Kukkivan omenapuun alla oli Juhana aloittanut elämänsä uuden jakson.
Valkoisia ja puhtaita olivat olleet hänen ajatuksensa ja tunteensa,
nuo, joista ihminen jumalansa edessä peittelemättä puhuu.
Hävityksen hurmeinen aika oli tullut. Verihohtavat olivat ne
liekkikukat, jotka hän näki maiseman yli kohoavan.
Niinkuin puut kasvavat viereistensä puitten mukaan, samoin ihmisenkin
ominaisuudet kehittyvät niiden mukaan, jotka ovat hänen rinnallaan.
Kaikki se väkivaltainen ja huono, joka oli Juhanan luonteessa, kaikki
uhmaileva ja särkevä pääsi valloilleen.
Meren Eerikki oli tahtonut herättää hänessä voimakkaan miehen,
itsenäisen ja eteenpäin ponnistavan. Mutta kun hän tahtoi Juhanasta
muodostaa miehen, joka olisi kokonaisempi ja rikkaampi kuin hän, niin
huomasikin hän tehneensä nuoresta miehestä oman itsensä irvikuvan.
Löytämättä itselleen omaa vakinaista pohjaa elämälleen oli Juhana
omaksunut sen, minkä toinen tarjosi.
Nopeasti muuttelee nuoren miehen luonne. Se on niinkuin meri, joka
värinsä saa siitä, millainen taivas sen yläpuolella on. Niin muuttui
Juhanakin synkäksi ja kovaksi sen jälkeen, kuin hän oli rosvojen
joukkoon tullut.
Jokaisen ihmisen luonteen pohjalla nukkuu peto. Kun se herätetään ja
päästetään kahleistaan vapaaksi, ottaa se itselleen kaiken, mistä sitä
tähän asti on estetty.
Taajaan kävivät rosvot ryöstöretkillään lähistöllä. Juhana otti niihin
osaa ja se, että hän seudun tarkoin tunsi, auttoi rosvoja aikeittensa
onnistumisessa.
Pian huomasi Juhana, että Meren Eerikki ei ollut mikään yksinänsä
toimiva rosvo, joka oli kerännyt ympärilleen joukkoja. Hän käsitti
pian, että verkko, joka sulki sisäänsä Ahvenanmeren saariston, ulottui
paljoa kauemmaksi. Verkon pää ja sen hoitajat olivat Gotlannin
saarella.
Eräällä matkallaan Juhana joutui tänne yhdessä rosvotoveriensa kanssa.
Silloin hän näki tämän joukon johtajankin.
Se oli Ruotsin entinen kuningas, Erik Pommerilainen, joka kadotettuaan
kruununsa oli tullut lain suuresta valvojasta lain suureksi rikkojaksi.
Hänellekin oli hänen omasta mielestään tehty suurta vääryyttä, ja sen
hän tahtoi kostaa.
Suuri oli se joukko, joka häntä totteli ja oli hänelle uskollinen.
Ahvenanmerellä liikkuvilla rosvoilla oli varma suoja Raaseporissa,
jonka herra, Kaarlo Tordinpoika Bonde, piti Erik Pommerilaisen puolia.
Huomatessaan kuuluvansa tällaiseen suureen seuraan, jonka valta ulottui
yli koko Itämeren, tunsi Juhana itsensä turvallisemmaksi. Hän alkoi
pitää vähitellen omaa ammattiaan ainoana oikeana, joka hänelle
soveltui.
Hävittäminen ja ryöstö oli joukon tarkoituksena. Meren Eerikki ei
ottanut usein matkoihin osaa. Pian Juhana huomasi, että tämä vanhus
vain silloin oli innokas matkalle lähtemään, kun oli kysymyksessä
kirkon tai sille kuuluvien tilusten ryöstäminen.
Oli aivan kuin vanhus olisi pitänyt kirkkoa jonain persoonallisena
vihamiehenään, jota vastaan hän kaikin tavoin ja joka tilaisuudessa
kävi vimmattua sotaa.
Kun hän sellaiselle retkelle läksi, oli hän leppymätön, ja ruumiilla
oli se tie viitoitettu, jota hän kulki.
Kuta enemmän Juhana oli kadottanut kaiken rakkauden entiseen elämäänsä,
kuta jyrkemmin hän oli sen elämästään poistanut, sitä kiihkeämmäksi
tuli hänelle halu omistaa Katarina.
Hän ei enää haaveillen ajatellut tuota naista, vaan miehen kuumalla
tunteella. Hän koetti yllyttää joukkoja ryöstämään Poikon kartanoa,
mutta kun retkelle aiottiin lähteä, niin olikin kartanon herra mennyt
matkoille. Ja miksi olisi Juhana silloin sinne lähtenyt? Tuon miehen
kuolemaa hän tahtoi, ei hänen kartanonsa hävittämistä.
Eräänä syyskesäisenä päivänä, kun Juhana muutaman miehen keralla oli
jäänyt linnoituksen vartijaksi, näki hän kalastajavenheen soutavan
linnaa kohden ja laskevan rantaan kunnaan juurelle.
Venheestä nousi vanhus.
Kun hän oli maihin päässyt, niin kiireesti läksi venhe jälleen
soutamaan pois.
Juhana katsoi, katsoi tulijaan, joka keppi kädessä nousi kunnasta ylös.
Hän tunsi miehen, se oli vanha Iisakki.
Juhana olisi tahtonut juosta pakoon. Tuon vanhuksen edessä Juhana tunsi
itsensä syylliseksi ja heikoksi. Koko entinen elämä Viljaisten
kartanossa nousi hänen mieleensä.
Paeta hän olisi tahtonut, mutta hän tunsi oudon väsymyksen jäsenissään.
Vanhus oli nähnyt Juhanan ja tuli hänen luoksensa. Lempeällä äänellä
hän sanoi:
-- Olen tullut sinun luoksesi.
Juhana kovensi mielensä ja sanoi:
-- En sinua odottanut. Suotta tänne tulet, minä en sinua kaipaa.
Vanha Iisakki katsoi ystävällisesti Juhanaan.
-- Pelkäät minun tulevan sinua nuhtelemaan. Huonosti sinä silloin minut
tunnet. Miksi sinua nuhtelisin? Tiedäthän omasta elämästäni, että
kaikki se, mikä meissä on ollut pahaa, kerran kääntyy kauniiksi ja
hyväksi.
-- Minkä tähden siis olet tullut tänne?
-- Kun olet ollut niin kauan poissa Viljaisista, niin tulin sinulle
kertomaan kuulumisia sieltä.
Juhana tunsi, miten lämpöisenä laineena tulivat muistot tuosta
kartanosta hänen mieleensä, mutta hän ei tahtonut kuulla mitään sieltä.
Hän oli astunut sen rajan yli, joka esti häntä milloinkaan palaamasta.
-- En kaipaa mitään tietoja sieltä, sanoi hän.
Mutta vanha Iisakki ei hänen tylystä vastauksestaan välittänyt, vaan
jatkoi:
-- Tulen juuri sieltä, ikävä ajoi minut sinne. Ja kun minulla ei ole
ketään muuta, jonka kanssa saisin puhella kartanosta, niin tulin sinun
luoksesi. Ei milloinkaan siinä kartanossa ole nähty sellaista vuotta
kuin nyt. Olen siitä iloinnut, sillä olen ajatellut, että ehkä herrani
ja mestarini antaa kaiken niin kauniisti kasvaa tänä kesänä sen vuoksi,
että hän kohta tulee minua noutamaan.
Juhana koetti tylyllä sanalla keskeyttää vanhuksen puheen, mutta hän ei
jaksanut enää taistella. Hänessä heräsivät muistot Viljaisten pelloista
ja siitä kynnöstä, jonka hän oli tehnyt.
Ja Iisakki jatkoi:
-- Heinä on jo korjattu. Sitä on tullut niin runsaasti, ettei sitä voi
latoihin mahduttaa. Sen vuoksi on tehty kolme suurta aumaa kartanon
lähelle.
Juhana muisti vain yhden kesän, jolloin heinää oli tullut niin paljon,
ettei latoihin mahtunut.
-- Sanoitko kolme aumaa? hän huudahti. Kylläpä on ollut hyvä
heinävuosi!
-- Ja näkisitpä viljan, millaista se on! jatkoi vanhus. Näin
ruispellossa erään tähkän, jossa oli yli sata jyvää tullut yhdestä
siemenestä. Se on runsas sato.
-- Minä olinkin hyvästi valmistanut pellot ruista varten, sanoi Juhana.
Kylvö tapahtui edullisella ajalla. Oras oli hyvin voimakasta ja sitten
tuli talvella niin runsaasti lunta, että oraat eivät päässeet
pilaantumaan.
-- Mutta kauniimpaa kuin ruis on kevätvilja, sanoi Iisakki. Se pelto,
joka on aivan kartanon vieressä, muistathan sen suuren ohrapellon...
-- Muistan, muistan, sanoi Juhana. Hänen mielessään oli se kaunis
kevätpäivä, jona hän ensimäisenä suuressa keväisessä riemussaan oli sen
kyntänyt.
-- Se pelto on niin kaunis, että sydämeni heltyi sitä katsellessani.
Istuin pellon äyräällä eräänä iltana, kun aurinko meni mailleen.
Silloin oli pelto aivan kuin kultaa ja aurinko aivan kuin rakasti sitä.
Se ei mitenkään tahtonut luopua sitä katselemasta. Ei maailmassa ole
toista niin kaunista paikkaa kuin tämä kartano. Jumala on siellä ollut
sisällä ja siksi se on niin viljava.
-- Miksi minä en saa olla tuota viljaa leikkaamassa? ajatteli Juhana.
Miksi on tämä suuri ilo minulta otettu pois? Se pelto oli minun, minä
sen olin viljalle valmistanut, minä kylvin sen vakoihin kaikki omat
ajatukseni. Ja nyt tulevat toiset ja korjaavat siitä sadon. Miksi minä
en saa olla sitä viljaa leikkaamassa?
Iisakki näki Juhanan kasvoista, miten koti-ikävä tämän sielussa avasi
suuret siipensä ja mies oli niiden alla tukehtua.
-- Sinun pitäisi tulla sinne katsomaan, sanoi Iisakki.
Äkkiä katosi kaikki hellyys Juhanan mielestä. Hän oli tehnyt tilinsä
elämän kanssa. Hänellä ei ollut enää oikeutta palata sinne, missä hän
oli elänyt. Tuohon luvattuun maahan ei hän enää pääse. Hänellä ei ole
purtta, joka hänet sinne veisi.
-- Mene, mene, sanoi hän tylysti Iisakille. Minulla ei ole mitään muuta
tekemistä Viljaisten kartanossa kuin tulla sinne kostajana. Ja voi
silloin kaikkia niitä, jotka minut ovat pakottaneet sieltä lähtemään!
Iisakki tarttui hellästi Juhanan käsivarteen, mutta tämä riuhtasi
itsensä irti ja huusi:
-- Kuuletko, ukko, mitä minä sinulle sanoin! Mene, mene! Sinä olet
tullut minua houkuttelemaan sinne takaisin. Sinä olet tahtonut saada
minut ansaan, jotta viholliseni minut voisivat hengiltä ottaa,
ennenkuin heidän kostonsa päivä on koittanut. Mutta minä tulen kerran
sinne ja tulen suuren joukon kera. Ja minä vaadin kaikki tilille!
Vanhus ei sanonut mitään. Hän läksi hiljaa astumaan rantaa kohden.
Juhana huusi eräälle miehelle:
-- Souda tuo vanhus toiselle puolelle.
Ja Juhana seisoi kauan paikallaan ja painoi sielussaan kaiken hellyyden
alas, surmasi väkivaltaisesti jokaisen kauniin ajatuksen.
Mutta äkkiä välähti loistavana valona hänen mieleensä ajatus:
-- Katarina oli varmaankin hänet lähettänyt luokseni.
Hän olisi tahtonut huutaa vanhuksen takaisin.
Hän juoksi rantaan, mutta venhe oli jo soutanut loitos ja kadonnut
niemen taakse.
Juhana huuteli rannalla, mutta kaiku vain vastasi hänen huutoonsa. Ei
kukaan palannut.