Jalkapuussa, Rymättylän kirkon asehuoneessa istui Juhana.
Tapulin alla oli huone, jonne kirkkoon menevät jättivät aseensa
seinille riippumaan. Tänne oli Juhana tuotu ja asetettu jalkapuuhun
odottamaan kirkon kirousta.
Hänen kätensä olivat lujasti sidotut selän taakse, ja jalat olivat
kiinnitetyt jalkapuuhun, joka oli suljettu kahdella suurella lukolla.
Hän istui ja katseli, miten kansa hänen ohitseen meni Herran
huoneeseen.
Uteliaana kääntyi moni häneen päin, mutta usea kiirehti kulkuaan, ja
eräiden silmistä näkyi synkkä sääli ja palava osanotto.
Vaikka hän olikin rikollinen, niin olihan hän kuitenkin kerran ollut
heidän seurassaan, ja silloin olivat kaikki häntä rakastaneet. Kaikki
olivat kuulleet piiskaniskusta, jonka hän oli saanut kasvoilleen, ja
moni nuori mies tiesi, että hänkin siinä tapauksessa olisi menetellyt
aivan samoin.
Niin moni olisi tahtonut seisahtua ja sanoa hänelle ystävällisen sanan.
Mutta sellainenhan teko olisi tervehtijälle voinut tuottaa kirkon
kirouksen.
Juhana ei mitään odottanut eikä toivonut.
Kaikki hänessä oli kuollut ja kangistunut. Hänellä ei ollut mitään
tuntoa siitä, että hän eli, että hän hengitti.
Hän oli loppuun asti juossut, ja nyt oli kirkko, tuo suuri ihmisten
metsästäjä, ennättänyt hänet ja sitonut saaliikseen.
Mutta miksi viipyi kirkko siinä toimituksessaan, jonka hän tiesi olevan
tulossa? Miksi kidutti se häntä eikä antanut viimeistä surmaniskuaan?
Vai olisiko armahdus tulossa?
Se ajatus heijastui lyhyeksi ajaksi hänen sieluunsa, mutta sammui
sitten. Ei, ei, kaikkea sitä, mitä hän ryöstöretkillään oli kirkolle
tehnyt vahinkoa, ei hänelle annettu anteeksi.
Yhä taajempi joukko kansaa oli kulkenut hänen ohitseen ja odotteli joko
kirkon ovella tai sitten hautuumaalla.
Hiljaista puheen sorinaa kuului kaikkialla.
Äkkiä puhe vaikeni, ja kansa siirtyi syrjään.
Kirkosta asteli täydessä juhlapuvussa kirkkoherra, ja hänen jäljessään
seurasi vanha lukkari, kantaen raamattua ja sytytettyä kynttilää.
Kirkkoherra seisahtui Juhanan eteen, ja hänen viereensä asettui
lukkari. Ukon kädet vapisivat ja suuret kyyneleet valuivat pitkin hänen
poskiaan. Juhanan tuli vanhusta sääli. Hän muisti sen päivän, jolloin
hän oli lukkarin veljenpojan, jota vanhus suuresti rakasti, pelastanut
hukkumasta. Nyt oli hän, Juhana, hukkumaisillaan, eikä vanhus voinut
ojentaa hänelle kättään.
Tätä ajatteli Juhana eikä kuunnellutkaan kirkkoherran latinalaisia
lauseita, kun tämä kirouksen luki hänen ylitseen, sitten otti palavan
vihityn kynttilän, sammutti sen lattiaa vastaan, taittoi sen ja heitti
kappaleet Juhanan eteen.
Nyt oli hän siis kirkon kirouksen alainen, oli ajettu pois kaikkien
hyvien ihmisten seurasta, oli suljettu paratiisin ulkopuolelle.
Ja kirkon pelottavan vallan alaisena teki kansa ristinmerkin.
Kirkkoherra palasi kirkkoon ja lukkari seurasi häntä. Kansa siirtyi
heidän jäljestään.
Viimeiset kirkkoon menijät kiirehtivät Juhanan ohitse.
Juhana ei katsonutkaan heihin. Hänessä oli herännyt taas pakenemisen
toivo. Niin, päästä pakoon ja saada kostaa, sillä nyt hän tajusi
täydellisesti Meren Eerikin sammumattoman vihan kirkkoa kohtaan. Mikä
oikeus oli kirkolla syöstä ihminen ulkopuolelle kaikkea elämää?
Kostoajatustaan hautoessaan hän näki, miten eräs nainen hänen
kohdalleen tultuaan hiljensi käyntiään.
Juhana katsahti ylös ja näki Matleenan. Nuori tyttö oli kalman kalpea
ja hänen suuret silmänsä katsoivat syvällä surulla Juhanaan.
Niinkuin pingotettu jänne helähtää, kun siihen kosketetaan, niin tunsi
Juhana Matleenan katseen vaikutuksesta sydämessään jotain soivan.
Kuinka kaunis olisikaan hänen elämänsä ollut, jos tuo nuori tyttö
ensimäisenä olisi osunut hänen tielleen. Niin puhdas ja voimallinen oli
ollut tuon lapsen tunne, pelkäämätön ja urhoollinen. Hänen rinnallaan
olisi Juhana voinut maistaa onnen täydellisenä. Mutta kaikki oli nyt
myöhäistä, myöhäistä.
Hänen äänensä oli karkea ja soinnuton, kun hän sanoi tytölle:
-- Hyvästi, Matleena, ja kiitos siitä, että tulit minun luokseni. Elä
unohda minua elämässäsi.
Tyttö peitti itkien käsillään kasvonsa ja juoksi kirkkoon.
-- Onko minun maljani jo täytetty reunojaan myöten, ajatteli Juhana,
vai kaadetaanko siihen vielä lisää?
Samassa astui huovijoukko asehuoneeseen. Kuinka hyvin Juhana nuo huovit
tunsi. Ne olivat Poikon kartanon herran väkeä.
Nöyryytystä ja surua hän oli tähän asti saanut kestää, häväistys oli
vielä jäljellä.
Hänen miehekäs ylpeytensä ponnahti täyteen vireeseen. Tulkoon tuo mies!
Kun hän astuu esiin, niin ei hän ainakaan arkailevaa ja pelokasta
katsetta kohtaa.
Vihaa salamoivat hänen silmänsä, kun hän ne käänsi ovea kohden.
Mutta lieska sammui, kun hän näki Katarinan astuvan miehensä seurassa
asehuoneeseen.
Katarina aikoi rientää ohitse, mutta hänen miehensä tarttui hänen
käteensä ja pidätti hänet paikallaan.
Sanaakaan sanomatta pysähtyi Gödike Fincke jalkapuun eteen.
Siinä he nyt olivat vastatusten, nuo molemmat miehet, jotka taistelivat
samasta naisesta. Mutta se, joka naisen sydämen oli voittanut, olikin
häväistyspaikalla, ja tappiolle jäänyt ilkkui häntä.
Mutta Juhana ei katsonut häneen. Hän ei nähnyt ketään muuta kuin
Katarinan.
Kuinka kalpea hän oli ja kuinka paljoa vanhemmaksi hän oli tullut
siitä, kun he viimeksi kohtasivat toisensa kunnaalla Viljaisten
lähistöllä. Mutta lempeä oli hänen katseensa ja hellyys siitä loisti
Juhanalle.
Ja katsoen toisiaan silmiin he tunsivat kaiken ympärillään kadonneen
tunteen suuren ja pyhän taikavoiman kautta, se kun oleellisen saattaa
syrjäyttää ja kaksi ihmistä siirtää kaikkeuden keskeen, siihen suureen
valkeuteen, jossa eivät mitkään kahleet ihmisiä sido.
Ja elämä istui Juhana viereen ja kuiskasi hänelle,
-- Ymmärrätkö nyt, kuinka kaunis minä olen?
Minä olen sinut rikkaaksi tehnyt, sillä olen antanut sinulle suuren
tunteen.
Kaikki sen ulkopuolella on arvotonta ja pientä.
Kahlittu sinä olet ja häväisty, mutta etkö näe, kuinka rikas olet?
Kuningas olet sinä vangittunakin, sillä olen sinun otsallesi painanut
elämän kauneimman kruunun, sen, joka on häpeän ja kärsimyksen merkki.
Rakkautesi tähden olet eksynyt loitos siltä tieltä, mitä muut oikeaksi
kutsuvat. Mutta sen kautta olet ollut oma itsesi.
Tajuatko nyt, että kauneinta on elämässä se, kun ihmisen täytyy luopua
siitä, mikä hänelle on rakkainta?
Pyhä ja ihmeellinen minä olen, väkevä ja voimallinen kaikissa
muodoissani.
Poikon kartanon herra tarttui vaimonsa käteen ja veti hänet mukanaan
kirkkoon.
Kirkon ovi suljettiin. Mutta seinien läpi kuului laulu. Juhana sulki
silmänsä ja pää seinään nojaten kuunteli laulua.
Se suuri vihkiminen, jota hän oli toivonut kerran saavansa elää yhdessä
armaansa kanssa, oli nyt tullut, ja häälaulu kaikui kirkkaana ja
voimakkaana.