XIII.

Juhana saatettiin pimeään huoneeseen.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kuuli hän pimeässä äänen

sanovan:

-- Ken olet sinä yksinäinen, joka tulet rauhattoman asunnolle?

-- Rauhaton sanot olevasi, silloin voit turvan suoda minulle, joka myös

olen rauhaton, vastasi Juhana.

-- Turvaa ei voi antaa se, joka itse on turvaton, kuului vanhuksen

ääni. Sinä olet matkallasi tullut niiden miesten asunnolle, jotka ovat

vailla lain suojaa ja siis ovat lakia vastaan.

-- Lakia vastaan olen minäkin. Minä haudon kostoa, jota lain kautta en

voi täyttää. Siksi olen lain hyljännyt ja turvannut niihin, jotka sen

koston minulle voivat hankkia.

Juhana kuuli, miten huoneen perällä joku nousi, astui pimeässä tuvassa

lieden hiiloksen luo ja sytytti siinä päreen. Hän piteli pärettä

hetkisen alaspäin, jotta liekki pääsi puuta syömään.

Sitten hän astui Juhanan eteen ja nosti päreen valaisemaan tämän

kasvoja.

Juhanan edessä seisoi mies, jonka parrattomissa, ahavoituneissa

kasvoissa kaksi terävää silmää säihkyi. Ja nuo silmät loivat Juhanaan

niin läpitunkevan katseen, että vanhus näytti tahtovan lukea kaikki

hänen ajatuksensa.

-- Sinä olet nuori mies, vanhus lausui.

Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten:

-- Mikä on se teko, joka saattaa sinut astumaan lain ulkopuolelle?

Miksi tahdot riistää itseltäsi sen suojan, joka elosi tekee armaaksi ja

mieluiseksi toisten ihmisten parissa.

-- Minun silmieni edessä on kuolettavasti loukattu sitä, joka on

minulle pyhintä, loukattu minun tähteni. Ja niin suuri ja verinen on

tämä loukkaus ollut, että minä olen vannonut kostavani sen verisesti.

-- Nuori sinä olet, koska sielusi voi loukkauksen tähden tulla niin

katkeraksi, että hylkäät sen suuren ilon, mikä on toisen seurassa

eläminen. Raskaampaa on elää yksinään, kuin mitä tiedätkään.

Vanhus vaikeni jälleen.

Juhana seisoi hänen edessään ääneti. Hän aavisti nyt, kenen edessä hän

seisoi. Meren Eerikki oli sen miehen nimi, jota kaikki pelkäsivät.

Vanhus lausui vihdoin:

-- Olet väsynyt, kun olet kauan metsiä kiertänyt. Siksi istu ja lepää.

Ja kun huominen koittaa, niin yhdessä saamme puhella siitä, mikä

mieltäsi painaa.

Juhana oli nyt päässyt päämäärään, jonne hän oli pyrkinyt. Täällä oli

seura, joka hänet oli auttava kostoon.

Tätä ajatellessa suuri väsymys valtasi hänet ja hän istahti penkille.

Vanhus oli sytyttänyt uuden päreen ja pisti sen lieden luona olevaan

pihtiin palamaan.

Kun Juhana hänen näki näin rauhallisesti liikuskelevan huoneessa,

heräsi hänessä epäilys siitä, oliko tämä hiljainen vanhus todellakin

tuo pelätty Meren Eerikki. Sen vuoksi hän sanoi:

-- Ennenkuin asuntoosi jään, niin tahdon kysyä, millä nimellä sinua

kutsutaan.

-- Sitä nimeä, jota silloin käytin, kun olin niin nuori kuin sinä nyt

ja mieleni paloi toimiin ja taisteluun, en ole enää pitkään aikaan

kuullut kenenkään huulilta. Mutta jos Meren Eerikistä olet kuullut

puhuttavan, niin olen minä se.

Tuo mies oli siis sittenkin sama, josta hän usein oli kuullut kauhulla

puhuttavan, tuo sama hiljainen vanhus.

-- Usein sinusta olen kuullut ja pelko ja vavistus on kaikissa herännyt

silloin, kun nimesi on mainittu.

-- Minä tiedän, että he ovat minua pelänneet ja sitä minä olenkin

tahtonut.

-- Mutta missä on joukkosi, seuralaisesi? Minä näin vain muutamia

miehiä tänne tullessani.

-- Työssä.

-- Missä työssä?

-- Tiedäthän sen, miksi siis lapsellisia puhut, sanoi vanhus.

Hän poistui hetkiseksi huoneesta ja toi leipää ja kupillisen maitoa,

jotka hän laski pöydälle sanoen:

-- Tule syömään. Ateria ei ole niin herkullinen kuin se ruoka, johon

Viljaisissa olet tottunut.

-- Sinä siis tunnet minut?

-- Minä tunnen kaikki ihmiset, sillä minä olen kaikkia pitänyt

silmällä. Mutta tule ravitsemaan itseäsi.

Juhana siirtyi pöydän ääreen ja alkoi ahnaasti syödä.

Vanhus istui hänen viereensä ja sanoi:

-- Minä jään tänne luoksesi hetkiseksi istumaan.

-- Minä olen sinun lepoasi häirinnyt.

-- Lyhyt on vanhuksen lepo. Kautta elämäni olen tottunut siihen, että

olen noussut valveille silloin, kun olen päättänyt levolle mennessäni.

Ja monet vuorokaudet olen umpeen valvonut aikoina, jolloin olen

vihollisilleni kostoa valmistanut.

Vanhuksen äänessä oli lämmin isällinen sointu, joka suloisena hiveli

Juhanan mieltä.

-- Minä tiedän, että sinä kärsit ja siksi minä tahdon luonasi valvoa.

Kaikesta siitä mitä kirkko opettaa, on vain yksi kohta mieleeni

painunut. Kun tuo mies, jota kirkko yli kaiken muun kunnioittaa,

taisteli oman itsensä kanssa, niin pyysi hän opetuslapsiaan valvomaan

kanssaan. Nämät eivät sitä jaksaneet tehdä, vaan vaipuivat uneen. Kun

minä kärsivän ihmisen näen, niin en koskaan lähde levolle, jos hän

kaipaa toista, joka hänen kanssaan lyhentäisi pitkän yön hetkiä.

Juhana oli lopettanut syömisen. Hän kiitti vanhusta ja teki

ristinmerkin ruuan yli.

Silloin vanhuksen lempeä ääni kalahti kovana ja hänen silmänsä loivat

kiivaan säteen.

-- Tuota ei minun majassani kaivata! Minä en kirkon merkkejä koskaan

käytä!

Juhanan uskonnollinen mieli tunsi kauhua, kun hän kuuli tällaiset

sanat. Vanhuksen ääni talttui hänen huomatessaan sen.

-- Nuorena minäkin niitä olen käyttänyt, mutta sitten olen ne

unohtanut, kun opin huomaamaan, että ne eivät mitään merkitse. Sinä

katsot minuun pitkään ja kummastelet tällaista kieltä. Minä tiedän

kyllä varsin hyvin, että rosvokin pelkää jumalaa ja mielellään hän

aivan kuin turvakseen tekee sen merkin, jolla ihminen itsensä siunaa ja

lupautuu jumalan lapseksi.

Vanhuksen ääni muuttui jälleen kovaksi ja tylyksi:

-- Minä sanon sinulle: jumalaa ei ole! Ihmisten pelko on luonut jumalan

ja ihmisten vallanhimo kirkon.

Kauhistuneena nousi Juhana seisaalleen, sillä voimakkaana eli hänen

sielunsa pohjalla usko korkeimpaan olentoon, joka ihmisten kohtaloita

kaitsee.

Vanhus ei välittänyt Juhanan kauhusta, vaan jatkoi. Ja tässä

yksinäisessä synkässä kivikammiossa, jota vain heikko pärevalkea

valaisi, kaikuivat hänen sanansa juhlallisina ja vakavina aivan kuin

sen enkelin, joka nousi kapinaan korkeinta vastaan.

-- Kerran vielä sanon sinulle: jumalaa ei ole! Jos hän olisi, niin

miksi hän meitä näin kiduttaisi. Minäkin olen ollut kerran kirkon mies.

Koska tiedän, että tällä hetkellä seisot suurien kysymysten edessä,

jotka koko elämäsi tulevat määräämään, niin tahdon sinulle selvitellä

omaa elämääni, jotta siitä näkisit kuvan itsestäsi. Menin kirkon

palvelukseen, sillä etsin suurta ja pyhää ja uskoin sen kautta

löytäväni rauhan sielulleni. Siitä on jo niin pitkä aika, että

ainoastaan kaunis muisto on minulla siitä jäljellä. Onnellinen olin

silloin, niinkuin lapsi, joka lepää äitinsä rinnoilla ja tuntee itsensä

suojatuksi kaikkia elämän myrskyjä vastaan. Mutta sitten tuli epäilys.

Oletko koskaan tuntenut tuota pelottavaa kummitusta, jonka nimi on

epäilys ja joka meidän sieluumme hiipii ja kaiken tarmon ja ilon

varastaa. Taistelin sen kanssa, sillä uskoin, että herra oli sen

minulle lähettänyt koetellakseen minua ja että sen kautta löytäisin

rauhan. Nöyränä lähdin avojaloin vaeltamaan Roomaan, sillä tahdoin

pyhässä paikassa rukoilla ja siellä voittaa epäilykseni.

Vanhus istui kauan liikkumattomana paikallaan. Sitten hän sanoi:

-- En tiedä, miksi tästä kaikesta sinulle puhun. Jos sinun sielussasi

on jotain arkaa ja kaunista -- ja miksi siellä ei olisi, koska olet

nuori -- niin sydämetön olisin, jos tahtoisin sen särkeä.

Mutta Juhana vastasi kiihkeästi:

-- Puhukaa, puhukaa, sillä olen eksynyt, enkä löydä tietä kotiin. Olen

kaiken kadottanut ja siksi tahdon kuulla puhuvan toisen, joka minulle

saattaa sanoa, miten hän on rauhan löytänyt.

-- Rauhan, sanot sinä. Ei, poikani, rauhaa me emme löydä. Rauha on

unta, josta me koko elinaikamme uneksimme, sitä koskaan löytämättä.

Rauhan toivominen on heikkoutta. Mutta jos tahdot kuulla siitä suuresta

taistelusta, jonka olen käynyt sielussani, niin voin sen sinulle

kertoa!

Tulin Roomaan ja polvillani olin pyhän isän edessä, ja kauniina kaikui

laulu kirkon suurissa holvissa. Minä tiesin, että toisten sielut

sulivat ja pääsivät vapaiksi kaikesta kuonasta, mutta minun sieluni

nousi voimakkaaseen kapinaan. En voinut olla sokea niinkuin muut, näin

totuuden, joka huusi, että tuon kaiken kauniin alla oli petos. Mutta

niin musertava oli totuuden näkeminen, että se löi minut maahan, ja

tuskasta vaikerrellen makasin maassa ja rukoilin jumalaa todistamaan

minulle, oliko hän olemassa. Mutta hän ei minua kuullut. Sinä hetkenä

minä, joka olin itseni vihkinyt luostarille, näin, että kauniimpi

itsensä kiduttamista, itsensä vähittäistä tappamista, oli elämän suuri

riemu, tuo tahto ottaa elämä sellaisenaan kuin se on, valoineen ja

varjoineen. Kaipasin niitä riemuja, joita elämä saattaa ihmiselle

tarjota. Minä en niitä tahtonut heittää pois. Mitä minulle jäisi, ellen

ottaisi elämästä sitä, mitä elämä meille tarjoaa.

Vanhus vaikeni jälleen. Hän oli noussut ja liikkui tuvassa kiihkein

askelin.

-- Niin palasin Roomasta, uskosta köyhänä, mutta elämänriemusta

rikkaana.

Juhana muisti tuon toisen vanhuksen, joka myöskin oli suuren muutoksen

tehnyt elämässään. Mutta kuinka toisin! Hän oli hyljännyt elämän,

saadakseen elämän kuoleman jälkeen. Tämä hylkäsi tulevan elämän,

omistaakseen nykyisen. Molemmat he olivat uskaltaneet itse päättää

elämästään, molemmat olivat uskaltaneet luopua, mutta kuinka eri

tavalla kumpikin.

Meren Eerikki jatkoi:

-- Sinä tiedät, kuinka voimakkaat halut ovat kätketyt meihin ja kuinka

ne meitä kahleissaan pitävät. Tahdoin päästää ne valloilleen ja minä

päästin. Oletko koskaan tuntenut, miten ihanasti veri miehen suonissa

soi, ja mitä on nautinto, tuo elämän lahja, jonka kautta ainoastaan

tunnemme itsemme jumaliksi?

-- En ole uskaltanut ottaa sitä, mitä vereni on vaatinut.

-- Oletko ajatellut, mitä on armaan omistaminen ja elämä yhdessä hänen

kanssaan?

-- Olen ollut valmis kaikesta luopumaan, jotta hän olisi onnellinen

-- Mikä erehdys, poikani. Me emme luopumisen kautta ketään onnelliseksi

tee, vaan omistamisen kautta.

-- Meillä ei ole oikeutta omistaa kaikkea.

-- Meidän täytyy ottaa se oikeus.

-- Me voimme siten itsemme kadottaa.

-- Me siten itsemme löydämme.

-- En ole tohtinut ottaa itselleni sitä, mitä olen tahtonut.

-- Et ole tohtinut ja siksi nyt saat samota metsiä ja piillä varkaitten

ja murhamiesten seurassa. Ja oletko sen kautta mitään voittanut. Onko

luopuminen sinulle mitään onnea tuottanut. Kun nyt olet yksinäsi, niin

sinulla ei ole edes muistoakaan jäljellä. Niin vähän hyötyä on sinulla

ollut kaikesta siitä, mitä olet uhrannut. Mutta kerro minulle tarinasi

kokonansa.

-- Minä rakastin naista, joka ei ollut omani.

-- Rakastiko hän sinua?

-- Minä tiedän, että hän rakasti minua.

-- Ja tahtoiko hän omaksesi tulla?

-- Miksi sitä kysyt, jota en tiedä.

-- Ja miksi nyt olet lähtenyt hänen luotaan pois?

-- Hänen miehensä on kuolettavasti minua loukannut.

-- Jos hän sen teki, niin miksi et surmannut häntä?

-- Hän oli siksi hyvin turvattu, etten sitä taitanut. Huovit olivat

hänen takanaan ja minun täytyi paeta ja etsiä niitä, joille tarjoan

työni palkaksi siitä, että he minua aikeissani auttavat.

-- Sinä tahdot siis tuon naisen omaksesi?

-- Minä en ole tohtinut sitä uneksia.

-- Jos tahdot elää elämäsi, niin täytyy sinun se tehdä.

-- Miksi?

-- Ei mikään muu ole elämässä oikeaa ja totta kuin se, minkä me

täydellisesti otamme omaksemme.

-- Mutta silloin syöksisin hänet turmioon, sillä kirkko ei koskaan

meitä toisillemme antaisi.

-- Jos kirkon kautta koetat saada osan elämästä, niin kirkko sen kyllä

sinulta pala palalta varastaa pois. Kirkko vaatii katumusta ja uhria.

Elämä vaatii iloa ja ottamista.

Juhanan suonissa tempoili veri väkevänä virtana. Kaikki se, josta hän

oli luopunut, asetettiin hänen eteensä nyt hänelle kuuluvana osuutena.

Hänen ei tarvinnut mitään heittää, hänellä oli pyhä oikeutensa siihen

tarttua. Tuo nainen, josta hän oli luopunut siksi, että hän kirkon lain

mukaan kuului toiselle, kuuluikin elämän suuren määräyksen mukaan

hänelle.

Yhden tien hän tiesi saavuttaakseen tuon naisen, ja se tie kulki Gödike

Fincken ruumiin ylitse.

-- Minä tahdon sen saada, hän huusi. Minun täytyy se saada. Minä elän

vain yhden kerran. Olen nuori ja tahdon saada kaiken sen, mikä minulle

kuuluu. Mutta ennenkuin onneni omistan, tahdon omistaa kostoni

kokonansa. Nyt ymmärrän ajatuksesi, vanhus. Jos väistän ja luovun

kostosta, menetän elämän, jos käyn kohti ja otan omani, niin omistan

elämän. Olen nyt valikoimiseni tehnyt.

Vanhus katsoi terävästi Juhanaan.

-- Nopeasti nuori päätöksensä tekee ja antautuu tielle, josta hän ei

tiedä varmasti minne se vie. Mutta olethan joutunut sellaiseen kohtaan

elämässäsi, että sinun on valikoitava, muuten olet kokonaan hukassa.

Sanon sinulle, pyhintä kaikesta on itse elämä. Sitä ei ole annettu

meille siksi, että me sen pois heittäisimme. Yötä ja pimeää on elämä,

ellemme uskalla sitä nähdä sellaisena kuin se on.

Juhana tarttui vanhuksen käsiin ja sanoi:

-- Olin eksynyt korpeen, sinä annoit minulle paikan kattosi alin. Olin

elämässä eksynyt, ja sinä heität elämän kauniina ja kimmeltävänä minun

eteeni, sen saman elämän, jonka annoin luotani mennä pois siksi, että

minulla ei ollut uskallusta tarttua siihen.

-- Sinä olet sen kautta, että minun luokseni olet tullut, astunut lain

ulkopuolelle. Tiedät, että kirkko on minut pannaan pannut ja laki on

luvannut palkinnon jokaiselle, joka minut surmaa. Jos minun seuraani

jäät, täytyy sinun astua ulkopuolelle kaiken sen, mitä tähän asti olet

oikeana ja rakkaana pitänyt. Voitko sen tehdä?

-- En kysy, voinko, kun minun täytyy se tehdä. Mutta sano, kun minä

kaiken entisen heitän pois, mitä jää minulle sijaan?

-- Voima. Korkeinta maailmassa on voima, tuo ihmeellinen ominaisuus

meissä, että me saatamme kaiken, minkä tahdomme, heittää pois. Suurta

on rakkaus ja sen tuoma hurmaus, suurta on uhrautuminen toisen

puolesta, mutta suurempaa on vielä kaiken hävittäminen, saadakseen

itselleen sen, mitä kaipaa. Kun voiman itsessäsi täydellisenä tunnet,

silloin et myöskään mitään kadu. Hän, joka katuu, katsoo taakseen ja

heittää siten pois sen, joka on edessä.

-- Minä tunsin itsessäni olevan paljon voimia, jotka olisivat suurta

saaneet aikaan, jos hän, tuo yksi, olisi minuun horjumattomasti

uskonut. Minä tiesin, että minä hänen kauttaan olisin voinut tulla

kuuluisaksi ja kaikkien kunnioittamaksi.

-- Jos toisten kunnioitus on sinulle tärkeämpää kuin oma tekosi, niin

pieneksi silloin voimasi tunnet. Yksinänsä on lopulta se mies, joka

ottaa elämänsä kokonaisesti.

Vanhus katseli syvään Juhanan silmiin. Sitten hän sanoi:

-- Sinä olet taistelusta uupunut. Mene levolle. Kun aamu tulee, niin

keskustelemme kaikesta tyynesti ja rauhallisesti.

Juhana vaipui rahille.

Päre sammui hiljaa pihdissään uunin korvalla.

Juhana katseli ylös kattoon, jossa pienestä aukosta näkyi palanen

taivasta.

Vanhus kuunteli pimeässä ja huomasi Juhanan vielä valvovan. Hän tuli

tämän viereen istumaan ja siveli hiljaa hänen tukkaansa, niinkuin äiti

sivelee lastaan, joka kuumeessa makaa, poistaakseen siten tuskan

raskaan tunnon.

Kun Juhana tunsi vanhuksen käden päänsä päällä, tuntui hänestä niin

leppoisella ja hiljaiselta.

Katkeruus suli pois, ja Katarinan kuva nousi hänen mieleensä sellaisena

kuin se oli niinä autuaina hetkinä, jolloin tunne hänessä vasta oli

heräämässä.

Mutta vanhus puheli hiljaa pimeässä pirtissä hänelle:

-- Kova on käteni ja vielä kovemmat ovat sanani, sillä aika on minut

sellaiseksi tehnyt. Mutta minä muistan ajan, jolloin olin nuori ja

kävin ankaraa taistelua itsessäni. Silloin minä kaipasin, että joku

olisi luokseni tullut ja minulle voimallisia sanoja sanonut ja auttanut

minua vaikean hetken yli. Mutta kukaan ei tullut ja niin sain yksinäni

taistella. Siksi tahdon sinulle olla hyvä. Vuosikausiin ei ole luokseni

tullut muita kuin murhamiehiä ja varkaita, jotka sitoo yhteen yhteinen

pelko. Nyt sinä olet täällä ja meidät liittää toisiimme yhteinen

taistelu. Odota aikaa ja kerran sinä kiität sitä hetkeä, jona luokseni

osuit.

Juhana puristi lujasti vanhuksen kättä.

Hän ei löytänyt sanoja ilmaistakseen vanhukselle, kuinka lohdulliselta

tuntui se, että hän oli löytänyt ihmisen, joka oli hänelle hyvä.

Näin oli suuri sisäinen taistelu yhdistänyt kaksi ihmistä.