Usein iltaisin ikävä, tunteen kaksoissisar, kierteli rakennusta, jonka
sisällä Juhana nukkui.
Hämärässä se huuteli miestä.
Ikävä kolkutti hiljaa muurin seinään, hiipi oven taakse ja koetti sitä
avata.
Toisinaan se hiipi sisälle ja istui miehen viereen lavitsalle ja alkoi
hänelle haastaa alakuloisesti ja hiljaa.
Ja ikävä istui huoneen pimeässä pitkät yöt ja kertoi Juhanalle ajasta,
jolloin Viljaisten kartanossa kevät tuli suurena ja voimakkaana, niin
suurena, että ihmiset sen edessä olivat lumottuja ja tunsivat, miten
heidän suonissaan elämä sykähteli luonnon sykinnän mukaan.
Ikävä kuiskasi Juhanan korvaan sanoja, jotka ennen olivat lausutut ja
olivat kultaisina kirjaimina syöpyneet sielun pohjalle, sanoja, joiden
takana oli hellä tunnustus ja polttava onnen tuska.
Mutta mies koetti luotaan karkoittaa tuota olentoa, joka hänelle
menneen ajan kauniina ja lempeänä eteen loihti. Hän kovensi mieltään ja
syyti herjaavia sanoja.
Mutta ikävä ei poistunut, vaan yhä kiihkeämmin se alkoi miehelle
haastaa.
Se kertoi vanhuksesta, joka ennen oli Viljaisten kartanossa valtioinut
ja oli ihmeen saanut nähdä, joka uskolle oli kaiken rakentanut ja
odotti herraansa ja mestariaan.
Ja ikävä pyyhkäisi kirpeän koston ja polttavan ajatuksen pois.
Se hengitti lämpimästi siihen jäähän, joka miehen sieluun oli elämän
hallayönä ennättänyt tulla. Hitaasti se alkoi sulaa, hyvin hitaasti,
mutta jo oli se pehmeätä ja haurasta ja pian se oli kokonaan haihtuva.
Ja sitten tuli yö, jolloin ikävä pitkät ajat oli lämpöisellä
henkäyksellään miehen sieluun koskettanut. Ja jää suli, maa oli paljas
ja kukkaset alkoivat nousta.
Kun mies mieli meltona ja herkkänä eräänä iltana vuoteellaan makasi,
hiipi ikävä ovelle ja viittasi sieltä.
Aivan kuin tahdottomana mies nousi ja astui huoneesta.
Ja ikävä kulki edellä. Koko ajan se miehelle kertoi kaikkea sitä
kaunista, mikä suuressa unelmassa on, kertoi elämän arvosta, joka
saavutetaan sen kautta, että oma itse unhotetaan ja kaikki uhrataan
toiselle ja toista varten.
Mies mieli heltyneenä seurasi.
Hän irroitti venheen rannasta ja alkoi soutaa.
Hänen tiedossaan oli päämäärä ja sinne hän tahtoi päästä.
Mitä välitti hän enää kostosta, mitä kaikesta siitä häpeästä, jonka hän
oli saanut kokea!
Hän oli kaiken sen unhottanut. Hänen mielessään ei ollut muuta kuin
ajatus nähdä seudut, missä hän oli ollut onnellinen, ja nähdä se
nainen, joka hänen ajatuksissaan yhä säilyi.
Kun hän vain hetkisen tuota naista saisi katsella, silloin hän voisi
lähteä pois omille teilleen, aloittaa elämänsä alusta, odottaen sitä
hetkeä, jolloin kuolema tulee ja heidät yhdessä vie siihen maahan,
missä ei eroa ole.
Salmesta pujahti venhe lahteen, jonka varrella Viljaisten kartano on.
Kun Juhana katsoi taakseen ja näki jälleen tutut seudut, herpaantuivat
kädet ja airot olivat päästä irti.
Tuossa hän näki edessään jälleen armaat tienoot. Kuinka olikaan tämä
maan kolkka kasvanut kiinni hänen sydämeensä! Ja kuinka hän oli näin
kauan saattanut olla poissa täältä!
Hän sousi venheen lepikköiselle rannalle ja nousi maihin.
Kartanoon hän ei tohtinut mennä, mutta nähdä hän sen tahtoi.
Hän nousi kunnaalle, josta hän saattoi katsella koko seutua.
Tuolla oli tie, joka vei kartanosta Poikkoon. Hänen ilonsa oli pyhä ja
hiljainen, kun hän tiestä erotti sen notkon, jonne kevätpuro oli jäänyt
levolle. Hän muisteli sitä päivää, jolloin hän oli tuota naista
sylissään kantanut ja tuntenut, että tämä oli hänelle elämän
arvoituksen ihana selitys.
Hänen jalkainsa alla oli maassa pieni kouru; siinä oli kevätpuro
levännyt, ennenkuin se läksi matkalleen kohden merta.
Tuolla alhaalla laaksossa oli hänen luvattu maansa, joka niin tylysti
oli häneltä otettu pois.
Sinne hänen mielensä paloi kiihkeänä ja voimakkaana. Mutta hän tiesi,
että siellä oli kuolema häntä odottamassa, jos hänet kiinni saataisiin.
Nyt hän täydellisesti tajusi, kuinka suuri oli se rikosten määrä, minkä
hän oli kasannut hartiolleen. Se oli sovittamatta ja se astui hänen
onnensa tielle.
Kuinka olikaan hän saattanut ajatella, että hän jossain maan kolkassa
voisi aloittaa uuden elämän.
Kaikkialle kyllä oli tieto kulkeva siitä, mitä hän oli rikkonut ihmisiä
ja lakia vastaan.
Hänen onnelaansa ei ollut enää mitään tietä.
Onneton oli se hetki, jona Poikon kartanon herran piiska häneen osui.
Kaksin kerroin onneton sen kautta, että hän siitä alkoi hautoa kostoa
ja sen kautta riisti tyhjäksi edessään olevan elämän. Hän oli koston
tähden myynyt itsensä noille rosvoille. Ja niin paljon hän oli antanut
heille, ettei hänelle ollut jäänyt mitään muuta jäljelle kuin tuo
kosto.
Ja sekin oli vielä täyttämättä.
Kun sekin oli suoritettu, silloin tuho saisi tulla aivan täydellisenä.
Hän istahti kivelle ja katseli laaksoon.
Heinäaika oli jo ollut ja niitetyillä kedoilla kuljeksi karja. Hän
tunsi jokaisen eläimen, sillä olivathan ne Viljaisten karjaa.
Ruis oli jo kypsymässä ja kohta oli tuleva se aika, jolloin viljaa
käydään leikkaamaan. Niin, muut saisivat siihen iloleikkiin käydä,
hänen täytyi pysyä loitolla.
Rauhan kultaiset työt olivat ainaiseksi häneltä otetut pois.
Kukahan kartanossa nyt käskyjä jakeli? Kukahan hänen paikkansa oli
saanut? Käviköhän Katarina yhtä usein kartanossa kuin ennenkin?
Kaipasiko kukaan häntä? Ehkä kaipasi, ehkä ei.
Tieltä hän kuuli laulua. Hän katsoi tarkemmin. Renkipoika siellä
hevosella kuljetti pitkin maantietä haasiapuita pois niityltä.
Poika lauleli ajaessaan. Toisinaan hän hetkiseksi vaikeni ja kiihotti
hevosta. Jo tunsi Juhana senkin. Se oli kartanon laiskin hevonen.
Minun täytyy saada jotain tietää siitä paikasta, jonne en saa jalallani
astua. Jospa edes joku tulisi luokseni ja kertoisi, miten siellä
eletään.
Hän alkoi viheltää terävästi ja pitkään. Vaikeni hetkiseksi ja sitten
visersi kuin lintu.
Poika kuuli sen. Hän unohti yllyttää hevosta ja laulu oli vaiennut.
Äkkiä hän sitoi hevosen kiinni aidan seipääseen ja läksi juoksemaan
kunnasta ylös.
-- Sinä olet siis tullut takaisin, hän huusi hengästyneenä,
ennätettyään Juhanan luo.
Juhanan sydän lämpeni, kun hän sai nähdä pojan ilon. Hän riensi vastaan
ja sulki hänet syliinsä.
-- Sinä olet siis tullut takaisin! poika sopersi.
-- Keno minulle, miten talossa eletään, sanoi Juhana, vetäen pojan
viereensä kivelle istumaan.
-- Kaikki sujuu entistä menoaan. Sinua vain kaikki kaipaavat. Mutta kun
nyt olet tullut takaisin, niin sittehän...
-- Kuka määrää työt?
-- Armollinen rouva käy joka päivä meille töitä määräämässä. Hän
ymmärtää kaikki niin hyvin. Ja usein, kun hän on epävarma, hän kysyy
minulta: kuinka Juhana näissä asioissa teki?
Juhana oli vaiti.
-- Armollisella rouvalla on varmaankin kovasti ikävä sinua. Hän puhuu
niin usein sinusta.
Juhana oli vaiti.
-- Millainen herra on hänelle?
-- Eihän kukaan tiedä, kuinka herra menettelee häntä kohtaan, kun rouva
ei koskaan valita. Jos rouva sinua on muistanut, niin on herrakin. Hän
on toimittanut sinulle kirkon kirouksen. Kun sinä kuulut olleen Meren
Eerikin kanssa yksissä hävitystöissä, on kirkko sinut pannut pannaan.
Ei kai siitä nyt tulekaan enää mitään, että me yhdessä saisimme
taivaassa olla. Rovasti ei päästä sinua sinne.
Juhana oli kauhulla kuunnellut pojan puhetta.
Hän oli siis kirkon kirouksen alainen. Se sulki häneltä ainiaaksi sen
elämän, jossa Katarina eli. Sinne ei hän koskaan voisi takaisin palata,
vaikka hän koettaisikin sovittaa kaiken. Maailma oli häneltä suljettu
ja paratiisin portti lukkoon lyöty.
Epätoivoissaan Juhana peitti kasvonsa käsillään.
Poika katseli hänen sanatonta tuskaansa. Hän siveli hiljaa Juhanan
olkapäätä ja etsi sanoja, joilla olisi voinut lohduttaa.
Äkkiä hän nousi ja läksi juoksemaan kunnasta alaspäin.
Maassa makasi Juhana ja vaikeroi:
-- Minne minä nyt käännyn. Jumalani, jumalani, minä olen sinun teiltäsi
poikennut loitos! Näytä minulle, miten minä saatan takaisin palata.
Minä olen sinua vastaan kapinoinut, mutta nyt minä rukoilen, elä jätä
minua. Elä riistä kaikkea minulta.
Kauan hän makasi maassa ja etsi tietä, jota myöten hän pääsisi elämässä
eteenpäin.
Hän ei kuullut askeleita, jotka häntä lähestyivät.
Katarina seisoi ja vavisten odotti, että maassa makaava mies olisi
kasvonsa kohottanut. Vihdoin hän hiljaa sanoi:
-- Juhana!
Juhana ponnahti maasta, kuullessaan tämän ainoan sanan.
Kauan seisoivat nämä molemmat vastatusten sanaakaan vaihtamatta. Heidän
ilonsa oli niin suuri, että se ei löytänyt sanoja, ei pientä liikettä,
ei muuta kuin katseen.
-- Näin me siis toisemme saamme nähdä, sanoi Katarina. Toisin minä olin
uneksinut elämämme kääntyvän, mutta näin oli meille sallittu.
-- Ja kuinka minä kuitenkin tätä hetkeä olen ikävöinyt, sanoi Juhana.
Ilon laine leiskahti Katarinan kasvoille ja punasi ne. Silloin näkyi
tumma viiva, jonka piiska oli siihen jättänyt.
Kun Juhana sen huomasi, tahtoi hän sulkea syliinsä Katarinan.
Hän riensi kohden, mutta Katarina teki epäävän liikkeen. Hänen
sydämensä oli niin täynnä, että hän pelkäsi menehtyvänsä.
Mutta niin arka on rakastavan sydän, että se pienestäkin seikasta
tuntee tuskaa. Kun Juhana näki Katarinan epäävän liikkeen, heräsi
hänessä tuo rakkauden viha, joka silloin on aina voimakkain, kun toista
eniten kaipaa. Hän tunsi, miten hänen täytyi saada tuota toista
haavoittaa, koska hän itsekin oli haavoitettu.
Tuossa hänen edessään oli se nainen, jonka tähden hän oli turmioon
joutunut, jonka tähden hän oli saanut kärsiä tuhat tuskat. Tuon naisen
täytyi nyt saada kärsiä se sama ja samalla mitalla.
-- Niin, niin, hän sanoi. Eihän meillä ole mitään tekemistä toistemme
kanssa. Sinä olet ylhäinen nainen ja minä olen vain vouti, joka on
talosta karannut. Olen nyt maankiertäjä, rosvo, kirkon pannan alainen.
Miksi et huuda huoveja ottamaan minua kiinni, sillä minähän haudon
kostoa sinun miehellesi?
-- Juhana, kuinka sinä saatat tuolla tavoin minulle puhua nyt, kun me
jälleen tapaamme? sanoi Katarina, joka Juhanan sanoista oli tullut
aivan kalpeaksi. Minä olen ollut papin luona, olen tarjonnut suuret
lunnaat, jotta hän päästäisi sinut kirkon kirouksesta.
Juhana tunsi, miten hänen teki mieli rukoilla anteeksi, mutta hän oli
kuin kirottu. Hänen täytyi jatkaa tuon naisen haavoittamista.
-- Minä en sitä ole pyytänyt, sanoi hän. Olenhan itse elämäni valinnut.
Ja kun ihminen on tullut siihen kuin minäkin, niin mitä hän enää
mistään välittää. Minun omallatunnollani on jo liian monta murhaa, ja
minä aion niitä tehdä vielä useampiakin.
-- Juhana! huudahti Katarina.
-- Minä en tiedä, miksi sinä vielä tulet minun luokseni.
Juhana huomasi, miten kipeästi hänen sanansa koskivat Katarinaan, mutta
hän oli aivan kuin voimaton niitä peruuttamaan. Hän oli kuin peto, joka
tultuaan haavoitetuksi puree auttajaansakin.
Hän katsoi Katarinaan, ja silloin hän näki, kuinka tämä oli
vanhentunut. Tukka oli ohimoilta tullut jo aivan harmaaksi.
Tavaton säälin ja hellyyden tunne valtasi Juhanan. Hän olisi tahtonut
polvilleen vaipua naisen eteen ja rukoilla, ettei tämä koskaan häntä
unohtaisi, että tämä vielä taivaassakin rukoilisi hänen edestään.
Mutta samassa aivan kuin kirouksena heräsi hänessä ajatus siitä, että
tuo nainen sai käydä vapaana, jota vastoin hänen täytyi lymyillä
metsissä. Hän oli lainhylky, mutta tuo nainen sai elää siellä, missä
hän olisi tahtonut elää.
Ja oliko hän missään suhteessa syyllisempi kuin tuo toinen? Oliko hän
mitenkään rikkonut enemmän kuin tämä?
-- Sinä olet kadottanut hyvän voudin, sanoi Juhana. Kannattaahan sitä
surra. Mutta ainahan toisen saa ja iloisemman. Minä olen ollut liian
hiljainen ja...
Katarina ei sanonut sanaakaan. Hän katsoi pitkään Juhanaan ja läksi
astumaan kunnasta alaspäin.
Liikkumattomana Juhana seisoi paikallaan ja katseli poistuvan jälkeen.
Kun Katarina oli kadonnut näkyvistä, läksi Juhana kiivain askelin
rantaa kohden.
Mutta kun hän oli päässyt metsän reunaan, jonne Viljaisten kartano
kaukaa häämöitti, niin hän istui maahan ja tuijotti eteensä.
Ja mies puheli kohtalonsa kanssa.
-- Minä pyysin niin vähän, ja sinä riistit niin paljon.
-- Minä annoin sinulle enemmän kuin kenellekään muulle, mutta sinä
heitit kaiken pois.
-- Sinä varastit minulta omani.
-- Sinä et tahtonut mistään luopua saadaksesi kaiken.
-- Täytyykö minun siis vieläkin enemmästä luopua, kuin olen tehnyt?
-- Joka kaikesta luopuu, hän kaiken omistaa.
Näin haasteli mies kohtalon kanssa, ymmärtämättä sitä, mitä se häneltä
vaati.
Hän ei kuullut, kuinka joku metsää myöten asteli. Kulkija oli tullut
hänen kohdalleen ja ilosta vavisten kätensä painoi sydänalaansa.
-- Sinä olet tullut takaisin, huudahti väräjävä ääni. Sinä olet tullut
takaisin!
Juhana olisi tahtonut paeta, mutta hän tunsi koko ruumiissaan suuren
väsymyksen. Hän kaipasi hyvyyttä ja hellyyttä. Hän olisi tahtonut
huutaa tuolle tytölle:
-- Anna minun itkeä pää sylissäsi, sillä minun on vaikea elää ja minun
sieluni on murheellinen!
Matleena vaipui maahan hänen eteensä ja kietoi kätensä hänen polviensa
ympäri. Hänen hento ruumiinsa värisi.
-- Sinä tulit sittenkin takaisin, sinä tulit takaisin! Minä olin
luostarissa ja rukoilin pyhän edessä, että saisin sinut vielä kerran
nähdä. Ja pyhä on kuullut minun pyyntöni. Sinä olet tullut takaisin!
Hän puristi lujasti molemmat käsivartensa hänen jalkojensa ympäri ja
painoi päänsä itkien hänen polviaan vastaan.
Näin olivat he kauan, ja suloinen viileys täytti Juhana mielen. Jousi,
joka oli liian tiukalle pingoitettu, laukesi.
Mutta jännityksen lauettua pääsi suru myöskin vapaana valloilleen.
Juhana tunsi, kuinka turvaton hän oli, kaikkien seurasta karkoitettu.
Miksi hän ottaisi luokseen tuon lapsen, joka hänen edessään oli?
-- Nouse, Matleena, sanoi hän. Sinun täytyy mennä.
-- Ei, elä aja minua pois. Anna minun jäädä luoksesi, rukoili tyttö.
-- Etkö sinä tiedä, että minä olen lain ja kirkon hylkäämä.
-- Sinä olet minulle kaikki. Miksi minä kysyisin mistään muusta. Jos
kaikki sinut hylkäävät, niin jäänhän minä sinun luoksesi.
Ja tyttö katsoi pojan kasvoihin, katsoi tuolla katseella, joka ei
mitään pelkää, ei mitään ja'a, ei mitään tingi.
-- Minun täytyy mennä pois, kauaksi.
-- Ota minut sinne mukaasi. Minulla ei ole iloja missään muualla kuin
siellä, missä sinä olet.
-- Sinä et jaksaisi elää minunlaiseni miehen seurassa.
-- Minä en mitään pelkää enkä ketään. Kyllä minä sinulle kättä
antaisin, vaikka olisi käärme kämmenellä, kyllä minä kietoisin käteni
kaulaasi, vaikka olisi kalma kaulallasi, kyllä sinua suutelisin, vaikka
olisi surma suun edessä, kyllä viereesi tulisin, vaikka olisi vierus
verta täynnä.
Niinkuin luvatun maan nähden Juhana katsoi tyttöä silmiin. Kuinka
rikkaasti tuo lapsi osasi ottaa elämän, kun hän ei mitään tinkinyt eikä
mitään toiselta vaatinut, vaan kaikki tahtoi itse antaa. Ja tuollaisen
aarteen luota hän oli lähtenyt pois. Hän ei enää milloinkaan voisi,
vaikka tahtoisikin, rakastaa tuota lasta eheästi ja kokonaisesti. Miksi
hän siis valehtelisi hänelle, miksi antaisi muruja, kun hän ei voinut
kaikkea antaa, niinkuin tuo lapsi?
Hellästi hän nosti tytön maasta ja sanoi:
-- Minun täytyy lähteä, etkä sinä minua saata seurata sille matkalle,
jolle nyt lähden. Olen rikoksien tielle tullut, ja sieltä ei ole mitään
kääntymistä eikä kotiin palaamista. Älä kuitenkaan minua kokonaan
unohda.
-- Kuinka minä sinut taitaisin unohtaa! Kuinka minä sen voisin! Sinä
olet minun elämäni tehnyt niin rikkaaksi. Ennen tätä en tietänyt, mitä
elämä on: että se on kaunis ja valoisa. Nyt minä olen herännyt ja nyt
minä näen kaiken kauneuden.
-- Leppoisaksi olet sinä minun mieleni tehnyt ja ilon olet sinä minulle
tuottanut. Minä lähden nyt, enkä koskaan sinua enää tapaa. Sano, lapsi,
itkisitkö minua, jos kuulisit minun kuolleen.
-- Enkö itkisi tuota, enkö surisi päiväni umpeen. Mutta minä tiedän,
että kerran me vielä toisemme tavata saamme, eikä aika ole tuleva
minulle pitkäksi, kun sinua odottelen. Minä aamut odotan aidan luona,
päivät pellon pientareella, illat istun ikkunassa. Kesät seison kujan
suussa, talvet tallin portahilla. Näin minä sinua odotan.
Juhana tunsi jälleen, miten kaunis on se rakkaus, joka kaikesta luopuu
ja kaikki antaa. Hän tunsi siinä jumalallisen voiman ja nöyränä hän
polvistui tytön eteen ja syleili tämän polvia.
Matleena hätääntyi ja tahtoi nostaa hänet ylös, mutta mies kietoi
kätensä lujemmin hänen ympärilleen.
Siinä hän oli hetkisen, nousi sitten äkkiä ja juoksi pois.
Mutta raskaasti hengittäen, aivan kuin tukehtuen voimakkaan onnen
laineen alle, seisoi tyttö. Sitten hän vaipui polvilleen ja kiitti
jumalaa, joka hänet oli niin onnelliseksi tehnyt.
* * * * *
Katarina astui kotiansa kohden. Kaikki hänen jäsenensä tuntuivat
voimattomilta, aivan kuin suoniin olisi valunut hiekkaa.
Vaikka Juhana oli ollut poissa hänen luotaan, niin toivo saada tavata
hänet taas kerran oli pitänyt häntä yllä. Nyt; sekin oli mennyt.
Poissa oli kaikki.
Hän ei enää saisi kohdata Juhanan katsetta, josta hänelle päivä
paistoi. Hän ei enää tuntisi tuota vienoa kosketusta, joka saattaa
ruumiin onnesta väräjämään. Hän ei enää kuulisi sanoja, joiden sointu
lupaa onnea.
Juhanan katse oli ollut tyly, se oli välttänyt koskettaa häneen, ja
hänen sanoissaan oli ollut raudankova sävy.
Missä olisivat ne muistot, joilla hän pitkät illat täyttäisi, missä ne
kuiskaukset, joita hän ilman halki oli lähettänyt, missä kaikki
unelmat, joista hän oli elänyt?
Suuren, valkoisen perhosen lailla oli tämä tunne hänen sieluunsa
laskeutunut. Nyt oli perhonen lentänyt pois.
Luopua kaikesta, jättää kaikki, se oli nyt välttämättömyys.
Niinkö köyhä siis on maailma, että siinä ei ole tilaa suurelle
tunteelle, että sen täytyy kuolla, kun ei kukaan sitä ota vastaan?
Niinkö ahdas on maailma, että rakkaus ei siinä jaksa elää, vaan
tukehtuu?
Mutta kun ilta saapui, niin hän tunsi, kuinka näkymätön vieras tuli
hänen luokseen ja istui hänen viereensä. Ja vieras alkoi hiljaa haastaa
hänen sydämelleen:
-- Katso, sisareni, minä olen tullut sinun luoksesi, minä, joka olen
suuren luopumisen ja kärsimisen valtias. Minä tahdon istua viereesi ja
painaa pääsi olkaani vasten, siinä sinun on hyvä ja leppoisa olla.
Sinä olet nähnyt maailman suurena, valoisana nurmena. Mutta etkö näe,
että sille nurmelle, juuri siihen, missä kukat ovat kauneimmat, painuu
risti, tuo häpeän merkki, joka minun kauttani on tullut pyhäksi.
Kaikki kukkaset kadottavat loistonsa, mutta etkö tunne, miten paljoa
voimakkaampi on niiden tuoksu. Niin ovat ne ilotkin, joiden yli minun
varjoni on painunut. Vasta sitten, kun niiden loisto on kadonnut, sinä
saatat tuntea niiden ihanuuden.
Olen kautta korpien samoillut ja veriin ovat jalkani tulleet, mutta
minä tiedän, että minä kannan itsessäni maailman suuren pelastuksen.
Miksi pelkäisit astua vaivalloista tietäsi, kun voit pelastuksen
hankkia sille, joka on kadotuksen tiellä.
Olen antanut sinulle surun suurena ja kokonaisena, jotta sen kautta
puhdistuisit. Itsellesi pyysit onnea, mutta eikö se onni ole suurempi,
jonka kärsimyksillämme ostamme toisillemme.
Suurta ja pyhää on suru. Se on varjo siitä valkeudesta, joka
iankaikkisesta elämästä ihmisen ylitse koittaa.
Suurta ja pyhää on kärsimys. Se on se tuli, jossa ihmisen sielu
kaikesta huonosta ja alhaisesta puhdistuu.
Suurta ja pyhää on luopuminen. Se on se voima, jonka kautta ihminen
irtaantuu kaikesta maallisesta.
Olen henkäyksilläni polttanut sinusta pois kaiken alhaisen, jotta
otollinen olisit minun valtakuntaani.
Näin haastoi näkymätön vieras Katarinalle illan hämärässä.
Kuinka rikkaaksi Katarina nyt itsensä tunsi, kun hän tiesi voivansa ja
saavansa tehdä paljon tuon miehen puolesta, joka oli hänet lykännyt
luotaan.
Kun hän ei enää koskaan voinut toivoakaan saavansa tavata häntä ja
saavansa olla hänen omansa, niin hän tunsi nyt vasta saavuttaneensa
täydellisen rauhan itselleen ja olevansa valmis elämään aina
muistellen, aina ajatellen häntä.
Ja ristin voimakas varjo painui hänen elämänsä niityn yli ja hän tunsi
kaikkien kukkien voimakkaan tuoksun.
Usko korkeimpaan valtaan, joka hänen kohtaloaan johti, varmistui
hänessä.
* * * * *
Kun Juhana oli palannut Aslaluodolle, ei hänessä ollut mitään muuta
ajatusta kuin polttava vihan tunne kaikkia ihmisiä ja kaikkia luotuja
kohtaan.
Hävittää hän tahtoi kaiken, niin tarkoin, ettei mitään enää jäisi
jäljelle, ei kiveä kiven päälle niistä rakennuksista, joiden sisällä
hän oli elänyt.
Ei kukaan saisi jäädä eloon niistä ihmisistä, jotka olivat tuottaneet
hänelle turmiota.
Hän yllytti rosvot ryöstöretkelle Poikon kartanoon. Ja niin kiihkeät
olivat hänen sanansa, että rosvot innostuivat ja päättivät tehdä
matkan.
Eräänä pimeänä yönä he monella veneellä soutivat Aslaluodolta ja
laskivat maihin sen lahden rantaan, jonka varrella Viljaisten kartano
oli.