Löi portille Pyhän Pietarin
joku arkana, käsin vapisevin.
Avas Pietari portin kultaisen,
valo virtasi yöhön tulvien.
Ja käsin varjoten silmiään
Pyhä Pietari katsoi pimeään.
Joku värjötti siellä vilussaan —
joku uupunut kulkija päältä Maan.
Sillä viulu ol' alla kainalon —
se köyhä soittoniekka on.
— Oli matka pitkä ja raskas tie,
joku soppi sulla mun levätä lie?
Pyhä Pietari alta kulmien
yhä katsoi tulijaa tutkien.
— On selvät ja puhtaat paperis kait?
Mitä teit ja mitä sä aikaan sait?
— Mitä tein ja mitä mä aikaan sain!
Sitä tiedä en. Näin unta vain.
— Unet unia on! Työt painavat vaan!
Jo kiertyi avain lukossaan.
Suli sentään sydän Pietarin.
— Sun vilu on! tulehan kuitenkin,
ota viittani, veli — tähän istuos
sun kunnes ratkee kohtalos.
Kävi sisään soittoniekka Maan.
Hän katsoi ympäri kummissaan.
— Pyhä Pietari, äänsi hän, loppumaton
tää valo niin tuttua jostain on!
Mut missä sen ihanuuden näin ...?
Nyt muistan: unissain, sydämessäin!
Ja mikä on laulu, mi helisten soi —
mitä kaukaista mulle se mieleen toi?
Nyt tiedän: kaunein kaipauksein
sitä helisi omalle sydämellein,
sitä aavistin, sitä etsin, hain,
oli tuska ja riemu se sielussain —
sille koskaan säveltä löytänyt en...
Nyt vihdoin, oi vihdoin ma kuulen sen!
Hymys Pietari hymyin valoisin.
— Ole tervetullut kotihin!
Jos kuulit laulun korkeuden,
käy sisälle maahan kirkkauden!
Jos kaipaukses oli loppumaton,
tule, täyttymys sen sun osasi on!
6.