Tuli joulun tähtiteltan alla,
outo uusi tähti päällä pään,
Betlehemiin kolme tietäjätä
löytäin lapsen siellä seimessään.
Idän viisaat lahjoinensa lasta
kumarsivat niinkuin kuningasta.
Neljäs tietäjistä erämaissa
jäi ja eksyi karavaanistaan,
perille niin vihdoin hänkin saapui,
lasta Joulun löytänyt ei vaan.
Poissa oli lapsi, poissa tähti,
viitta, jonka johdolla hän lähti.
Neljäs tietäjistä tutki, kysyi
turhaan lasta, murhe mielessään,
kuulla sai ja tietää ainoastaan:
hän on siellä missä kärsitään,
missä suru sydämiä sulkee,
siellä lapsi kuninkaana kulkee.
Neljäs tietäjistä muille maille
lähti kauas lasta etsien,
veljenä hän kanssa kärsivien
kulki teitä kärsimyksien,
hoivas, auttoi, kylvi lohdutusta,
askeleensa tiukkui siunausta.
Aikain päästä pyhään kaupunkihin
saapui vihdoin vanhuksena hän,
pois hän antanut ol' aartehensa,
jättänyt jo taakseen elämän,
jäänyt oli joulutähden usko
riutuvana niinkuin iltarusko.
Mikä itku, mikä voihke täytti
kadut, torit pyhän kaupungin?
Tiedä: häntä, joka ihmisistä
oli ihanaisin, ylevin,
murtuvana tuskantaakan alle
vietiin kuolemahan Golgatalle.
Totisesti hänen kuninkaansa,
myöhästyneen, vanhan tietäjän!
Mitä voi hän, köyhä, enää tehdä
hyväks kuninkaansa kärsivän?
Turha tuoda hälle myrrhaa, kultaa,
jolle kaikki maallinen on multaa!
Neljäs tietäjistä kuolevana
sanan sai kuin ylimaallisen:
mitä tehnyt olet kärsivälle,
mulle itselleni teit sa sen!
Asuinsijas sun on autuudessa!
kuninkaasi löysit rakkaudessa!
2.