Putos koivun lehti keltainen,
käy aavalta syksyn tuuli.
Jo riitteen helinän hiljaisen
sun yöllä korvas kuuli.
Ikinuoreen oksais vihantaan
niin myrskyn raivo ryntää,
mi järven ärjyhyn valkeaan
ja lakkapäähän kyntää.
Sinä seisot, petäjä, paikallas,
sinä suoristat vain selkää
kuin lausuen tyynnä: tulkaapas!
Et köyristäy, et pelkää.
Sinä rannan paatten rakoihin
yhä syvemmälle juurrut,
sinä käydess' syksyn vihurin
vain suoristut, vain suurrut.
Olet kaunis, petäjä, voimas sun
kun voitonhurmaa maistaa,
kun niinkuin hymyät, jälleen kun
punakylkees päivä paistaa.