Tuli Joulun tähti
ja Mars, sodan tähti,
ja kohtasi toisensa matkallaan
sini-ilmojen alla,
kun taivahalla
Pyhä Yö oli syttynyt loistamaan.
Oli valkea toinen
ja verinen toinen
ja kumpikin kohtalon-tähtiä Maan
Ja vallasta heidän
Maan lapsien, meidän,
ah rinnoissa iäti taistellaan.
Ja Mars, sodan tähti,
se verinen tähti,
se virkkoi valkeelle veljelleen:
»Sa nähnetkö valot —
kuin uhrien palot
Maan päältä nousevat korkeuteen.
Ne on uhreja mulle
ja lahjoja mulle!
Ne on loimuja palavain kaupunkein
Olen miekkojen terin
ja kyynelin, verin
Maan vihkinyt iäksi itsellein.
Miss' on kynttilät Joulun,
hyvä tahto Joulun?
Jo mun on valta ja mun on Maa!
Väkivallan voima
ja riita ja soima
mun voittoain Maassa kuuluttaa!»
Mut Joulun tähti,
se valkea tähti,
se vastas hiljaa hymyten:
»Valo Joulun palaa,
vaikk' kätkössä, salaa
yhä syvällä povessa ihmisten.
Sitä vaivansa alla
ja tuskansa alla
yhä etsivät ihmiset itsessään.
Maan kärsiä täytyy,
kun se hämärtäytyy, —
se kirkastuu, missä kärsitään.
Siell' on kynttilät Joulun,
hyvä tahto Joulun!
Laps itkee kaikilla rinnassaan.
Siks saapuu kerran
Pyhä Joulu Herran
ja miekat auroiks taotaan.
Vain vaivasta syntyy
ja tuskasta syntyy
uus valo ja elämä maailmaan.
Ah kärsimyksitse
Laps Joulun itse
kävi tietään kerran kunniaan!»
4.