Olen muisto aikojen mennehitten
Mun kelloni vaikeni kauan sitten.
On kirkko kaatunut viereltäin,
ma jälelle yksinäni jäin.
On metsä kasvanut umpehen
jo yli kirkon jälkien;
sen paikan ties vielä entissuku,
sen yli on humissut vuosien luku,
uus polvi ei sijaa löytää voi,
miss' ennen isien virsi soi;
jotk' kerran soitin ma kirkkohon,
miespolvia mullassa maanneet on.
Vuoskymmenihin ei kutsuneet
ole kirkkoon kelloni säveleet.
Olen mykkä muisto jo entisaikain,
olen ympäröimä jo tarun-taikain,
on ylläni vuotten hopeaa.
Niin outona mulle vaeltaa
jo uusi polvi mun ohitseni,
olen unhoitettu ma kummulleni —
ah, kellot vaikeni rinnassain!
On multa murtunut kellonkieli,
on multa murheiseks mennyt mieli —
olen vanha ja hyljätty tapuli vain!
Ei helkähdä ilmahan malmin ääni,
mun pitkään ikävään painuu pääni —
Ah, kellot vaikeni rinnassain!
Ja kuitenkin! Yhä vieläkin
minä tunnen ja hengitän sävelin —!
Yhä rinnassani soi ja soi,
vaikk' enää en ääntä saada voi!
Ei! Joskus vielä mun kelloni lyö!
Ne lyö kun on tullut jouluyö.
Kun käy yli maan pyhä aavistus,
mun täyttyy mieleni kaipaus.
Kun hetkeks kahlehet kirpoaa,
mun lauluni silloin sävelet saa.
Kun yhtyvät aika ja ikuisuus,
on kellojen kielissä voima uus.
Kun aukenee portit korkeuteen,
sävel mykkä pakahtuu kiitokseen.
Ja ma laulan yössä yksinäni
mun kaipaukseni, ikäväni.
Miten riemuiten malmi raikahtaa!
Ja ma tuntea voin ja aavistaa:
ain alta mun raskaimman murheeni paineen
sävel riemukkain lyö lauluni laineen!
Ja vaikk' olen hyljätty tapuli vain —
sadat, tuhannet yhtyvät laulussain:
Sukupolvien kaipuu iäinen
soi tähtiin kieliltä kellojen!
5.