Kauhunhuuto kaikui Poikon kartanossa, kun rosvojoukko sinne hyökkäsi.
Yön pimeässä he olivat tulleet aivan talon luo. Vahtikoira oli
haukahtanut ensin kiivaasti, mutta tunnettuaan Juhanan, joka astui
joukon etunenässä, se vaikeni ja seurasi miehiä.
Rosvot olivat tuoneet mukanaan tervaa, jolla he sivelivät palvelijain
rakennuksen nurkan ja sytyttivät sen sitten.
Rakennuksesta syöksyivät huovit, mutta ankarilla iskuilla otettiin
heidät vastaan. Siihen oli joukko rosvoja asettunut.
Juhana johti sitä joukkoa, joka hyökkäsi päärakennukseen.
Sen vahva ovi kesti Juhanan kiivaat kirveeniskut.
Sisältä kuului naisten valitushuutoja ja miesten käskyjä. Seinissä
olevat luukut aukenivat ja niistä alkoi sadella nuolia ja peitsiä
ahdistajien päälle.
Palava palvelijain rakennus valaisi heidät ja päärakennuksesta saattoi
sen vuoksi helposti osua hyökkääjiin, jota vastoin nämä eivät
nähneet, mistä heihin nuolia ammuttiin.
Äkisti ryntäämällä oli joukko huoveja päässyt palavasta tuvasta, ja nyt
he vimmaisina iskivät ahdistajiinsa.
Ankara oli taistelu. Jo olivat rosvot voitolla, kun äkkiä saapui
kartanon väelle apua. Läheisten talojen asukkaat olivat, nähdessään
tulen loimon, rientäneet asestettuina avuksi.
Tuo rosvojoukko, joka oli koko seudun kauhuna, oli siis hyökännyt
tänne. Nyt se oli saarroksissa ja nyt se siis voitaisiin tuhota.
Pian rosvojoukko huomasi olevansa heikompi ja pakenemisen viisaammaksi.
Se alkoi hiljalleen vetäytyä rantaa kohden, suojellen itseään
talonpoikien ja huovien hyökkäyksiltä.
Äkkiä rosvot alkoivat juosta, riensivät rantaan, hyppäsivät veneisiin
ja soutivat pois.
Juhana oli vimmaisena iskenyt kartanon oveen. Siinä oven suojassa hän
oli turvattu ylhäältä tulevia nuolia vastaan. Hän tahtoi päästä sisään,
sillä hän kuuli siellä Gödike Fincken äänen. Hän tahtoi päästä tuon
miehen luo, tahtoi seisoa hänen edessään ja lyödä kirveellään hänen
päänsä halki. Mutta missä viipyivät toverit, miksi he eivät tulleet
avuksi?
Hän kääntyi katsomaan ja näki, miten nämät pakenivat.
He pakenivat! Täytyikö hänen jättää kesken kosto, jota hän niin kauan
oli odottanut, jonka tähden hän oli niin paljon uhrannut? Väistyä juuri
nyt, kun vain pieni ovi oli estämässä häntä siitä miehestä, jonka verta
hän janosi.
Niin ei saanut käydä! Hänen täytyi voittaa!
Hän riensi pakenevien jäljestä, mutta ei ennättänyt kauaksikaan, kun
näki heidän pääsevän veneeseen ja soutavan pois.
Nyt kääntyi talonpoikien vimma siihen yksinäiseen mieheen, joka oli
jäänyt jäljelle.
Juhana oli siepannut kilven, jonka muuan rosvo oli paetessaan heittänyt
pois, ja suojasi sillä itseään.
Hän tiesi olevansa tuomittu kuolemaan. Taistella hän tahtoi viimeiseen
asti, mutta ei antautua. Toista kertaa hän ei tahtonut seisoa Poikon
kartanon herran edessä kuulemassa hänen pilkkanauruaan.
Mitä muuta tahansa, mutta ei sitä! Hänestä vuoti jo verta monesta
haavasta, mutta yhä hän taisteli.
Hän oli asettunut erään ladon seinää vastaan ja jakeli siinä iskujaan
oikealle ja vasemmalle.
Loitolla alkoi jo pysytellä joukko, sillä moni oli saanut tupertua
maahan, ja ne, jotka vielä taistelivat, alkoivat pelätä henkeään.
Juhana oli jo varma siitä, että hän jollain keinoin pääsee pakoon ja
voi uuden kerran hyökätä kartanoon ja silloin paremmalla onnella.
Samassa lensi köyden suuri silmu hänen päällensä. Juhana koetti
taistella sitä vastaan, mutta samassa silmu oli vetäytynyt kireälle ja
kiskaisi hänet maahan.
Silmänräpäyksessä olivat vastustajat hyökänneet häneen, ja hän tunsi
makaavansa maassa monien kovien kourien pitelemänä.
Nyt hän luopui kaikesta vastustuksesta.
Näin oli siis hänen käynyt. Hän oli mennyttä miestä. Hän oli
vihamiestensä vallassa.
Hän sulki silmänsä ja odotti surmaniskua. Mutta se ei langennut. Hän
kuuli vain äänen, joka sanoi: -- Kantakaa hänet köysiin kiedottuna
kartanon kellariin. Sellainen mies on kallis aarre ja hän on saapa
rangaistuksensa, jonka hän muistaa vielä kuolemansakin jälkeen. Juhana
tunsi Poikon kartanon herran äänen.
Nyt oli Gödike Fincke leppymätön, sen hän tiesi.
Mutta miksi hän oli niin rauhallinen nyt, kun kaikki oli hukkaan
mennyt? Miksi hän ei tuntenut mitään vihaa, ei katkeruutta, ei muuta
kuin tunnon siitä, että levonhetki oli tullut?
Vastustusta tekemättä hän antoi sitoa itsensä köysiin ja kantaa
kartanon kellariin, jonne hänet heitettiin makaamaan paljaalle
kivipermannolle.
Ajatus Katarinasta välähti hänen sielussaan.
-- Kuinka saatoin minä hänet panna sellaiseen vaaraan. Kun ei vain
hänelle olisi mitään pahaa tapahtunut. Kun ei vain kukaan olisi häntä
haavoittanut. Mikä onni, että kartanon ovi oli niin luja!