Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, päästettiin Juhana vapaaksi
jalkapuusta, ja huovit alkoivat kuljettaa häntä kirkonmäelle.
Mitä ne hänestä vielä tahtoivat? Mitä oli häntä varten vielä
valmistettu?
Kun huovit kuljettaen välissään Juhanaa suuntasivat askeleensa
kaakinpuuta kohden, selvisi Juhanalle kaikki.
Siis sekin oli vielä jäljellä!
Kirkko oli jo saanut täyttää rangaistuksensa, mutta laki ei vielä.
Leppymätön oli Poikon herra. Hän ei jätä rankaisua kesken, vaan
puristaa hän kaiken uhristaan viimeiseen veripisaraan asti.
Ehkä oli hän, Juhana, loukannut ylhäisempiä voimia, joiden puoltaja
kirkko oli, mutta ihmisten edessä oli hän syytön. Hän oli vain
puolustanut itseään sitä häväistystä vastaan, jonka alaiseksi hän oli
aivan syyttömästi joutunut.
Mitä tahansa muuta, mutta ei tulla piiskatuksi kuin varas ja halpa
pahantekijä sen naisen edessä, joka oli rakkain hänelle maailmassa!
Hän ponnisteli kaikki voimansa, hän taisteli epätoivon vimmalla. Mutta
mitä taisi hän kymmentä miestä vastaan, joista jokainen, haluten kostaa
hänelle toveriensa kuoleman, piteli häntä kiinni.
Yhä lähemmäksi tultiin paalua.
Huovit painoivat hänet sitä vastaan, vetivät hänen käsivartensa sen
ympärille ja sitoivat ne lujasti kiinni.
Juhana tunsi, miten piiskuri repäisi takin hänen selästään auki ja sen
sitten risoina veti alas.
Hän kuuli, miten kiireesti kansa tungeksi paalun luo, kun hän siinä
silmät ummessa ja vihan vaahdon valuessa suupielistä seisoi.
Kuinka hiljaista oli äkkiä kaikki hänen ympärillään. Miksi ne
odottivat? Miksi eivät huutaneet, raivonneet? Miksi kiduttivat häntä
tällä hiljaisuudella?
Juhana värähti, kun hän kuuli äänen, jonka hän hyvin tunsi, sanovan:
-- Ala!
Norja vitsa sivalsi pitkin Juhanan selkää, ja kirveltävä kipu tuntui
miehen selässä viistoon oikeasta olkapäästä alas.
Samalla kuin vitsa osui, kuului myöskin heikko huudahdus. Kipeämmin
kuin lyönti koski tämä huudahdus Juhanaan. Hän oli tuntenut Katarinan
äänen.
Juhanan vartalo jännittyi koettaessaan ponnistautua vapaaksi. Käsien
ympärillä oleva köysi painui vain syvemmälle lihaan, ja tulisina
läiskyivät vitsat hänen selkäänsä.
Ja karkea ääni huusi:
-- Kovempaa!
Iskut satelivat tiheään. Juhana tunsi, miten hänen selkänsä kohta oli
yhtenä ainoana suurena haavana.
Piiskuri alkoi, kaikista kehotuksista ja käskyistä huolimatta, uupua.
Lyönnit eivät olleet enää yhtä kovia. Ehkä miestä myöskin alkoi
säälittää uhri, joka avuttomana oli hänen vallassaan.
Mutta Gödike Fincke tahtoi saada kostonsa viimeiseen asti. Hän ei
tahtonut siitä mitään tinkiä.
Tuo mies oli vienyt häneltä hänen vaimonsa rakkauden. Hän ei siitä
ollut paljoakaan välittänyt, niin kauan kun ei kukaan muu ollut sitä
häneltä riistämässä. Mutta nyt oli se hänen mielestään kalleinta ja
korkeinta maailmassa.
Poikon herra sieppasi raipat piiskurin kädestä ja astui itse työhön.
Kauhun huuto pääsi katselijoiden suusta, kun hän muutaman kerran oli
täydellä voimalla lyönyt.
Suurina siekaleina alkoi nahka miehen selästä irtaantua.
Silloin musteni maailma Juhanan silmissä. Polvet letkahtivat ja
pylvästä myöten valui mies alas kyyrylleen sen juureen.
Juhana tointui kirpeään tuskaan.
Poikon herra seisoi hänen vieressään ja siroitteli suolaa hänen
haavoihinsa.
Kun Juhana avasi silmänsä, oli kaikki tullut hänelle niin perin
vieraaksi, yksin kipukin, joka hänet oli herättänyt.
Miksi katsoivat ihmiset sellaisella säälillä häneen? Eivätkö ne
tietäneet, että hän nyt oli täydellisesti onnellinen? Että hän nyt oli
saanut kaiken kärsimyksen maistaa viimeiseen asti ja että hän nyt oli
vapaa.
Väkevät kädet riuhtasivat hänet ylös, ja hän sai horjuen astua
eteenpäin.
Minne häntä kuljetettiin? Miksi eivät häntä jo surmanneet? Olihan hän
valmistautunut kuolemaan.
Hänen elämänsä oli noiden toisten kädessä; miksi eivät siis sitä
ottaneet? Mutta pian pysähtyi matka. Kirkkomaan aidan luona oli reki.
Hevonen oli hänen oma nimikkohevosensa ja Viljaisten renkipoika piteli
sitä suitsista.
Juhana taivutti hiljaa päätään tervehdykseksi pojalle ja hänen
kalpeille kasvoilleen levisi hymy.
Kuinka hyviä kaikki kuitenkin olivat! Tuokin poika oli tullut hänen
luokseen viimeisellä hetkellä.
Että kaikki näin palasi aivan kuin takaisin, se tuntui Juhanasta
luonnolliselta. Niinhän se oli oleva, eikä toisin.
Ja nyt alkoi matka eteenpäin.
Verissään ja köysiin sidottuna makasi Juhana reessä suullaan olkien
päällä ja jalakset hiljaa natisivat hiekkaisella tiellä.
Hän tunsi reen, sillä sen hän itse oli talvi-iltoina Viljaisten tuvassa
valmistanut. He olivat ajatelleet niin paljon häntä, olivat juuri tämän
reen valinneet.
Hitaasti kulki reki eteenpäin, ja kalpeana asteli renkipoika rinnalla
ohjaten hevosta.
Tuossa oli se kohta tietä, jonka luona Juhana oli hypännyt hevosen
selästä paetessaan pois. Tuossa oli se kivi, jonka taakse hän oli
piiloutunut.
Kaikki oli hänelle niin rakasta ja tuttua.
Jo ennätti reki Poikon kartanon pihalle. Mustina törröttivät
palvelijain rakennuksen rauniot.
Kuinka mieletön olikaan kosto, joka oli hänet pakottanut hävittämään
tuonkin asunnon.
Mutta miksi ei matka jo päättynyt tähän? Reki ajoi kartanon ohitse ja
kääntyi sille tielle, joka vie Viljaisiin.
Kuinka hyviä kaikki olivat! Hän pääsi siis kotiin. Hän pääsi sinne
ennen kuolemaansa. Nyt hän oli täydellisesti onnellinen.
Kuinka rakkaaksi joku paikka maailmassa voi tulla, sen hän ymmärsi
ajatelleessaan vanhaa Iisakkia, jonka joka vuosi täytyi tulla katsomaan
näitä nurmia ja peltoja.
Muistojen suuri sarja, jonka ihminen sitoo esineisiin ja ympäristöön,
astui pala palalta hänen eteensä.
Tätä samaa tietä oli hän kerran kulkenut lapio olallaan, onnellisena
palatessaan Poikosta.
Hän tahtoi avata tietä kevätpurolle, joka oli itsensä lammeksi
levittänyt.
Tuollainen kevätpuro oli ollut hänenkin elämänsä. Sekin oli asettunut
lammeksi sille tielle, jonka muut olivat rakentaneet.
Nyt oli uoma kaivettu ja puro oli kiitänyt eteenpäin ja päässyt mereen.
Hän itse oli sen uoman kaivanut ja siksi hän ei valittanutkaan enää.
Reki saapui sille kohtaa tietä, jossa lampi oli ollut ja jossa Juhana
oli Katarinan sylissään kantanut; siinä hevonen hetkiseksi seisahtui
lepäämään.
Kuinka kaikki kuitenkin ajattelivat vain sitä, mikä hänelle iloa
tuottaisi. Ja kuinka hän oli saattanut noita ihmisiä vihata.
Hyväksihän kaikki olikin hänelle ollut.
Hän ei enää tuntenut itseään miksikään pahantekijäksi, jota sidottuna
kuljetetaan, vaan oli kuningas, joka palasi valtakuntaansa. Ja maa
kukoisti hänen tiellään ja luonto oli juhlapukimissa hänen tullessaan.
Äkkiä kumartui nainen hänen puoleensa.
Se oli Matleena.
Hellästi hän kohotti reessä makaavaa parempaan asentoon. Hän ponnisti
hentoja voimiaan niin, että puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen.
Ja kun hän sen oli tehnyt, otti hän huivin kaulastaan ja sillä pyyhki
kylmän hien miehen otsalta.
Ja hänen kätensä oli yhtä hellä ja katse yhtä hyväilevä kuin armaalla,
joka viimeisen kerran tapaa sen, jota rakastaa, ja tahtoo pienessä
liikkeessä ja yhdessä katseessa antaa sielunsa, jotta toinen rikkaana
läksisi pois.
Reki ajoi Viljaisten kartanon pihaan.
Rengit nostivat Juhanan ja kantoivat hänet siihen huoneeseen, jossa hän
oli nukkunut.
-- He aikovat minulle valmistaa tästä vankilan, ajatteli Juhana. Eivät
he tiedä, että tämä on minulle kaunein paikka maailmassa?
Miksi olivat kaikki hänelle näin hyviä? Miksi ei kukaan enää sanonut
hänelle pahaa sanaa? Miksi?
Oliko anteeksiantamisen suuri ja juhlallinen hetki tullut?
Ihmiset, joiden hän aina oli kuvitellut olevan julmempia kuin Jumala,
joka kaikille anteeksi antaa, olivat siis unohtaneet sen, minkä hän oli
rikkonut.
Hän makasi tuvassa ja uupumus alkoi painaa suuria siipiään hänen
ylitseen. Kun hän koetti silmiään avata, niin ne enää vaivoin pysyivät
auki.
Mutta kuulo oli sitä herkempi.
Ilma hänen ympärillään alkoi helistä.
Hän kuuli ihanaa laulua. Se tuli ensin huminana, kaukaisena kuin meren
lempeä loiske, sitten kuin tuulen henkäisynä, kun se iltaisin metsää
hyväilee ja puut laulavat ilman ylistystä.
Mutta laulu selveni.
Nyt hän tiesi, mitä se oli.
Se kaikui omenapuusta, joka ikkunan alla oksiaan ojenteli.
Tuo ihmeellinen lintu, josta vanhus oli puhunut, paratiisin
kultasiipinen laulaja, oli tullut hänenkin luokseen ja tahtoi hänet
uneen viihdyttää.
Laulu kasvoi, kirkastui ja miehen mieli sointui sen mukaan.
Nyt hän oli löytänyt kukkivan maan keskellä elämän suurta, autiota
talvea. Hän tunsi, miten kukat hänen ympärillään tuoksuivat. Hän tunsi,
miten puun oksat painuivat häntä kohden.
Ja linnun laulu helisi yhä kirkkaampana.
Ja hän kuuli lempeän äänen sanovan: -- Minä olen tahtonut sinut
kirvoittaa ja sinulle suloisen vuoteen valmistaa. Ken kalleimmastaan
luopuu ja nöyränä alistuu kohtalolle, hänelle olen minä asunnossani
majan valmistanut. Sinä olet uhrisi tehnyt, olet tehnyt sen ilolla. Nyt
on sinun palkitsemisesi hetki tullut.
Ja elämä painui yhä kauemmaksi hänestä ja iankaikkisuuden portit
aukenivat.
Hiljaa ja liikkumattomana makasi Juhana tuvassa. Hymy, armas ja
onnellinen, väikkyi hänen kylmillä huulillaan.