Saapui maailmahan uudestansa
Herra monen vuosisadan jälkeen.
Joulu-yönä tähti-kirkkahana
vaelsi hän yksinänsä maata
hiljaisna kuin kerran kauan sitten.
Missä kulki, hiljentyivät rauhaan
Herran ympärillä maa ja metsä,
meren aallon loppumaton kaipuu.
Onnen häive kulki kaiken yli
niinkuin henkäys käy suviehtoon
yli kumartuvain viljapeltoin.
Missä kulki, kukat kinoksista
nousi hänen jalan-jäljissänsä,
tuulet humahtivat leppeämmin,
kirkkahammin kimalsivat tähdet.
Saapui asunnoille ihmislasten.
Maassa oli silloin suuri sota.
Tuhansien peninkulmain takaa
ihmiset, jotk' eivät elämässään
olleet koskaan toisiansa nähneet
eikä tienneet toinen toisistansa,
oli — jättäin kodin, vaimot, lapset —
tulleet surmaamahan toisiansa.
Ilmivalkeassa kylät paloi,
kodit, kirkot oli autioina,
hautuumaina sadat viljapellot.
Ilmat täytti tykkein surmavirsi,
itku, voihke, vihan kiroukset.
Äänetönnä katsoi vihan työtä
Herra, päänsä hiljaa alas painain.
Golgatankin tuskaa katkerampi
suru hänen sydäntänsä raastoi.
Lausui huulin valkein: miksi, miksi?
Niinkuin kaiku huokas metsä: miksi?
Silloin, katso, tapahtui kuin ihme!
Tykit vaikenivat hiljaisiksi.
Savupilvet väistyi, kirkkahina
katsoi tähdet yli kuolon kenttäin.
Aavistuksen outo rauha kulki
yli eläväin ja kuollehien.
Juoksuhaudoista soi jouluvirsi.
Juoksuhaudoista soi jouluvirsi,
ensin arkana kuin nuori lintu
ensi kertaa lentoon lähtiessään
kokeileepi siipiensä voimaa,
sitten nousten aina rohkeammin
täyteen lentoon kohti korkeutta.
Juoksuhaudasta niin juoksuhautaan
vyöryi virsi aina voimakkaampi.
Kotvan päästä samaan säveleeseen
viholliset toisin kielin yhtyi.
Hiljaisessa, autiossa yössä
hävityksen keskeltä ja kuolon,
kärsimyksen, tuskan, vihan yli
kohti ikuisien tähtein rauhaa
nousi säveleitten siivin virsi,
niinkuin nousee maasta ihmiskaipuu.
Poispäin kääntyi silloin Vapahtaja.
Hartiansa niinkuin vavahtivat.
Käsiin kätki kasvot hän ja itki.
3.