Vanha kuningas hän suruisissa
aatoksissa nojas käteen pään,
katsoin kuinka illan auterissa
viime ruskot löivät leikkiään.
Painui päivä vitkaan merehen
niinkuin tulehen ja verehen.
Pilvet ryntäs niinkuin sotaratsaat,
taivahilla niinkuin tulenpatsaat
vainovalkeoitten väräjöi,
niinkuin miekat ilmain alla löi.
Kuningas hän miellä murtuvalla
oman kohtalonsa tarinan
näki kuvastuvan taivahalla,
onnensa kuin yöhön painuvan:
maan, min päivään tahtoi nostaa hän,
vereen, tuleen näki syöksyvän,
kylvi rauhaa, niitti sotaa, murhaa —
taistelu ja työ ol' ollut turhaa!
Valtakunnan yli liekit lyö!
Pettää päivä, voittaa kaaos, yö!
Samassapa nuori prinssi juoksi —
lapsi kaunis, kultakutrinen —
silmät säihkyin kuninkahan luoksi
innoissansa iltaan viittoen:
»Isä, katso, onnen kaukomaa
pilviportin alta aukeaa!»
Kirkas kuulto päilyi maassa, veessä.
Vanhus niinkuin heräs, mieli seessä
katsoi lasta, viimein hymyillen:
Ille faciet, hän tekee sen!
Ille faciet. Hän tehdä voipi
minä mit' en enää voi, en tee.
Mitä sydämein vaan unelmoipi,
kaiken sen hän todeks taistelee.
Ilta mun on hälle aamun maa,
sen hän valtakunnaks valloittaa.
Ilta uupuu, aamu aina jatkaa
yhä eespäin aurinkohon matkaa!
Yö ja kaaos, sentään voita et!
Päivä jatkuu! Ille faciet!