädöksiä?" kysyi pappi. "Aiotko

_sinä_ sanoa Jumalalle: se ja se on oikein, ja sen olet Sinä luvannut,

mutta sitä tai sitä et Sinä saa tehdä? Tahtooko savi opettaa

savenvalajaa? aikooko luotu määritellä lakia Luojalle?" Bård tunsi

häpeävänsä; "ei, ei, ei niin," sanoi hän, "mutta minä en ymmärrä --"

"Ymmärrä! ymmärrä!" matki häntä pappi pyhässä harmissaan. "Vai niin,

sinä tahdotkin ymmärtää Jumalan ajatuksia? aikonet ruveta neuvojaksi

Jumalan säädöksille? Sinä, maan matoinen, sinä poloinen, joka et ole

edes senkään arvoinen, että Herra tallaisi sinun jalkainsa alle, sinä

huono astia, täynnä syntiä ja viheliäisyyttä, sinä, joka jok'ikinen

hetki elämässäsi olet ilkeillä synneilläsi ansainnut tuhannen kertaa

helvetin, sinä tahdot ylvästellä Pyhästä Taivaasta, sinä tahdot

ymmärtää hänen tahtonsa? Totisesti, jos perkele tällä hetkellä astuisi

esiin ja ottaisi sinun elävänä, olisit sen kyllä ansainnut."

Bård pelkäsi. Tälläistä ei hän ollut ajatellutkaan. Noin mahdikasta

puhetta ei hän ollut ikänä ennen kuullut. "En sitä tarkoittanutkaan",

virkkoi hän sävyisästi, "mutta yritin vaan päästä selville siitä, josko

äidillä voi olla oikeutta..."

"Kunnioita isääsi ja äitiäsi!" muistutti pappi, "sinulle ei ole

luvallista tuomita heidän tekemisiänsä, vaikka ne näyttäisivät

kuinkakin kummallisilta. Oikeastaan et sinä tosin ole pahempi kuin

muutkaan. Perisynnin kautta olemme me kaikki paholaiselle luovutettuja!

Sinä kieltäydyt hyväksymästä sen, mitä äitisi on tehnyt. Yhtä hyvin

voisit olla hyväksymättä että äitisi on sinun siittänyt ja

synnyttänyt; sillä sen teki hän myöskin kysymättä sinulta. Huomaa,

poika, ja ajattele perään! Kaiken sen mitä perintönä vanhemmiltasi

saat, on sinun ottaminen vastaan, juuri kuin ne tulisivat Jumalalta,

pitää ne Jumalan lahjana taikka Jumalan rangaistuksena; synnin,

sairauden, kuoleman ja kaikki täytyy sinun vastaan ottaa, ja jos

napiset, niin napiset sinä silloin Jumalaa vastaan, joka sinun on

luonut! Jokainen lapsi, joka syntyy maailmaan, on syntynyt synnissä, ja

Jumalan epäsuosiossa, perkeleen lapsena ja omaisuutena, eikä kenenkään

käy valittaminen sitä, että hän tuomitaan, mutta Jumalan viisautta

tulee ylistää itse helvetissäkin; sillä helvetti on meidän oikea

perintömme; sinne me luontoperäisyytemme mukaan kaikki kuulumme. Mutta

se joka tulee pelastetuksi, hän pelastuu Jumalan ansaitsemattomasta

armosta ja sen ihmeen kautta, joka on kaikkea ymmärrystä ylevämpi,

jonka tähden ei itse ijäisyyskään ole oleva liian pitkä aika siihen,

että oikein kiitettäisiin Jumalaa tälläisestä ansaitsemattomasta

hyväntekeväisyydestänsä; mutta se joka joutuu helvettiin, sanokoon:

tosiaankin nautin minä nyt oikeaa osaani ja sitä kuin olen ansainnut;

mutta Jumalan oikeudella ja pyhyydellä ei ole ollenkaan määrää."

Bård masentui yhä enemmän ja enemmän. Tätä ei hän ollut milloinkaan

tietänyt.

"Ja sinun", jatkoi pappi, "sinun täytyy enemmän kuin muiden kerjätä

armoa ja nöyrtyä Jumalan vanhurskaudelle, sinä joka kaikkena

elin-aisanasi olet elänyt synnissä ja pahuudessa ja kaikin tavoin

vastustellut Jumalan tahtoa! Ole varma siitä: koska Jumala antoi

äidillesi vallan tehdä moisen kauhu-teon sinulle, niin näki Hän jo

edeltäkäsin, että sinusta oli tuleva semmoinen jumalaton mies, joka on

ansaitseva enemmän pahaa, kuin moni muu, ja niin siis teki hän

ainoastaan oikein sinulle, kun hän salli sinun annettaman paholaisen

valtaan."

"Mutta ... mutta ... Anna? mitäs pahaa hän on sellaista tehnyt, että

hänenkin täytyy joutua tälläiseen onnettomuuteen?"

"Sitä, olisiko hän tehnyt mitään erityistä pahaa, emme voi tietää;

mutta sen me tiedämme, että jos Jumala on kerran lähettänyt hänelle

tämän, niin on Hän katsonut hänen sen tarvitsevan sielunsa

pelastukseksi."

Nyt ei Bård tietänyt enää mitään neuvoa. "_Pitääkö_ minun siis mennä

helvettiin tänä yönä?" kysyi hän toivotonna.

Pappi katseli äänetönnä häneen, ja kun hän näki tuon nuoren miehen

olevan nöyrtyneen, lausui hän:

"Jos sinä tuota päätä joudutkin helvettiin, niin ei sinulla ole siihen

mitään sanomista. Mutta koska Jumalan tahto on, että niin moni kuin

suinkin mahdollista irtautuu paholaisen kynsistä ja kavaltaa häntä

sielunsa suhteen, niin varmaan siis on sinullakin oikeus koettaa

pelastamistasi, vaikkapa kohta paholaisella olisikin suurempi oikeus

sinuun kuin useimpiin muihin ihmisiin. Mutta jos toivot pelastua, niin

on sinun ensi työksi sydämmesi vakaisuudella kumartuminen ja

nöyrtyminen Jumalan edessä ja antautuminen tykkänään Hänen

huostaansa..."

"Kyllä, kyllä! minä teen niin! minä teen niin!"

"Nöyrry Jumalan edessä tunnustaen, että mitä ikänä Hän tahtoo tehdä,

niin on Hän aina oikea ja pyhä, mutta sinä olet syntinen, joka et

ansaitse muuta kuin helvetin..."

"Kyllä, kyllä!"

"Hän on se, jolla on kaikki oikeus ja voima taivaassa ja maassa niin,

että vaikka sinä olisit suurin pyhimys ja Hän tahtoisi tuomita sinun,

niin tekisi Hän siinä ainoastaan oikein eikä sinulla olisi vähääkään

kerskuttavaa, vaan olisi sinun nöyrtyminen ja ylistäminen Hänen

nimeänsä sekä häpeäminen omaa kurjuuttasi, että sinä olet Hänen

edessään vähempi-arvoinen kuin viheliäisin on Leviitan rinnalla.

"Aivan niin..."

"Ja sinun täytyy rukoilla armoa kaikkien synteisi tähden ja erittäinkin

siitä, mikä on kaikista pahin synti, nimittäin: että sinä olet

ajatellut ylvästelevästi ja uppiniskaisesti Jumalaa vastaan sekä

yrittänyt ymmärtää ja tuomita Hänen korkeita ajatuksiansa, neuvoansa ja

Hänen viisasta tahtoansa."

"Minä rukoilen, minä rukoilen..."

"Senkin synnin tähden, joka on sitä lähinnä suurin, nimittäin: että

sinä olet ajatellut pahaa vanhempiasi ja varsinkin äitiäsi vastaan,

jota tuomitsemaan sinulla ei ole ensinkään oikeutta, mutta olet

velvollinen rakastamaan, kunnioittamaan ja tottelemaan häntä vielä

sittenkin, vaikka hän antaa sinun paholaisen haltuun."

"Kyllä, kyllä, kaikkien --"

"Vilpittömästi ja vapaaehtoisesti tulee sinun nöyryyttää sydämmesi

Jumalan ja vanhempiesi edessä, tunnustaen: minä yksinäni olen syntinen

ja olen siis ansainnut kaikkea pahaa ajassa ja ijankaikkisuudessa;

oikein he tekevät tuomitessaan minun tähän kaikkeen, ja kaikesta

sielustani kunnioitan minä Sinua; mutta jos Sinä, suuri, ijankaikkinen

Herra Jumala! ansaitsemattomasta armostasi tahdot pelastaa minun, niin

ai'on minä koko elinaikanani olla uskollinen palveliasi ja kiittää

Sinua ijankaikkisuudessa siitä, että Sinä olit niin äärettömän hyvä."

Myrskyn viima vingutti seiniä ja ikkunalasia, rasketta ja outoa huminaa

kuului ulkoa, portti-pielet ja aidan seipäät ulvoivat kummallisesti; tuo

kaikki siis oli ennettä siihen, että oikea rajuilma uhkaili nousta ja

tämä oli Bård'in mielestä paha merkki ja aavistus. Tälläisellä

ilmallahan paholainenkin on varmaan liikkeellä... Hän kuunteli kyllä

papin sanoja, mutta enemmän kuitenkin humajavaa myrskyä ja mitä

vinhemmäksi myrsky yltyi sitä ymmärtämättömämmäksi kävi Bård.

"Polvillesi!" huusi pappi nyt, koska tuulen kammoittava vihma rupesi jo

läpi huoneen ulvomaan, "laske polvillesi! nöyryyttäen itsesi Jumalan

edessä." Bård laskihe polvilleen, vaikka tuo tuntuikin hänestä

vaikealta ja hän huusi hätäilevänä: "Sydämmestäni nöyrryn ja kumarrun

minä Jumalan edessä; Hänellä on oikeus..."

"-- Jumalan ja vanhempaisi edessä;" oikaisi pappi ankarasti.

"Jumalan ja vanhempaini edessä; heillä on oikeus ja voima tehdä

minulle, mitä he tahtovat; mutta minä olen syntinen ja olen siis

ansainnut sen, ja vaikka he työntäisivät minun helvettiin, niin tahdon

kuitenkin ylistää heitä suuresta armostaan ja yhäti olla heidän

uskollinen palveliansa"... Hän katseli pelkäävänä ylös. "Onko se niin?"

kysyi hän.

"Luullakseni tarkoitat sinä: oikein. Anna itsesi nyt Jumalan haltuun

rukoillen armoa!"

"Minä annan itseni Jumalan haltuun ja rukoilen armoa", oihkui Bård

suuressa hädässään. Ja sitten kysyi hän papilta: "onko se oikein?"

"Nouse seisoallesi, poikaseni", vastasi tämä. "Ja nyt täytyy sinun

pelastaa minut!" pyysi Bård. "Nyt koetamme tehdä mitä voimme," vastasi

pappi. "Jumala vapahtakoon sinun totisesti kaikista synneistäsi!"

"Mutta," lisäsi pappi, "saadakseni varmuuden siitä, että sinulla on

oikea totisuus ja vilpitön aikomus, niin on sinun lupaaminen minulle

täällä kahden kesken suusta suuhun, että jos sinä pelastut, niin annat

kolmannen-osan kaikesta mitä perintönä äidiltä tulet saamaan, sille

kirkolle, missä sinä pelastetaan, -- Jumalan kunniaksi ja kurjan

sielusi lunastukseksi."

"Sen lupaan minä ... niin totta kuin pelastun ... niin totta kuin

odotan Jumalan armoa," vakuutti Bård.

Pappi istuutui kirjoittamaan. Hetken perästä pisti hän paperin esille,

sanoen: "tähän olen kyhännyt lahjakirjeen; kirjoita sen alle!" Bård

tarttui pännään ja piirsi ristin; pappi kirjoitti sitten siihen Bård'in

nimen. "Aivan niin Jumalan nimessä", virkkoi hän vielä ja nousi

seisoalleen.

Ilta kului hitaasti. Pappi veti takin yllensä ja otti vanhan kirjan,

jota nähdessään Bård hyvin ilostui; sillä hän luuli, että tuo nyt on se

mustakirja; sitten otti pappi kirkonavaimen ja lyhdyn sekä käski

Bård'in seurata mukanaan. "Alttarin vieressä olemme me paremmassa

turvassa kuin täällä", sanoi pappi; Bård huomasi hänen olevan vaalean.

Ja he lähtivät.

Mutta poistuttuaan vähän matkaa pappilan rakennuksesta, ilmautui metsän

synkeästä siimeksestä kaksi naista, jotka rupesivat äänettöminä heitä

seuraamaan. Toinen naisista nojausi toiseen ja heidän kulkemisensa kävi

kovin vaikeasti. Mutta kirkkoon sitä nyt vaan suunnitettiin.

* * * * *

Ilma oli hirmuisen ryöppyinen. Kadut olivat tyhjät ja huoneet suletut;

myrsky viuhui suhisten ja järveltä kuului kummallinen pauhina,

ikäänkuin syvyydessä sohiseva käheä ääni. Pappi pääsi töin-tuskin

takkineen kävelemään; mutta Bård koki lujasti pitää kiinni hänen

kädestään ja oli mielestään näkevinään jok'ainoan päädyn päättehestä ja

joka huoneen taustalta paholaisen kurkistelevan liehutellen

nahkasiipiään ja heilutellen sarviaan. Koskaan ei kirkkotie ollut

tuntunut hänestä näin pitkältä.

Vihdoin pääsivät he perille. Pappi otti avaimen esille ja avasi

vakaasti oven; lukko kumahti oudosti ja salparauta rääkäsi

kummallisesti. Kirkossa oli kaikki kammoittavan hiljaista; mutta kohta

tunsivat he ikäänkuin jostakin kellarista lemuavaa, tuoreen tympeää ja

käryltä-hajahtelevaa löyhkää ja jok'ainoalle jalan-kapsaukselle raikui

ylt'ympäriinsä jokaisessa holvissa ja nurkassa kumahtelevia kajahduksia

niin, että olisi luullut siellä paljon väkeä kävelevän. Täällä tuntui

nyt siltä, kuin myrskyn riehuna olisi kuulunut kaukaa, mutta yhä

taukoamattomammasti ja painavammasti sen jymisevä ääni kuitenkin soi;

se oli ikäänkuin ukkosen jyminä vuoriharjun takaa, mutta johon ääneen

on kuitenkin aukkoin ja ullakkoin läpi kulkiessaan yhtynyt

pitkäsointuista ulvontaa. Bård tunsi kylmän hien valuvan kasvoiltaan ja

hän piti lujasti kiinni papin kädestä. Mutta hän tunsi sen käden, mistä

hän piti kiinni, vapisevan.

Kirkon-permanto ei tahtonut loppua ollenkaan. Oli ikäänkuin he olisivat

tallustelleet aina samassa paikassa edistymättä vähääkään. Kylmiä

tuulauksia puuskui heitä vastaan; jotka tuntuivat ikäänkuin

leuhottavien käsien vihmalta tai näkymättömän hornan-nielun

hengähdyksiltä. Valkoisia lakanoita haamoitti vilahduksella näkyviin ja

piiloutuivat taas patsaiden ja muurinkulmien taakse, ja näiden

yläpuolella sekä ylt'ympäriinsä kattoholveista kuului ikäänkuin

väkinäisiä siipien-pyrähdyksiä. Tuo heikko lyhtyvalo vilkutti hämärästi

penkki-riveihin ja jätti suuria, levottomia varjoja, jotka muuttivat

muuttamistaan paikkaansa ja milloin hämmentyivät seinillä vallitsevaan

synkkään pimeyteen. Vihdoin viimein saapuivat he alttarille. Bård

henkäisi syvästi ja tunsi helpotusta. Nyt olivat he perillä. Tässä

pyhässä paikassa pitäisi ainakin olla turvassa, varsinkin kun pappikin

on mukana. Nyt viritti pappi kynttilän alttarille ja käski Bård'in

polvistua alttarin viereen. Bård totteli käskyä nöyrästi ja siinä oli

hän nyt kumartuneena puoleksi lymyten papin viitan suojaan. Pappi

käännyikse selin alttariin ja kiersi kädellään suuren piirin

ympärillensä ilmaan, teki ristinmerkkiä joka taholle ja rupesi

rukoilemaan. Hän pyysi ensiksikin Jumalan antamaan anteeksi sitä että

hän tuli esille Hänen alttarillensa näin syntisen miehen kera, joka

koko ilmoisen ikänsä on elänyt ilman kuritusnuhdetta ja ilman uskoa;

"mutta nyt on hän nöyryyttänyt itsensä ja antautunut Sinun huostaasi ja

etsii täällä nöyrästi Sinun armoasi; sentähden rukoilen minä hänen

edestänsä pyytäen Sinua, että äärettömästä laupeudestasi pelastaisit

hänen tuosta suuresta hädästä, missä hän nyt on, sekä olisit meidän

kummankin luonamme tällä hetkellä ja vapahtaisit meidät molemmat, mutta

erittäinkin hänen perkeleen vallasta ja pahasta kavaluudesta." Ja hän

rukoili kauan ja kauniisti, pyytäen, siunaten ja toivottaen rauhaa.

Bård tunsi hyvän voiman jokaisesta sanasta. "Poum --!" kuului hiljaa ja

lempeästi kirkontornista; se oli kellon sointu; mutta Bård'in mielestä

kuului tuo ikäänkuin Herran vastaukselta. Vaan heti tämän perästä

ulvahti taas kamalasti ikäänkuin iva-vinkunalla eräässä torni-aukossa.

Ja myrsky yltyi; kirkko humisi ja seinät jymähtelivät kummallisesti.

Pappi otti kirjan ja rupesi lukemaan. Tuo oli varmaankin mustakirja;

sillä Bård ei ymmärtänyt siitä ainoatakaan sanaa. Mutta kuitenkin

tuntui se hänestä oikein tenhoavalta. Sanat olivat niin voimallisia,

että niiden täytyi peloittaa paholaista. Mutta mitä pitemmältä pappi

sitä luki, sitä enemmän rupesi hänen äänensä vapisemaan. Nyt varmaankin

tulee pian! Bård siirtyi yhä likemmäksi ja likemmäksi alttaria. "Poum

-- paum!" kumisi taas kirkontornissa; mutta myrsky pauhasi niin, että

tuo soitahdus tuskin kuului. Oli aivan kuin hyvät ja pahat vallat

olisivat keskenään taistelleet. "Lue nyt 'Isä meidän!'" kuiskasi pappi;

"nyt tulee ankarin taistelu!" Nyt oli Bård peloissaan. Hän rupesi

lukemaan hiljaa itsekseen; mutta se ei luistanutkaan, se meni aivan

väärin. Hän alkoi uudestaan, mutta päästyään viidenteen rukoukseen

hajosi hänen ajatuksensa. Mikä tuolla ulkona noin humisee? Kuka noihin

seiniin niin jymäyttelee? Ja mitä on tuo kummallinen möhinä ja surina

tuolla selkänsä takana? Kukaties ovat pikku-perkeleet päättäneet

leikitellä hänen kanssaan tänä iltana. Niitä istui hänen takanaan

penkin-sarjoilla pitkissä riveissä, ikäänkuin pöllöhaukkoja tahi

kissoja; hän oli näkevinään niitä; hänen mielestään oikein tuntui:

miten niiden silmät kiiluivat keltaisena tulena pimeästä. Kirkko oli

täynnä kummituksia ja perkeleitä, jotka istuivat vaanien, hijoen

kynsiään ja järsiskellen selkäänsä; ne odottavat! ne vaanailevat! Hän

luki "Isä meidän" uudestaan ja uudestaan eikä ensinkään huomannut:

menikö se oikein vai väärin. Ja pappi messusi messuamistaan niin, että

kirkko kumisi, ja säveleet kaikuivat kauttaaltaan, kajahdellen seiniin

ja sointuivat raikkaina takaisin.

Hui, miten jyskää. Tuleeko paholainen lattian kautta esille?

Tulikiveltä, käryltä ja katkulta jo lemahtelee... Hän tarttui molemmin

käsin alttariin vetäytyen yhä likemmäksi ja likemmäksi sitä. Kumma ja

kauhu! Koko kirkko tuntuu vajoavan maahan, vajoavan maan sisään. Ei; se

ei pysy kohdallaan. Se kukistuu perustuksiltaan, se soutuu, se heiluu

ja kelluu kuin laiva merellä... "Poum!" kumisi taaskin ratisten ja

voivottaen ikäänkuin kaukaa vuoriharjulta kuuluen; "pium! paum!"

"Olkoon nyt Jumala meidän kanssamme", toivotti pappi. Hän pukeutui

messukasukkaan ja teki ristinmerkkiä ilmaan. "Rukoile Jumalaa nyt

anteeksi-antamaan syntisi; sillä nyt koht'ikään ne sinua raskaimmin

painavat", sanoi hän. Ja Bård rukoili. Pappi otti kalkin käteensä ja

sitä esillä pitäen rupesi hän vapisevalla äänellä veisaamaan

Jesuksesta Kristuksesta, joka ajoi ulos perkeleet ja salli niiden

mennä sikalaumaan Genesaretin järven rannalla. Bård ajatteli

kauhistuksella syntejään, aina niistä ensimmäisistä ruveten, kun hän

oli kosio-leikkisillä kadulla tyttö-hattaroiden kera, tappeli poikien

kanssa ja teki ilkeyksiään matkustajille, niihin viimeisiin asti, kun

hän purjehti merellä ollen villi heittiö, tappeli ja löi ihmisiä

turmiolle, joi ja viekotteli nuoria tyttöjä. Heidän huutonsa ja

valituksensa kuuluvat nyt Taivaaseen, kukaties voimallisemmin kuin

hänen rukouksensa.

Huumauksen-tapainen jyminä kumisi läpi kirkon. Bård kavahti

säpsähdyksellä seisoalleen ja tarttui kiinni alttariin, pusertaen niin

lujasti, että sormensa-päitä karvasteli: "nyt tulee paholainen!"

Humisi, jyskyi, ruskui ja rauskui joka taholla ja selvästi tuntui, että

kirkko ei enää seisonutkaan perustuksillaan... Ja lattiasta hänen

jalkainsa alla sekä ylt'ympäriinsä seinistä kuului ikäänkuin kynsien

raaputusta, ruumiit kellarissa romistivat kovasti arkkujensa-kansia; ne

odottavat vierastansa! Pelon huumaamana vanui Bård lujasti papin

takkiin. Huone pimeni yhä ja kynttilät paloivat sinertävän keltaista

valkeaa; nyt rupesi kirkko tärisemään; kuiskutusta ja suhinaa joka

nurkassa ja sopessa; suuri valaskala tulisine silmineen rötköttää

avo-suin kuorin-ovella aikoen niellä hänen julmaan kitaansa! se on nyt

se paholainen! Tuo on se paholainen! Se isoni isonemistaan ja tuli yhä

rumemmaksi ja rumemmaksi; pitkillä käsillään, jotka kärmeen tavoin

venyen matelivat lattiaa myöten yhä likemmäksi ja likemmäksi, tahtoi

tuo hirmu tarttua kiinni Bård'in jalkoihin; läpi kirkon kumisi ja

jyskyi kovin kamalasti, ikäänkuin ruumisarkun kansinauloja olisi

kiinni ta'ottu... "Pakene täältä, sinä paha henki!" ärjyi pappi

kuolemantuskaisena, "tämä mies on antanut itsensä Jumalan haltuun!" --

Raivoisasti huudahtaen kuului erään naisen ääni ja kiiruhtava,

hoiperteleva astuskeleminen kopsui permannolla. "Minä _tahdon_! -- minä

_tahdon_ olla hänen luonaan! Minun saa tuo paholainen viedä, mutta ei

häntä!" huusi tuo ääni, ja kaksi naista ryntäsihe alttarille. Toinen

oli Gunhilda, kamalan-näkoinen, sinisen vaaleine ontevine poskineen;

hiuksensa riippuivat suortuvina vesittyneiden silmiensä edessä; toinen

taas oli Anna, kalpea kuin ruumis. Jäykkä kasvoisena ja kankein silmin,

jotka näyttivät palavina kuin tulikeihäät, piti pappi kalkkia ja kirjaa

esillä heihin päin, siunaten ja kiroten niin, että se oikein sähisi

heidän silmissään: "paetkaa täältä, te naishaamuiset perkeleet!" Ja

eivätkä he siis saaneetkaan tulla aivan Bård'in luo. Silloin lysähti

Gunhilda kyyryksiinsä, vaipui puoleksi takaisin nojautuen hervotonna

Annaa vasten. Mutta Annakaan ei enää jaksanut. Hän laskihe varovasti

Gunhildan permannolle, lankesi itse polvilleen hänen viereensä ja alkoi

lukea: "Isä meidän", -- puoleksi houreissaan ja puoleksi ajatuksella

siten osoittaaksensa papille, että he ovatkin ihmisiä eikä kummituksia.

Silloin joutui pappi hämillään seisoa töllöttämään. Hän tunsi itsensä

samalla sekä hämmästyneeksi että iloiseksi. Kun Anna ehti kolmanteen

rukoukseen, alkoi kello lyömään kahtatoista. Ja kun "Isä meidän" oli

lopussa, löi kello viimeisen eli kahdennentoista kerran. Puoliyön-hetki

on siis ohitse. Pappi huokasi syvästi, nojausi vapisten alttaripöytään

ja pyyhki hikeä otsastaan. "Pelastettu!" sanoi hän. Bård ryömi

polvillaan papin luo ja pusersi hänen käsiään --: "Kiitoksia! Jumala

sinua tästä kaikesta ijäisesti palkitkoon!"

Gunhilda vavahteli. Hän oikaisihe seisoalleen: "Pelastettu --?"

kuiskasi hän. "Jumalan olkoon kiitos ja ylistys..." Hän vaipui taas

hervotonna maahan. Ja kun Bård tuli hänen luokseen, oli Gunhildan

elon-henki jo sammunut. --

Nuo molemmat nuorikot olivat polvillaan ruumiin vieressä. Pappi seisoi

heidän takanaan kynttilä kädessä. Ja sitten hän lausui: "Saiko äiti

itse antaa nyt sielunsa lapsensa edestä? Sitä emme tiedä. Mutta Jumalan

tuomiot ovat kaikki oikeita, hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Amen."